Diskografiat

Bruce Springsteen – rock’n’roll pelastaa

Bruce Springsteen. Harrastukset: autot, tytöt ja pomottaminen, muiden muassa.

Bruce Springsteen. Harrastukset: autot, tytöt ja pomottaminen, muiden muassa.

Monet suurista tarinoista saavat tämän tyylisiä alkuja: ”New Jersey, syksy 1956.”

Harjoittakaamme hieman yhteenlaskua:

Seitsemänvuotias Bruce Springsteen + Ed Sullivan Show + musiikkivieraana Elvis Presley = ?

Siitä se sitten kai lähti, ja loppu on rockmusiikin Valhallan kirjastosta löydettävissä. Mutta, hieman lyhyempi (yritin edes) esittely on varmasti paikallaan.

Vaikka pidän näkemystä jossain määrin naiivina, on lähes uskomatonta kuinka Springsteenin koko ura tuntuu kasvutarinalta. Kolmen ensimmäisen levyn huolettomuus ja idealismi kohtaavat neljännestä kuudenteen levyyn kasautuvat elämän vaikeudet. Seitsemännen suurmenestys kohtaa aikuisuuden tuomat uudet ongelmat kahdeksannella, ennen kuin keski-ikä alkaa puhaltaa raivoavaa liekkiä paljon pienemmäksi.

Nykyään Springsteen on oudossa asemassa vailla selkeitä vertaisiaan. 2000-luvulla hän on jopa noussut uudella tavalla ajankohtaiseksi, kun Hold Steadyn, The Nationalin ja Arcade Firen kaltaiset indie-artistit ovat ilmaisseet selkeästi kunnioituksensa miestä kohtaan.

Vaikka Bruce on se yksittäinen tähti, hän on antanut huomattavan määrän valokeilansa loistosta yhtyeelleen, The E Street Bandille. Jäsenistä on tullut kuuluisia ja heidän nimensä lienevät tuttuja: Max Weinberg, Roy Bittan, Garry Tallent, Danny Federici, Nils Lofgren, Little Stevie Van Zandt, ja korvaamaton Clarence ”Big Man” Clemons, joka lienee paras rockbändissä soittanut saksofonisti. Kahden käden sormetkaan eivät riitä laskemaan niitä tajunnan räjäyttäviä sooloja, joita Clemons on vuosien mittaan tarjoillut. Yli 40 vuotta soittanut yhtye ei valitettavasti kulje enää klassikkokokoonpanossaan, sillä kosketinsoittaja Federici kuoli vuonna 2008 ja Clemons menehtyi kolme vuotta myöhemmin.

Springsteenin levytysuran ei tarvitse kertoa artistista itsestään. Silti levyjen ja niiden kertomien tarinoiden varaan voi identifioitua todella helposti, iästä riippumatta. Asiaa auttanee se, että joukossa on lähemmäs kymmenen kuolematonta klassikkoa. Kuinka se saatiin aikaan? Tekemällä rockmusiikista uskonnon kaltainen, pyhitetty ja pelastava asia. Rock tuo muodon synkkyydelle ja moninkertaistaa pienetkin ilot.

Klisee siitä, kuinka kukaan ei usko rock’n’rolliin niin paljon kuin Bruce Springsteen, on varmasti totta.

Voisimmekin pidemmittä puheitta aloittaa katsauksen Springsteenin levyihin – puhe itsessään tulee kestämään hyvän aikaa. Tuotanto läpikäydään pelastuksen ja sitä nakertavien realiteettien taistelukentällä. Oheinen infografiikka kertoo siitä, kuinka mikäkin levy tasapainottelee näiden kahden Springteenin uran keskeisimmän elementin välillä. Pelastaako rock – vai kertooko se sittenkin synkemmän tarinan?

 

Bruce-disko1Ylösnousemiset

Greetings from Asbury Park, N.J. (1973)

Greetings_from_Asbury_Park_NJ”Madman drummers, bummers and indians in the summer with a teenage diplomat” on ensimmäisen lause, joka on Bruce Springsteenin suusta saatu nauhalle. Alku on huomattavasti vähemmän keskittynyt ja vilkkaampi kuin myöhempi materiaali antaisi odottaa – miinuksena sitä ei toki tarvitse pitää, koska on ilahduttavaa kuulla Springsteen näinkin huolettomana ennen kuin hän pysyvästi vakavoitui. Vertailun vuoksi voi sanoa, että Asbury Parkin biisien yksittäiset säkeistöt sisältävät paljon enemmän sanoja kuin tämä levystä kertova teksti, ja taustalla E Street Band luo riehakkaan hybridin. Levy on New Jerseystä saapuvan R&B-bändin avoin bilekutsu.

Tunnelman keveys on toissijainen miete, sillä biisit iskevät myös syvemmällä tasolla. Moni vainusi myös hittejä: Blinded by the Light ja It’s Hard to Be a Saint in the City coveroitiin parin vuoden sisään, kauan ennen kuin Bruce itse sai maistaa listamenestystä. Hitit tuntevalle yleisölle Brusen alkuvaikeudet voivat olla melkoinen yllätys – mutta luultavasti positiivinen, koska Blinded by the Lightin, Lost in the Floodin, Spirit in the Nightin ja Growin’ Upin kaltaisissa lauluissa soi jo suuri lupaus.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

The Wild, The Innocent & The E Street Shuffle (1973)

TheWildTheInnocentToisella levyllään Springsteen sai aikaan jotain uskomatonta. Kunnianhimonsa voimin Bruce johti kaveriporukkamaisen bändinsä idealististen tarinoidensa ytimeen. Bändi soittaa entistä tiukemmin, mutta E Street Shuffle tarjoaa jotain, mitä myöhemmät levyt eivät. Nämä laulut ovat enemmänkin novelleja, ja niille luodaan mitä monipuolisin äänimaisema, jollaiseen ei sittemmin ole koskettu. Haitarit, kuorot ja jousisovitukset sävyttävät E Street Shufflen pitkälle ulottuvia biisejä. Kokonaisuus on kuin Astral Weeks, joka rantautuu newjerseyläiseen satamaan.

Myöhempää materiaalia suosivat saattavat suhtautua Vini Lopezin rumputyyliin kielteisesti, mutta Weinbergin robotismi veisi tältä levyltä huomattavan määrän charmia.

Levyltä löytyy huomattavan funkahtavaakin tavaraa. Kitty’s Backin moniosainen juoksutus huipentuu koko bändin laulamaan kertosäkeeseen, ja levyn avaava nimikkokappale ottaa kaiken irti Clemonsin tarttuvasta kuviosta. Väliin tipahtaa upea 4th of July, Asbury Park – balladi, jonka tyylisiä Springsteen-tuotannosta löytyy vain kaksi (toinen, vielä mahtavampi löytyy b-puolen alusta). Wild Billy’s Circus Story on ainoa huvittelu, ja Clemonsin soittama tuuba aiheuttaa yhä pientä hykertelyä.

Jos levyn a-puoli onkin vahva, pesee toinen puolisko sen mennen tullen. Kaikki kolme pysäyttävää numeroa ovat melko lailla ainoat laatuaan, Incident on 57th Streetin katutarinalle annetaan kuorosovitus ja New York City Serenadessa pianisti David Sancious pääsee valloilleen parin minuutin klassisessa introssa. Rosalita (Come Out Tonight) oli ensimmäinen Springsteenin omissa nimissään saavuttama hitti – se käy läpi ainakin kymmenen osaa seitsemässä minuutissa ilman hengähdystaukoa. Onneksi materiaalia ei ole yritettykään suoraviivaistaa, sillä tällainen ilmaisu vaatii tilaa ja minuutteja. Kuulijan palkkiot ovat sen mukaiset.

The Wild, The Innocent & The E Street Shuffle oli Springsteenin ensimmäinen mestariteos. Itselleni se on yhä paras.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

Born to Run (1975)

BorntorunNälkä kasvaa syödessä. Kun kaksi ensimmäistä albumia eivät lyöneet läpi, panoksia nostettiin huomattavasti kolmannen kohdalla. Pianisti David Sancious ehti jo lähteä, ja tilalle saapui Roy Bittan. Vini Lopez sai luvan lähteä asiattoman käytöksensä vuoksi, ja lopulta Max Weinberg istui rumpusetin taakse. Born to Run sai suuret määrärahat ja aivan eri tason tuotannon. Levy-yhtiö oli valmis antamaan Springsteenille vielä yhden mahdollisuuden, mutta ehkä viimeistä kertaa.

Tältä pohjalta on ymmärrettävää, että draaman määrä kasvaa huippuunsa – ja se kantaa Pomon tuotannon ehjintä levyä. Klassikkolauluja on valtava määrä: levyn aloittaa Thunder Road, josta en edes vaivaudu sanomaan enempää kuin huomauttamaan viimeisen minuutin täydellisyydestä. Se saattaa olla rock-historian paras.

Jos E Street Shuffle oli vielä idealistinen ja romantisoitu, Born to Runilla maailma tulee jo kosketusetäisyydelle. Kuitenkin oltiin vielä parin vuoden päässä siitä, kun Springsteenin nuoret sankarit alkoivat saada kunnolla köniinsä. Joka tapauksessa Springsteen totesi myöhemmin Born to Runin 30-vuotisjuhlapainoksen julkaisun yhteydessä jotain sellaista mitä on melko mahdotonta käsittää: Born to Runilla hän kuulemma hylkäsi naiivit ja idealistiset käsityksensä elämästä ja romantiikasta.

Kommentti artistilta itseltään on suorastaan naurettava, koska 1) Kalevala on vähintään yhtä realistinen kuin Born to Run, ja 2) lopputulosten voima perustuu juuri siihen, kuinka holtiton ja heittäytyvä koko levy on. Levyn hahmot ovat yksinkertaisesti voittamattomia. Realiteettia ei ole viisasta hakea muualta kuin Tenth Avenue Freeze-Outin bändikuvauksesta tai Backstreetsin monumentaalisesta erotarinasta, eivätkä nekään pitele huippukunnossa olevaa bändiä sekuntiakaan – mikään tällä levyllä ei tunnu ymmärtävän kuolevaisuuden käsitettä.

Vaikka Born to Run on kenties kaukana todellisuudesta, se on kenties tärkein levy Springsteenin tuotannossa. Asbury Park ja E Street Shuffle ennakoivat sitä, ja sen jälkeiset levyt tuntuvat lähes poikkeuksetta, aina 1980-luvun loppuun asti, reagoivan sen teemoihin joko myönteisesti tai kielteisesti. Soidessaan se on yhä maailman myyttisin ja paras levy. Erimielisyydet asiasta saattavat johtaa psykologin vastaanotolle tai pikaiseen paineluelvytyssessioon – joka tapahtuu toki nimibiisin tahdissa. Jokos virkoat siitä!

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

Darkness on the Edge of Town (1978)

DarknessontheEdgeofTownVastuu ja epäselvät, häilyvät uhat sävyttävät ensimmäistä aidosti synkempää Springsteen-levyä. Darknessin hahmot eivät ole niin onnekkaita kuin edeltäjänsä: E Street Shufflen ihmiset olivat juopuneet nuoruudestaan ja Born to Runilla heillä oli aina vaihtoehtoja. Tämä pimeys sulkee hahmot yksinäisyyteensä ja häivyttää pakotiet.

Onkin täysin asianmukaista, että levyn soundi on aiempaa ärhäkämpi. Kitarat työntyvät etualalle ja rumpurytmit käyvät militaristisen jäykiksi. Sitten köydenveto voikin alkaa: Badlands on mustelmista huolimatta toiveikas, mutta ensimmäinen ”isä vastaan poika” -kappale. Adam Raised a Cain sekä traagisesti päättyvät Something in the Night ja Darkness on the Edge of Town kuvaavat kokonaisuutta paljon paremmin.

Kaiken keskellä Springsteen repii omat suuruudenkuvansa silpuksi dramaattisesti. Racing in the Street kohtaa Born to Runilta tutun nuorenparin jossakin epätoivon tuolla puolen. Laulu toimii levyn avainkappaleena, jossa ylitsevuotava mytologia murskataan realiteettien avulla. Darkness heitti idealistiset fantasiat romukoppaan, eikä niitä sen koommin olekaan Pomon tuotannossa nähty. Candy’s Roomin räjähtävässä ilmapiirissä sitä vielä yritetään, mutta viettelyn menestyksestä ei ole takeita.

Factory maalaa kahdessa minuutissa pelottavan kuvan turhautuneen työläisjoukkion alati väkivaltaisemmaksi käyvästä käytöksestä. Streets of Fire on ahdistuksen polttopisteessä ja Prove It All Night heittää lisää bensiiniä idealismia käristävään kokkoonsa. Hei Mary, entä jos me ei selvitäkään, ja huominen ei olekaan niin mahtava? No, Marykin katoaa nimikkokappaleessa kaiken menettäneeltä kertojalta, joka pääsee ulos koko levyn ajan kuristusotteessaan pitäneestä kylästä, mutta yksin ja rutiköyhänä.

Darkness on the Edge of Town on ensimmäinen askel kohti alati synkempää ja sulkeutuvaampaa tuotantoa, mutta myös esimerkki siitä kuinka Springsteen sai loistavia tuloksia vakavoitumalla ja karsimalla tyyliään karummaksi.

The_PromiseVuonna 2010 julkaistiin tuplalevyllinen Darknessin äänitysten tuloksia. The Promise -nimeä kantava levy on tärkeä kuunneltava jos tahtoo kuvan Springsteenin kyvystä luoda ehjiä levykokonaisuuksia – The Promise on paikoitellen aivan yhtä vahva, ja biiseistä ainakin Someday (We’ll Be Together) on suoran klassikkostatuksen ansaitseva, mutta koherentiksi kokemukseksi koosteesta ei ole.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

The River (1980)

The_RiverTässä tuplassa elää kaksi täysin erilaista kokonaisuutta. Jako tapahtuu vakavuuden suhteen: Point Blank, Jackson Cage ja Wreck on the Highway jatkavat Darknessin teemoja, ja Stolen Car on suuntaviitta, joka kertoo Nebraskan syntyvän vain kahden vuoden kuluttua. The Riverin kappaleista Hungry Heart sai vallattua top 10 -sijoituksen singelistalta, mutta sekin kertoo epäonnistuneen liiton hajoamisen jälkeisestä vapaudesta tai välittämisen puutteesta. Ei hymyn aiheita kenellekään.

Varjopuolella kaksi superlatiivista balladia nousee muun materiaalin yli: Independence Day yhdistää hiljaisen balladin yhteiskunnalliseen muutokseen, sukupolvenvaihdokseen ja heittää mukaan yhden Clemonsin komeimmista sooloista. Ja oma lukunsa on tietysti nimikkobiisi, joka johdattaa temaattisesti uudelle tantereelle. Siellä kalvaa epäilys itsestä.

Muutamat laulut onnistuvat tipahtamaan näiden ääripäiden väliin. The Ties That Bindia lähemmäksi Byrdsiä Bruce ei ole koskaan vaeltanut, ja Out in the Streetiä sävyttävä lievä melankolia peitellään hälläväliä-asenteella. Samassa sarjassa Jackson Cage on energinen, mutta varoitusten sävyttämä, kuten The Price You Payn haavojen laskeskelukin.

Osa levystä pelataan toki huomattavasti pienemmillä panoksilla. Sherry Darlingin ja I Wanna Marry Youn 1950-luvun tyylittely voisi kai lukeutua levyntäytteeksikin, mutta se ei vie melodioilta tehoa. Ja aivan sama kuinka ”tyhmä” tai ”junttimainen” on kappaleen meininki meininki, Cadillac Ranch on ajattelevan autoilijan hyvänolon tukipilari, ja ikuisesti kaltaiseni pyöräilijä-pikkuhitlerin sanojen yläpuolella. Jos yrittäisin jotain jupista, niin Clemonsin riehakas soolo tuuttaisi minut ansaitusti suoraan katuojaan, pois pian saapuvan Cadillacin tieltä.

Jos draaman kaarta mietitään levyjen välisinä, askeleet löytyvät Point Blankin, Drive All Nightin, Fade Awayn ja Stolen Carin tarinoista. Ne kuljettavat levyn Darknessin teemaa pidemmälle, kohti suurempia vaikeuksia ja syrjäytymistä.

Stolen Car on ensimmäinen hetki, kun protagonistit astuvat pimeälle puolelle. Wreck on the Highwayn lopussa kertoja pohtii surullista skenaariota, jossa poliisi saapuu naisen ovelle ilmoittamaan miehen kuolemasta. Sitten päät alkavatkin putoilla melkoista tahtia.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

Nebraska (1982)

Nebraska1982Bruce vietti tammikuun 3. päivän vuonna 1982 makuuhuoneessaan neliraiturin kanssa. Tuotuaan nauhat bändin kuultaviksi ja tehtyään studiotason demot, kaikki ei tuntunut sopivan uuden levyn ideaan, ja E Street Bandin kanssa levytetyt demot eivät tyydyttäneet osapuolia. Lopputuloksena Nebraska saapui sihisevänä ja synkkänä – se ei soisi sosiaalisessa tilanteessa mistään hinnasta, vaan ainoastaan kynttilänvalossa keskellä yötä. Jos vastustajat olivat Springsteenin aiemmilla levillä muita ihmisiä, tilanteita ja yhteiskunnallisia olosuhteita, tällä kertaa kertoja asettui itse itseään vastaan, kaikkine virheineen ja rikoksineen.

Levy alkaa poliisia paetessaan kymmenen ihmistä tappaneen Charles Starkweatherin tarinalla, joten lienee selvä minne kansikuvaa komistava tie johtaa. Toinen kuolinselliin päätyjä on Johnny 99:n kertoja, joka menettää elämänhallintansa täysin. The Riverillä synkintä oli autovarkaus, mutta nyt elinminuutitkin tuntuvat jo anastetuilta. Nebraskan tunnetuin laulu, Atlantic City, käy kärsimättömäksi ja ainoa vaihtoehto on paeta kohti harmaata horisonttia.

Nebraskan selvästi loistokkain hetki on Highway Patrolman. Kyseessä on ehkä Springsteenin hienoin narratiivi, jossa veljeys ja siihen liittyvät moraalivalinnat johtavat useiden äärimmäisten kysymysten eteen. Suiciden Frankie Teardropin inspiroima State Trooper tuntuu sen kääntöpuolelta. Maaninen kahden nuotin loputon toisto saa tuekseen villiintyneitä huutoja ja dementian rajamailla kulkevia mielikuvia.

Chuck Berry -tyylinen Open All Night on pakollinen piristys, ja esimerkki siitä kuinka paljon yhdellä kitaralla voi saada aikaan. Used Carsin pienen unelman ja isä–poika-konfliktin viimeisen, raskaan luvun kertovan My Father’s Housen välissä se on melkoisen maaginen, energinenkin, hetki. Se ei kuitenkaan poista Reason to Believen synkkyyttä: pohja on vihdoin saavutettu, ja silti jotkut jaksavat uskoa. Se huvittaa, mutta herättää myös halveksuntaa lähestyvän tunteen: mikä ihme näitä ihmisiä vaivaa?

Efekti on jokseenkin sama kuin E Street Shufflen mininovelleissa. Tosin Nebraskan herättämät mustavalkoiset mielikuvat ovat täynnä hylättyjä taloja ja epätoivoa. Mikään muu levy koko tuotannossa ei ole näin ehdoton. Se joko vetää sinut maailmaansa tai sitten jäät ulkopuolelle. Itse olen ajanut auton eräänä yönä lunastuskuntoon Highway Patrolmanin soidessa taustalla, joten saatan olla puolueellinen. Nebraska on yksi populaarimusiikin uhkarohkeimpia temppuja, mutta myös päivänselvä mestariteos, jota ei voisi kuvitellakaan kuulevansa minkäänlaisessa muussa muodossa.

Selvä merkki laulujen vetovoimasta saatiin seuraavana vuonna, kun Johnny Cash coveroi sekä Johnny 99:n että Highway Patrolmanin. Nebraska pakenee aikaa – se voisi olla 1940-lukua, tätä päivää tai vaikka tulevaisuuttakin. Sen jälkeen saattoi odottaa vain loppua tai täyskäännöstä.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

Born in the U.S.A. (1984)

BornintheUSATervetuloa, rokkitähti. Nebraskan synkkyydestä noussut Born in the U.S.A on maailman myydyimpiä levyjä. Tältä rockmusiikki kuulosti vuonna 1984. Punainen lanka on vaikeuksien kautta ansaittu ilo: se kulkee vahvana teemana Born in the U.S.A.n lävitse. Yksikään kertoja ei ole säästynyt kolhuilta, mutta vain yksi levyn vahvimmista biiseistä, Downbound Train, kertoo tämänhetkisistä vaikeuksista.

Seitsemän kahdestatoista kappaleesta päätyi Billboard-listan kymmenen kärkeen – ja No Surrender sekä Bobby Jean olisivat varmasti kiitäneet samaan joukkoon. Bobby Jean on myös helposti koskettavin hetki, jonka tästä hittikimarasta löytää. Vaikka sitä ei äänen olekaan ehkä lausuttu, sen on varmasti omistettu Little Stevie Van Zandtille, joka poistui E Street Bandin riveistä levyn jälkeen. Kaiken kruunaa, yllätys yllätys, Clemonsin muutaman nuotin euforinen soolo.

En voi kiistää, etteikö tämä olisi aikansa leimaa huonollakin tavalla kantava levy, ja myös ensimmäinen monista kerroista, kun soundi ei täysin vastaa kappaleiden tarpeita. Toisaalta, itse olen myynyt tasan nolla levyä, ja Dancing in the Dark, Cover Me ja loistava I’m on Fire jopa nauttivat levyn tuotannosta. Leppoisampia teemoja kantavat Darlington County, Working on the Highway ja sohvaperunamaan kansallislaulu Glory Days taas pärjäisivät paremmin vähemmän tuotettuina. Puolet levystä on kuitenkin uljasta kuultavaa lähes kolmekymmentä vuotta myöhemminkin.

Jotkut asiat paljastuvat kuitenkin vasta monen kuuntelun jälkeen. Tämä on kosketinsoittaja Danny Federicin ja basisti Garry Tallentin tähtihetki. Federicin urkumatot koristavat lähes jokaisen kappaleen, ja tuotanto nostaa basson vahvasti esille. Syystäkin: kuunnelkaapa Tallentin taidonnäytteet No Surrenderissa, Bobby Jeanissa ja I’m Goin’ Downissa, niin tiedätte, kuka on aliarvostetuin E Street Bandin jäsen.
Born in the U.S.A:sta lähtee liikkeelle myös aivan uusi tarina: sen jälkimainingeissa Springsteen tiedostettiin ja hyväksyttiin epäviralliseksi kansan äänitorveksi. Sekä nimibiisi että No Surrender ovat toimineet presidenttiehdokkaiden (Reagan 1984 ja Kerry 2004) teemakappaleina. Kertonee tarpeeksi kansalliseen identiteettiin pureutuvasta vaikutuksesta?

Menestys ei saapunut kuitenkaan ilman vaikeuksia. Ne tulivat vastaan seuraavalla levyllä.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

Synninpäästöt

Tunnel of Love (1987)

TunnelOfLove1987Kun suuresti odotettu Born in the U.S.A.:n seuraaja saapui, kävi selväksi että Springsteen ei ollut sittenkään luopunut kompromissihaluttomuudestaan. Tunnel of Love on sisäänpäin kääntynyt palapeli, joka ei ota osaa maailman syleilyyn, vaan keskittyy lähipiirin skismoihin. Myyntiluvut olivat saman tien noin kymmenen miljoonaa pienemmät, mutta levyn voi kuitenkin lukea vielä osaksi Springsteenin klassikkokautta.

Tunnel of Loven suurin valttikortti on nerokas Brilliant Disguise – kerrasta muistettava melodia kohtaa tekstin, joka on odottamaton yhdistelmä suoria sanoja ja viittauksia, kuvaten hajoavaa liittoa ja horjuvaa itsetuntoa.

Mukana on myös huomattava määrä tuntemattomia loistobiisejä: Tougher Than the Rest on tarina nöyryydestä, kivusta ja periksiantamattomuudesta. Nimikkokappale on totaalinen hyppy kasaritansseihin ja melkoinen anomalia. Suurin osa materiaalista on keskitempoista melankoliaa – kuin Nebraskan tarinat kohtaisivat Born in the U.S.A.:n äänen.

Eniten koko ajanjaksosta kertoo One Step Up, yksi uran huippuhetkistä. Aiheena on taas sietämätön liitto, josta kehittyy musertava uskottomuustarina. Springsteen oli mennyt naimisiin vuonna 1985, mutta tässä vaiheessa kaikki alkoi olla päätöksessään. Vuonna 1988 Springsteen bongattiin taustalaulajansa Patti Scialfan kanssa parvekkeella Roomassa. Arvatkaa huviksenne kuka laulaa One Step Upin taustat.

Tunnel of Love päätti Springsteenin kultakauden, ja kesti viisi vuotta ennen kuin hän ehtisi maailmanmatkoiltaan takaisin studioon.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

The Ghost of Tom Joad (1996)

The_Ghost_of_Tom_JoadTom Joadin lauluissa on hiipivää tehoa. Springsteen on aina ollut vahvoilla karsitun asetelman äärellä, ja kun valokeila suuntautuu kokeneeseen ja auktoriteettimäiseen ääneen, syntyy sarja vangitsevia tarinoita. Tämä lienee koko tuotannon poliittisin kiekko, ja tietyt hetket, kuten Youngstown, kuulostavat perinteisiltä protestilauluilta. Ajoittain taustoja korostaa yhtye, joka ei ole E Street Band. Vahvan persoonallinen bändi ei ehkä sopisikaan näin rajattuun äänikenttään.

Katkerimmillaan, kuten My Best Was Never Good Enoughin ylisarkastisessa sananlaskujen silpomisessa, tai aidosti värisyttävässä nimibiisissä Springsteen ravistelee kuulijaansa todella lujaa. Vaikka suuri osa levystä ei tarjoa Nebraskan taikuutta, se on itsessään todella vakuuttava. Onkin parempi laittaa syrjään ainainen vertailu, koska Tom Joad on selkeästi 1990-luvun paras Springsteen-levy.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

We Shall Overcome: The Seeger Sessions (2006)

Seeger_sessionsKaiken järjen mukaan tämän levyn ei pitäisi toimia ihan näin hyvin, mutta lopputulos on poikkeuksellisen hurmaava ja helposti hauskin levy sitten Greetings from Asbury Parkin. Viimeiset pari vuosikymmentä Springsteenin uraa leimannut laskelmointi on tipotiessään, kun Springsteen käy monipuolisesti käsiksi Pete Seegerin tuotantoon.

Tuskin yksikään tarkka tyylilaji saa enempää tilaa kuin toinen: blues, bluegrass, dixieland ja koko pohjoisamerikkalaisen perinnemusiikin kavalkadi käydään läpi kunnioituksella, mutta myös riemulla: jos mietit tämän olevan varmasti helvetin tylsä levy, niin suosittelen kokeilemaan, millaisen vaikutuksen esimerkiksi Erie Canal, O Mary Don’t You Weep tai Pay Me My Money Down tekevät. Yllätyksen luulisi olevan melko positiivinen.

Springsteenin paras levy viimeisen 20 vuoden ajalta on siis coverversioita sisältävä ja äärimmäisen spontaanisti koottu. Ehkä tästä olisi pitänyt ottaa oppia?

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

Rukoushetket

The Rising (2002)

The_RisingSpringsteen oli ennenkin tarttunut ajankohtaisiin aiheisiin, mutta Nebraskan tai Tom Joadin tarinat vaelsivat silti varjojen kätkössä kaukana parrasvaloista. World Trade Centerin iskut ja niitä seurannut The Rising toivat Pomon ja E Street Bandin takaisin listojen huipulle. Suurimmaksi osaksi levy oli menestys: tarkkasilmäinen näkemys kansakunnasta shokissa ilman liiallisia yksinkertaistuksia. Ainoastaan Into the Fire osuu väärälle puolella tuota linjaa. Muita miinuksia jaettaessa Mary’s Place on ensimmäisenä siksi, että sen musiikki ei sovi juhlista kertovalle tekstille ollenkaan.

Isoin kritiikki voisi olla se, että tällainen jopa populistinen levy olisi mennyt läpi millaisella tahansa laadulla. Onneksi Lonesome Day, Waitin’ on a Sunny Day, Empty Sky, My City of Ruins, You’re Missing ja monet muut laulut ovat tarpeeksi vahvoja nostamaan The Risingin helposti uran parempaan puolikkaaseen. Tuskin kukaan muu olisi voinut tehdä kansan enemmistön hyväksymää levyä, joka liittyy näin vahvasti kansalliseen identiteettiin. Onneksi levy on hyvä myös kehystarinansa ulkopuolella.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

Devils & Dust (2005)

devils_dustNebraskan aloittaman ja Tom Joadin jatkaman linjan kolmas levy Devils & Dust osuu laadultaan noiden kahden alle. Ei paljoa toki, ja koska kummatkin noista ovat vähintäänkin hyviä levyjä, tätäkään ei kannata pitää pettymyksenä. Levyltä löytyy myös yllättävää tematiikkaa.

Kahdessa kappaleessa teksti viittaa prostituoituun nimeltä Maria, ja Reno viittaa jopa anaaliseksiin, eli Devils & Dust ei ole se kiltein Springsteenin levyistä. Mutta toisin kuin Tom Joad ja Nebraska, se tarjoaa myös kevyempiä hetkiä. Nämä ovatkin se parasta ja spontaaneinta antia: All the Way Home on keväistä tuulenhenkeä, ja falsettilaulun koristama All I’m Thinkin’ About on poikkeuksellisen suorapuheinen ja hellä rakkauslaulu. Synkkyydessä kylvetään aivan tarpeeksi The Hitterin ja Matamoros Banksin kaltaisissa näytöksissä, ja muutaman valonsäteen puuttuminen olisi voinut tehdä levystä valitettavan raskaan kuunnella.

Eli suurilta osin biisit toimivat. Miksi sitten kolmanteen kategoriaan tipahtaminen? Tuottaja Brendan O’Brien onnistui The Risingilla, mutta saadessaan hieman synkempää ja hiljaisempaa materiaalia käsiinsä, hän epäonnistuu niiden elävöittämisessä. Päinvastoin, useat täällä käytetyt kiillotusideat sotivat pahasti laulujen tunnelmaa vastaan.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

Magic (2007)

MagicTässä levy, joka olisi täydellisessä maailmassa ansainnut arvoisensa tuottajan. Mutta nyt kävi niin että pomon kaveri Brendan käveli taas studioon ja silotteli lopputuloksen lähes kokonaan henkisesti beigemmäksi. Ja kun sanon ”lähes kokonaan”, viittaan ”lähes”-sanalla yhteen poikkeukseen: Radio Nowhere on pomon paras single tällä vuosituhannella, ja ehkä ainoa laulu, jolla en hyljeksi O’Brienin tyyliä. Muilta osin tuottaja puskee E Street Bandin taka-alalle, ja Magic onkin hukatumpi mahdollisuus kuin mikään Brucen levyistä. Useat hetket saavat miettimään, kuinka paljon potkua bändi olisi voinut tuoda levylle oikein käsiteltynä.

Magic on ehkä ainoa Springsteenin levyistä, joka kätkee sisäänsä hankalan ristiriidan asenteen ja musiikin välillä. Sen seurauksena Radio Nowhere on voimakkuudestaan huolimatta huomattavan epätoivon repimä, Livin’ for the Futuren viha tuntuu aidolta, Last to Die tuntuu huomattavan antagonistiselta kansanmiestä kohtaan ja I’ll Work for Your Love on tyylikkään rento. Tekstinä viimeksi mainittu on Springsteenin parhaita tällä vuosituhannella.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

Tapauskovaiset

Human Touch (1992)

Human_TouchUran huonoimpia julkaisuja. Viisi vuotta Tunnel of Loven jälkeen julkaistu Human Touch on kaikin puolin pettymys, ja varmaankin viimeinen levy suositeltavaksi ensialkajille. Kunnianhimoa ei löydy, tuotanto on kliiniseksi siloteltu, klassikkobiisien määrä on kylmästi nolla, ja useampi laulu tipahtaa aika kamaliin syvyksiin. Yksikään ei tosin niin pahasti kuin 57 Channels (and Nothin’ on), joka tuskin vakuuttaa ketään siitä että Springsteen on edes katsonut televisiota. Soul Bride ja Cross My Heart ovat mukiinmenevin tuloksin onnistuvia Tunnel of Loven soundia lypsäviä pienteoksia, mutta aniharva biisi tarjoaa mitään muistettavaa. Ei yllätä että tästä oli helppo päästä ylöspäin. Hengetön levy.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

Lucky Town (1993)

Lucky_TownAvausveto Better Days on jo valmiiksi parempi kuin mikään Human Touchille päätynyt, joten Lucky Townin lähtökohdat ovat hyvät. Taso osoittautuu myöhemmin autopilotilla vedetyksi, mutta onneksi levyn keskimääräinen tempo on huomattavasti edeltäjäänsä korkeammalla. Se tuo kaivattua energiaa, vaikka ei sinänsä tunnu suuntautuvan mihinkään tarkkaan pisteeseen. Levykaksikkoa erottaakin toisistaan ennen kaikkea aihepiiri: Lucky Town tuntuu keski-ikää lähestyvän miehen kirjoittamalta levyltä, joka on siksikin paljon henkilökohtaisemman kuuloinen kuin laiska Human Touch. Älkää nyt odottako sen kuitenkaan nostavan pulssianne.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

Working on a Dream (2009)

Working_on_a_DreamKansikuva ja nimi antavat syystäkin huolenaihetta. Kahdeksanminuuttinen Outlaw Pete avaa kyllä paketin lunastusmentaliteetillä, mutta on samalla enemmän kuin hieman ylipitkä. Sitä seuraa useampi ohikiitävän siedettävä veto, jotka alkavat tuudittaa kuulijaa horrokseen.

Niin. Kolme kappaletta Outlaw Peteä myöhemmin sitten on toki Queen of the Supermarket. Se sukeltaa kielekkeeltä banaaliuden lahteen ja velloo siellä hyvän aikaa miettimässä lähikaupan kassaneitiä, joten sen enempää ei ehkä kannatakaan sanoa. Pohjakosketusta onneksi pehmentävät Good Eyen blues ja Surprise, Surprisen byrdsiläinen pop. Se ei tosin riitä viemään Working on a Dreamia yhtään minnekään.

Tuottajantuolilla O’Brien jatkaa siksak-linjaustaan, ja koska Magic onnistui, täällä käy tietenkin päinvastoin. Kuohiva tuotanto ja varsin pienet kappaleet eivät tuota lopulta paljoakaan muisteltavaa. Haastaa Human Touchin uran heikoimpana levynä.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

Wrecking Ball (2012)

WreckingballEnsisingle We Take Care of Our Own on yhtä aikaa ärsyttävä pölkkypäisessä patriotismissaan, mutta siihen on löydetty tarpeeksi vahva koukku, jotta jonkin verran anteeksiantoakin voi tarjota. Mieluummin keskityn kuitenkin nimibiisiin ja nuijapäisen kliseenimen saaneeseen Land of Hope and Dreamsiin, joiden musiikillinen anti on huomattavan hyvää. Levyltä löytyvät myös viimeiset Clemonsin soittamat saksofoniosuudet.

Kuitenkin Wrecking Ballilla on paljon ongelmia. Valtava vieraskaarti – jopa Tom Morello, ilman hyvää syytä – auttaa puskemaan kaiken kevyesti väkinäiseen suuntaan. Mitään uutta levy ei ainakaan tarjoa, ja promosuitsutus Wrecking Ball aggressiivisuudesta oli alusta alkaen täyttä puppua.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

Samasta aiheesta

© 2017 MUSIIKKIYHDISTYS HELSINGIN NUORGAM ry, tekniikka Tommi Forsström, alustana Wordpress