Kate Bush – Director’s Cut

EMI

Malttaako Kate Bush pistää sakset työpöydän laatikkoon vai jatkuuko menneisyyden muokkaaminen vielä Director's Cutin jälkeenkin?

Kun artisti alkaa versioida vanhoja teoksiaan, on uusia levytyksiä viisainta lähestyä varoen.

Tavallisesti syynä on raadollisesti raha: uusi levy-yhtiö, joka haluaa katalogiinsa myös tähden klassikot tai, ielä pahempaa, kertakorvauksella levytetty halpisversio huoltoasemamyyntiä varten.

Joskus kyse on vain halusta rahastaa vielä kerran vanhoilla täysosumilla. Edesmenneen John Phillipsin postuumin levyn mainostettiin sisältävän uuden, uskomattoman California Dreamin’ –version. Ja saattoihan se sisältääkin – en ostanut levyä.

Aina kyse ei kuitenkaan ole rahasta. Osa artisteista on perfektionisteja, jotka eivät osaa pitää teoksiaan valmiina, vaan haluavat parannella niitä aina tilanteen tullessa. Esimerkiksi Frank Zappa levytti varhaisille levyilleen uusia rytmiraitoja siirtäessään levyjä cd-muotoon. (Sittemmin parantelut on onneksi poistettu. Zappa ei tajunnut, että levyille päästyään teokset eivät enää olleet hänen vaan kuulijoiden, eikä hänellä ollut oikeutta parannella niitä sen enempää kuin taidemaalarilla on lupaa mennä lisäilemään sävyjä museoon ostettuihin teoksiinsa.)

Kate Bush kuuluu mitä ilmeisimmin jälkimmäiseen kategoriaan. Levyttihän hän jo 1986 Whole Story -kokoelmalle Wuthering Heightsin lauluraidan uudelleen syystä, jota yksikään toinen kuolevainen tuskin tajusi.

Director’s Cutilla uudelleentyöstämisen kohteeksi pääsevät kaksi levyä, jotka edelsivät Katen pitkää hiljaisuutta: The Sensual World (1989) ja Red Shoes (1993). Ensimmäiseltä on päässyt levylle neljä ja jälkimmäiseltä seitsemän kappaletta.

Vaikka tällä kertaa erot on tarkoitettu huomattaviksi, mistään radikaaleista uudelleentulkinnoista ei voi puhua. Suurimman muutoksen ovat kokeneet levyn ensimmäinen ja viimeinen raita. The Sensual Worldin nimiraita on saanut uuden nimen ja sanat. Kappaleen nimi on Flower of the Mountain ja sen teksti on lainattu James Joycen Odysseiain Molly Bloomin monologista.

“God after that long kiss I near lost my breath /
yes he said I was a flower of the mountain /
yes so we are flowers all a woman’s body…”

Selitys ratkaisulle on sopimustekninen: Bush halusi käyttää Joycen tekstiä jo vuonna 1989, mutta ei saanut. Nyt lupa heltisi.

Toinen isommin muutettu raita on Red Shoesin single Rubberband Girl. Kasarirumpujen ja torvisektion varassa toimineesta poplaulusta on tehty juureva rock.

“I’m Rubberband Girl me /
a Rubberband Girl me
I wanna be a Rubberband Girl”

Samanlaisen käsittelyyn, joskin miedommassa lämpötilassa, ovat joutuneet myös muut levyn kappaleet. Poissa ovat Lilyn hyökkäävät kitarat ja Top of the Cityn sähköiset rummut. Uudet versiot ovat kauttaaltaan lempeämpiä: soundi on orgaanisempi, tempot hitaampia ja sävellajit Katen muuttuneen äänen mukaisesti matalampia.

Osa ratkaisuista on mainioita: Song of Solomonin uusi sovitus nostaa Trio Bulgarian hienon taustalaulun ansaitusti etualalle. Toisia taas on vaikeampi tajuta: miksi Michael Kamenin hieno jousisovitus Moments of Pleasuresta täytyi leikata pois?

Kokonaisuus on kuitenkin hillitty ja miellyttävä. Levyä on paljon helpompi kuunnella kuin tuotannoltaan varsin vanhentuneita 1990-luvun taitteen levyjä.

Silti muutoksessa myös menettää jotain. Selkein esimerkki tästä on Director’s Cutin singleksi lohkaistu Deeper Understanding. Vuonna 1987 kirjoitettu laulu tietokoneriippuvuudesta on kiinnostava juuri tekohetkensä ansiosta – miksi se ei sitten saa kuulua lopputuloksessa?

En todellakaan tiedä. Mutta Bush olettavasti tietää. Ellei hän sitten ole jo tyytymätön uusiin versioihin ja suunnittele niitä uusiksi.

70 Director’s Cut on tyylikkäämpi levy kuin The Sensual World tai The Red Shoes, joilta sen kappaleet on napattu. Levy on silti enemmän uusintapainos kuin uusi teos ja tarpeellinen lähinnä fanaattisimmille ihailijoille ja Katelle itselleen.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!