Karri Koira – K.O.I.R.A.

Monsp Records

”Hot diggity dog”, tuumaa Karri.

Miltä kuulostaa Koiran haukku soolona?

Tätä on odotettu.

Tätä on odotettu tietyissä piireissä aina Karri Koiran, Thono Slonon ja Ruudolfin Vähäiset äänet -bändin 2000-luvun alkuun sijoittuneista raikuliräpajoista alkaen.

Tätä ovat odottaneet vesi kielellä useimmat Ruudolfin soolotuotantoon vuosien varrella ihastuneet, sillä se on oikeasti ollut pikemminkin Ruudolfin ja Karri Koiran duotuotantoa.

Viimeisimpänä kaipaajien joukkoon ovat liittyneet ne nuorempien sukupolvien edustajat, jotka ovat kuulleet Karria ensi kerran vuoden 2011 megaturbokesähitillä Mammat riivaa tai vaikka Jaren & Villegallen ”bodya, sporttia ja tsemppistä” -henkisillä räplevyillä.

Toisin kuin useimmiten popmusiikissa (syyttävä katseeni osuu teihin, herrat Rose ja Dre), vuosien viivästyminen osoittautuu K.O.I.R.A.-albumilla hyveeksi. Aiemmin Karri ja joka ikisessä biisissä hääräävä heteroelämänkumppani Ruudolf tuskin olisivat olleet vielä valmiita tekemään näin kunnianhimoista albumia.

Ei ole suuri salaisuus, että K.O.I.R.A. on se levy, jonka Karri ja Ruudolf ovat aina halunneet tehdä, heidän musiikkinsa vaikutteissa väikkynyt intohimoprojekti – ihan aito moderni kotimainen loverman-r&b-albumi. Mikä on miesten lahjakkuudesta huolimatta vähän yllättävää on se, että he onnistuivat näin täydellisesti.

Vaikka albumilla kuullaan erilaista musiikkia kuin Ruudolfin tuotoksilla, se on suoraa jatkumoa Karrin ja Rudyn projektille kotimaisen musiikin vapauttamiseksi suomirockin perinnöstä – huumorintajuttomuuden, junttipatetian ja itseglorifioivan synkkyyden ikeestä.

Esimerkiksi Karrin Los Angelesin iltapäiväruuhkaa muistuttanut Flow-keikka ja tietysti tämän levyn menestys todistavat, että aika oli vihdoin kypsä kotimaisen r&b:n läpimurrolle. Vielä viisi vuotta sitten temppu tuskin olisi onnistunut.

Levy ei silti varmasti ole kaikkien makuun. Siitä pitääkseen on tykättävä r&b:n estetiikasta edes jonkin verran. Siis epäironisesta, epä-post-mistään mustasta estetiikasta, ei SXSW-festarikävijöiden tarpeisiin indiefioidusta ja valkopestystä r&b:stä – jota edustaa vaikkapa How To Dress Well.

Onkin aika hauskaa, että vuonna, jona niin kutsuttu hipsteri-r&b tosissaan murtautui läpi maailmalla, suomalaishörhöt hiihtivät aivan omia polkujaan. Tästä albumista on ”PBR&B” kaukana, mistä jumalille kiitos.

Karri ja Ruudolf leikittelevät seksiä, tunnetta ja melodraamaa hehkuvan, etupäässä 90-lukulaisen r&b:n traditioilla, kliseillä ja teemoilla äärimmäisen taitavasti, aidon asianharrastajan pieteetillä. Ei aiempien yrittäjien tapaan (hei siellä, Jonna!) kökösti pastissoiden vaan esimerkiksi sotkien sekaan viittauksia, jotka hymyilyttävät tunnistajaansa.

Albumia edeltäneiden videoiden perusteella oli vähemmän kuin epätodennäköistä, että koko levy olisi ollut hassut retrosangat päässä kekkuloivaa, keskeltä onttoa New Jack Swing -hassuttelua. Mutta se pelaakin Ruudolfin levyjä vähemmän huumorilla, on vähän vakavampi, jopa – kääk! – kypsempi levy.

Ei K.O.I.R.A. aiempaa ryppyotsaisempi ole, mutta on se vähemmän ääneen naurattava – ja ihan tarkoituksella. On parivaljakolle kunniaksi, että he ovat onnistuneet myös nojaamatta kieleen poskessa.

Esimerkiksi Mitä meil on ja Timanttisade ovat jotain mitä Suomessa ei ole aiemmin kuultu – täysiverisiä r&b-slovareita, jotka uskaltavat luottaa enemmän harmoniaan, ihmisääneen ja ihanaa paksua siirappia tihkuvaan tunnelmaan kuin valkoisen popmusiikin lainalaisuuksiin. Nämä ovat kappaleita, joista eräs Robert Sylvester Kellykin voisi olla ylpeä.

Tuotanto on omaa luokkaansa. Mikään aiempi suomalainen räp- tai r&- levy ei ole kuulostanut näin täyteläiseltä, näin isolta mutta ilmavalta, näin kalliilta tai näin fantastisen hyvältä. Jopa se, että Karri ei ole teknisesti varsinainen whitneyhouston kääntyy tuotannon pyörteissä oudosti eduksi.

Tavarajunan lailla kohti kiitävän musiikkijulkaisujen vyöryn ja määrättömän pitkien konseptialbumien keskellä tässä on K.O.I.R.A., joka ei oppinut uusia temppuja: helposti hahmotettava kokoelma yksilöllisiä kappaleita, missä ei ole yhtään kappaletta liikaa tai liian vähän.

Karrin levy saattaa olla vähemmän megalomaaninen artistinen julkilausuma kuin vuoden kohutuin r&b-albumi, Frank Oceanin Channel Orange. Sen kuunteleminen on silti rehellisesti ottaen aika hemmetin paljon nautittavampi kokemus.

93 Karri Koiran soololevyä odotettiin vuositolkulla. Toisin kuin yleensä, odotus kantoi runsaasti hedelmää: K.O.I.R.A. on kunnianhimoisin, nautittavin ja yksinkertaisesti paras kotimainen r&b-albumi koskaan ja eräs vuoden levyistä.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

Samasta aiheesta

© 2017 MUSIIKKIYHDISTYS HELSINGIN NUORGAM ry, tekniikka Tommi Forsström, alustana Wordpress