Juhlat loppuvat aina joskus. Silloin on vuorossa paluu arkeen.
Bluegrass-prinsessa Alison Kraussille se hetki on nyt. Mutta ei niin, että Kraussin arki olisi kovin harmaata. Vasta 40-vuotiaalla laulaja-viulistilla on takanaan jo 20 vuotta esiintymistä ja 14 vuotta levytysuraa. Menestystä on riittänyt: 11 levyn joukossa on kaksi tuplaplatinaa, kaksi platinaa ja muutama kultaa myynyt teos.
Kraussin ura on palkittu myös häkellyttävillä 26 Grammy-patsaalla. Vaikka moni pysti on vuoden bluegrass-äänityksen kaltaisista ”helpoista” kategorioista, on joukossa myös peräti kaksi vuoden levyä.
Näistä kahdesta Kraussin tuntevat muutkin kuin juurimusiikin innokkaimmat harrastajat. Samalla ne ovat hänen uransa epätyypillisimmät levyt. Niistä ensimmäinen oli vuoden 2000 Voi veljet, missä lienet -elokuvan soundtrack. Se nosti valokeilaan paitsi Kraussin, myös koko vanhahtavan musiikkityylin ja heitti Kraussin levymyynnin uusille kymmenluvuille.
Jälkimmäisestä toivutaan vuorostaan nyt. Kyseessä oli vuoden 2007 Raising Sand -duettolevy, jonka Krauss teki Led Zeppelin -dino Robert Plantin kanssa. Kaunottaren ja hirviön ja yhteistyöstä tuli yllättävä napakymppi, joka esitteli Kraussin uudelle, paljon bluegrassfaneja suuremmalle yleisölle.
Paper Airplanella Krauss kuitenkin palaa arkeen. Taustalla soittaa tuttu Union Station -yhtye, jonka kanssa Krauss on levyttänyt osapuilleen joka toisen levynsä. Duettopartneri Plant saa tyytyä mainintaan kiitoslistalla Daleyn soitinkorjaamon ja John Oatesin seurassa.
Jos uusi levy pitäisi määritellä yhdellä sanalla, olisi se ammattitaitoinen. Yhtye ja Krauss soittavat yhteen juuri niin hyvin kuin saattaa odottaa. Yllätyksiä levyllä ei ole, ellei sellaiseksi laske levyn avaavaa, singleksikin lohkaistua nimiraitaa. Kappale on pelkkä alusta Kraussin äänelle, ja yhtyeen soolojen aikana luoma svengi katkaistaan tylysti säkeistön taas alkaessa. Eivätkä kielikuvatkaan, joiden varaan teksti on rakennettu, ole omaperäisimmästä päästä:
”My love is like a paper airplane /
flying in the folded wind /
Riding high to then low”
Tahmean alun jälkeen meininki paranee. Krauss antaa yhtyeelle miellyttävän paljon tilaa: Kitaristi Dam Tyminski saa laulaa peräti kolme kappaletta. Viulu pysyy pääosin taustalla.
Levyn tähdeksi nousee dobro-mestari Jerry Douglas, jonka näppärät soolot ja tyylitajuiset taustat pitävät laulut liikkeessä.
Kappalemateriaali ei nouse soiton tasolle. Yhtyeen ulkopuolisten biisinikkarien kirjoittamista mittatilauskappaleista parhaiten kulkee Kraussin veljen Viktorin kirjoittama Lie Awake. Mitään uutta levyä kuuntelemalla on turha luulla oppivansa.
Isompien nimien covereita on kaksi: Jackson Brownen My Opening Farewell ja Richard Thompsonin Dimming of the Day. Jälkimmäisen voisi julistaa levyn huippuhetkeksi, ellei se muistuttaisi The Corrsin versiota samasta kappaleesta vain viiden vuoden takaa.
Tyypilliseen tapaansa yhtye on tuottanut levynsä itse. Äänikuvan selkeys miellyttänee hifistejä, mutta tarkkuuden hintana on hienoinen koleus. Tavallaan se kuitenkin sopii levylle, joka on ennen muuta pitkän linjan ammattilaisten rutiinisuoritus.
68 Paper Airplane ei ole missään tapauksessa huono levy. Juhlissa on kuitenkin arkea lystimpää, minkä myös Krauss tietää. Jo ennen kuin levy oli edes julki, laulaja kertoi suunnittelevansa uutta duettolevyä Plantin kanssa.