Golden Blunders – 10 mätää Beatles-omenaa

Esipuhe: Kun Nuorgamia talvella 2011 suunniteltiin, yksi Tommi Forsströmin vaatimuksista oli, että “Beatlesistä ei sitten kirjoiteta – ellei kirjoiteta siitä, miten paskoja ne oli”. Tämä artikkeli on omistettu sinulle, Foppa.

All together now! Beatles juhlii jälleen yhden dementikoille suunnatun klassikon syntymistä.

Onko The Beatles popmusiikin historian paras yhtye? Mahdollisesti, ehkä.

Se riittääkin siitä aiheesta.

On ihmisiä, joiden mielestä The Beatles ei tehnyt yhtään kelvollista kappaletta. On myös ihmisiä, joiden mielestä jokainen yhtyeen äänittämä triangelinkilahduskin ilmensi sen kollektiivisen nerouden mittaamattomuutta.

Totuus löytyy, tietäkää, näiden kahden välistä.

Yllekirjoittaneen totuus on, että The Beatles oli – ja on – ihan kamalan hyvä. Liverpoolilaisyhtyeeltä julkaistiin noin seitsemän vuoden aikana hieman yli kaksisataa kappaletta, jotka olivat reilua kahtakymmentä lukuun ottamatta John Lennonin, Paul McCartneyn, George Harrisonin ja Ringo Starrin yhdessä tai erikseen säveltämiä, siis Beatles-originaaleja.

Beatles-originaalien joukkoon mahtuu pitkälle toistasataa hyvää tai erinomaista kappaletta, kertoo sisäinen excel-taulukkoni. Mutta! Joukkoon mahtuu myös jokunen mätä omena, joista listattakoon nyt kymmenen kurttuisinta ja luotaantyöntävintä.

Listalle on kelpuutettu vain sellaisia kappaleita, jotka ovat yhtyeen jäsenten säveltämiä ja jotka on julkaistu virallisilla äänitteillä bändin olemassaolon aikana. Lainakappaleet (Money, Please Mr. Postman), traditionaalit (Maggie Mae), muille artisteille lahjoitetut sävellykset (Step Inside Love, A World Without Love) tai viime vuosikymmenten aikana julkaistut ”uudet” Beatles-kappaleet (Real Love, Free As a Bird) eivät siis kuulu joukkoon.

Pois on jätetty myös ilmeisimmät kuriositeetit, kuten Abbey Roadin lyhykäinen piiloraita Her Majesty, vajaan minuutin mittaiset möykkärykäisyt Dig It ja Wild Honey Pie, tuutulaulu Good Night sekä nauhakollaasi Revolution 9. Ne saattavat olla kummallisia, jonkun mielestä huonojakin – mutta ovatko ne epäonnistuneita?

Siispä: kymmenen yllekirjoittaneen mielestä köykäisintä Beatlesin popkappaletta – kronologisessa järjestyksessä.

#1 There’s a Place (Please Please Me, 1963)

The Beatlesin esikoisalbumilla on 14 kappaletta, joista kuusi on lainakappaleita. Kahdeksan originaalin joukkoon mahtuu mahtuu kolmisen räpellystä, joissa ei ole jälkeäkään Love Me Don, Please Please Men tai etenkään I Saw Her Standing Theren raikkaudesta.

Erityisen kankeaa meno on Lennonin säveltämällä There’s a Placella, joka ei tympeän huuliharppukoukkunsa ja yli-innokkuudessaan huojuvan stemmalaulunsa takia juuri riemunkiljahduksia aiheuta. Armollisesti vain 110 sekunnin mittaisen kappaleen keskinkertaisuutta korostaa sen sijainti levyllä. Räpistelyn jälkeen kuullaan levyn päätösraita, raivokas ja definiitiviseksi versioksi muodostunut The Top Notes -cover Twist and Shout.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

#2 Thank You Girl (From Me to You -singlen b-puoli, 1963)

Thank You Girl on yksi monista lähes identtisistä rallatuksista, joita The Beatles joutui ensimmäisinä vuosinaan suoltamaan pysyäkseen vaaditussa julkaisutahdissa. Lennonin mukaan kappaleesta oli alkujaan tarkoitus tulla singlen a-puoli, mutta koska lopputulos huokui lähinnä ilotonta väkinäisyyttä, siitä tuli huomattavasti luonnikkaamman From Me to Youn b-puoli. Viisas päätös!

Aidon Lennon–McCartney-yhteistyön hedelmä ei ole melodialtaan lainkaan toivoton, vähän kulmikas vain. Mutta – ja tämä ”mutta” kirjoitetaan niillä kuuluisilla kissankorkuisilla:

• kappaleessa on hirveä huuliharppu
• kappaleessa on hirveä intro: “äyy, äyy, mmm-you” vaan teillekin
• John ja Paulin laulussa on liikaa yritystä, mikä saa sen kuulostamaan tekopirteältä ja mielistelevältä
• kappaleessa on hirveä huuliharppu

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

#3 Not a Second Time (With the Beatles, 1963)

Vuosien 1963 ja 1964 aikana Beatlesilta julkaistiin neljä albumia sekä tukku singlejä. Albumiraidat, singlet ja singlen b-puolet yhteen laskettuna bändi laski 21 kuukauden aikana maailmaan 67 kappaletta.

Päävastuu kappaleiden tekemisessä oli vielä tuohon aikaan (ja etenkin A Hard Day’s Night -albumilla) Lennonilla, joka joutui väkertämään rallatuksia vinhempaan tahtiin kuin miehen kyvyt ja motivaatio antoivat myöten.

Not a Second Time on malliesimerkki levytilan täyttämiseksi tehdystä bulkkipopista, josta Beatles pääsi eroon oikeastaan vasta vuoden 1966 Revolverilla. Vaikka olen kuullut kappaleen elämässäni kymmeniä ja taas kymmeniä kertoja, en varmaan vieläkään pystyisi laulamaan sen päämäärättömästi why– ja cry-sanoja ylös alas vengurtavaa melodiaa karaokessa.

Tuskin pystyisi Lennonkaan – ei, vaikka olisi elossa!

http://youtu.be/glvQ9c3lh4U

#4 Baby’s in Black (Beatles for Sale, 1964)

Kolmijakoinen rockballadi on jo lähtökohtaisesti tuhoon tuomittu idea elämässä, mutta se ei ole suurin syy Baby’s in Blackin sisällyttämiseen tälle listalle.

Suurin syy on sen sijaan kappaleen ensimmäinen kaksisekuntinen, joka on kammottavinta kakofoniaa mitä Beatles sai milloinkaan aikaan ja vahvin vasta-argumentti väitteelle, että George Harrison olisi ollut missään määrin lahjakas kitaristi. Kuunnelkaa kappaleen alku ja kysykää, niin kuin kysyä kuuluu: “Mitä helvettiä?!”

Sävellyksenä tämä humalaisesti kompuroiden käynnistyvä rockvalssi on sinänsä varsin nätti, eikä Paulin ja Johnin Everly Brothers -stemmoissa ole moitteen sijaa. Omituisen hengettömän soitannon ja Harrisonin muljahtelevien räpellysten takia Baby’s in Black menee kuitenkin kategoriaan “päin honkia menneet Beatles-kappaleet”.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

#5 You Like Me Too Much (Help!, 1965)

George Harrison sai Beatles-julkaisuille vain parisenkymmentä omaa sävellystään, joten ihmekös tuo, että ne ovat keskimäärin mainioita. Bändin viimeisinä vuosina pikku-Yrjöä saatettiin kohdella biisintekijänä jopa epäoikeudenmukaisesti (Not Guilty tai All Things Must Pass eivät Beatlesille kelvanneet – hulluutta!), mutta vielä 1960-luvun alkupuolella hän oli kaikkea muuta kuin timanttinen biisintekijä – löytyyhän ensimmäinen Harrison-klassikko, If I Needed Someone, vasta vuoden 1965 Rubber Soulilta.

You Like Me Too Much on Harrisonin Beatles-uran pohjanoteeraus. Se on niitä kappaleita, jotka eivät jää mieleen ja joiden on vaikea kuvitella merkitsevän yhtään mitään yhtään kenellekään.

Ihan miellyttävältähän kappaleen sähköpianolla höystetty folkpop kuulostaa, mutta kun mikään ei kuulijan sisimmässä liikahda, on kysyttävä simosalmismaiseen tapaan: “Mitä sitte?”

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

#6 Run for Your Life (Rubber Soul, 1965)

Voiko kappale olla huono, jos se kuulostaa The Byrdsiltä? Voi – ainakin silloin, kun kappaleen keskeinen viesti on, että “vittu mä tapan sut, jos sä joskus vilkaisetkaan jotain toista äijää”.

Run for Your Life on keskinkertainen biisi, jolla on pikimusta sydän. Lennon tuskin olisi voinut kirjoittaa epämiellyttävämpää tekstiä, vaikka olisi kyykkyasennossa pinnistellen yrittänyt.

Eikä sovi unohtaa, että ladeltuaan vajaassa kahdessa minuutissa laulun “pikku tytölle” noin 17 suoraa tai epäsuoraa uhkausta (joista “I’d rather see you dead” on hienovaraisimmasta päästä) Lennon huipentaa biisin huolettomiin ”na na na” -rallatuksiin! Sillä lailla!

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

#7 Hello, Goodbye (single, 1967)

Sietokykyni Paul McCartneyn siirappisuutta kohtaan on korkea. Yesterday, Let It Be, The Long and Winding Road – antaa tulla vaan!

Maccan megahittien joukossa on kuitenkin yksi, jonka alkaessa soida toivon vain yhtä asiaa: että se loppuisi mahdollisimman pian.

Hello, Goodbye, voi elämän kevät. Ehdottomasti löysin single Beatlesin diskografiassa. Rullaa kuin täi tervassa, laiskanpulskeat 95 iskua minuutissa tamppaillen.

Kiitos elliptisen sanoituksensa ja sävellyksensä kappale tuntuu vieläpä jatkuvan ikuisuuden, vaikka kestääkin vain vajaat kolme minuuttia – paitsi että kolmen minuutin jälkeen kuulijaa rankaistaan piinallisella ”heba heba hello-a” -outrolla, joka sisältää reilut 40 sekuntia kenties teennäisintä riehakkuutta populaarimusiikin historiassa.

Masentavinta Hello, Goodbyen huonoudessa on, että kappale on kaikesta huolimatta täynnä mestarillisia yksityiskohtia. Sen melodiset ja rytmiset oivallukset (Ringo on tulessa) nyt vain joutuvat uhratuksi jonninjoutavuuden alttarille.

Hämmästyttävintä kappaleessa on puolestaan se, että se sai a-puolen paikan singlellä, jonka perspuolelle piilotettiin I Am the Walrus. Sekä tietenkin se, että biisi – niin itkettävän hengetön kuin onkin – kuuluu yhä settilistaan lähes jokaisella Sir Paulin keikalla.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

#8 All Together Now (Yellow Submarine, 1969 – äänitetty 1967)

Paul McCartney on mestari säveltämään lauluja, joita lapset – ja dementikot – rakastavat ja itsensä (liian) vakavasti ottavat musiikinystävät inhoavat. Missä ikinä järjestetäänkään äänestys inhotuimmista Beatles-kappaleista, Yellow Submarine, When I’m Sixty Four, Maxwell’s Silver Hammer ja Ob-La-Di, Ob-La-Da ovat takuuvarmasti top 10:ssä.

Maccan populistisimpien rallatusten joukkoon mahtuu oikeastaan vain yksi nollatason suoritus, Yellow Submarine -elokuvaa varten arviolta 14 sekunnissa sävelletty ja sanoitettu All Together Now, jonka jokaisen vaippaikäisen tulisi ottaa henkilökohtaisena loukkauksena.

Kappaleen sanoitus muodostuu numeroiden, kirjainten ja värien luetteloista – ja on mitä umpipaskin. Melodialtaan All Together Now on niin väsähtänyt, että sen yllyttämään yhteislauluun on vaikea kuvitella kenenkään täysissä hengen- ja ruumiinvoimissa olevan yksilön vapaaehtoisesti ryhtyvän.

Q: ”1, 2, 3, 4 – can I have a little more?” A: ”No!

http://youtu.be/O-zA4UgkUiA

#9 Cry Baby Cry (The Beatles, 1968)

Tiedetään, tiedetään: The Beatlesin nimettömän tuplan (1968) eli “valkoisen albumin” viehätys perustuu ennen kaikkea sen arvaamattomuuteen ja epätasaisuuteen; siihen että jokaista Dear Prudencen tai Helterin Skelterin kaltaista kiistatonta mestariteosta kohden löytyy aina hämmentävä kierrepallo, jonka puolustelemisessa riittää haastetta paatuneimmallekin Beatles-apologistille.

Erityisesti Lennon kuulostaa läpi levyn (muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta) kovin piittaamattomalta, mikä harmillisesti torpedoi muutaman sävellyksensä puolesta lupaavan kappaleen keskentekoiseksi täyteraidaksi.

Jopa upeasti alkava Happiness Is a Warm Gun horjuu loppupuolellaan lähelle kielekkeen reunaa, kun taas Sexy Sadie raahautuu nipin napin rannalle kiinnostavan proto-glam-soundinsa ansiosta. Mikään ei kuitenkaan pelasta Cry Baby Cryta, jolla Lennon kuulostaa innottomammalta kuin koskaan aikaisemmin.

Cry Baby Cryn alku on lupaava: intron virkaa toimittavan kertosäkeen melodia kieppuu viettelevästi, ja yllättävänä lisämausteena kuullaan haitaria. Ensimmäisen kymmensekuntisen jälkeen laululla ei ole kuitenkaan tarjota muuta uutta kuin lannistavan masentava ja yksinkertaisesti tympeä säkeistö – joka kuullaan varmuuden vuoksi vieläpä neljä kertaa. Sitten piina on onneksi ohi.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

#10 Don’t Pass Me By (The Beatles, 1968)

Beatlesin tuotannossa on kymmenen kappaletta, jotka – syistä, joita emme kenties koskaan pysty täysin ymmärtämään – laulaa Ringo Starr. Näistä kymmenestä viisi on Lennon–McCartney-sävellyksiä, kolme covereita ja kaksi Ringon omia sävellyksiä.

Ringo-originaaleista Octopus’s Garden lienee Beatlesin sydämellisin kappale – eikä sitä tietenkään olisivoinut laulaa kukaan muu kuin Ringo. Valkoisen albumin olemattoman laaduntarkkailun läpäissyt Don’t Pass Me By lienee sen sijaan Beatlesin surkein kappale – eikä sitä olisi tietenkään voinut säveltää kukaan muu kuin Ringo.

Holtittomasti räiskähtelevien rumpujen, humalaisen kapakkapianon ja Ringon piinallisen alavireisen tulkinnan muodostama yhdistelmä on kuulijalle silkkaa kärsimystä. Ehkä siksi Don’t Pass Me By julkaistiin singlenä vain Skandinaviassa – jossa se nousi luonnollisesti listaykköseksi.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Oletko eri mieltä? Anna palaa – kommenttikenttä on käytössäsi!