Tässä sarjassa on ehditty jo käydä läpi sitä kehityskulkua, joka teki Glasgow’sta Britannian indiepop-pääkaupungin. Orange Juicen, The Jesus and Mary Chainin, Primal Screamin, The Vaselinesin ja The Pastelsin voimin genre oli noussut viralliseen kukoistukseensa 1980-luvun loppuvuosina.
Postcard Recordsin ja Stephen Pastelin pyörittämän 53rd & 3rd -levy-yhtiön sijaan Britannian viralliseksi indiepop-yhtiöksi kanonisoitui kuitenkin bristolilaisten Clare Waddin ja Matt Haynesin vuonna 1987 perustama Sarah Records.
Kun Jesus and Mary Chain, Primal Scream ja Vaselines olivat vielä pohjimmiltaan helkkypoppiin ja Velvet Undergroundin perintöön viehtyneitä rockbändejä, Sarah-yhtyeet veivät Television Personalitiesin, Aztec Cameran ja Orange Juicen eteenpäin sysäämään indiepopin uusille herkkyyden mitta-asteille.
Kaiken indien lähtökohtana oli punkin äärimmilleen viety DIY-estetiikka, mutta sisältö oli heilautettu päälaelleen. Tämä taisto rockin cooliutta ja markkinavoimia vastaan tuli tiensä päähän siinä pisteessä, kun C86-kasetti toi indien kaikelle kansalle.
Ja kuten tietävät, silloin kaikki meni pilalle.
Onneksi pelastajaksi nousi Sarah Recordsin johtama salaseuramainen indiepop-aalto, joka oli täydellinen vastareaktio C86:n, The Smithsin ja Wedding Presentin aloittamalle indien gentrifikaatiolle.
Alkuperäisen indien esteettiset ajatukset vietiin äärimmilleen. Vaarallisuuden ja seksikkyyden sijaan oltiin nössöjä ja ujoja, kaljan sijaan juotiin teetä, nahkatakkien ja niittien sijaan pukeuduttiin villapaitoihin ja pallomekkoihin ja MC5:n ja Stoogesin sijaan kuunneltiin 60-luvun tyttöpurkkaa, The Kinksiä ja The Piper at the Gates of Dawnia.
Ja mikä tärkeintä, indiepop-piireissä kaikki tehtiin itse. Omaehtoisen levyntekemisen kulttuuri oli jälleen uponnut syvimpiin mahdollisimpiin DIY-vesiin, paitsi että kaiken rajun sijaan nynnypopparit piirtelivät levynkansiinsa mieluummin kissoja kuin laittoivat niihin mitään edes etäisesti vaarallista muistuttavaa. Indiepopin ympärille muodostui omat piirinsä, jonka maailman söpöimmän salaisuuksienverhon taakse kaikki musanörttitaipuvaiset brittitytöt ja -pojat saattoivat hukkua.
Näitä poppareita alettiin pian haukkua nimikkeellä twee – joka imitoi vauvamaisesti lässytettyä sweet-sanaa.
Sarah Recordsin tavoite oli julkaista sata levyä maailman parasta pop-musiikkia ja lopettaa osoittaakseen kaiken kestämättömyys. Levy-yhtiön mielestä kuningasformaatti oli 7-tuumainen single.
Pelkkiä sinkkuja julkaisi myös Sarahin suurin Glasgow-yhtye eli Harvey Williamsin yhdenmiehenbändi Another Sunny Day, jonka ensijulkaisu Anorak City totteli kataloginumeroa Sarah003. Sarahin DIY-estetiikan mukaisesti kappale julkaistiin 22-sivuisen fanzinen välissä viisituumaisena flexidiscinä. Lisäksi se on saatavana Sarah-tuotantoa paketoivilla kokoelmilla.
Anorak City on vajata 140 sekuntia ramonesmaista, mutta genrelle ominaisesti täydellisen epämaskuliinista kitararänkytystä, josta muodostui lopulta koko twee-skenen utopia-anthem.
”Take a trip to anorak city
all the girls are young & so pretty
And the boys all walking around
They’re all really groovy in Anorak Town”
Kappale onnistuu kuitenkin todellisuuspakonsa ohessa sisältämään koko silloisen indiepop-skenen henkisen tilan.
Anorakkien taustalla oli 1980-luvun puolivälissä junabongareiden suosimat epäcoolit toppaparkat, jotka indiepopparit omivat Stephen Pastelin johdolla klaanipukineekseen. Juuri junabongareiden takia nimikkeestä anorak oli muotoutunut myös slangi-ilmaus niche-aiheeseen obsessoituneelle nörtille.
Eli mikäpä olisi myös ollut sopivampi määre henkilölle, joka päätyi keräilemään olemattoman kokoisten levy-yhtiöiden kotikutoisia singlejä ja näpertelemään sen lisäksi fanzinejä minimaalisen skenen ympärille.
Twee-skenen äärimmilleen viety indiepostimerkkeily muistutti northern soulin kultakausista 1970-luvulla, jolloin dj:t mittelivät voimiaan levykokoelmiensa harvinaisuuksien määrässä.
”So don’t let your credibility slip
Let’s all take a trip to Anorak City”
(Tässä vaiheessa katsoin Ebaylta ja Discogsilta pettymyksekseni, ettei Anorak Cityn originaalipainosta ole tällä hetkellä myynnissä ja että äärimmäisen suositeltava Another Sunny Dayn London Weekend -kokoelma maksaa vinyylimuodossa vähintään 50 puntaa. Äh.)
Lopuksi Anorak City viittaa ensiksi skenen yhteisöllisyyteen, joka otti avosylin samanhenkiset vastaan. Sama puuhastelu ilmenee klubiperinteen lisäksi internet-aikanakin postituslistoina ja Twee.net-foorumina, joilla kaikkien kansojen nynnypopparit voivat e-kuiskia toisilleen löytämistään bändiobskuriteeteistä.
”Take a walk down Anorak High Street
Say ’hello’ to the people that I meet
I wanna be just like them
cuz everyone you talk to acts just like a friend”
Lopuksi tärkein. Kuinka syvälle Sarah Records -kuiluun ikinä sukeltaakin, ei voi olla huomaamatta biisienemmistön vallannutta ihastumisteemaa: kirkasotsaisia naiiveja ja hövelin sentimentaalisia rakkaustarinoita, jotka yltyvät vatsanpohjassa kihertäviksi suukoiksi tai sydäntämusertaviksi pettymyksiksi.
Mutta kuten Williams utopistisesti laulaa: Anorak Cityssä rakkaus kestää ikuisesti.
”Will you be my anorak, baby?
Come on honey, please don’t say maybe
Say you will forever be mine
We’ll stay until the end of time in Anorak City”
Bonus!
Kuten taannoisessa Fucked Up -artikkelissamme kerroimme, suomalaisen punkin lisäksi kanadalaisbändi suhtautuu innostuneesti myös indiepoppiin.