Jason Lytle hörppää kristallijärven vettä.
”You better get back honky cat
Living in the city ain’t where it’s at
It’s like trying to find gold in a silver mine
It’s like trying to drink whisky from a bottle of wine”
(Elton John – Honky Cat, 1972)
Maalaispoika suurkaupungissa on yksi popin klassisista asetelmista. Nuhjuisessa rippipuvussaan vain matkalaukku ja kitara mukanaan onneaan etsimään lähtevässä kulkurissa on jotain pohjattoman romanttista. Toisinaan reissumiestä kohtaa satumainen menestys, mutta yhtä usein hän päätyy rahattomana torakoiden petikaveriksi hotellimurjuun, jonka ikkunassa välkkyy kaukaisten tähtien sijaan alakerran räkälän neonkyltti. Silloin tulee ikävä kotipirttiä ja sen ympärillä kultaisena lainehtivia viljapeltoja.
Yleensä tällaisessa asetelmassa maaseutu on aitouden, rehellisyyden, perinteiden ja yhteisöllisyyden tyyssija, kun taas kaupunki symboloi paheita, kolkkoa teknologiaa ja persoonatonta eristäytyneisyyttä – yksinäisiä ihmisiä vankeina vierekkäisissä betonikuutioissa.
Populaarimusiikissa teknologian ja ihmisen suhdetta on pohdittu paljon, mutta erityisen suosittua siitä tuli uuden vuosituhannen vaihteessa. Ilmeinen edelläkävijä ja esimerkki oli Radiohead, jonka hymnimäisen surumieliset kappaleet kertoivat usein ihmisistä eksyksissä teknologian täyttämissä kasvottomissa suurkaupungeissa.
Kalifornialainen Grandaddy saattoi näyttää partoineen ja rekkamieslippiksineen enemmän metsureilta tai kaivosmiehiltä kuin herkän taiderockin ystäviltä, mutta toisella levyllään The Sophtware Slumpilla yhtye tutkiskeli samankaltaisia teemoja kuin Oxfordin virkaveljensä. Siinä, missä Radiohead ei tarjonnut varsinaisia ratkaisuja yhä kovempaan vauhtiin kiihtyvän yhteiskunnan ongelmiin, Grandaddy etsi pelastusta samasta suunnasta kuin Jean-Jacques Rousseau jo 1700-luvulla, paluusta takaisin luonnon helmaan.
The Sophtware Slump pelaa teknologian ja ihmisen, maaseudun ja kaupungin sekä puhtaan luonnon ja ihmisen kädenjälkien, välisillä ristiriidoilla. Tästä kielivät jo sellaisten kappaleiden, kuten Broken Household Appliance National Forestin tai Miner at the Dial-a-View’n nimet, mutta erityisen selvästi nämä teemat ovat esillä albumin huippuhetkellä, upealla The Crystal Lakella.
Uuden ja vanhan, juurevan ja modernin, luonnon ja teknologian ristiriidat ovat kuultavissa kappaleesta jo ennen kuin perehtyy sen sanoituksiin. Toisaalta The Crystal Lakella kuuluu perinteinen rocksoundi, klassinen pop, folkahtava melodisuus ja kantrin melankolia, toisaalta taas sen helpoiten päähän tarttuva koukku perustuu kirkkaan vuoristopuron lailla pulputtavalle syntetisaattorikuviolle, ja sen soundin muhkeus ja hieman luonnoton kirkkaus kielivät tuolloin vielä tuoreesta Pro Tools -tietokoneohjelmasta.
Enää musiikintekijöitä eivät sitoneet raitojen rajoitettu määrä, ja äänitysten pienimmätkin virheet oli mahdollista korjata. Tällaisten tietokoneohjelmien ansiosta myös vanha bändiajattelu lensi romukoppaan, kun yksi ihminen saattoi huomattavasti entistä helpommin toteuttaa kunnianhimoisiakin musiikillisia visioita ilman muiden apua. Grandaddyn johtohahmo Jason Lytle olikin nauhoittanut The Sophtware Slumpin käytännössä yksin.
The Crystal Lake kuulostaa tuoreelta, mutta samalla menneisyyden klassiset esikuvat ovat selvästi esillä – kappale kuulostaa hieman siltä kuin Neil Young olisi päätynyt laulamaan Pixiesissä ja tuottajana toimisi ELO:n Jeff Lynne.
The Crystal Laken sanoitukset käsittelevät edellä mainittuja teemoja hyvin selväsanaisesti. Laulun kertoja on jättänyt myyttisen järven, jonka nimi jo kielii sen turmeltumattomasta puhtaudesta. Nyt tämä “moderni mies” asuu tekopuiden, italialaisen nahan, koiranraatojen ja kierojen ihmisten keskellä ja kaipaa takaisin tuolla jossain kaukana kangastuksen lailla häämöttävän vesialueen rannoille. Kun Lytle laulaa ”I gotta get out of here”, toteamuksessa alkaa olla jo epätoivon sävy. Kappaleen melodian surumielisyys tuntuu vihjaavan, että jotain arvokasta on peruuttamattomasti menetetty.
The Crystal Lake ja The Sophtware Slump osuivat oivaan saumaan vuosituhannen vaihteessa, jolloin epäluulot teknologiaa kohtaan olivat huipussaan. Oltiinhan sitä sentään vasta toivuttu pelosta, että vuosituhannen vaihde romahduttaa maailman tietokonejärjestelmät. Etenkin Englannissa Grandaddysta povattiin jopa Radioheadin seuraajaa. Innokkaimpien joukossa oli The Independent -lehti, joka julisti The Sophtware Slumpin painivan samassa sarjassa OK Computerin kanssa.
Grandaddy ei kuitenkaan oikein koskaan pystynyt toistamiseen yltämään The Sophtware Slumpin korkeuksiin. Vuonna 2003 julkaistu Sumday oli virtaviivaisempi, mutta myös tasapaksumpi kokonaisuus, ja kolme vuotta myöhemmin ilmestynyt Just Like the Fambly Cat jäi yhtyeen viimeiseksi levyksi (Grandaddy on tosin palannut tien päälle viime vuonna, ja eiköhän se uusi levykin ilmesty ennen pitkää). Yleisön tai kriitikoiden kestosuosion sijaan Grandaddyn osaksi jäi rakastetun kulttisuosikin asema. Kiistatonta taitaa olla, että harva enää asettaisi sitä kulttuurisen merkityksensä puolesta samalle viivalle Radioheadin kanssa.
Kun The Crystal Lakea kuuntelee 13 vuotta sen julkaisun jälkeen, maailmassa, jossa ihmisen ja teknologian symbioosi on yhä tiiviimpi, kappale kuulostaa sympaattisen vanhanaikaiselta kuin vuoden 2000 kännykät, joissa uusinta uutta olivat tekstareiden ennakoiva tekstinsyöttö, sisäinen antenni ja netin selaaminen WAPin avulla. Toisaalta taas sen sanoma on lähestulkoon universaali. Nämä samat teemat ovat askarruttaneet ihmistä todennäköisesti jo silloin, kun muinaisen Mesopotamian asukit katselivat epäluuloisina ensimmäistä pyörää ja muistelivat vanhoja hyviä aikoja, kun ei vielä voinut jäädä kärryjen alle.
