Popklassikot 1990

#15 Ride – Vapour Trail

Ride devoluutionsa päätepisteessä, uransa alussa.

”First you form a smile
I watch you for a while
You are a vapour trail
In a deep blue sky”

Rockissa valitettavan usein evoluutio kulkee väärään suuntaan. Ja harvan muusikon de-evoluutiokehitys on yhtä murheellinen kuin kitaristi Andy Bellin, joka nykyisin työskentelee avantgarde-ensemble Beady Eyen riveissä.

Kelatkaamme aikaa manuaalisesti taaksepäin kuin c-kasettia kuulakärkikynällä. Aluksi vastaan tulevat Oasisin lopun aikojen seniliteettivuodet, sitten mitättömän Hurricane #1 -yhtyeen kaksi albumia brittipopin jälkimainingeissa ja lopulta Ride-yhtyeen tylsästä retrorockista komeaan alkuun terapeuttisesti takaperin keriytyvä ura.

Kaikki kaksikymppiset luulevat olevansa koskemattomia, niin myös neljän oxfordilaisnuorukaisen muodostama Ride, joka vuosina 1990–1991 julkaisi viidentoista kuukauden sisällä neljä EP-levyä ja Nowhere-albumin, joilla päällekkäisyyttä on vain yhden kappaleen (Dreams Burn Down) verran.

Nämä yhteensä 23 suurimmaksi osaksi ensiluokkaista kappaletta tekivät hetkessä Ridestä parjatun shoegaze-buumin edelläkävijän. Nykyään Rideä kuunnellessa musiikissa on helppo havaita kaksi erilaista kerrostumaa: monissa kappaleissa päällimmäisenä on poikien innostus My Bloody Valentinen feedback-sinfonioihin, muuta jos efektipedaalikääreet kuorii pois, alta löytyy vahva rakkaus 1960-luvun helinärockin melodioihin, Byrdsiin ja Creationiin ja sen sellaisiin bändeihin, jotka vielä baggyn ja acid housen valtakautena olivat kovin epätrendikkäitä esikuvia.

Erityisen selvästi Riden perinnetietoisuus on havaittavissa Nowheren suloisessa päätöskappaleessa Vapour Trail. Vaikka rummut on Madchesterin hengessä miksattu poikkeuksellisen pintaan, tuulikellojen lailla helisevät kitarat ja Mark Gardenerin vokaaliäänteitä viattomasti venyttelevä (tyyli, joka poikkeaa täysin Liam Gallagherin öykkärimäisestä tavasta kurittaa jokaista vokaaliäännettä kuin tuopin kaatanutta pubitunkeilijaa) ääni luovat vaikutelman psykedeelisestä ja suorastaan hippihenkisestä transsendenssistä.

Tekstillisesti ja tunnelmallisesti Vapour Trailista voi vetää selkeän viivan myös The Curen emotionaalisiin rapsodioihin. Niin avoin ja hetkessä kiinni kappale on, se on piknik, jolla seuralaisen hymy sokaisee aurinkoakin tehokkaammin. Sitä kuunnellessa tekee mieli sulkea silmänsä, nojautua taaksepäin ja tuntea musiikin lämmön kasvolihaksillaan.

Vapour Trail on myös ihailtavan kirjaimellisesti toteutettu biisi. Gardenerin laulu loppuu jo kappaleen puolivälissä ja seuraa pitkä outro, jonka aikana kitarat ja rummut hiljalleen häipyvät kappaleen sineen niin että lopulta höyryjuovaksi äänitaivaalle jää vain sello, joka kuulostaa maailman viimeiseltä lajinsa edustajalta.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!