Niin sanotun huumorimusiikin saralla yksinkertaisin ja toimivin resepti on usein toisto, pakkotoisto ja kerta kiellon perään. Kuka olisi uskonut, että eräskin kalifornialainen nörttihanuristi päätyisi komedian supertähtien seuraan kontemporaarien hittien vuodesta toiseen jatkuvilla polkka- ja ruoka-aiheisilla versioilla. Nykyään Weird Al Yankovic on popkulttuuri-ikoni, jonka versioimaksi joutuminen nähdään muusikoidenkin parissa oman merkittävyyden sinetöivänä kunnianosoituksena.
Yankovic saattaa tuntua yhden punchlinen vitsiltä, mutta on ylisoitettujen renkutuksiensa ohella myös oikeasti kiinnostava muusikko. Suurimmissa hiteissään artisti on toki hyödyntänyt Yhdysvaltain perinteisesti varsin liberaaleja immateriaalioikeuskäytäntöjä. Niin Michael Jacksonin kuin Nirvanankin sävellykset ovat nimittäin tekijänoikeusvapaita kun tyylilajina on parodia. Lyriikat vaihtoon (lue: ruoka-aiheinen teksti), hieman hanuria peliin, ja tuloksena on rojalteista vapaa varjohitti Yankovicille.
Näiden cover-kappaleiden lisäksi Yankovicin levyiltä löytyy kuitenkin myös aivan loistavia alkuperäissävellyksiä, joista osa jopa peittoaa kohteenaan olevan muusikon ja tyylilajin. Tässä yhdeksän Weird Alin irvailua artisteille, joiden sopisi olla kateellisia herran popneroudesta.
#1 Talking Heads
Dog Eat Dog (1986) kertoo Weird Alin seikkailuista korporaatiomaailmassa tutun hektisellä rytmityksellä, mutta Biisi on Yankovicin omasta kynästä. David Byrne -aksentoiva Yankovic lainasi tosin yhden rivin tekstiä Once In a Lifetimesta sekä Stop Making Sense -leffasta tutun ”Big suitin” live-esiintymisiinsä, tietenkin vielä isompana versiona.
#2 R.E.M.
Frank’s 2000” TV:n kertosäe jää päähän tehokkaammin kuin yhdenkään oikean R.E.M.-biisin. Kappale löytyy vuoden 1993 loistavalta Alapalooza-albumilta, jonka muihin näppäryyksiin kuuluu Richard Harrisin MacArthur Parkin sijoittaminen Jurassic Parkin maisemiin.
#3 Devo
Dare to Be Stupid (1985) on 1980-luvun Al-originaalien aatelia. Mothersbaughin veljeksillä ja Yankovicilla täytyy olla kosolti yhteisiä geenejä, niin luontevasti tämä idiomisoppa videoineen kuuluisi jollekin varhaiskauden Devo-levylle.
#4 The Sparks
Virus Alert albumilta Straight Outta Lynwood (2006) onnistuu niinkin vaikeassa lajissa kuin The Sparksin metarockin mallintamisessa. Viimeistään c-osa saa hykertelemään, vaikka Lynwood-levyn myötä Yankovicin parodiakynä alkoi osoittaakin kuivumista.
#5 The Doors
Craigslist on peräisin Yankovicin viimeisimmältä Alpocalypse-levyltä (2011), jolla lähdemateriaalia on päivitetty Lady Gagaan, Miley Cyrusiin, Ke$haan ja White Stripesiin. Turvallisempi, joskin ehkä jo liiankin helppo kohde on tämä varsin uskollinen Doors-pastissi.
#6 Beck
Wanna Be Ur Lover (2003) eli kadonnut outtake Beckin Midnite Vultures -albumilta.
#7 Elvis Costello
I’m So Sick of You (1996). Oli kyse They Might Be Giantsista, Weezeristä tai sitten Elvis Costellosta, on Weird Al aina kanavoinut nörttejä luontevasti. Pump It Upia (1978) epäilyttävästi muistuttava renkutus saa pohtimaan, mihin Yankovic olisikaan pystynyt ”vakava popmusiikki” -nimisen oksymoronin parissa.
#8 Nine Inch Nails
Germ (1999) jossain määrin aliarvostetulta Running with Scissors -levyltä antaa industrialrockille kyytiä. Tällä kertaa myös neuroottinen sanoitus bakteerikammosta on ahdistusta täynnä ja voisi sellaisenaan olla suoraan NIN-levyltä peräisin.
#9 Frank Zappa
Genius in France (2003) on Yankovicin magnum opus, jonka oli pakko lopulta materialisoitua, niin paljon yhteistä nero/pölvästi-potentiaalia löytyy sekä Weird Alin että Zappan musiikista. Yhdeksänminuuttiseen kappaleeseen on onnistuttu keräämään pökerryttävä otos Zappan kaikkein ärsyttävimmistä musiikillisista motiiveista. Kitarassa Frankin poika Dweezil.
Bonus!
Callin’ In Sick (1998). Kurt Cobain ilahtui Weird Alin Smells Like Teen Spirit -versioinnista, mutta Bad Hair Day -levylle syntyi vielä toinen Nirvanan, grungen ja postgrungen kliseitä niputtava anthem.