Diskografiat

Steely Dan – kyräilevät kynäniskat

Walter Becker ja Donald Fagen, cooleimmillaan.

Walter Becker ja Donald Fagen, cooleimmillaan.

Olen kymmenen vuotta toistellut sitä: Steely Dan on Amerikan oma Kraftwerk. Pintapuolisesti nörttejä, avoimesti snobeja. Havaintoesitystä yhtyeiden paralleelisuudesta kaipaava verratkoon vain vuoden erotuksella julkaistua Gauchoa Computer Worldiin. Molemmat synteettisiä, ytimeltään yksinkertaisia poplevyjä, joilla koneet ovat lopulta korvanneet ihmiset, ainakin mielikuvien tasolla. Säröt, virheet ja nyanssit on hiottu näkymättömiin, inhimillisyyden häivyttämiseen tähtäävän projektin, äärimmilleen viedyn satiirin ja suuruudenhullun perfektionismin tultua päätepisteeseensä.

Jos saksalaiset koristelivat bändiksi naamioidun popmusiikkitutkielmansa futurismilla ja klassisella taideteollisuudella, teki Steely Dan saman amerikkalaisella kuvastolla: sodanjälkeisellä lähiöromantiikalla, luksusta tihkuvalla jet-set-tematiikalla ja beat-kirjallisuuden paheilla, joita säesti amerikkalainen perinnemusiikki: jazz.

Ja Donald Fagenille ja Walter Beckerille kelpasi vain jazzin etabloitunein, porvarillisin alapää. Duke Ellingtonia versioidessaan he ovat aikalaisensa Woody Allenin kaltaisia pöhyttyneitä, itsetietoisia fossiileja Nixonin kruunaaman swingjättiläisen äärellä. Viimeisillä klassikkolevyillään Steely Dan kuulostaa yhtä lipevältä kuin mikä tahansa David Sanbornin tai Kenny G:n 1980-luvun levytys.

Steely Danin repertuaariin ei koskaan kuulunut avantgarden alueelle seikkaileminen, mikä viimeistään erottaa heidät 1970-luvun fuusiobändeistä. Jazz-rock-imago on silti vaivaavana seurannut yhtyettä siinä missä myös leimat AOR ja soft rock jonkinlaisina alentavina termeinä käytettyinä. Vaikka jazz kuuluu kirosanan lailla kaikkialla duon musiikissa, sen rooli on puhtaasti viihteellinen, elokuvallista dramaattisuutta tavoitteleva tai ainoastaan tarkoituksellisesti banaali yläkeskiluokkakuvauksen väline. Institutionaalinen kuin A-frame-talo tai keskustelusyvennys olohuoneessa. Sisustuselementti.

Musiikillinen lavastaminen on jo luku sinänsä. Kirjallisuudenopiskelijoiden perustaman yhtyeen sanoitukset marssittavat sisään näyttelijät. Bändiksi, joka oli jälleen yksi koulunsa keskeyttänyt jälkidylanilainen paralegaali, Steely Dan oli virtuoosimainen. Hajanaiseen novellimaisuuteen nojaavien tekstien hahmot heräävät eloon oikeiksi henkilöiksi tavalla, joka on popmusiikille tuiki harvinainen. Parhaimmillaan kappaleet ovat kuin antisankaritarinoita Bruce Springsteenin vastaavista – synkkiä skenaarioita koomisemmin kerrottuina.

Samalla ajallinen kaukokaipuu ja elämän rappeuttamien entisten kuningasjätkien kuvaus synnyttää paatunutta melankoliaa. Varmasti jo ilmestymisajankohtana vanhentunut, jazzareiden puheesta tuttu hip slang, joka on olennainen osa yhtyeen lyyristä tyyliä, antaa humoristisen ja samalla menneeseen maailmaan haikailevan vivahteen.

Osa duolle luonteenomaisesta narratiivin näppäryydestä syntyy räikeästä epäuskottavuudesta. Bardin elitistisestä liberal arts collegesta saapuneiden kynäniskojen kertomukset alamaailman hahmoista ja rikoksista luovat oman metarock-kehyskertomuksensa; ehkä nämä kappaleet ovatkin kappaleita Burroughsiinsa ja Kerouaciinsa liian syvälle uponneista keskenkasvuisista hikiotsista, jotka lisäksi kuvittelevat olevansa rocktähtiä. Muusikoiden musiikkia kirjallisuusfaneille? Vai kirjailijoiden musiikkia rockfaneille?

Fiktio, kuvitellun idolisointi ja todellisuuspako ovat olleet parin toivioretkimäisessä kirjoituksessa aina avainasemassa. Fagen muuntui 1950-luvulle sijoittuvalla soololevyllään The Nightflyllä lapsuutensa mielikuvitusradiojuontajaksi. Becker on kertonut Caves of Altamiran allegorisen luolamaalaustekstin kertovan aikuistumisesta: kyvystä nähdä liikkuvia kuvia kivessä ja tuon kyvyn katoamisesta ajan tuhoavan voiman myötä.

Fagen ja Becker ovat luoneet oman universuminsa. Se avautuu tuttuna jokaisen albumin alkaessa soida, kuin maailma jonka genrensä hallitseva kirjoittaja olisi jo kirjoittanut lukijalleen valmiiksi. Luulen, että se sijaitsee jossain Trans-Europe Expressin varrella, Interzonen lähettyvillä. Sanovat, että Wolverine-niminen juna kulkee sinne fuksilastissa Annandale-on-Hudsonin kautta, kun osavaltion nimikkokukka kukkii. Vai lieneekö tämä kaikki pelkkää fanifiktiota?

My Old School – pikakurssi Steely Danin maailmaan

Can’t Buy a Thrill (1972)

SteelyDan1Can’t Buy a Thrill -debyytti on pienoinen oudoke kaanonissa. Loistelias biisinkirjoitus ja tutut elementit ovat jo läsnä ja matkalla kohti täydellistymistä. Donald Fagen kuitenkin jakaa lauluosuudet vokalisti David Palmerin kanssa. Tältä osin albumia on vaikea pitää täysin tyylipuhtaana Steely-levynä. Toisaalta Fagenin vahvaa nasaalia vierastaville Palmerin perinteisempi tyyli voi tehdä debyyttilevystä sen kaikkein helpoimmin lähestyttävän oven yhtyeen tuotantoon, eikä instrumentaatiossakaan eksytä vielä kaikkein hikisimpiin noodle-tilutteluihin. Entusiastia Palmerin ääni taas voi turhauttaa, etenkin kun tämän laulamat Dirty Work ja Brooklyn ovat biisivalikoiman parhaimmistoa, mutta ilman Fagenia jotain kuitenkin jää uupumaan tulkinnasta. Muut raidoista ovat vahvaa keskitasoa ja kokonaisuuden päälle lyödään vielä singlet: pahaenteisen letkeä, Heard It Through the Grapevine -poljentoisesti rullaava Do It Again sekä nikottelevariffinen Reelin’ In the Years. Fagen oli tapansa mukaan kappaleen suhteen vähättelevä, mutta kitaristi Elliot Randallin soolon aikana ylimaallinen hurmio on hetken puettuna autoradiorockin muotoon.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Major Dudes – parhaat

Countdown to Ecstasy (1973)

SteelyDan2Rockpuristit aloittavat tästä. Fagenin vakiintuminen laulajanpaikalle implikoi ydinparin vahvistuvaa keskushallintoa, mutta Ecstasy on toisaalta myös ainoa livebändin soitettavaksi sävelletty Steely Dan -albumi ja juuri bändisoitoltaan tiukin, hämmästyttävän vaivaton ja samalla otteeltaan tiivistetty kokonaisuus. Tätä magiaa on hankalaa selittää auki; sen tajuaa vasta asettaessaan Ecstasyn levylautaselle ja katsellessaan neulan tasaista keinuntaa vinyylillä Bodhisattvan mekaanisesti vaeltelevan riffin ja epäkeskon sähköpianon joviaalin vuoropuhelun soidessa. Razor Boy on soft rockin ytimessä, mutta asettaa yllättäen täysin illuusiottoman tekstin lipevän soiton päälle. A-puolen täydellistävät vielä The Boston Ragin kepeänä nostalgiana alkava, pakkomielteisen painostavaan muisteluun välillä kohoava maanisuus, sekä katkera eepos Your Gold Teeth. B-puolen avaa bändin uran paras riffi ja häijyin kappale: Show Biz Kids kritisoi avoimesti Los Angelesin pintaliitoa junnaten paikallaan viisi minuuttia kuin jumittunut levy 1970-luvun eltaantuneiden Hollywood-tähtien kokaiinipöllyisissä kotibileissä. Kappale päättyy Fagenin turhautuneeseen ranttiin, jonka vuoksi raita ei koskaan saanut arvoistaan radiosoittoa. Loppupuolella My Old School nousee teemoiltaan tumman levyn valopilkuksi. Steely Danin yliopistobändiolemukseen herkullisesti pureutuvassa satiriissa viljellään Bard College -sisäpiirihuumoria ja hamppua, ja maalataan kärähtämisestä E Street Bandin kokoinen draama, jonka jälkeen nuoren miehen elämä ei ole enää entisellään. Lopuksi kuultava King of the World lienee yhtyeen uran rohkein irtiotto. Apokalypsinjälkeisessä funkbiisissä kuultava takaisinotto lähenee sekopäisyyttä.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Pretzel Logic (1974)

SteelyDan3Pretzel Logicin myötä Steely Dan lakkasi yhä selkeämmin olemasta bändi. Fagen ja Becker potkivat ”palkolliset” jaloistaan; tilanteeseen johtaneita olosuhteita he kertaavat tyypillisen raadollisesti myöhempien painosten kansiteksteissä, myöntäen toki että lähinnä heitä otti päähän rytmisektion tapa viedä kynäniskoilta kaikki naiset. Radioystävällisempää otetta lähestynyt Pretzel Logic on yhtyeen pehmeimpiä kokonaisuuksia – se saattaa kepeydessään olla toisen suosikkilevy tuotannossa, toisen inhokki. Otteeltaan hentoinen biisimateriaali ei haittaa Rikki Don’t Lose That Numberin ja Any Major Dude Will Tell Youn kaltaisten helmien kohdalla ja jopa Barrytownin Beatles-pastissi viihdyttää. Night by Night antaa väläyksen raskaammasta soundista ja luultavasti myös ensimmäisen lukuisista Zappa-alluusioista, joita keskivaiheen Steely-levyillä saattoi etenkin puhaltimissa ajoittain kuulla. B-puoli kuitenkin tuntuu hieman hätiköidyltä lyhyiden kappaleiden kokoelmalta, joka kaipaisi avukseen vahvempia ideoita.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Katy Lied (1975)

SteelyDan4Moni pitää Katy Liedia Steely Danin uran huippukohtana, paitsi bändi itse. Fagen ja Becker, joiden perfektionismi alkoi tässä vaiheessa muistuttaa enemmän vainoharhaa, vaativat sessiomuusikoilta kymmenittäin uusintaottoja ja levyä äänitettiin Hollywoodin studioilla elokuvakäyttöön tarkoitetuilla sound stageilla. Kaiken päätteeksi parivaljakko väitti viallisen DBX-portin pilanneen koko albumin soundin ja kieltäytyi kuuntelemasta valmista tuotosta. Levyn takakanteen laitettiin disclaimer-teksti viallisesta äänenkuvasta ja etukannessa tuijottaa hepokatti kuin sanoen: ”Mitäs kuuluu?” Kun jätetään moinen pakkomielteisyys omaan arvoonsa, on Katy Lied lähes täydellinen albumi. A-puolen sarja Black Friday, Bad Sneakers, Rose Darling, Daddy Don’t Live in That New York City No More ja Doctor Wu ovat varmasti parasta duon levyttämää musiikkia koskaan, edustaen kaikkea sitä, minkä Becker ja Fagen taitavat niin hyvin: pahasisuista boogierockia, Copacabana-letkeilyä, Dylania purkkapopiksi taivutettuna, alamaailmabluesia ja pehmosouliksi puettua beat-elegiaa vanhalle nistille. Sisäänpäinkääntynempi b-puoli kuitenkin vaatii veronsa. Any World (That I’m Welcome to) on kaunis, typeränkin suuri biisi, joka kuitenkin jää hyrräämään korvaetäisyydelle, mutta sen lisäksi loppu biisimateriaalista ei yllä alkulevyn 99/100-tasolle.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

The Royal Scam (1976)

SteelyDan5Ennen äärimmäisen kiillotettuun myöhäiseen fuusiosoundiin siirtymistä Becker ja Fagen tekivät vielä yhden kitaralevyn. Countdown to Ecstasyn jälkeen Royal Scam on Steely Danin levyistä raskain ja funkkaavin antaen jopa viitteen siitä, miltä duo olisi saattanut kuulostaa, jos se olisi lähtenyt lopulta ajan nuorisomusiikin tielle: levyttämään äärimmäisen synkkää ja kyynistä diskomusiikkia alaviitteillä. Välityöksikin väitetty levy alkaa valikoimalla yhtyeen historian parhaita yksittäisiä kappaleita: hengästyttävä Kid Charlemagne on bändiä scorseselaisimmillaan kerratessaan Grateful Dead -hippikemisti Owsley ”Bear” Stanleyn vaiheita, vaikka kappaleen intensiteetti sopisi paremmin huumeparonin nousua ja tuhoa kuvaavan elokuvan taustalle. Larry Carlton soittaa täysin pitelemättömän kitarasoolon. Caves of Altamira on haikeudessaan vertaansa vailla vieden kuulijan kivikautisten elokuvien äärelle. Piiritystarina Don’t Take Me Alive puolestaan on yhtyeen blues-raitojen parhaimmistoa ja “I’m a bookkeeper’s son, I don’t want to shoot no one” -kertosäe on hykerryttävä. Alamaailma-teema kummittelee vielä viihdyttävässä Sign in Strangerissa, mutta viimeistään b-puolella Royal Scamin tenho joutuu hienoiseen laskusuhdanteeseen Nimikappale, Everyhing You Did ja etenkin Haitian Divorcen väkinäinen reggaekokeilu ovat laahaavia. Turhautunut, kireä funk lähes new wave -henkisten Green Earringsin ja The Fezin taustalla sen sijaan toimii.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Show Biz Kids – vain vannoutuneille

Aja (1977)

SteelyDan6Varoitus: hardcorepehmoilu alkaa tästä! Aja merkitsi Steely Danin projektin täydellistymistä. Se on äärimmilleen hiottua musiikillista minimalismia ja teknistä mekanismia. Kovanimisiä sessiomuusikoita marssitettiin studioon kymmenittäin, ottoja oton perään. Albumia voisi ehkä kutsua hissimusiikiksi, paitsi että tässä hississä matkustetaan letkeän verkkaisesti taskut täynnä setelitukkoja, nenä niiskuttaen, kohti ihan hiton ylhäällä olevaa kattoterassia. Onko Aja coolin ruumillistuma vai maailman kuoliaaksi tuotetuinta (”oikeilla” soittimilla soitetuttua) syntikkarockia – päättäkää itse. Black Cow, Deacon Blues, Peg ja nimikappale antavat vahvan näytön duon neroudesta, mutta matelevalla tahdilla ja dynamiikalla esitettyinä. Kaikessa geriatrisessa svengaavuudessaan Aja vaatii keskittymistä, hyvettä jota näinä hektisinä aikoina itsestään saa entistä tarkemmin etsiä. Nykypäivän vinkkelistä vaikutelma on lähes meditatiivinen, eikä syyttäminen käy heitä, joiden mielenkiinto herpaantuu a-puolen loppuun ehdittäessä.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Gaucho (1980)

SteelyDan7Gaucho on periaatteessa sama levy kuin Aja, vielä piirun verran pidemmälle vietynä. Kumppanukset tajusivat kai itsekin vitsin käyneen vanhaksi ja pakkasivat kamansa pitkiksi venyneiden, vaikeiden ja tähtitieteellisen kalliiden levytyssessioiden jälkeen. Hey 19 ja Babylon Sisters kuuluvat toki niihin huippuraitoihin, jotka kuljettavat tämän levyn maaliin, mutta silti on vaikea välttää kyseenalaistamasta levyn tarpeellisuutta. Eikö Aja olisi riittänyt?

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Bad Sneakers – coolin hautausmaa

Two Against Nature (2000)

SteelyDan8Steely Danin paluulevy varustettiin perinteelle uskollisesti mahdollisimman epämääräisellä kansikuvalla. Tällä kertaa myös musiikki on yhtä särmätöntä ja mitäänsanomatonta kuin kansivalokuvan värit ja hailakat varjot. Grammyn Kid A:n nenän edestä napannut levy on läpeensä dempattu boho-setien uudelleenlämmittelyiltama, jonka hahmottomaksi pehmitetyn äänenkuvan alta kuultaa vielä sama entinen biisinkirjoitus, laimennettuna, vain pienissä yksityiskohdissa ajoittain maaliinsa osuvana. Vaikka nimikappaleesta ja Cousin Dupreesta haluaisikin pitää, yllätyksellisyys ja raflaava karisma ovat poissa. Tilalla on ajoittain noloja sanoituspätkiä ja fragmentaarisena eteneviä sävellyksiä haukottavan yleisvaikutelman luoden.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Everything Must Go (2003)

SteelyDan9Pienehkö parannus Two Against Naturen jälkeen: Everything Must Go tuntuu henkisesti osuvan lähemmäs Steely Danin olemusta, mistä merkkinä vaikkapa sopivasti paheellisen ja samalla autuuden kuulokuvilla leikkivä, yllättäen Beckerin nasevasti tulkitsema Slang of Ages. Kaikessa soi silti väsyneen lätkimisen tuntu. Kokonaisvaikutelmana onkin Two Against Naturen tavoin turhakemainen jatko-osa yhdelle popin historian vaikuttavimmista menestystarinoista.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!