Popklassikot 1992

#8 Ride – Twisterella

Se kääntelehtii ja poukkoilee kuin kevättuuli – huolettomana, aurinkoisena ja onnellisena. Vuonna 1992 julkaistun toisen levynsä Going Blank Againin toisella singlellä Twisterellalla oxfordilainen Ride tuntuu onnistuneen vangitsemaan huolettoman kesäpäivän 3 minuuttiin 42 sekuntiin helisevää kitarapoppia.

Vaikka Ride muistetaan parhaiten lysergisestä kitarasurinastaan, se ei koskaan varsinaisesti piilotellut rakkauttaan klassista kitarapoppia kohtaan – jumituksen ja särön myrskypilvien takaa pilkotti alusta asti pakahduttavien popmelodioiden aurinko. Silti Twisterella on poikkeuksellinen kappale yhtyeen tuotannossa, laulu, jolla kaikki esteet puhtaan popin tieltä on sysätty sivuun. Jälkeenpäin katsottuna se on kuin välkehtivä puro, joka johtaisi pian kylmiin kiviin syöksyvään putoukseen.

Kuten Samuli Knuuti kertoi kirjoittaessaan vuoden 1990 Ride-popklassikko Vapour Trailista, Riden ura teki nolon mahalaskun hienon lähtölaukauksen ja häikäisevän nousun jälkeen. Vuonna 1990 julkaistu Nowhere ei ole pelkästään shoegazing-genren perusteos, vaan ihka oikea rockin klassikkolevy. Edeltäjäänsä hiukan popimpi Going Blank Again piti tason korkealla, mutta tämän jälkeen yhtye sotkeutui laimeaan retrorockiin ja pian arvostus ja ihailu muuttuivat pilkaksi.

Brittipopin tasapainoillessa oman suosionsa yhä kapenevalla huipulla vuonna 1996 julkaistiin väsyneen yhtyeen viimeinen levy. Tarantula oli nolo lopetus hienosti alkaneelle uralle – Ride oli jo ilmoittanut hajonneensa ennen sen julkaisua, ja innottomasti retrorokkaileva levy poistettiin Creation-levy-yhtiön katalogista vain viikko ilmestymisensä jälkeen.

Muiden Riden jäsenten matka jatkui kohti unohdusta, mutta laulaja/kitaristi Andy Bellin kohtalo oli kenties vielä kurjempi – lahjakas laulunkirjoittaja ja aikansa kitaramusiikin uudistaja päätyi lyhytikäisen Hurricane #1 -yhtyeen jälkeen soittamaan bassoa Oasiksen myöhäiskokoonpanoon ja lopulta veivaamaan Liam Gallagherin Beady Eyeen keksinkertaista retrorockia.

Vuonna 1992 kuitenkin näytti vielä siltä, että kaikki oli mahdollista. Grunge saattoi lähettää synkästi murisevia varoitusääniä lännestä meren takaa ja brittipop oli vain parin vuoden päässä, mutta hetken Ride shoegazing-virkaveljineen näytti popin tulevaisuudelta. Vain tuossa hetkessä Twisterellan kaltainen harvinainen kukka saattoi kukkia – ironiasta vapaa ja teeskentelemätön popkappale, joka oli samalla sekä klassinen että ajaton. Grungen valtakaudella se oli kuin aurinkoläikkä betonin ja piikkilangan keskellä.

Riden toisen laulaja-kitaristin Mark Gardenerin kirjoittama kappale saattoi kertoa kemikaaleilla saavutetusta euforiasta, mutta se on niin viattoman ja pelkistetyn oloinen, että sitä on vaikea mieltää huumebiisiksi. Dekadenssi on Twisterellasta niin kaukana, että ehkäpä kyse on kuitenkin rakkauden aiheuttamasta kemiallisesta reaktiosta aivoissa Gardenerin laulaessa:

”Any minute you will feel
The chemistry
Vibrations in the brain
Can’t ever be explained”

Ei ole mikään ihme, että Twisterellan sanoma jää tekstin tasolla epämääräiseksi. Riden vahvuus ei koskaan ollut sanoituksissa – useimmiten ne tulvivat psykedeelistä hölynpölyä. Mutta Twisterella ei oikeastaan edes kaipaa lyriikoita, Gardener voisi yhtä hyvin vain lallatella – onnen tunne, euforia ja lämpö ovat kuultavissa jo pelkässä musiikissakin. Twisterellan koukkukaan ei ole oikeastaan laulussa, kuten popkappaleissa yleensä, vaan Bellin kantrirock-henkisessä riemukkaan hyppelehtivässä kitarakuviossa.

Twisterella on liki täydellinen kitarapopin muotovalio, joka pysäyttää ajan siihen hetkeen, kun kaikki näyttää mahdolliselta. Se on kappale, joka sopii siihen, kun ihastus ensi kerran puhkeaa kukkaansa. Siihen, kun ajat autolla kohti uutta kaupunkia, jossa odottaa perhosia vatsanpohjaan tuova loistava tulevaisuus. Siihen, kun valmistaudutaan viikonloppuun täynnä arvoituksia ja mahdollisuuksia. Hetkeen juuri ennen.

Parasta on, ettei karu todellisuus voi koskaan pilata tätä hetkeä – 222 sekuntia puhdasta iloa.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Bonus!

Vaikka Riden musiikki oli muuttunut vuoteen 1994 mennessä armottoman retroksi, ei lopputulos aina ollut välttämättä huono, kuten Carnival of Light -levyn tarttuva I Don’t Know Where It Comes From osoittaa:

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!