Diskografiat: Metallica – thrashmetalin lähettiläistä valtavirtaheavyn messiaiksi / Nuorgam

Saisiko olla hieman Metallican nussimaa metallikannusimaa?

Pikakelaus noin kahdenkymmenen vuoden taakse, kesään 1993. Metallica on juuri esiintynyt Oulunkylän tekojääradalla Helsingissä 28 000 ihmisen edessä. Koko yleisö on huutanut kurkkunsa kipeäksi Creeping Deathin (1984) c-osan ”die, die” -huutoja nyrkit tanassa karjuen. Nuori poika on todistanut tätä hämmentyneenä.

Olin juuri oppinut koulupäivien jälkeen tarmokkaasti korvakuulolta opetellen soittamaan Fade to Blackin (1984) kitaranäppäilyn nylonkielisellä Landola-kitaralla. Koko ansiokkaalla kahdentoista vuoden elämänkokemuksellani soitin mielestäni rumpuja, jos en paremmin kuin Lars Ulrich, niin ainakin yhtä hyvin.

Pikakelaus vajaan kahden viikon taakse, kesään 2013. On meneillään vaihtoehtoiseen musiikkiin keskittyvä Flow-festivaali. Olemme ystäväni luona valmistautumassa toisen festivaalipäivän koitoksiin kuuntelemalla Austraa, Disclosurea ja muita tapahtuman esiintyjiä. Haluamme kuitenkin kuunnella hetkisen verran jotain ihan muuta.

Laitan Master of Puppetsin päätöskappaleen Damage, Inc. (1986) soimaan. Alkaa runsain mitoin Metallicaa ja Guns N’ Rosesia sisältävä kuuntelupotpuri, jonka aikana huomaamme ystäväni kanssa laulavamme ulkomuistista biisien sanoja mukana ja olevamme hämillämme siitä, että osaamme muun muassa Blackenedin (1988) ja Harvester of Sorrow’n (1988) lyriikat ulkoa. Edelleen. Ja mitä luultavammin aina.

Metallica goes Lemmenpyssyt.

Metallica oli tiivis osa lapsuuttani ja nuoruuttani. Metallican (1991), Master of Puppetsin ja Ride the Lightningin (1984) alkuperäisten ja kavereilta kopioitujen c-kasettien soidessa korvalappustereoissa tuli vietettyä lukemattomia iltoja, joina olisi pitänyt tehdä esimerkiksi matematiikan ja biologian kotiläksyjä. Vielä 1990-luvun puolivälissä bändin tekemisistä jaksoi innostua vilpittömästi, mutta kun seuraavat levyt eivät enää olleetkaan aiempien veroisia, mielenkiinto laantui. Metallican rinnalle 1990-luvun alkupuolella hivuttautunut musiikkityyli nimeltä grunge ja melodisemmat eepokset kuten Would?, Jeremy, Fell on Black Days ja Plush alkoivat viedä voiton.

Silti Metallican tärkeyttä ei voi koskaan kiistää. Edelleen ja varmasti joka kerta, kun yhtye julkaisee uutta materiaalia, annan levylle pienen mahdollisuuden tuntua ja kuulostaa yhtä merkittävältä kuin Metallica-albumit 20 vuotta sitten tuntuivat.

Eivät uutukaiset tietenkään siltä tunnu. Eivät ole tuntuneet mustakantisen, itsenimetyn albumin jälkeen. Vuodet ovat vierineet ja musiikkimaku-niminen lumipallo laajentunut niiden mukana.

Monille ikätovereille Metallica on yhtä merkittävä ja valtava musiikillinen muistijälki. Guns n’ Roses on sitä toki myös. Nämä kaksi yhtyettä tekivät vuonna 1992 stadionkiertueen yhdessä kolmannen minulle merkittävän yhtyeen, Faith No Moren kanssa. Kiertue oli epäonninen mellakoiden vuoksi keskeytyneine keikkoineen, ja se taukosi lopulta kokonaan James Hetfieldin poltettua pahasti kätensä Fade to Blackin pyroefekteissä kiertueen Kanadan-etapilla.

Yhdelle se lapsuuden ja nuoruuden merkittävin musiikillinen toteemipaalu oli Skid Row. Toiselle Mötley Crüe. Jollekin Extreme oli parasta ikinä ja joku tyyppi saattoi vannoa kuuntelevansa loppuelämänsä pelkkää Megadethia. Silti Metallican luoma yhteisöllisyys oli omaa luokkaansa.

Hoidetaan tärkein kysymys heti pois alta. Puidaanko tässä artikkelissa tapausta nimeltä Lulu? Ei. Tekstissä ei myöskään käsitellä Metallican ja San Franciscon sinfoniaorkesterin äänittämää S & M -albumia eikä paikoin oikein mainioita coverbiisejä ja muita singlejulkaisujen b-puolia sisältänyttä Garage Inc. -tuplalevyä.

Tässä artikkelissa käsitellään sen sijaan aivan liian pitkästi ja täydellisen tunnepitoisesti yli sata miljoonaa levyä maailmanlaajuisesti myyneen valtavirtametalliveteraani Metallican studioalbumeja. Saatat miettiä, että miksi ihmeessä juuri nyt. Siksi, että heinäkuun 25. päivänä vuonna 2013 tuli kuluneeksi 30 vuotta yhtyeen debyyttialbumin Kill ’em Allin (1983) julkaisusta. Siksi, että yhtyeen keulahahmo James Hetfield täytti elokuun alussa 50 vuotta. Luokitteluperusteena käytetään Metallica-paidoista tuttuja sloganeita.

Metal Up Your Ass – trashjalometallinen kultakausi

Master of Puppets (1986)

Metallican paras albumi käynnistyy yhdellä hienoimmista alkusoitoista, joita maa päällään kantaa. Battery on yksi tärkeimmistä Metallica-kappaleista. Siinä on melankolista melodisuutta ja yhtäkkiä rullaamaan lähtevää aggressiivista heavymättöä. Metallica on soittanut tuon yhden maailman hienoimmista introista keikoillaan taustanauhalta ja lähtien soittamaan vasta nopean ja vihaisen osuuden alkaessa. Tämä ratkaisu on melkein kadottanut kappaleen gloorian, etenkin Porin Sonisphere-keikalla kesällä 2009, jossa rumpali Ulrich sotkeutui tahtikuvioissaan moneen otteeseen.

Master of Puppetsin nimibiisi on toki lähemmäs kymmenen minuutin mitassaan uljas, mutta myös yksi yhtyeen vuosien saatossa kuluneimpia biisejä. Tosin, kun kappale hiljenee c-osaansa, kylmiä väreitä on vaikea välttää.

Levyltä ei löydy heikkoa lenkkiä. Jopa takavuosina raskassoutuiselta ja vähän ahdistavalta tuntunut, H.P. Lovecraftin tarinoista innoituksensa saanut The Thing That Should Not Be sekä albumin mitäänsanomattomimmalta raidalta tuntunut Leper Messiah kuulostavat siltä, että ne ovat olennaisia kokonaisuuden osia.

Disposable Heroes on Ilmestyskirja nyt -elokuvan tunnelmissa liikkuva angstipurkaus ja päätösbiisi Damage, Inc. lopettaa levyn sulkemalla ympyrän samalla aggressiolla, millä Battery sen aloitti.

Levyn paras ja vuosien hellää kolhimista parhaiten kestänyt kappale on ehkä hieman yllättäen se, missä ei lauleta lainkaan. Orion on kahdeksan ja puolen minuutin pituinen instrumentaalikappale, jonka hidastempoista c-osaa Metallica soitti pitkään keikoillaan kunnianosoituksena vuonna 1986 yhtyeen Euroopan-kiertueella bussionnettomuudessa menehtyneelle basisti Cliff Burtonille. Kuluvan vuosituhannen puolella yhtye on soittanut Orionia koko komeudessaan.

Ride the Lightning (1984)

Kuuntelin Ride the Lightningin edellisen kerran kokonaisuudessaan läpi yli kymmenen vuotta sitten. Pitkän tauon jälkeen levy kuulosti aluksi kömpelöltä ja kolkolta. Mariachi-kitaroilla alkava Fight Fire With Fire, levyn moniosainen ja pitkä nimibiisi, Ernest Hemingwayn romaaniin pohjautuva For Whom the Bell Tolls ja jopa ikisuosikkini Fade to Black kuulostivat hämmentävän huonolta. James Hetfieldin laulu kuulosti siltä, miltä se ensimmäisillä kahdella Metallica-levyllä pitkälti kuulostaakin: äänenmurroksesta kärsivältä teiniltä.

Yli vuosikymmenen mittaisen kuuntelutauon jälkeen kokonaisuus hämmensi, mutta toisella kuuntelulla palautuivat mieleen ne seikat, mitkä tekivät Ride the Lightningista muinoin Master of Puppetsin jälkeen sen toiseksi tärkeimmän Metallica-levyn.

Fade to Black. Nuoruudessa tuli joskus mietittyä, että mikä Ride the Lightningin, Master of Puppetsin ja …And Justice for Allin nelosbiiseistä on paras. Nyt väitän, että Fade to Black on voittaja. Welcome Home (Sanitarium) ei ole kestänyt aikaa yhtä hyvin ja lisäksi kyseisessä Ride the Lightningin nelosraidassa on yksi Metallican uljaimpia loppusoittoja kaksiäänisine kitarateemoineen. Nelosbiisitaistelun häviäjä on One, joka nyt vaan on edelleenkin melko loppuun kulunut tapaus.

The Call of Ktulu. Cliff Burtonin, James Hetfieldin, Lars Ulrichin ja jo ennen debyyttilevyn julkaisua yhtyeestä alkoholiongelman takia erotetun Dave Mustainen säveltämäksi merkitty instrumentaalikappale, joka on saanut innostuksensa The Thing That Should Not Ben tavoin H.P. Lovecraftin kirjasta. Metallican huippukaudella instrumentaalibiisit ovat levyjensä avainkappaleita. Näin myös Ride the Lightningilla.

Creeping Death. Metallican stadionkeikkojen yleisin avausbiisi, jonka sanoituksessa liikutaan raamatullisissa sfääreissä Jumalan rangaistessa egyptiläisiä. Se yhteisöllisyyden tunne, mikä syntyy kymmenien tuhansien ihmisten laulaessa yhteen ääneen “Die! Die! Die!”, se on hämmentävää, vähän huvittavaa ja hienoa.

…And Justice for All (1988)

Jos tämän albumin ja kolme vuotta myöhemmin julkaistun Black Albumin tuotannolliset ratkaisut voisi vaihtaa päittäin, niin …And Justice for All saattaisi olla vakava kilpailija Master of Puppetsille tärkeintä Metallica-levyä pohdittaessa. Mutta koska bändin itsensä yhdessä Flemming Rasmussenin kanssa tuottama albumi hautaa Jason Newstedin soittaman basson niin hiljaiselle, ettei sitä erota kuin muutamassa hassussa kohdassa, ei ”Justicesta” ole uhkaajaksi ”Puppetsille”. Albumin äänimaisema on niin kuiva, että se aiheuttaa isoina annoksina kuunneltuna jopa päänsärkyä.

Levyn kappalemateriaali on kuitenkin hyvää, jopa parempaa kuin Ride the Lightningilla. Sanoituksissa James Hetfield hyppää yhteiskunnallisten teemojen pyörteisiin. Avausraita Blackened huolehtii ympäristöstä, nimibiisi käsittelee korruptiota, Eye of the Beholder käsittelee sanan- ja ilmaisunvapautta ja hittibiisi One teemoittaa sodan kauhuja.

Onen video on Metallican ensimmäinen virallinen musiikkivideo. Ja Lars Ulrichin tuplabassorumpukomppi biisin c-osassa klassinen ilmarummutuskohta.

To Live is to Die on kolmen levyn ajan jatkuneen hienojen instrumentaalikappaleiden sarjan päätös. Edellisen levyn kiertueella kuollut basisti Cliff Burton on kreditoitu kappaleen säveltäjäksi yhdessä Hetfield–Ulrich-kaksikon kanssa. Kappaleen lopussa kuultava, Hetfieldin lausuma runo on saksalaisen runoilijan tekemä, mutta mukaan on ympätty muutama Burtonin kirjoittama lause.

”When a man lies he murders
Some part of the world
These are the pale deaths
Which men miscall their lives
All this I cannot bear
To witness any longer
Cannot the kingdom of salvation
Take me home”

Päätöskappaleessa Dyers Eve James Hetfield purkaa lapsuutensa traumoja raadollisella tavalla. Hetfieldin vanhemmat olivat erittäin uskonnollisia ja laulaja on käsitellyt perheasioita myös muun muassa kappaleessa The God That Failed.

…And Justice for All on levy, joka olisi ansainnut paremman tuotannon.

Nowhere Else to Roam – yksittäisiä helmiä sioille

Metallica (1991)

Ensimmäinen Bob Rockin tuottama Metallica-levy, joka tunnetaan myös nimellä The Black Album. Muun muassa Mötley Crüeta, The Cultia ja David Lee Rothia ennen Black Albumia tuottaneen Rockin tuotantojälki kuuluu eniten siinä, että albumin soundimaailma on ikään kuin vanhan trash-Metallican sekä pehmeämmän ja muhkeamman hevin risteytys. Tuotantoprosessi oli vaikea. Yhtye ja tuottaja ajautuivat jatkuviin erimielisyyksiin esimerkiksi siitä, että Bob Rockin mielestä James Hetfieldin sanoitukset eivät olleet tarpeeksi hyviä. Albumi miksattiin kolmeen kertaan.

Enter Sandman ja Nothing Else Matters olivat valtavia hittejä. Black Albumilta julkaistiin singleinä myös kappaleet Sad But True, Wherever I May Roam ja The Unforgiven. Thrashmetal-puristeille Black Album oli liian pop, ja monet väittivät tiukasti yhtyeen myyneen sielunsa hittilistojen saatanalle. Albumia on myyty maailmanlaajuisesti yli 30 miljoonaa kopiota ja Suomessakin yli 112 000 kappaletta.

Metallican aka The Black Albumin suurin ongelma on sen pituus. Levy kestää yli tunnin, ja koska kappaleet eivät ole aiemmilta levyiltä tutuissa lähemmäs kymmenen minuutin mitoissa, albumi puuduttaa. Kyllä, Nothing Else Matters ja The Unforgiven olivat vakiokamaa diskoissa ja baareissa illan viimeisinä hitaina, mutta ne esittivät myös aiemmin näkemättömän, pehmomman puolen Metallicasta.

Kill ’em All (1983)

Metallican kolmekymmentä vuotta sitten julkaistu debyyttialbumi, jonka nimeksi piti tulla “Metal Up Your Ass”. Yhtyeen silloista levy-yhtiötä nimi ei miellyttänyt, kuten ei myöskään levyyn suunniteltu kansikuva, jossa vessanpöntöstä nousee tikaria pitelevä käsi. Albumin nauhoitussessioissa basisti Cliff Burton lausui jakeluyhtiön ihmisiin turhautuneena, että ”Kill ’em all”. Näin Metallican debyyttilevy sai nimensä.

http://youtu.be/NHo1rGTfqBE

Kill ’em All oli ensimmäinen hieman kaupallistakin menestystä niittänyt thrashmetal-albumi. Black Sabbath– ja Motörhead-vaikutteet kuuluvat pitkäsoitolla. Levyn biiseistä muutamat kuulostavat 30 vuotta julkaisunsa jälkeen melko verevältä.

Jos James Hetfieldin äänenmurroksen rajoilla tasapainoilevan laulun pystyy käsittelemään, muun muassa Raamatun Ilmestyskirjan neljästä hevosmiehestä kertova The Four Horsemen, moshaamisesta ja metallimusiikin kuuntelusta ammentava Whiplash ja viime vuosina Metallican keikkojen päätösbiisin viittaa kantanut kostoanthem Seek and Destroy ovat edelleen energisiä ja pienessä epävireydessään aika sympaattisia.

Birth, School, Metallica, Death – kajalia ja paluu juurille

Load (1996)

Huolimatta The Black Album -sessioissa ilmenneistä ongelmista Bob Rockin kanssa, Metallica jatkoi työskentelyä meriittilistaansa muun muassa nimen Bon Jovi lisänneen tuottajan kanssa. Jos Metallica-levy oli hieman yli tunnin mitassaan ylipitkä, Loadilla yhtye pisti vielä paremmaksi 79 minuutin kestollaan. Albumi on Metallican pisin studiolevy.

Albumin hittejä olivat yllättävän lähelle perinteistä valtavirtapopia ja -rockia yhtyeen vieneet Until it Sleeps ja Hero of the Day sekä countryvaikutteinen ja huonona vitsinä hevimiespiireissä pidetty Mama Said.

Alun perin Load ja sitä seurannut Reload (1997) oli tarkoitus julkaista yhtenä tuplalevynä, mutta aikataulullisista syistä levyt julkaistiin vuoden välein. U2:n ja Depeche Moden hovikuvaajana tunnetuksi tullut Anton Corbijn otti albumin promokuvat, joissa nähtiin hevilettisten karjujen sijaan hiuksensa siistineitä rokkareita, joiden silmänalusiin stylisti oli maalannut hieman liikaa mustaa kajalia.

Lähes puolitoistatuntisen Load-show’n uumenista löytyy toimivien hittien lisäksi muutamia kelvollisia heavyrock-kappaleita, kuten King Nothing, Ain’t My Bitch ja Bleeding Me.

Death Magnetic (2008)

Metallican viimeisimmällä studioalbumilla – joka on yhtyeen pitkäsoitoista hieman yllättäen The Black Albumin jälkeen toiseksi myydyin Suomessa 80 000 kappaleen myynnillään – tuotannosta vastasi musiikkimaailman kultasormi Rick Rubin. Levyn kappaleista yksikään ei ole jäänyt unohtumattomasti mieleen, mutta That Was Just Your Life, Cyanide, The Day That Never Comes ja Broken, Beat and Scarred olivat kohtuullisen tyylikkäitä kumarruksia yhtyeen omalle menneisyydelle.

Tuottaja Rubin kuvaili haastatteluissa Death Magneticia ”Master of Puppetsin kirjoittamattomaksi puolikkaaksi”. Kappaleiden tunnelmassa on ehkä hieman samaa, mutta biisimateriaalin osalta kuvaus ei pidä paikkaansa.

Death Magneticilta löytyy kolmas ja toivottavasti viimeinen osa The Unforgiven -biisitrilogiaan, jonka olisi voinut alun perinkin jättää ihan vain siihen ensimmäiseen osaan.

Alcoholica – irralliset ja sekavat hämmentävyydet

Reload (1997)

Metallica on onnistunut urallaan tekemään lukuisten klassisten trashmetal-laulujen lisäksi ärsyttäviä kappaleita. Reloadin avausraita Fuel lukeutuu tähän joukkoon. Marianne Faithfullin vierailullaan kunnioittama The Memory Remains edustaa Reloadin toimivinta osaa, jo nimillään kulmakarvoja kohottavat Carpe Diem Baby ja Fixxxer taas sitä vastakkaista osastoa.

Tosiaan, se The Unforgiven II. Hienoa, että miehillä on tarina kerrottavana, mutta olisi sen kai voinut kertoa singlen b-puolellakin tai sillä ensimmäisellä hittikokoelmalla, jota bändi ei ole vielä urallaan julkaissut.

St. Anger (2003)

Pitkän Metallica-kuuntelutauon jälkeen St. Anger hämmensi todella isosti kurkkupurkkisoundeillaan. Avausraita Frantic toimi kunniallisesti, albumin nimibiisi oli ihan ok, mutta muilta osin St. Anger tuntui isolta hudilta.

Kun vielä samoihin aikoihin levyn julkaisun kanssa näki Some Kind of Monster -dokumentin kaikkine aikuisten miesten hiekkalaatikkoriitoineen, St. Angeriin oli hankala suhtautua.

Summa summarum. Metallicassa herättää eniten kunnioitusta se, että vaikka kappaleiden tempot heittelevät välillä omia tahtiaskelmerkkejään seuraavan rumpali Lars Ulrichin soiton myötä, muu bändi seuraa hänen välillä hyvinkin epäkeskoa rummuttamistaan millintarkasti. Jopa yhtyeen kultakaudella kappaleiden sovituksissa oli joko todella hienoja tahdillisia kikkoja tai sitten rytmiosasto yksinkertaisesti vain kiilasi tai soitti muuten väärin.

Sanojen lisäksi mieleen ovat jääneet pysyvästi rumpalin fillit ja iskut, jotka kuulostavat välillä menevän vähän sinne päin, mutta silti täysin loogisesti juuri niin. Eivät ne fillit ja iskut voisi mitenkään mennä ”oikealla” tavalla, kun ne menevät juuri noin täydellisesti.

Metallica on aina näyttänyt, mitä se on, kun lavalla on bändi, joka soittaa yhteen. Jäsenet paikkaavat toistensa mokia, ja homma pysyy kasassa. Välillä täpärästi, mutta pysyy kuitenkin.

On jännittävää nähdä, mitä Hetfield, Ulrich, soolokitaristi Kirk Hammett ja nykyinen basisti Rob Trujillo keksivät seuraavaksi. Nelikko on kiertänyt maailman halki jo soittaen kaikki kultakautensa levyt alusta loppuun ja lopusta alkuun. Toisaalta, itseni kaltaisia nostalgikkoja riittää keikkojen katsojiksi varmasti vielä pitkään.

Bonus!

Metallica on levyttänyt studioalbumien lisäksi useita onnistuneita coverversioita. Alkuperäistä kunnioittava luenta Thin Lizzyn Whiskey In a Jarista on yksi niistä.