Diskografiat

Destroyer – kosmonautti leipäjonossa

Dan Bejar. Tulee – ja tuhoaa.

Dan Bejar. Tulee – ja tuhoaa.

”It’s cool how for my part, this sleight of hand, the trick of making something confounding and great and potentially horrible, drawn up from air: all this is no longer of any interest. In fact, even seeing things in this light depresses me. And so I often come home at night depressed by what we have done, what we are doing. It’s good. It means I’ve changed.”
Destroyer & Loscil: ”Grief Point” (Archer on the Beach EP, 2010)

Miettiessäni kaikkia suurempia läpikäymiäni elämänmuutoksia olen oppinut huomioimaan tietyn epätodellisen olon, joka syntyy lähes kaikissa vastaavissa tilanteissa. Palkitseva tai stressaava, heti tapahtuva tai pidempi prosessi, sillä ei ole väliä: siirryttäessä mitä parhaimpaankin tilanteeseen, tietty derealisaatio kipinöi mielen pohjalla siihen asti, kunnes uuteen ympäristöön on sopeutunut hyvin.

Dan Bejar, joka haluaa Destroyeria kutsuttavan yhtyeeksi, ymmärtänee sitaatin perusteella samankaltaisten skenaarioiden ja tapahtumien edut, sillä hän on jo viisitoista vuotta ollut kykenemätön pysymään paikallaan. Tätä kirjoittaessani hän on jo päättänyt jättää englanniksi laulamisen: seuraava levytys on espanjankielinen.

Destroyerin nimi kertoo paljon: levy levyltä tyylimuutokset ovat joko rajulla kädellä tai hienovaraisesti tuhonneet tuttua maastoa. Tämän temmellyksen keskellä Bejar on kuin hunnilauman kunniajäseneksi nostettu, juopotteleva runouden professori. Kylä kylältä hän käy voittamassa sokraattisen väittelyn. Palkinnoksi hän saa veistää maisemat uusiksi ja jatkaa kevyessä nosteessa (tai toisinaan laskuhumalassa) eteenpäin kohti taivaanrantaa. Trendeistä välittämiselle ei anneta minkäänlaista painoarvoa – Destroyer palvelee vain omaa sisäistä muusaansa, mutta tavanomaisimmankin instrumentaation piirissä olisi mahdotonta erehtyä mistä bändistä on kyse. Urakäänteet eivät muistuta kuitenkaan lineaarista suuntaa, vaan useissa kohdissa käännökset ovat todella äkkivääriä.

Miksi sitten tällainen, vähemmin tunnettu projekti ansaitsee diskografian Nuorgamin viimeisinä hetkinä? Samasta syystä kuin muutkin sarjassa esiintyneet: musiikin laadun vuoksi. Destroyer toimii talvisodan hengessä ja motittaa kuulijan soppakanuunoineen. Musiikki hoitaa puolet tästä, mutta ei nouse pääosaan sanoitusten takia. Yksinkertaistetusti todettakoon, että onhan noita lyriikan kirjoittajia, mutta Dan Bejarin veroiset voidaan laskea yhden käden sormilla. Hän voi olla stand-up -koomikko, moderni pornokuningas, muistokirjoituksen lukija ja surrealisti… usein yhden virkkeen aikana. Joka tapauksessa, todennäköisesti jo seuraava lausahdus tuhoaa edeltäjänsä. On kuitenkin hyvä mainita, että jos nokkeluudet ja kevytmielinen viisastelu eivät sovi, Destroyer ei ehkä ole juuri sinun yhtyeesi. Muista myös, ettei kyseessä todellakaan ole hevibändi.

Bejarin tapana on ollut lainata vapaasti sanoituksia tunnetuista kappaleista ja viitata usein myös entisiin omiin tuotoksiinsa. Tämä voi vaikuttaa kyynikon silmissä pelkältä turhantärkeältä nokkeluudelta tai ironialta. Mikään niin yksisoluinen kritiikki ei kuitenkaan pysty viemään pois sitä mielikuvitusta stimuloivaa efektiä, joka syntyy alituisista ristiviittauksista.

Oman tuotantonsa sisältä paras yksittäinen esimerkki lienee se, kun 3000 Flowers viskaa ekstaattisen räiskeensä sekaan viittauksia pari vuotta aikaisemmasta The Music Loversista, joka on traaginen tarina puolison kuolemasta ja tuomitsevasta ympäristöstä, mikä ei ikimaailmassa sopisi avattavaksi kyseiseen kappaleeseen. Tai oikeastaan sopisi ehkä hyvinkin, koska sanoituksellinen impressionismi herättää useimmiten todella ristiriitaisten tunteiden sarjan. Bejar on löytänyt tasapainon artistina ja viihdyttäjänä toimimisen välillä, ja kuulija saa valita näkökulmansa jokaiseen hetkeen.

Näistä syistä jokaisen levyn yhteydessä tarjotaan myös viisi riviä löydettyä viisautta, koska Destroyerin täysimittainen nauttiminen käy hankalaksi ilman sanoituksiin paneutumista. Pinnan alla on aina tekeillä paljon enemmän kuin ensi kuulemalta voisi ikinä käsittää, ja tämä tuo monitasoisen rikkauden suurimpaan osaan pian mainittavia levyjä.

Koko Nuorgamin olemassaoloajan Destroyer on ollut valtava obsessioni, mutta nyt jaan sen ihan siltä varalta jos joku muukin innostuisi. Jos aikaa olisi enemmän, myös New Pornographers, Hello Blue Roses ja Swan Lake saisivat sanansijaa. Mutta tässä olkoon viimeinen tekstini Nuorgamiin.

Michael Powell sanoi menettävänsä jotain kaikista asioista mitä hän kuvasi. Tämä pätee myös kirjoittamiseen: Built to Spill, Yo La Tengo ja Springsteen ovat kaikki kuulostaneet hieman etäisemmiltä purettuani niitä koskevat ajatukseni tänne, ja suhteeni Destroyeriin muuttunee vähemmän intohimoiseksi tämän pitkähkön vuodatuksen seurauksena. Mutta toivottavasti sama hullaantuminen tarttuu johonkuhun teistä.

Täystuhot

Streethawk: A Seduction (2001)

Destroyer196 Nousu eliittijoukkoon! Sublimoitumisen hetki! Viidennellä levyllä tapahtui lopullinen läpimurto. Jokainen sana iskee tiiliskiven tavoin, biisit tuntuvat lähinnä sarjalta huutomerkkejä tai ohjelmanjulistuksia, ja on päivänselvää, että laulaja uskoo joka ikiseen sanomaansa asiaan. Vaikka soitto on yhä siinä määrin rentoa, että Crazy Horse tuntuu metronomin tarkalta bändiltä, Bejarin terävimmät sanat koskaan nostavat Streethawkin modernin klassikon jalustalle. Epätavallisista aiheista koostetut runoelmat kulkevat kustantamosurun (Farrar, Straus & Giroux), Herzogin piinan (Virgin With a Memory), vittumaisen krapulan (The Very Modern Dance) ja laadullisesti kehnojen luomusten (The Bad Arts) läpi.

Viimeksi mainittu on hyvä esimerkki Bejarin kurittomuudesta. Synninpäästö antaa tietä koppavuudelle, sormenosoittelulle, tyhjästä loikkaavalle sooloilulle, ja lopulta Joy Divisionin Disorderin kliimaksi varastetaan hyväksi elämänneuvoksi. Se voi ärsyttää, mutta itse olen enemmän taipuvainen kumartamaan moiselle ajatusleikkikentälle. Tästä alkaa myös perinne, sillä vastedes kaikilta levyiltä löytyisi ainakin yksi eeppinen yli kuuden minuutin veto.

Jokainen kappale nousee huippuhetkeksi. Beggars Might Ride alkaa tyynesti, ennen kuin noin viiden tai kuuden lyriikan sarja alkaa nostaa salamoita. Se kulminoituu ”Collaborators fuck us every time!”-huutoon – sitten onkin aika palata lähtöruutuun ja toistaa koko kuvio. The Sublimation Hour on yhä Destroyerin kovaäänisin kappale: räikeä, koukuttava glam-runttaus ja päänpudistelu vailla sympatiaa kohteelleen.

Sanoitukset valjastetaan hyökkäysvaunuiksi, ja Streethawk on joko rynnäköintiä tai seuraavaa pyhää sotaa odottavia lepohetkiä. Tai, ehkä kaksitoista loistavaa popkappaletta kuvaa kaikkea vielä paremmin. Mikään Destroyerin levyistä ei lähesty Streethawkin hauskuustasoa. Jos Kaputt on täydellisempi ja Rubies vaikuttavampi, Streethawk on addiktiivisin. Sen budjetti on tuskin ollut enempää kuin nelinumeroinen, mutta sen ideoilla voisi täyttä useamman rinnakkaisulottuvuuden.

Löydettyä viisautta:

”A wave of her wand has us back at the pond taking notes for the crooked underground.”

”So there’ll be moonlight over Michelle tonight, and another west coast morning – fuck it, I’m warning: you can look, you can touch, but no not that much.”

”Girl, what could have been ’til you gave up the violin for a slight but
distasteful penchant for men.”

”She taste of the Christmas wines and said ’so many things have run through me. The altar boys they only wanna do me – and that’s fine, you gotta have faith’.”

”Her maxims were fine, the ethos that flew about her mind, like swallows in search of a burned down bell tower church.”

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

Destroyer’s Rubies (2006)

Destroyer294 Haasteellinen kausi loppui kuin seinään Destroyer’s Rubiesilla. Voitko kuulla valkean pöytäliinan, punaviinin loiskeen ja smokkien kahinan? Jos Destroyer soittaisi kolmen Michelin-tähden ravintolassa, settilista voisi koostua näistä kymmenestä loistobiisistä. Ainakin hälläväliä-aseenteella lähestyvästä Rubiesista olisi hyvä aloittaa. Latinalaiskitaran ja sen sähköisen serkun vuorotellessa Bejar tipauttelee pieniä tapahtumia ja niiden syitä kymmenen minuutin ajan, rakentaen pala palalta hienoa estradia kutsuvimmille lauluilleen. Kynä on terävimmillään, melodiat näppäriä ja biisit yksinkertaisesti isompia kuin ennen. Myös tietty eleganssi nousee vahvana esille: A Dangerous Woman Up to a Point vaatisi varmasti huomattavasti tyylikkäämmän sisustuksen kuin peruskuulijalla on varaa hankkia, jotta sen juhlavuus kuuluisi niin kuin pitääkin.

Mutta pakottamisen makua ei löydy, vaan kaikki tuntuu huolettomalta. Your Blood ja Painter in Your Pocket ottavat vain kevyitä askelia koukkujensa lomassa, ja European Oils heittää täydelliseen kohtaan kirosanansa, josta puhkeaa räävitön suursoolo. Looters’ Follies jakautuu kahtia cocktail-pianoseremoniastaan, kun monipäinen taustalaulu aloittaa jälleen yhden da-da-da-kuljetuksen ja Bejar laukoo kommentteja kuin Oscaria vastaanottava juoppo.

3000 Flowers ei muistuta ympäröiviä kappaleita paljoakaan. Se on särökitaroiden runtelema noise pop -ralli, ainakin muutaman marakassin häiritsemä ja paljon meluisampi kuin mikään sitten This Nightin. Onneksi se on keventävänä tekijänä kahden eeppisen biisin välissä, sillä muuten kokonaisuus saattaisi vajota oman painonsa alla. Kourallinen helvetin hyviä koukkuja ei sekään satuta.

Bejarin lauluääni on kokenut muodonmuutoksen tähän asti tultaessa. Nasaalihuudahdus on muuttunut paljon syvemmäksi ja pehmeämmäksi. Hyvä niin, koska Streethawkin kaltaisella äänellä esitettynä vaarana olisi huomattava epäsopivuus. Mikä parasta, ääni kävisi yhä pehmeämmäksi: omassa taloudessani myöhempi materiaali on siedetympää, kun Streethawkia on kutsuttu muun muassa flunssaisen rotan propagandapuheeksi.

Lempibiisi levyltä voi helposti vaihtua päivittäin ja Destroyer’s Rubies on todennäköisesti helpoin kohta sukeltaa tapahtumarikkaaseen uraan. Maireaa laissez-fairea kaikille!

Löydettyä viisautta:

”Endangered Ape, a couple years in Solitary never really hurt anyone.”

”When I’m at war I insist on slaughter and getting it on with
the hangman’s daughter.”

”I swear Looters’ Follies has never sounded so good.”

”I was a slow learner, I moved in flourishes. I was a late bloomer, I moved in flourishes.”

”I’ve never read ’so-and-so’ so why mention him here, in this square where culprits axe me, my dear?”

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

Kaputt

Destoyer399 ”I really like the idea of singing over a melacholy disco beat.” Smooth jazz? Kasaridisko? Saksofonit? En koskaan joutunut kohtaamaan tätä äänimaailmaa nuorena, ja omaa makuani etsiessä pitäydyin siitä irti. Se selittäisi kuinka mieleeni ei tullut kyseenalaistaa Kaputtin meriittejä pelkän soundin takia – joillekin sen pinta on tarpeeksi paha.

Mutta pian kävi ilmi, että tässä levyssä on outoa taikaa. Se alkoi sulautua muistoihini aikaa vääristävillä tavoilla. Nimibiisin kutsuva intro sulautui 7-vuotiaan ja sinisilmäisen Antin muistoon Silja Serenaden promenadikannesta, ulkomaanlentojen odotteluun lukuisilla eri lentokentillä, ja ulkomailla asumiseen – kaikki asioita, joita olen tehnyt elämässäni jo hyvän aikaa ennen kuin edes kuulin koko levyä. Kokemuksiini eksyi vääristyneitä elementtejä, jotka nostalgisoivat sekä elämääni että tätä levyä. Musiikki ei tee noita asioita kovinkaan usein, mutta se selittää miksi Kaputt nousee lempilevykseni 2000-luvulta. Se henkilökohtaisti ja nostalgisoi äänimaailman, jonka aina halusin välttää.

Kaputt on kuitenkin vain astetta pehmeämpi kuin Rubies tai Trouble In Dreams: kitaroiden surina on mykistetty vain siihen pisteeseen, jossa terävin särmä tulee häivytetyksi. Tästä seuraa narkoottinen ja unenomainen tunnelma, jota käytetään tyrmäävän nerokkaasti. Tavoitteena on puhdas euforia kokonaisuutena ja pieninä hetkinä – hulluinta on, että se onnistuu. Kokonaisuus ja tähtihetket tekevät toistensa työt niille, jotka eivät ala lämmetä: Savage Night at the Opera repeää unissakävelevistä säkeistöistään kitarasooloihin, nimikkokappaleen ensimmäinen kertosäe on ekstaattisten yksittäisten trumpettinuottien ylevöittämä ja Blue Eyesin taustalaulun lyijyynvalamat koukut ovat kaikki pieniä portteja levyn maailmaan. Se maailma on pehmeä ja kestämättömän moniulotteinen.

Chinatown kuulostaa joltain, mitä Scorsese ei koskaan filmannut, mutta sen hankalin klaustrofobia peittyy äänimaailmaan salakavalasti. Itse nimibiisi Kaputt on lähes liian moniselitteinen mutta musiikillisesti täydellinen. Nopea katsaus viittaisi melkeinpä fanikirjeeseen kokaiinin orjana vaeltavalle idolille, mutta viittaukset käyvät todella hankaliksi: niistä päällimmäinen koskee Song for Americaa – joka soi vasta myöhemmin samalla levyllä. Ehkä kokaiinin vaikutus johtaa viimeisen kolmen minuutin takeltelevaan dementiaan, kun musiikki hiljaa kuolee ympäriltä? Se sai kunnian nousta Nuorgamin ulkomaalaisten 2000-luvun pophelmien listalle, mutta mielestäni se on vasta kolmanneksi paras näistä yhdeksästä helmestä: levyltä kun löytyy ne kaksi hienoita pitkää kappaletta, jotka Destroyer on tehnyt.

Bay of Pigs ja Suicide Demo for Kara Walker ovat kaksi parasta kappaletta Dan Bejarin kynästä. Ensin mainittu on valtava, 12-minuuttinen ambient disco -tunnelmointi, joka käsittää ainakin yhden traagisen eron, talon sortumisen ja suuntaan jos toiseenkin sättimistä. Suicide Demon nimesin 2000-luvun parhaaksi kappaleeksi Nuorgamin 2000-luvun listauksessa. Mistä ikinä se kertookaan, en edes tiedä. Siinä sekoitellaan mitä julmimpia visioita ainakin yksityisten, julkisten, kultturillisten ja rodullisten elementtien kautta, päivitellään nuoruuden tyhmyyttä ja kaadetaan koko karkeus jonkun nimeltä mainitsemattoman niskaan. Sen väsymätön melankolinen diskorytmi törmää torviosuuksiin, vaikertaviin kitaroihin ja katoaa trumpettifanfaarien saattelemana.

Ehkä eniten kertoo se, että tämän levyn tekstin uudelleenkirjoitin kymmenisen kertaa. Jokainen niistä oli vähintäänkin tyydyttävä – mutta en vieläkään tiedä ymmärränkö mistä edes kirjoitan, jos yritän pilkkoa näitä yhdeksää täydellistä kappaletta yhtään pienemmiksi osiksi. Se ei ole vielä kolmenkaan vuoden ikäinen, joten varovaisuuttani poistan yhden pisteen arvosanasta. Intuitioni väittää sen tosin olevan suuri vääryys.

Löydettyä viisautta:

”Magnolia’s a girl, her heart’s made of wood. As apocalypses go, that’s pretty good.”

”Your first love’s New Order, mother nature’s son King of the everglades, population one.”

”You got to spend money to make money. You’ve got to stop calling me honey.”

”A ransom note’s been written to the night sky above reminds me in particular about this wine I love.”

”Yes, I’m familiar with your scene. Some would say shockingly uptight 21-gun salute to the Fallen Birds Of The Sky. I heard the record, it’s alright.”

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

Your Blues (2004)

Destroyer485 ”It came out much more listenable than the dark, forbidding drones I envisioned originally”. Mitä ikinä visioitiinkaan Your Bluesia varten, lopputulos aiheuttaa yhä ohimonraaputtelua. Bejarin mukaan pyrkimyksenä oli Scott Walkerin tyylin jäljittely, ja musiikkia kuvailtiin termillä ”Wuropean blues.” Tämä levy on kyyninen, katkera ja kaiken lisäksi MIDI-syntsan orkesteripaletin repimä. Ensimmäiset kuuntelut voivat olla melko järkyttäviä yllätyksiä täynnä, mutta ajan myötä vahva materiaali näyttää kyntensä.

Kun uusi äänimaailma pitäytyy vähemmän rajuna, käy selväksi, että se palvelee näitä lauluja yhtä hyvin kuin sitä edeltäneetkin. Jos aloitamme helpoimmista, Certain Things You Ought to Know ja nimikkobiisi ovat särkyvien balladien aatelia. Pari askelta syvemmälle mentäessä What Road on sadistinen elegia mitä tahansa Disney-elokuvaa varten, New Ways of Living tekee korviasärkevän skottiekskursion, ja täydellisessä maailmassa An Actor’s Revenge kuuluu ajattelevan torvisoittokunnan settilistaan. Your Blues on levy, johon voi suurimmaksi osaksi totuttautua ajan mittaan.

Niin… suurimmaksi osaksi tosiaan, mutta yksi ei kuulu joukkoon – levyn avaava kuusiminuuttinen Notorious Lightning on huomattavan ylivoiman turvin kahjoin biisi, jonka Destroyerin nimiin voi kirjata. Sihisevän, sapettuneen casanovankuohintatarinan ensimmäiset säkeistöt eivät anna syytä odottaa kuinka rankalla tavalla syntsat vievät jalat alta. Sen dramaattisuuden vaikutukset käyvät varmasti mustavalkoisiksi: ihastut tai etäännyt. Se lienee Destroyerin paras kappale 2000-luvun ensimmäiseltä vuosikymmeneltä – tai ainakin minkä tahansa itämaisen porno-oopperan viimeisen kliimaksin peittoava hulluus. It’s Gonna Take an Airplanen kevyellä, melodisella folkilla on työ tyynnyttää kuulijan aivot kakofonian jälkeen.

Your Bluesia karkeampaa ja oudompaa työtä ei tästä tuotannosta löydy, mutta osuessaan se on yhtä loistoa.

Löydettyä viisautta:

”A bloodless cop at dawn throwing everybody out
The kids twist and shout until the womb fucking wrecks it.”

”So, great pretender, pull a face
let’s see the best ’forlorn’ you know.”

”Now don’t mind me
It’s just that vipers define me
and I never thought It’d be this way.”

”So quick, let’s go, it’s time for a ride
The future’s yours – no wait I lied, it is not yours.”

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

Vakavat vauriot

This Night (2002)

Destroyer580 This Night hylkää edeltäjänsä kompaktin nostatuksen. Se laventaa biisien sisältöjä, pituuksia ja väripalettia kuulostaen yhtä paljon Neil Youngilta kuin Destroyerilta. Näillä asioilla on sekä hyvät että huonot puolensa: lähes hevirokiksi kääntyvät saavat siitä varmasti lisäpotkua, mutta välillä laulujen pituuksia on hankala puoltaa. Ei sillä, että nimibiisin tai Here Comes the Nightin kauneutta voisi kiistää.

The Chosen Few’n noir-flamenco tuo ensi kertaa esille latinovaikutteita, joita tultaisiin näkemään tuonnemapanakin. Raskain kaikista on Hey Snow White, joka tekisi vanhalle Niilollekin kunniaa.

This Night on nimensä mukaisesti yöllä kuunneltavaa musiikkia. Värikarttana sen sävyt olisivat harmaan ja lähes mattamustan akselilla, ja sen venyttelevä rakenne kutsuu viinipulloa ja hiljaista pohdiskelua. Se tuntuu kuitenkin tekevän selväksi kuinka tunnelmallista tavaraa Destroyer saisi aikaan, enkä pidä mitenkään ylivedettynä vertauksena, jos huomautan 2010-luvun alussa julkaistun materiaalin tuovan samansuuntaisia mielikuvia.

Materiaali ei kuitenkaan syty ilmiliekkeihin niin nopeasti kuin Streethawkilla – tai niiden muodon muuttumisen huomioiden: se ei hehku hiljaa palavina kekäleinä ennen kuin kymmenen kuuntelun jälkeen. This Night on yhä varteenotettava levy, mutta sen skaala jää lopulta melko kapeaksi ja yli tunnin mitta on melko pitkä. Se rajoittaa kuuntelutiheyttä, mutta tiettyyn tilanteeseen se on varsin sopiva. Tässä kohtaa kävi kuitenkin selväksi, ettei Destroyerilta kannattaisi odottaa yleisölle kyyristelyä.

Löydettyä viisautta:

”Wildcats – you were supposed to go wild
Butchers – you shouldn’t be obsessed with a child.”

I know you’ve been waiting ages for your pardon,
but the Governor’s wasted in the garden.

”And I just thought I’d let you know
About the bulls charging out from the gallery walls
Homelessness calls.”

”Okay and for a start, there was a craft sale of the heart.”

”I was looking good on the day that you fell for the way I looked.”

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

Trouble in Dreams (2008)

Destroyer680 Sitten otettiin pieni askel alaspäin. Ehkä se oli pelkkää väsymystä? Trouble in Dreams on parhaimmillaan loistava, mutta yhtä usein poukkoileva ja eksynyt. Leopard of Honor, Plaza Trinidad ja The State kulkevat vailla kipinää tai selkeää inspiraatiota. Blue Flower/Blue Flamen aloitussanoissakin tuntuu tietty pakote. Bändin jäsenillä oli huomattavan poikkeavia visiota siitä, miltä Trouble in Dreams kuulostaisi. Osa halusi räminää, toiset taas jousivoittoisuutta. Levy kallistuu ensimmäiseen suuntaan, mutta osa biiseistä tuntuu pääsevän vain puolitiehen tavoitteistaan.

Mutta ne onnistumiset ovat yhä huikeita: Shooting Rockets, joka alun perin ilmestyi Swan Laken ensilevyllä, toistuu täällä synkkänä kahdeksan minuutin itsetutkiskeluna. Dark Leaves Form a Thread taistelee Rubiesin 3000 Flowersin kanssa Destroyerin parhaan popbiisin tittelistä, ja Libby’s First Sunrisen empivä henkilökuva kastautuu draaman maljaan niin hyvin kuin voisi toivoa. Kahdentoista säkeen Foam Hands on levyn voittaja: pienistä mutta pistävän melankolisista mielikuvista rakennettu balladi on yhä koskettavinta koko tuotannossa.

Epätasaisuus oli eittämättä juuri sitä, mitä kritisoijat toivoivatkin. Backlash johti uran synkimpään Archer on the Beach -ep:hen, ja nerokkaimpaan tyylin uudelleenluontiin paria vuotta myöhemmin.

Löydettyä viisautta:

”My dear didn’t you hear
A chorus is a thing that bears repeating
And the problem as I see it is
Girls stay away from that shit.”

”True love regrets to inform you
There are certain things you must do
To perceive his face in the stains on the wall.”

”Sworn enemy of the waitresses there
A late September sunlight travels through her hair.”

”Prominent scars brought us together
Beneath an idiot’s moon
It’s not too soon
Flower-girl stalks the groom!”

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

Peruskorjauksen paikat

Thief (1999)

Destroyer774 Mitä? studiotyöskentelyyn ja bändin kanssa soittamiseen tottumisen jälkeen? Every Christmas taas tuo oudon barokkipiano-instrumentaalin takaisin muotiin… tai ainakin yrittää, tulokset jäävät hieman laihoiksi, ja se on yksi kolmesta instrumentaalista, jotka ovat ihan mukiinmeneviä. Pahaenteinen I.H.O.J. on niistä selvästi paras.

Thief on itsessään jo hyvä, mutta sen parhaat hetket viittaavat ensimmäiseen mestariteokseen. Kaavasta ei puutu oikeastaan muuta kuin lisäannos draamaa ja purevuutta. Mutta To the Heart of the Sun on the Back of the Vulture I’ll Go on ensimmäinen aidosti loistava Destroyerin kappale. Hiljalleen keinuva valssi ottaa tulta Bejarin lyriikasta, jossa paistaa ainakin neljä hykerryttävää vitsiä. James Murphy käyttäisi seitsemän vuotta myöhemmin samaa Pink Floyd -viittausta, jonka avulla Bejar päättää ratsastaa aurinkoa kohti.

Thief on vain muutaman askeleen päässä täydestä onnistumisesta, mutta välillä liian kevyet hetket pitävät sen pois ykköskategoriasta. Muutama Destroyer’s the Templen ja The Way of Perpetual Roadsin kaltainen onnistuminen täällä lepää.

Löydettyä viisautta:

”Just like days of old, bad horses still get sold.”

”There was a will, there was a way, there was a bill, we forgot to pay.”

”In the theater of impatience, records cause culture as records break records on the back of the vulture.”

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

City of Daughters (1998)

Destroyer872 Tapahtui niinä päivinä, että Dan Bejar lähti ulos makuuhuoneestaan, nappasi pari kaveria mukaansa ja suuntasi oikeaan studioon. City of Daughters on huomattava askel kultaiselta sillalta ylöspäin niin äänenlaadussa kuin materiaalissakin. Tähtiä ei vielä kurkotella, mutta levy antaa viitteitä siitä, kuinka Lähi-Itäkin lukeutui tähän aikaan kappaleiden aihepiireihin, joissa pyörivät myös gnostilaiset sekä kykloopit. Ulkopoliittiset aiheet muuttuvat State of the Unionissa hourivaksi verilöylyksi.

City of Daughters on yhä etsikkolevy, ja sitä kautta ajoittain hieman kömpelö, mutta sen epäonnistumiset eivät koskaan tule epäröinnistä, vaan sen hetkisen taidon rajoista. Silloinhan pitää vain yrittää kovempaa, koska välillä osuu pakostakin maaliin. The Space Race on kehittynein City of Daughtersin lauluista. Tipauttaessaan yllättävän, mutta varsin toimivan syntsaosuuden keskelle kappaletta, se on pieni vinkki isoksi asiaksi muodostuvasta yllättävyydestä, joka tulisi kukkimaan levy levyltä 2000-luvun aikana.

Löydettyä viisautta:

”There are no locks, there are no keys, only executors and executees.”

”I just finished the book, and some of it was true.”

”I’m so, I don’t know, what’s the word? My grasp of the verb is a weak one.”

”Impenitent brothers, sway to the song of a new heretical dawn.”

”I learned that girls are great, crated on my plate.”

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

Pintanaarmut

Ideas for Songs (1997)

Destroyer962 Alun perin kasettina julkaistulla Ideas for Songsilla Bejarin vaikutteet paistavat melko selvästi läpi. Se voisi yhä olla Guided by Voices -levy, joka keskittyy koukkujen sijaan sanoitukselliseen hurmioon. Nimensä mukaisesti se tuntuu luonnostelmasarjalta, ja huomattava osa musiikista tuntuu soittaessa keksityltä. Why Banacek Doesn’t Love, Spring Cleaning ja A Month in the Country ovat jo valmiita näiden pienoissketsien joukossa, mutta suurin eteneminen tapahtuu sanoituspuolella: nyt jokainen numero tarjoaa jo ainakin yhden selkeän bejarismin – ja niitä tässä maailmassa ei tule koskaan olemaan liikaa.

Löydettyä viisautta:

”My dear, fuck you and fuck August.”

”A giant among smaller giants.”

”Resist, resist, someone got kissed.”

”But don’t forget quoting and stealing and quoting and stealing and quoting.”

”Did I mention the caesarean might take all night, maybe even all day.”

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

We’ll Build Them a Golden Bridge (1996)

Destroyer1058 Jostain on kaikkien pakko aloittaa ja kuten monet suuret nimet, Destroyerkin lähti käyntiin neliraiturin avulla. Yhtä aikaa vaikutteita kunnioittava ja niillä leikkivä levy suhisee kuin pölynimuri Robert Pollardin ja Stephen Malkmusin kunniaksi, kun Judas Priest, The Beatles ja Springsteen joutuvat biisinnimien varkauden uhreiksi.

Osa levystä on annosteltu oikein vain kerran kuultuna: melodiat kaipaavat muotoa ja sanatkaan eivät nouse kuin hieman tasavahvan yläpuolelle. Mutta jos joku tahtoo tehdä tutkimusta neliraitureilla aloittaneiden artistien ensihetkistä, Bejar kuuluu Barlow’n ja kumppaneiden rinnalle.

Löydettyä viisautta:

”Static means punk, tuning is junk.”

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

Samasta aiheesta

© 2017 MUSIIKKIYHDISTYS HELSINGIN NUORGAM ry, tekniikka Tommi Forsström, alustana Wordpress