Tokiolaiskolmikon kolme uutta levyä ovat hämmentäviä, mutta ehkä sittenkin myös luontevia.
Kolme levyä kerralla, kaikki on Tokion suunnalta – Boris.
Japanilaistrio Boris – joka esiteltiin aiemmin täällä – julkaisi edellisen albuminsa Smilen vuonna 2008. Kolmen vuoden tauko edellytti siis näemmä kolmen albumin julkaisemista yhden kevään aikana. Siinäpä työnsarkaa niin fanille kuin kriitikollekin. Koska nämä kolme levyä ovat ehdottomasti sidoksissa toisiinsa, osana suurempaa kokonaisuutta, on hyvä arvioida ne kaikki kerralla.
Mitään hiljaiseloa Boris ei menneen kolmen vuoden aikana ole viettänyt. Yhtye on keikkaillut ja sillä on ollut erilaisia projekteja muun muassa singlejulkaisujen ja yhteishankkeidenkin muodossa. Mikäli on jaksanut roikkua niiden perässä, ei vuoden 2011 tyyli tule niin suurena tyrmistyksenä.
Jos taas on tottunut Floodin ambient-droneen tai Pinkin räimeeseen, voi muutaman sakeryypyn siemaaminen ennen albumitroikkaan perehtymistä olla suotavaa, noin niin kuin rohkaisuna.
Heille, joiden lapsuuteen ja nuoruuteen ovat keskeisesti kuuluneet fanien tekstittämien animesarjojen toljottaminen tietokoneen ruudulta, ramune-limun litkiminen, hyllyjen täyttäminen mangapokkareilla tai muu kaukoidän populaarikulttuuriin liittyvä intoilu, saattaa maaliskuussa ilmestynyt New Album kuulostaa sangen tutulta.
Albumin avaava Flare nimittäin kertoo kaiken. Intron jälkeen biisi räjähtää esiin kuin mikäkin animetunnari! Juuri mikään basisti Takeshin yltiömelodisessa laulussa, kitaristi Watan kevytheavykitaroinnissa ja Atsuon ilmavassa rumpaloinnissa ei muistuta bändin vanhasta tuotannosta. Tämä kuulostaa pikemminkin lauantaiaamulta japanilaisella koko perheen tv-kanavalla.
Tämä ei kuitenkaan ole koko totuus, vaikka kakkosbiisi Hope hieman jatkaakin tunnarimaisuutta. Silti sillä on vivahteita myös shoegazehtavasta unipopista. Sitä nimittäin New Albumilta löytyy kosolti (Spoon, Looprider), kuin myös aluksi suorastaan pöyristyttävän kuuloista klubijytkettä (Party Boy, Black Original, Jackson Head). Mainittu Hope löytyy myös toukokuussa ilmestyneeltä Attention Pleaselta, joskin hieman riisutumpana versiona.
Hopen myötä paljastuu julkaisujen idea. Osa New Albumilla kuultavista suurta hämmennystä herättävistä jytähiteistä kun löytyy kahdelta uudemmaltakin levyltä. Pääsyy tälle lienee se, että New Album on Borisin ensimmäinen isolle levy-yhtiölle, Tearbridgelle, tekemä julkaisu, mikä kuuluu lopputuloksessa.
Attention Pleasen ja Heavy Rocksin on julkaissut amerikkalaisen indielafka Sargent House, jonka siipien suojissa ovat toimineet muun muassa postrock-nimet Russian Circles ja Red Sparowes.
Siksipä Attention Please ja etenkin Heavy Rocks ovat enemmän Borisin ”näköisiä”. Siinä missä New Album on loputtoman ekstrovertti ja popahtava, on toukokuun albumiduo sisäänpäinkääntyneempi. Tämä kuuluu jo Attention Pleasen avaavassa nimikkoraidassa, jonka hillityssä säksätyksessä on Ladytron-henkistä jännitettä. Mutta kaukana tutusta Borisista tämäkin on.
Attention Please on varmasti Borisin hiljaisin levy. Enimmäkseen se haahuilee tuoden mieleen Von– ja Ágætis Byrjun -aikaisen Sigur Rósin, mutta elektronis-urbaanilla ilmaisullaan myös vaikkapa Portisheadin, kuten biisi Tokyo Wonder Land antaa jo nimellään ymmärtää.
Jännittynyt ja viekoitteleva tunnelma (jonka luomisessa keskeisimpänä elementtinä on eittämättä Watan pienieleinen laulu) purkautuu tosin New Album -lainoissa Hope, Party Boy, Les Paul Custom ’86 ja Spoon. Hillitty tyyli tosin säilyy näissäkin, niin hyvässä ja pahassa. New Albumin turboahdettuihin paahtoihin verrattuna nämä versiot kun kuulostavat vähän aneemisilta, vaikka omituisen Party Boy -klubijytän taustalla soiva säröbasso onkin hauska kontrasti.
Doom-uskovaiset saavat lohtua vasta Heavy Rocksin avaavasta Riot Sugarista. Sen rehvakas riffittely vyöryy eteenpäin juuri niin kuin Borisin tunnetaan. Taustalauluja hoitaa The Cult -mies Ian Astbury.
Samannimisen albuminhan Boris julkaisi jo vuonna 2002, mutta avausraidasta huolimatta 2002-Heavy Rocksin monoliittista riffimyrskyä ei samassa määrin kuulla. Kakkosbiisi Leak –Truth, yesnoyesyes- henkii pikemminkin Dungen-henkistä kevytpsykedeelistä tunnelmaa. Galaxians palaa taas autotallipunk-paahtoineen Akuma no utan ja Pinkin aikoihin ja Jackson Head on New Albumin röyhkeää goottidiscopastissia hevimpi, unohtamatta kuitenkaan discopoljentoaan.
Levyn ehdottomaksi huippukohdiksi nousevat kaksi eeppistä, päälle 12 minuutin vyöryvää hidastelua: uneliaan melankoliset Missing Pieces ja Aileron.
Ensin mainittu on soitannoltaan hieman kevyempi, vaikka sukeltaa välissä hieman ylipitkään noise-suohon. Sieltä se kuitenkin nousee hienosti kohti lopun crescendoa, Watan ulisevaa kitaramelodiaa ja Takeshin surumielistä huutoa. Aileron louhii eteenpäin yhtenäisempänä järkäleenä ja katharttisen raskaana. Sigurrosmaisen rauhallisuuden ja huumaavan kitaranoisen liiton viimeistelevät Watan komeat soolot ja surumielinen piano.
Omituisin ratkaisu on levyn päättävä Czechoslovakia, jonka thrash-riffittely kuulostaa oikein lupaavalta, mutta… Biisi päättyy noin minuutin jälkeen feidautuen pois? Nähtävästi kappaleesta olisi kuultavissa pitempi versio vinyyliformaatissa, mutta silti ratkaisu on älytön. Mieluummin soisi levyn päättyvän Aileroniin kuin puolitoistaminuuttiseen ja tarpeettomaan kaahaus-introon.
Hämmentävän kolmikon mielenkiintoisin kokonaisuus on loppujen lopuksi New Album. Kaikkein omituisinta levyllä eivät suinkaan ole sen sokeriset kitaraleadit ja melodiat, vaan se, miten hyvin ne toimivat. Levyllä Boris on jättänyt estonsa ja lähtenyt avoimesti täysin uudelle alueella, siinä missä Attention Pleasella ja Heavy Rocksilla on havaittavissa pienoista pidättyväisyyttä.
Attention Please ja Heavy Rocksia olisivat itse asiassa parempia levyjä, jos New Albumia ei olisi koskaan tehty, sillä se, mikä niillä kuulostaa hyvältä, on toteutettu New Albumilla vielä paremmin. Tuotanto saattaa olla ”kaupallisempaa”, mutta silti äärimmäisen tyylitajuista, eikä todellakaan kertakäyttöistä. Party Boyn hapuileva pianoväliosa, Spoonin My Bloody Valentine -henkiset synataustat ja Tu, La La dramaattiset jouset tuovat biiseille runkoa, minkä puuttuminen muilta versioilta syö biisien tehoa.
Loppujen lopuksi New Albuminkin juuret ovat uneliaan shoegazen perinteessä, ja etenkin Watan laulutyyli on paljolti velkaa My Bloody Valentinen Bilinda Butcherille. Eikä levyä voi missään nimessä selloutiksi syyttää, silllä ainakin näin länsimaisen popinkuuntelijan korvin on se aivan liian nyrjähtänyt ja kokeellinen ollakseen läpihuutojuttu. Ja jos avausraita Flare oli animeintro, sopisi hieno päätösbiisi Looprider lopputekstien taustalle.
Attention Please ja Heavy Rocks jäävät taakse, mutta sisältävät toki hetkensä. Attention Please on mielenkiintoinen hyppy elektronisemman ja seesteisemmän ilmaisun puolelle, mutta biisimateriaali ei pidemmän päälle vakuuta. Vaikka Heavy Rocks onkin hieman epätasaisempi kokonaisuus, on sillä rutkasti enemmän hyviä biisejä.
Onkin siis harmi, että New Album on toistaiseksi julkaistu vain Japanissa. Syntyy vaikutelma, että sitä seurannut kaksikko olisi nimiään myöten jotenkin anteeksipyytelevä. Että ”teimme tuossa nyt tuollaisen poppilevyn, mutta huomatkaa ,että tällaista me oikeasti teemme”. Tällä kertaa poppilevy kuitenkin on ehdottomasti mielenkiintoisin, vaihtelevin ja raikkain esimerkki nyky-Borisista.
85 New Album saattaa aluksi pöyristyttää, mutta on loppujen lopuksi pahuksen hauska ja innovatiivinen kokonaisuus.
64 Attention Please soi tummasävyisenä, viileänä, viipyilevänä ja kiehtovana. Mutta myös tasapaksuna ja tylsähkönä.
73 Heavy Rocks on lähinnä “perinteistä” Borista niin hyvässä kuin pahassa. Sisältö vaihtelee sopivasti, mutta nerouksien seassa on myös pari hutia.