Viimeiset virret

Isän talossa by Jean Ramsay

Bruce, isä itsekin.

Bruce, isä itsekin.

Bruce Springsteen laulaa autoista ja tytöistä, senhän kaikki tietävät.

Väärin.

Bruce Springsteen laulaa siitä tyhjästä kohdasta, jota autoilla ja tytöillä koitetaan täyttää.

Yhtäältä kyseessä on post-kerouaciaaninen moderni amerikkalainen itseään pakenemisen kulttuuri, länteen ja luvattuun maahan suuntautuva toivioretki, toisaalta pako hiljaisesta ja pimeästä talosta, jonka keittiöstä istuu mies hiljaa polttaen, oluttölkki edessään pöydällä, niin että pimeästä erottuu silloin tällöin vain savukkeen hiiltyvä pää.

Bruce, Doug ja Pamela Springsteen.

Bruce, Doug ja Pamela Springsteen.

Isän irvikuva

”Douglas Springsteen vietti suurimman osan noista vuosista itseensä käpertyneenä: hän oli filmitähti John Garfieldia muistuttava synkänkomea mies, mutta vajonnut liian syvälle omiin ajatuksiinsa löytääkseen yhteyden keittiönikkunansa ulkopuolella kohisevaan maailmaan. Hänellä oli usein vaikeuksia keskittyä työtehtäviinsä, ja hän ajelehti työstään Fordin tehtaalla ensin lyhyeksi aikaa Pinkertonin vartijaksi ja taksinkuljettajaksi ja sitten pariksi vuodeksi läheiseen M&Q Plastics -tehtaaseen veistämään epämääräisiä teollisia kapineita, vietti sen jälkeen muutaman erityisen onnettoman kuukauden vanginvartijana, satunnaisia lyhyitä rupeamia kuorma-auton kuljettajana ja sitten pidemmän ajan Monmouthin piirikunnan ja New Yorkin välisen työmatkabussiin kuljettajana. Työssäolojaksoja ympäröivät usein pitkät työttömyyskaudet , jolloin Douglasin päivät kuluivat enimmäkseen yksin keittiön pöydän ääressä tupakkaa poltellen ja tyhjyyteen tuijotellen.”
(Peter Ames Carl: Bruce, s. 30)

Douglas Springsteen (1925–1998) oli epäonnistuja, luuseri. Hiljainen ja katkera mies, jonka menestyksen tiellä oli joku näkymätön este. Oli se sitten hänen nuorena kuollut siskonsa tai tapahtuman seurauksena Randolph Streetin kolkkoon taloon pesiytynyt pysähtyneisyyden henki, hän kuitenkin siirsi sen pojalleen varsin ristiriitaisena miehuuden mallina.

Randolph Streetin talo.

Randolph Streetin talo.

Isälläkin oli isä, tietenkin. Pienen Brucen ensimmäinen ”isäsuhde” oli osittain invalidisoituneeseen isoisäänsä Frediin, jonka mukana hän kiersi keräämässä radioiden romuja ja ihmisten hylkäämiä elektronisia laitteita kunnostaakseen niitä. Tästä hahmosta ja Springsteenien kotitalosta Bruce laulaa tällä varhaisella laululla.

”And the man, they said, his work could’ve hung in the room
Now he sits around all day because his left arm won’t move
He was a master of the art of electricity
He lectured on tubes and circuitry
He was self-employed, but he could never see his way into the light
He had a room full of switches and dials and lights and
A head full of clouds and eyes full of sight
And when it got dark
I could hear his heartbeat like a mother in the night”
(Randolph Street)

Fredin kuoltua järkyttyneelle nuorelle Brucelle jäi vaan Doug. Hiljainen, sulkeutunut Doug. Synkällä albumitrilogiallaan (Darkness on The Edge of Town – The River – Nebraska) Springsteen käsittelee miehuutta ja isän hahmoa usealla kappaleella.

Ne ovat säälimättömiä, mutta silti lempeitä yrityksiä ymmärtää sitä kaikkein lähintä miestä, joka kuitenkin tuntui kaikkein vieraimmalta.

Douglas Springsteenin hahmo kulkee Factoryn läpi työn lannistamana zombiena, ja ostaa Used Carsissa perheelleen ”upouuden käytetyn auton”. Ristiriitojen mies, toden totta.

Independence Day taas on juuri sitä, yritys itsenäistyä, halu paeta isän kohtaloa.

”Well Papa go to bed now it’s getting late
Nothing we can say is gonna change anything now
I’ll be leaving in the morning from St. Mary’s Gate
We wouldn’t change this thing even if we could somehow
’Cause the darkness of this house has got the best of us
There’s a darkness in this town that’s got us too
But they can’t touch me now
And you can’t touch me now
They ain’t gonna do to me
What I watched them do to you”
(Independence Day)

Kaikkein kuuluisin isän kohtaaminen Springsteenin tuotannossa tulee varsinaisen kappaleen ulkopuolella, ”Live-boksilla” julkaistussa puhutussa introssa The Riveriin. Kaikki fanit tietävät sen, se on yksi koskettavimmista hetkistä Brucen levytetyssä tuotannossa.

Isän ja pojan ainaista riitelyä käsittelevä tarina loppuu siihen, että armeijalla poikaa uhitellut isä on lopulta hiljaa mielissään, että poika ei läpäissyt kuntotestiä, jonka perusteella hänet olisi lähetetty Vietnamiin sotimaan. Isän hahmon jyrkkään auktoriteettiin tulee särö, jonka läpi rakkaus ja huoli paistavat.

Pojasta isäksi

My Hometown on ensimmäinen laulu, jossa Bruce laulaa omista lapsistaan, toki roolin kautta vielä tässä vaiheessa. Kappaleen kaksi ääripäätä ovat isän sylissä oleva pieni poika ensimmäisessä säkeistössä ja tuo sama poika viimeisessä säkeistössä 35-vuotiaana miehenä, oma poika sylissään. Maailma ympärillä muuttuu, mutta jotkut asiat pysyvät samana.

Epäonnistuneen ensimmäisen avioliiton jälkeen Bruce löysi rinnalleen Patti Scialfan, ja katosi Tunnel of Loven kiertueen jälkeen pariksi vuodeksi perustamaan perhettä ja löytämään itsensä. Kodin käsite oli kouriintuntuva viiden vuoden hiljaisuuden rikkoneen Lucky Townin (1992) avaavassa Better Daysissä.

”Every fool’s got a reason for feelin’ sorry for himself
And turning his heart to stone
Tonight this fool’s halfway to heaven and just a mile outta hell
And I feel like I’m comin’ home” (Better Days)

Toinen samana päivänä julkaistu albumi Human Touch taas päättyy Brucen pojalleen Evanille säveltämään kehtolauluun Pony Boy, joka on niin kritiikittömän täynnä vanhemman rakkautta (Scialfa laulaa taustoja, tietenkin), että tuntuu siltä kuin ympyrä sulkeutuisi. Levyt on omistettu Brucen lapsille ja Pattille.

Evan Springsteen ja Bruce Springsteen.

Evan Springsteen ja Bruce Springsteen.

Kaksi muuta lasta, Jessica ja Sam, ovat läsnä kappaleessa Long Time Comin’, joka julkaistiin vasta Devils & Dustilla (2005), mutta juontaa juurensa näihin vuosiin. Sen toisessa säkeistössä Douglas Springsteenin hahmo kummittelee taas.

”Well my daddy he was just a stranger
Lived in a hotel downtown
Well when I was a kid he was just somebody
Somebody I’d see around”

Pojasta kuitenkin polvi paranee, ja vaikka oma avioero ja epäonnistuminen soi viimeisen säkeistön viimeisessä lauseessa, siinä tuntuu myös laulavan joku aiempi isyyden muoto, joku epäonnistunut versio siitä, joka nyt aikoo onnistua.

”Well there’s just a spark of a campfire left burnin’
Two kids in a sleeping bag beside
Reach ’neath your shirt, put my hands across your belly and feel
Another one kickin’ inside
And I ain’t gonna fuck it up this time”

Bruce ja tyttärensä Jessi.

Bruce ja tyttärensä Jessi.

Pojasta on tullut isä, ja kysymykset ja hiljaisuudet ovat omalta osaltaan saaneet vastaukset.

Sitten on toki kysymyksiä, joihin ei ole vastauksia.

Viimeisen kerran Doug kummittelee Brucen laulussa levyllä The Rising. Nyt kyseessä ei ole selittämätön hiljainen hahmo lapsuudesta, vaan konkreettinen haamu: Doug Springsteen on kuollut vuonna 1998. Vaikka The Rising kertoo päällisin puolin 9/11:n jälkeisestä kansallisesta viattomuuden menetyksen tilasta, kaivaa Springsteen taas materiaalia omasta kokemuksesta. Enää laulun keskipisteessä ei ole keittiössä hiljaa istuva mies, vaan se tyhjä kohta, jonka hän on jättänyt jälkeensä.

Hiljainen mies on siirtynyt aivan uudelle hiljaisuuden tasolle.

”Shirts in the closet, shoes in the hall
Mama’s in the kitchen, baby and all
Everything is everything
Everything is everything
But you’re missing
Coffee cups on the counter, jackets on the chair
Papers on the doorstep, but you’re not there
Everything is everything
Everything is everything
But you’re missing
Pictures on the nightstand, TV’s on in the den
Your house is waiting, your house is waiting
For you to walk in
For you to walk in
But you’re missing, you’re missing
You’re missing when I shut out the lights
You’re missing, when I close my eyes
You’re missing, when I see the sun rise
You’re missing”
(You’re Missing)

Isäni talossa – isän hahmo Bruce Springsteenin lauluissa

  1. Factory
  2. Used Cars
  3. My Father’s House
  4. The River (Live)
  5. Independence Day
  6. My Hometown
  7. Better Days
  8. Long Time Comin’
  9. Pony Boy
  10. You’re Missing

Kuuntele soittolista tästä.

* *

Epilogi

Yksi näistä kappaleista ei asetu ongelmitta aikajanalle.

My Father’s House on kolkolta akustiselta levyltä Nebraska (1982), hyvän 15 vuotta ennen Dougin kuolemaa. Toki tyhjä talo voi hyvinkin olla lapsuudenkoti Randolph Street, joka varmasti on tuntunut Brucesta kolkolta autiotalolta muun perheen muutettua Kaliforniaan.

Ehkä ei kuitenkaan. Sehän olisi aivan liian helppoa.

Kappaleen voimakkaat allegoriset tasot tuntuvat ohjaavan kohti toisenlaista tulkintaa. Brucen, tuon nunnakoulun vanhan kasvatin, tuotannossa katolinen usko on tasaisin väliajoin nostanut päätään. Ei ole sattumaa, että kautta tuotannon kulkevan naishahmon nimi on ”Mary”, Maria.

My Father’s Housen painajaismainen tunnelma on juuri sitä, painostava uni, sen Bruce sanoo heti alussa (”Last night I dreamed that I was a child…”). Lapsen ja isän suhde on tässä myös merkittävä. Pojan ja isän, jopa.

Öinen metsä tuo mieleen Danten Jumalaisen näytelmän alkuasetelman. Se on pelottava paikka, jossa aavemaiset äänet nousevat laaksosta ja Piru louskuttaa leukojaan aivan hänen kannoillaan. Ryteikön läpi puskiessaan (oksat ja ohdakkeet repivät hänen vaatteitaan ja ihoaan, vrt. orjantappurakruunu) Bruce näkee isänsä talon.

Mikä on tämä isän talo? Missä on se paikka, jossa isä asuu?

Kun kirjoittaa Isän isolla alkukirjaimella, alkaa koko sanoitus saada aivan toisenlaisen sävyn. Mäellä pimeän metsän keskellä majakan lailla loistava talo on tietenkin kirkko. Tulkintaa tukee ympäröivän metsän pimeys, sen aavemaiset äänet ja Pirun hönkäily aivan metsän läpi juoksevan hahmon kantapäillä. Rikkinäinen polku, jota pitkin talolle pyrkivä hahmo joutuu matkaamaan on Via Dolorosa, jonka hahmo kestää, koska perillä pääsee turvaan, kaatuu täristen isän syliin.

Mielenkiintoista on, että määrätietoisesti etenevä hymnimäinen kappale ei tässä vaiheessa ala suitsuttaa isän talon ihanuutta, vaan muuttaa tunnelman yhä painostavammaksi.

Bruce herää painajaisestaan ja ajaa yöllä isänsä talolle. Koputukseen vastaa nainen jota Bruce ei tunnista, ja tämä sanoo ettei talossa asu ketään hänen isänsä nimistä. Unessa näyttäytynyt talo ei olekaan enää hänen isänsä talo, vaan isä on poissa, ja siellä asuu joku muu.

Ei lienee sattumaa, että tasan sata vuotta aiemmin Nietszche on teoksessaan Die fröhliche Wissenschaft (1882) julistanut Jumalan olevan kuollut. On helppo kuvitella Brucen kohdanneen ajatuksen sanomalehtien ja aikakauslehtien sivuilla, kun teoriasta on merkkipäivän kohdalla kirjoitettu kiivaasti. Hänen mielessään isän tyhjä talo, isän poissolo, on muototunut voimakkaaksi metaforaksi, joka värisee pahanenteisesti tämän järisyttävän kappaleen taustalla.

My Father’s House asettaa protagonistin samanlaisen kysymyksen eteen, sen mahdollisuuden eteen, ettei hiljaisuudessa olekaan enää ketään. Yksinäisyys ja hiljaisuus My Father’s Housessa on kosmista, ankaran ja tiukkahuulisen isän kivikasvoista rakkautta, jonka olemassaolosta ei lopulta voi olla varma.

Sen autius loistaa kylmän maailman halki.

Maailman, jossa syntejämme ei vielä ole sovitettu.

”My father’s house shines hard and bright
It stands like a beacon calling me in the night
Calling and calling, so cold and alone
Shining ’cross this dark highway where our sins lie unatoned”

Samasta aiheesta

© 2017 MUSIIKKIYHDISTYS HELSINGIN NUORGAM ry, tekniikka Tommi Forsström, alustana Wordpress