Popklassikot 1986

#30 Primal Scream – Velocity Girl

Too rock for twee! – pallopaidasta huolimatta.

”There she comes again
with vodka in her veins…”

Värikkäitä kitaroita, boksillinen nugetteja, sokeria, vinyylilevyjä, isoja voikukkien ja kissojen kuvia? Itsetuhoa, kovia huumeita ja liian vauhdikkaita nousuja?

NME julkaisi vuonna 1986 C86-kasetin, joka sisälsi lehden kirjoittajien poimimaa musiikkia indielevy-yhtiöiden katalogeista. Kokoelma päätyi indiepopin kaanoniin, mutta se oli kaukana viattomasta lukutoukkahattarasta, jollaiseksi genre nykyisin ymmärretään. Keskenkasvuinen vaikutelma syntyi pakotetun lapsekkuuden sijaan amatöörimäisestä asenteesta, joka oli sukua punkille, mutta oli jotain paljon ujompaa.

Kasetti oli täynnä hätäisiä ja viimeistelemättömiä poplauluja bändeiltä, joita vain ani harva oli kuullut ja joista monet hajosivat yhtä nopeasti kuin olivat syntyneetkin.

C86:n avausraidalla esittäytyi soittotaidoistaan epävarma yhtye, joka oli vähintään yhtä kiinnostunut psykedeliasta ja yleisestä sekoilusta kuin kehittymisestä popyhtyeenä. Laulunkirjoittaja Bobby Gillespie oli juuri lopettanut rummunhakkaamisen kaaoksen partaalla riekkuvassa The Jesus and Mary Chainissa keskittyäkseen omaan musiikkinsa.

Primal Scream julkaisi katastrofaalisesta tytöstä kertovan Velocity Girlin alun perin Crystal Crescent -singlen b-puolena, mutta C86:n ansiosta kappaleesta tuli kääntöpuoltaan tunnetumpi.

Itsetuhoanthem pysähtyy heti käynnistymisensä jälkeen, mutta kuulostaa minuutin ja kahdenkymmenenkahden sekunnin kestossaan juuri sopivan mittaiselta. Tilaa riittää kitarasoolollekin, joka muistuttaa vaivalloisuudessaan Bambin haparointia heikolla jäällä.

Tämä biisi kertoo mun elämästä, se on niin lyhytkin”, muistan heittäneeni joskus puoliksi tosissani. Suhteeni kappaleeseen oli vähintäänkin ristiriitainen, sillä se tuntui tragikoomillisesti yhdistyvän elämäni kammottavimmin päättyneisiin iltoihin. Niihin hetkiin, jolloin onnistuin ahdistuksen ja heikkorakenteisuuteni vauhdittamana päihtymään liian nopeasti kerta toisensa jälkeen. Tajuntaan humahtanut itsevarmuus vilisti huomaamatta ohi joka kerta ja joidenkin tuntien kuluttua seurasi väistämätön otteen menettäminen todellisuudesta. Romahtelin raiteiltaan suistuvan tavarajunan tavoin milloin mihinkin saaden ystäväni itkemään ja itseni kiemurtelemaan seuraavina päivinä eristäytyneisyyden ja itseinhon syövereissä.

Asioilla on kuitenkin onneksi taipumus muuttua. Niin teki myös Primal Scream. Se oli vuonna 1986 tyystin eri yhtye kuin rockbändi, joka trippaili ultrauljaasti Screamadelican aurinkomyrskyissä viisi vuotta myöhemmin. Bobby Gillespie koki, että Primal Scream yhdistettiin alkuaikoinaan Glasgown indiepop-skeneen ainoastaan totaalisen musiikillisen kädettömyytensä vuoksi. Velocity Girl oli byrdsmäisissä harmonioissaan kuitenkin vastustamaton popkappale, joka määritti Primal Screamin identiteetin jo sen alkumetreillä: se oli yksinkertaisesti liian rock’n roll ollakseen twee.

Gillespien itseruoskinta tuntuu myös aiheettomalta kun tajuaa, miten monet yhtyeet Velocity Girliin fiksaantuivat: The Stone Roses varioi sen melodiaa Made of Stone -kappaleensa kertosäkeessä, Manic Street Preachers coveroi sen ja Black Tambourinen jäsenten uusi bändi poimi siitä nimensä.

Sitä paitsi ei levy voi epäonnistua, jos sen kannessa on Maya Derenin kuva!

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!