Broadway-musikaaliin perustuva Hollywood-iloittelu Guys and Dolls ei ole varsinaisesti punk. Kuitenkin juuri tästä, edinburghilaisessa majatalossa näkemästään elokuvasta Buzzcocksin Pete Shelley nappasi repliikin, josta hän jalosti yhden kaikkien aikojen pop-punkhelmistä:
”Have you ever fallen in love with someone you shouldn’t have?”
Lauseen täytyi tehdä Shelleyyn syvä vaikutus, sillä 2 minuutin 40 sekunnin kappaleessa hän toistaa kysymyksen (eri muodoissaan) 16 kertaa.
Sanoituksensa puolesta Ever Fallen in Love (With Someone You Shouldn’t’ve) pysyy pelkistetyllä linjalla. Petollista rakastettua syyttävät kaksi säkeistöä – joista toinen lauletaan punk-estetiikalle sopivasti kahdesti – runnotaan läpi hermostuneella tempolla.
”You make me feel like dirt / And I’m hurt”
Lunastuksen hetki koittaa kuitenkin kertosäkeessä, jossa ei lauleta enää kohteelle vaan kuulijoille.
”Have you ever fallen in love with someone you shouldn’t’ve fallen in love with?”
Kysymys on uhmakkaan nerokas. Kuka teini-iän ylittänyt ei voisi vastata siihen muuten kuin myöntävästi? Hienoimman punk-perinteen mukaisesti kappale muuttaa tappion tunteen yhteisölliseksi uhoksi ja nostaa pakit saaneen voittajan asemaan.
Vaikka kertosäkeen moukarointi saa Ever Fallen in Loven kuulostamaan suoraviivaiselta, kappaleen sovitus on todellisuudessa petollisen mutkikas. Erityisen ovela on rumpali John Maherin komppi, kuten jokainen, joka yrittää pogota kappaletta, varmasti huomaa.
Kitarasoolo alkaa punkhenkisesti viidellä sekunnilla Steve Digglen nakutusta, kunnes saa seurakseen Shelleyn ilmavammin soivan kitaran.
Punk-puristit saattoivat loukkaantua, mutta suureen yleisöön kappale upposi. Ever Fallen in Love nousi kesäkuussa 1978 listasijalle 12 – korkeammalle kuin Buzzcocks tuli koskaan muulloin yltämään.
Bonus!
Todellisen klassikon tapaan Ever Fallen in Love (With Someone You Shouldn’t’ve) on versioitu lukuisia kertoja genrerajoista piittaamatta. Versioista menestyksekkäin oli Fine Young Cannibalsin sovitus, joka nousi listasijalle 9 vuonna 1986. Kasarituotanto tai laulaja Roland Giftin ylinäyttelevä laulusuoritus eivät ole jokaiseen makuun, mutta Andy Coxin vikkelä kitara puolustaa tulkinnan olemassaoloa.