J. Karjalainen – Et ole yksin

Warner

J. Karjalainen ystävänsä Markun kanssa.

J. Karjalainen ja hänen ystävänsä Markku.

Mennyt mies tuli takaisin.

Karjalainen_yksin_kansiJ. Karjalainen totesi Helsingin Sanomien taannoisessa haastattelussa saaneensa tulla takaisin olematta koskaan poissa. Määritelmä on osuva. Vaikka Karjalainen on levyttänyt tiheästi läpi 2000-luvun, tervehdittiin hänen joulukuista Mennyt mies -singleään sosiaalisessa mediassa kuin kotiin saapunutta tuhlaajapoikaa. Laulun suosio houkutteli kysymään, kaipasimmeko sittenkin salaa perinteistä Karjalaista kaikki ne vuodet jolloin vannoimme rakastavamme Lännen-Jukkaa.

Toki Karjalaisen suunnanmuutokset ovat riemastuttaneet aiemminkin. Kun mies heitti 1990-luvun lopulla Electric Saunan kiukaalle uudenlaisia rytmipohjia ja jopa bristolilaista kolketta, onnistui hän sekä uudistamaan suomalaisia tuotantostandardeja että kietomaan radioasemat pauloihinsa. Ja kun löylyseura vaihtui yksinäisessä viskihumalassa raavittuun banjoon, jäi yleisön ihmetys vain hetkelliseksi. Amerikansuomalaista musiikkikulttuuria kierrättänyt Lännen-Jukka hyväksyttiin ilolla miehen uudeksi musiikilliseksi minäksi, jonka kulttuuriarvoa kiiteltiin ensi murahduksesta lähtien.

Vaikka niin Lännen-Jukka kuin Electric Saunakin pääsivät hieman laimentumaan ensi kosketuksen jälkeen, voi irtiottoja pitää rohkeina ja onnistuneina, varsinkin mieheltä joka olisi voinut toistaa menestysreseptiään jo vuosikymmenten ajan. Tyylikokeilut ovat opettaneet näkemään Karjalaisen muusikkona, jonka viisaus on havukka-aholaisesti intuitiivista, mutta samalla syvää ja harkitsevaa.

Et ole yksin vahvistaa tätä kuvaa. Samalla se muistuttaa, että Karjalaisen viisaus näkyy myös kykynä poimia kyytiinsä oikeita yhteistyökumppaneita. Suuri osa levyn letkeästä charmista personoituu taustayhtyeeseen, jonka Karjalainen on koostanut vanhoista soittokavereistaan. Pekka Gröhnin kosketinverbaliikka on sulavaa ja luovaa, Mikko Lankisen kitara mittaa pohjattomia avaruuksia, ja Janne Haaviston sekä Tom Nymanin komppauksen vaivattomuus ällistyttää. Tämä kokoonpano ei yksinkertaisesti osaa epäonnistua.

Karjalainen itse esiintyy rennosti ja vapautuneesti, kuin tietäen että tuttujen kollaboranttien kanssa yhteinen sävel koskettaa silloinkin kun se ei ole uusi tai ihmeellinen. Et ole yksin onkin ennen kaikkea huolellista muistelua, lämmintä yhdessäoloa ja sopivasti syvennettyä rutiiniosaamista. Levyn tunnusomainen sointi osoittaa puheet paluusta perustelluiksi, vaikka Karjalaisen edellisestä äänitteestä (Polkabilly Rebels, 2010) on vierähtänyt vain kolme vuotta. Koskaan aiemmin mies ei ole viitannut näin selvästi varhaisempiin tekemisiinsä.

Nostalgia lävistää albumin. Kiekon temaattinen viitekehys asettuu 1970-luvulle, jonka värit näkyvät kannessa ja kuuluvat soitossa. Viittaukset menneisyyteen levittäytyvät monikerroksisena harsona, joka ei tunnu missään vaiheessa päälle liimatulta. Ajankuvan autenttisuus perustuu uskallukseen tukeutua faktojen sijasta mielikuvitukseen niin sanoissa kuin musiikissakin. Referenssit ovat samaan aikaan yleistettäviä ja osoittelevia. Kyse on hyvin sisäistetystä konseptista, jonka luo on löydetty sekä järjellä että vaistolla.

Kerronta ja musiikki tukevat toisiaan erinomaisesti. Ne paikallistavat levyn tunnelman keskelle heilimöivää kesää, joka on täynnä tunteita ja valoa. Karjalaisen luovuus herättää kadonneen maaseudun henkiin kohdettaan mytologisoimatta. Hyvä osoitus maestron kerronnan tarkkuudesta on Menneen miehen Markku; levyn todentuntuinen keskushahmo, jonka ullakkohuoneen nurkista Karjalainen on kerännyt liudan haaveita laulujensa tueksi.

Riipaisevimmin mennyt maailma toistuu hurmioituneessa Yksi kerrallaan -kuvaelmassa, jossa rakkaus kohisee suonissa kivuliaasti, joskin muistojen sulostuttamana. Yhtye jäljittelee laulajan paatosta erehtymättömällä otteella, urku auki, mutta hellyydellä. Kesän ja nuoruuden häikäisevä huuma sieppaa otteeseensa ensi äänestä alkaen ja kutsuu mittaamaan aamunvaloisia hiekkateitä sydän pakahtuneena.

”Röyhelöitä niittivöitä
valoisia kesäöitä
polttaa kevytsavukkeita
juoda Apsii kioskilla
nyppii päivänkakkarasta
terälehdet yksi kerrallaan.
Oo beibi hän rakastaa…”

Samoista lähtökohdista ammentavat levyn muutkin kohokohdat. Verkkaisen junakompin kuljettama Kreosiitti uhkuu vaanivaa kaukokaipuuta, Marquita tanhuaa kuin rock-yhtyeen sielulla soittava iskelmäkombo, ja Sydänlupaus langettaa levyn ylle kaiken sen huoltoasemajukebokseihin latautuneen hempeyden jonka Badding kiinnitti aikoinaan osaksi kansallista ikonografiaa.

Kertojana Karjalainen on taitava. Hänen sanansa putoilevat tunnusomaisina assosiaatiovirtoina, jotka kutittavat tajuntaa, leikkivät totunnaisuuksilla ja pakottavat kuulijan kohtaamaan itsensä. Kuvaelmansa mies tulkitsee äänellä, joka on instituutio. Se soi entistä notkeampana, paikoin tunnelastin alla murtuen, karheuttakaan kavahtamatta. Kun ääni tarttuu Gröhnin pianon tai Lankisen kitaran pintaan, ollaan ainutlaatuisen kokonaissoinnin äärellä.

Kaikkialta huokuva ammattitaito on kuitenkin myös levyn rasite. Et ole yksin luo yhtenäisen maailman, joka houkuttelee vierailulle kerta toisensa jälkeen, mutta samalla levy pelkistyy ydinosaamisen ja tuttujen ilmaisutapojen taitavaksi kierrätykseksi. Meripihkahuone on suora otos Electric Saunan diskopoljennosta, Riisinjyvässä häivähtää viite Mustien lasien soul-sävyihin, Kreosoottii jäljittelee Villejä lupiineja -levyn (1994) kaihoa – eikä Mennyt mieskään ole loppujen lopuksi kuin varman päälle sovitettu käyntikortti siitä äänimaailmasta, jonka tämä miehistö tavoittaa vaikka unissaan.

Vaikka lumous ei haihdu kertaakaan levyn aikana – nimikkolaulun rasittavaa rock ’n’ roll -irrottelua lukuun ottamatta – jää albumilta kaipaamaan syvempää ravistelua. Siihen kun olisi ollut pienellä riskinotolla kaikki valmiudet. Niin ilmavaa ja nyanssirikasta kuin yhtyeen soitto onkin, tuntuu se levymitassa yllättävän toisteiselta. Vaikutelma ei kyseenalaista musiikin pohjimmaista kauneutta, sanoitusten kiehtovaa hehkua tai Karjalaisen tulkinnan ihailtavaa heittäytymistä, mutta jotain levy jättää vaille. Paikallaan ois pieni yllätys.

Ongelma kiteytyy kauniissa Kurkien äänet -bluesissa, jossa saapuva syksy ja lintuihin projisoituva kaukokaipuu kuvataan hellästi ja omistautuneesti, mutta jonka kaihoisuus tuntuu pikemminkin tietoisesti haetulta kuin spontaanilta. Laulussa kurjet vasta ottavat vauhtia. Ehkä levykin on vain maasta käsin taivaalle suunnattu huuto sen sijaan että se todella halkoisi ilmoja.

Et ole yksin ansaitsee kuitenkin hatunnoston, jolla Karjalaisen voi samalla toivottaa tervetulleeksi takaisin, onpa hän ollut poissa tai ei. Albumi hehkuu syvää turvallisuuden tunnetta, jollaista vain harva pystyy antamaan. Se lupaa lohduttavasti, että aika ei lopu koskaan, jos sen oppii pysäyttämään. Tällaisen viestin välittäjänä Karjalainen on parhaimmillaan; elämää nähneenä toverina, jonka tarinat ovat todempia kuin maailma itse. Pelkkä hänen läsnäolonsa on musiikkia ja tuon musiikin pohjalla onni on jaossa jokaiselle. Siksi levyltä huokuu katkeamaton hyvänolontunne silloinkin kun laulut jäävät sametiksi seinälle.

J. Karjalainen lupaa, että kesä on tulossa. Mennyt ja tuleva.

77 Nostalgisesti mutta raikkaasti soivan levyn saama vastaanotto osoittaa, että Lännen-Jukka-konsepti alkoi ainutlaatuisuudestaan huolimatta tulla kaarensa päähän. Vaikka läpeensä tunnistettava ja kaivattukin Karjalais-soundi lääkitsee sielua kuin kaamoshorkasta herättelevä aurinko, jää levyltä toivomaan samanlaista rohkeutta, jolla maestro heittäytyi edellisen projektinsa kimppuun. Et ole yksin on kuin artistin kymmenen vuoden takaista bändijälkeä esittelevä kokoelmalevy, joka vain sattuu koostumaan kokonaan uusista sävellyksistä. Sellaisena se on kallisarvoinen, mutta ainoastaan itsensä kokoinen.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!