Nuorgamin legendaarisen minikritiikkien paluu! Arvioituna Ivar Bjørnson & Einar Selvikin, Forth Wanderersin, Hindsin, Hop Alongin, Thirty Seconds to Marsin ja Tinashen albumit.
Ivar Bjørnson & Einar Selvik – Hugsjá
Hovudlausn
77 Progressiivisen black metalin kärkibändeihin lukeutuvan Enslavedin kitaristi Ivar Bjørnsonin ja folkyhtye Wardrunan laulaja-multi-instrumentalisti Einar Selvikin toinen yhteinen albumi Hugsjá tarjoaa kiitettävän tuoreella otteella tehtyä neofolkia. Lahjakkaiden norjalaismuusikoiden käsissä kansanmusiikkiin nojaava ilmaisu löytää muodon, joka ei tunnu tippaakaan ummehtuneelta. Kaksikko ammentaa rohkeasti niin vuosisatojen aikana syntyneestä perinteestä kuin moderneista elementeistäkin ja onnistuu luomaan musiikkia, jonka vahva tunnelma pitää tehokkaasti otteessaan. Melankolinen, miltei harras albumi vie kuulijan hetkeksi toiseen maailmaan. Etenkin Selvik hallitsee virtuoosimaisesti lukuisan määrän erilaisia perinnesoittimia, ja kaksikon soundia on äärimmmäisen vaikea verrata yhtään mihinkään. Mielenkiintoista ja melkoisen virkistävää on sekin, että muusikoiden metallitaustasta huolimatta tällä ei ole ns. folk metalin kanssa mitään tekemistä, vaikka kaksikon ote välillä melko rockahtava onkin. (Tapio Ahola)
Forth Wanderers – s/t
Sub Pop
69 Forth Wanderers soittaa Built to Spilliltä kuulostavaa indierockia. Mahogany-EP (2013) ja Tough Love -albumi (2014) olivat suosikkejani, mutta jostain syystä en enää jaksanut kuunnella Slop-EP:tä. Uusi nimetön albumi on ihan hyvä, mutta tykkäsin aiempien levyjen kotikutoisista soundeista enemmän. Kitaroissa ei ollut säröä ja rummut olivat vaimeat, mutta ne toivat laulaja Ava Trillingin äänen ja sanoitukset keskiöön. Aiemmin kitaristi Ben Guterlin ja Trillingin biisintekoprosessi kuului selvästi lopputuloksessa: Guterl lähetti demon Trillingille, joka teki laulumelodiat ja sanoitti kappaleen loppuun. Trillingin ja Guterlin vaikutteet eivät sulautuneet saumattomasti vaan törmästivät toisiinsa. Trilling ikään kuin lauloi Guterlin kitara-indievaikutteita vastaan omilla klassisemmilla vaikutteillaan (Trilling on nimennyt esikuvikseen muun muassa Ella Fitzgeraldin ja Paul Simonin). Nyt Forth Wanderers kuulostaa eheämmältä ja enemmän bändiltä, mikä on vähän tylsempää, mutta ihan ok. (Henri Pienimaa)
Hinds – I Don’t Run
Mom & Pop
78 Toisen levykäisensä leiponutta madridilaisyhtye Hindsiä voisi kuvailla soundiltaan ”söpöksi”, mutta varsinaisen twee-ansan nelikko on aina onnistunut välttämään. Se ei ole söpö kiiltokuvamaisella tavalla – se on söpö, kuten vanhat kulahtaneet kusiset lenkkarit ovat. Siinä on patinaa, osumaa, nuhjua, soraa ja katukivetyksen hankaumaa. Hinds ei keksi ihmissuhteita uudelleen, vaan esittää lauluja niistä. Ne ovat poppikonventioiden lätinää sosiaalisen elämämme yleisönosastolla, passiivisaggressiivista jurottamista tai näin nämä asiat koetaan -yleistyksiä, joista kukaan ei koskaan ota opikseen ja sitten homma on ns. ”bäng bäng”. Jos bändi yrittäisi sanoa jotain ylevämpää, olisivat he feikkejä tai ehkäpä jo telkkarissa soittamassa. Siitä ei ole pelkoa. Hindsin ominaissoundi on pysynyt tekstien tasolla, silaamattomana ja sopivan rujona, naapureita ärsyttävänä ruipelona omenapuuna ja salaisena autotallikaktuksena. Käytöstavat: kukaan ei kertonut Hindsille, että purkka suussa ei saa laulaa. Mässytys on käsinkosketeltavaa. (Joni Kling)
Hop Along – Bark Your Head Off, Dog
Saddle Creek
81 Elämän ja yhteiskunnan järjetön julmuus, arjen banaalius ja samanaikaisesti mykistävä kauneus ovat kaikki läsnä Hop Alongin uusimmalla levyllä. Somewhere a Judge -kappaleessa iltapäivän vanilja-aurinko ryömii nurmikon poikki samalla kun Arkansasissa kuolemantuomioiden toimeenpanoa nopeutetaan teloitusmyrkyn uhatessa vanhentua. Juuri kolmenkympin ylittänyt laulaja Frances Quinlan pelkää vanhenemistaan, vaikka kokee olevansa parhaassa iässään: oma tulevaisuus välähtää sukulaisten valokuvissa, ja tien yli juokseva kettu näyttää lahoavan. Jatkuvan uhan valoisana puolena on jännitys, jonkun vielä tuntemattoman odotus: ”I’m still soft / I’m still in my prime!”. Sovitukset ovat keväisiä; kitarat kuulostavat paikoin japanilaisilta shamiseneilta ja tuovat mieleen kukkivat kirsikkapuut. Mukana on edellisistä levyistä poiketen myös jousisoittimia. Keskipisteessä on kuitenkin edelleen Quinlanin upea huuto, laulu ja huokailu. (Henri Pienimaa)
Thirty Seconds to Mars – America
Interscope
44 Thirty Seconds to Mars tekee edelleen isoa musiikkia. Isompaa kuin koskaan, ja ennen muuta paljon isompaa kuin mihin bändin rahkeet riittäisivät. Vaikka yhtyeen kappaleet ovat tavallisesti yksinkertaisia neljän soinnun popbiisejä, ne on esitetty ja tuotettu niin mahtipontisesti, että niiden sisällöllinen köykäys on jäädä huomaamatta. Parhaimmillaan bändi tekee kyllä ihan tasokkaita U2-pastisseja, kuten Great Wide Open ja Live Like a Dream, mutta America sisältää myös tympeää gospelia (Walk on Water), turhahkon räppärivierailun (A$AP Rocky kappaleella One Track Mind) sekä koko joukon muita, omaan vakavuuteensa tukahtuvia biisejä, joita on vaikea erottaa toisistaan. Lisääntyneistä elektronisista elementeistäkään on vaikea sanoa, palvelevatko ne oikeasti kokonaisuutta. No, koska yhtyeen nokkamies Jared Leto on rikas, hyvännäköinen kaveri, joka on sekä rock- että elokuvatähti, kaiken yhtyeeseen kohdistuvan kritiikin voi selittää kateudella. Sitä paitsi, America löytää toki takuulla miljoonat kuulijansa ilman kriitikoiden kehujakin. Mutta minä olen näkevinäni yhtyeen ytimessä jotain hyvin vilpitöntä ja aitoa, minkä takia yhtyeestä mielellään pitäisi enemmän. (Tapio Ahola)
Tinashe – Joyride
RCA
70 Tinashen Aquarius (2014) oli vielä varsin perinteinen r&b-rieska, jonka päälle vuoden 2016 Nightride yllättäen kasasi tummanpuhuvat täytteet: synkkänä vellovan soundin, postinternet-flirtin ja ehkä hieman päälleliimatun S&M-kuvastolla leikittelyn, joka kuitenkin oli olennainen osa kokonaispakettia ja tunnelmaa. Joyride jatkaa tästä, ilmeisesti trilogiaksi suunniteltua “ride”-nimettyä sarjaa täydentäen (jatkumo saa alkunsa jo Tinashen edelleen ensimmäistä muotista irtautumista edustavan Ride of Your Life -singlen ilmestymisestä). Joyride on kevyempi ja tunnelmaltaan vähemmän syntiseksi ladattu kokonaisuus, mutta samalla se ei tavoita edeltäjänsä biisinkirjoitusta ja eksoottisen uhkaavaa luonnetta, joka teki Tinashesta genressään oikeasti mielenkiintoisen lupauksen. Jäämme kuitenkin vielä odottamaan sarjan viimeistä albumia/mixtapea (kuka näistä nykyään ottaa selvää?), ennen kuin Tinashen viimeaikaisesta urakehityksestä ja sen relevanssista saa tarkemman kuvan. Sitä ennen: nimibiisi – mitä hittiekonomian juhlaa! (Joni Kling)
