“Aaaaaah – villi rintani täyttyy oudolla tunteella kun kuuntelen tätä levyä.” (MUSA 11–12/74)
Iida Sofia Hirvonen luki Tommi Liimatan toimittaman Waldemar Wallenius -kirjan ja nosti 1970- ja 1980-luvun keskeisen musiikkijournalistin opinkappaleet nykyajan kriitikoiden tueksi ja avuksi.
Hämeenlinnassa syntynyt musiikkijournalisti Waldemar Wallenius oli mukana perustamassa musiikkilehtiä Blues News, Musa ja Soundi. Kirjailija ja muusikko Tommi Liimatta toimitti Walleniuksen Musa– ja Soundi-teksteistä kirjan nimeltä Musaa ja Soundia (Like, 2018).
Nuorgamin kirjoittaja Iida Sofia Hirvonen luki kirjan ja nosti sen keskeiset opinkappaleet nykyajan kriitikoiden tueksi ja avuksi. Nämä neljä asiaa nykypäivän popkriitikot voisivat oppia Waldemar Walleniukselta.
#1 Typerä tunnekuohu ei ole uusi juttu emmekä välttämättä elä ”tunteiden aikaa” sen voimakkaammin kuin ennenkään, vaikka aikamme kriitikot niin tykkäävät väittää
Jyrki Lehtola kirjoitti Image-lehden esseessään Näin eliitti kuoli, että kulttuurimme on joutunut jonkinlaiseen alennustilaan ja ”tunteiden aikaan”.
”Mediassa keskityttiin luomaan sisältöjä, joita klikattaisiin, mikä oli elitismistä suurinta, sillä se perustui ajatuksen siitä, että ihmiset nyt vain ovat niin vitun tyhmiä, ettei niitä kannata edes yrittää sivistää, ja siksi meillä on tässä Helsingin Sanomien toimittaja, jolta pääsi ’Wau!’”
Lehtola viittasi tekstissä musiikkitoimittaja Mari Koppisen hurmokselliseen reaktioon Saara Aallon UMK-kilpailuesityksen äärellä. Lehtola analysoi Koppisen ”Wau!”:n olevan jälleen yksi merkki aikamme tunteellisuudesta, populismista ja epä-älyllisyydestä.
Esseessä on pointteja, Jyrki, mutta väitän että olet ehkä silti vähän väärässä. Ennen musiikkilehdet ilmestyivät paperilla, ja kirjoittajat saivat teksteistään rahaa, mutta palstatilaa ei läheskään aina käytetty terävään tai edes järjelliseen analyysiin. Ja tunteita kyllä ilmaistiin, innostusta etenkin! Katsokaamme sanoja, jotka Waldemar Wallenius valitsi Musa-lehden arvosteluihinsa 1970-luvulla:
”Elo on wakadi wakadou, juu juu, totta tosiaan, jeah!”
”Tämmöinenkin levy on sitten ilmestynyt. Olen muista sinkuloista laverrellut niin pitkiä stooreja, että tästä ei mahdu muuta kuin: Hello, boys!”
”Aaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaah! Bo Diddley! Hey, Bo Diddley! Well, I feel aaaaal RIGHT! Gimme dat rhythm! Hey, Bo Diddley!”
”Höh höh höh höh… hah hah hah hah hah… hoh hoh hoh hoh hoh…. hih hih hih hih… hiih hiih hiih HIIH…! Hhhhhhhhh…
On meinaan hauskaa… hih hih hih… kyyneleet silmissä… krh krh krh… Ei maha mittää… naurattaa niin… hhhhhhhhhhh…. Ku mä…. ku mä… kun mä en pääse hih hih edes alkua pite… pite… pitemmälle… hhhhhhhhh………..””Ja se musiikki – WOW! Lyömätöntä alallaan.”
#2 Kehuminen on vaarallista
Wallenius roihahtaa teksteissään innostukseen herkästi kuin raapaisupinnan kohtaava tulitikku, mutta varoittaa kehujen turmiollisuudesta. Entiset ”lahjakkaat lapset” tunnistavat varmaan tunteen: kun joku ”auktoriteetti” sanoo, että ”kun sinä olet nii-iin älykäs, oikein poikkeuksellinen”, kyse ei ole aina vain kehuista, vaan myös vaatimuksesta pysyä kehujen arvoisena. Nykyajan ”luovassa taloudessa” kehut puolestaan huumaavat ja koukuttavat. Ne eivät koskaan riitä, koska sinä et ole ikinä tarpeeksi!
Suomalaisen rockmusiikin maailmassa ylistys ja parrasvalot ovat perinteisesti tuottaneet suorituspaineita. Lupaavan yhtyeen odotetaan pelastavan niin kotimainen rockmusiikki, kansantalous kuin maamme maine maailmanhistoriassakin, joten ei ihme, että bändeillä menevät pasmat sekaisin eivätkä ne vain pysty lunastamaan odotuksia. Esimerkkinä vaikka Hanoi Rocks tai HIM, jonka USA:n läpimurron piti olla varma juttu, mutta joka nyt vaan sössi asiansa keskeisellä keikalla, kenties juuri paineiden takia.
Wallenius ymmärsi riskit ja kirjoitti Woodoo-yhtyeestä vuonna 1972 näin sensitiivisesti:
”Kunnon muusikot eivät oikeastaan pidä siitä, että heitä kovasti näin kehutaan lehdissä, sillä siitä aiheutuu kuulemma vain turhia vaikeuksia, kun täytyy sitten väkipakolla yrittää olla näitten kehujen arvoinen. Meillä musalaisilla olisi kauhea hinku ja vinku retostella tällaista bändiä kuin WOODOO, mutta emmehän me suinkaan halua aiheuttaa mukaville miehille turhaa harmia. Vaikka kuinka haluaisimme kertoa teille, että kyseessä on Suomen niin-ja-niin-monenneksi-paras bändi niin me emme sitä kyllä tee. Ei varmana kehuta Woodoota, kyllä vissi on niin.”
Kevään aikana mediassa on puhuttu paljon burnoutista ja menestyviäkin ihmisiä usein kiusaavista riittämättömyyden tunteista. Entä jos taustalla on nykyiseen epävarmaan maailmantilanteeseen yhdistyvä positiivisen puheen, jatkuvan kehumisen ja aukottoman itsevarmuuden kulttuuri? Jospa vain vähän… chillaisimme?
#3 Jos jotain haluaa, se pitää tehdä itse – ja jos tekemäsi juttu ei kelpaa, syytä yleisöä, koska suomalaiset JUNTIT eivät tiedä mistään mitään
Sitä voi haikailla, että olisinpa syntynyt Amerikkaan, niin kirjoittaisiin syväluotaavaa kulttuurijournalismia vaikka The New Yorkeriin, ja voivotella suomalaisten medioiden syvenevää alhoa. Tai sitten voi tehdä itse sellaista mediaa tai juttuja, joita haluaa lukea. Waldemar Wallenius perusti Musa-lehden, koska kotimaisilla markkinoilla ei yksinkertaisesti ollut ”rockin vakavasti ottavaa journalismia”. Tilanne oli kestämätön.
”Well, nyt yritetään taas. Tehdään tätä MUSAa…”
”Itse asiassa tämä lehti on jonkinlainen haaste Suomen musiikkielämälle ja Suomen musiikin ystäville. Elikkä jos MUSA ei oikein ota menestyäkseen, ei Suomi ole ansainnut edes yhtä musiikkilehteä. Syyttäköön sitten kukin itseään, jos ei nyt ota MUSAn asiaa omakseen eli MUSAa omaksi lehdekseen. So there!
Ei mutta ihan tosi – MUSA on vakava yritys saada korjaus aikaan nykyisessä tilanteessa. Meillä ei ole lehteä, joka pyrkisi levittämään tietoa musiikista ja joka suhtautuisi kaikkeen musiikkiin avoimesti. Nyt on. Emme halua kuulostaa suureellisilta, mutta tahdommepa silti väittää olevamme helvetin laaja-alaisia musiikin suhteen täällä MUSAssa.”
(Musa-lehden näytenumerossa)
#4 Jos sanoja ei löydy, älä anna sen estää meininkiä
Jokainen musiikin ystävä on joskus ollut tilanteessa, jossa tekisi mieli selittää ihmisille musiikista, johon on vastikään rakastunut, mutta on vain niin vaikea saada otetta siitä, mikä siinä oikeastaan puhuttelee! Silloin ollaan selittämättömän äärellä. Kaikki sanat tuntuvat typeriltä. Heidegger on kirjoittanut tästä, mutta ei siteerata häntä…
Tilanne on ihana, mutta julma ihmiselle, jonka tehtävänä olisi kirjoittaa musiikista. Wallenius myöntää jäävänsä sanattomaksi vaikuttavan levyn äärellä, heittäytyy ihmetykseen ja jatkaa hapuilevan touhukasta intoilua aiheen ympäriltä, kunnes palstatila täyttyy. Ala-arvoisen ammattitaidotonta, joku voisi sanoa, mutta tämän ajan haukoituttavassa kulttuurijournalistisessa ilmanalassa myös riemastuttavaa luettavaa.
”Olen niin innoissani rock’n’rollista. On niin riemastuttavaa kuunnella näin puhdasta ja aitoa rockia. Ainoana huolenaiheena ei ole kuin se, että miten pystyn teille välittämään tämän levyn loistavuuden yhtä hyvin kuin se välittää sen minulle.”
(Pelle Miljoonasta)”Album of the year: Wigwam of course!
Ei mutta ihan tosi, Wigwam ON maailman huippuluokkaa.
What can I say? What can I possibly say? Well, I could simply say: magnificent! Or I could go on and on about how wonderful it is now that Wigwam have made The Best Album Ever and how nobody is going to believe and they will think that I’ve gone completely nuts and how I should have my head examined and how can a Finnish album conceivably be The Best Album Ever, but I don’t care! This is IT!”
(Wigwamin Nuclear Nightclub -arvostelusta vuodelta 1975)
So there! Kiitos Tommi Liimatalle mainion ja koskettavan kesäkirjan kokoamisesta ja kiitos Nuorgamille viimeisestä kuukaudesta!
