Nuorgamin levyjoulukalenterissa kirjoittajat suosittelevat päivittäin kolmea vuoden 2012 albumia ja halutessaan yhtä reissueta, ep:tä tai kokoelmaa. Vuorossa on Santtu Reinikainen.
Karri Koira – K.O.I.R.A.
Ymmärrän että tämä saattaa rikkoa joulukalenterimme sääntöjä, mutta kun 5 000 merkissä pystyy sanomaan niin paljon enemmän kuin 500 merkissä – ellen ole sitten ymmärtänyt asiaa drastisesti väärin. Koska satuin horisemaan kyseisestä levystä tuon verran juuri tänään, aion nyt luikahtaa kuin koira veräjästä. (Anteeksi.)
Jessie Ware – Devotion
Jessie Ware on ihana. Ihana, ihana, ihana. Hän ei ole ihana pelkästään siinä merkityksessä, jossa sellaiset hattarankevyet pop-prinsessat kuin Carly Rae Jepsen ja Katy Perry ovat ihania. Hänen musiikkinsa luiden päällä on lihaa ja hänessä on substanssia; lyhyesti, hän on artisti johon voi rakastua. Devotionin ytimessa sykkii brittiläinen klubimusiikki, joka yhdistyy lähes paranormaalissa sopusoinnussa soul- ja pop-vaikutteisiin. Albumi on kuluvan vuoden paras kokoelma kappaleita; sen pariin haluaa palata uudelleen ja uudelleen.
Gallows – s/t
Kuten muista valinnoista voi ehkä päätellä, en ole varsinainen hardcoren suurkuluttaja. Joskus mikään ei kuitenkaan osu naulan – tai omaan – päähän paremmin. Vuonna 2012 elin noin neljän viikon jakson, jolloin en kuunnellut käytännössä katsoen mitään muuta musiikkia. Tämä valinta olkoon ylistys sille ajanjaksolle. Laulajaa vaihtaneen Gallowsin aiemmin löysähkö NME-hc on napakoitunut uutuusalbumilla ratkaisevasti – minkä ansiosta minäkin retkahdin bändiin ensi kertaa. Albumi yhdistelee juuri sopivassa suhteessa hardcoren lihaksikasta ryskettä post-hc:n monisyisiin tunnelmiin mutta myös reippaisiin vanhan koulun katupunkin hoilotusmelodioihin. Lopputulos on reippaasti turpaan vetävä ja tarttuva levy, josta muidenkin kuin tatuoitujen liippalettien voi olettaa tykkäävän.