Popklassikot 1999

#2 The Flaming Lips – Race for the Prize

The Flaming Lips – tieteen ja psykedelisen rockin asialla.

The Flaming Lips – tieteen ja psykedelisen rockin asialla.

The Flaming Lipsin The Soft Bulletin oli tavallaan amerikkalaisen indierockin menestyksen vuosikymmenen tilinpäätös. 1990-luvun alussa meluisat, alun perin hardcorepunkista sytykkeensä saaneet indiekitarayhtyeet olivat nousseet ryminällä valtavirtaan, mutta vuosikymmenen loppupuolella niin kutsutun vaihtoehtorockin liekki oli vaarallisen lähellä sammumista. Monet 1990-luvun suosikkiyhtyeet olivat hajonneet tai pahoissa vaikeuksissa, ja niiden tilalle oli tullut nippu yhä laimeampia kopioita.

Sonic Youthin kiertuedokumentti oli julistanut vuoden 1991 ”vuodeksi, jolloin punk löi läpi” (tai ”The Year Punk Broke” voi toki tarkoittaa myös, että punk hajosi, mikä on tavallaan totta sekin), mutta kahdeksan vuotta myöhemmin vaihtoehtorockvallankumous näytti valuneen käsistä kuin hiekanjyväset, eikä merkkinä siitä ollut kuin hienon hieno pölykerros kämmenissä.

Yksi 1990-luvun alussa suurille levy-yhtiöille päätyneistä rähjäisistä indierockyhtyeistä oli vuosia psykedeelistä häröilyrockiaan pikkuyleisölle veivannut The Flaming Lips. Yhtyeen meiningistä voi päätellä paljon sen varhaistuotannon koonneen Finally the Punk Rockers Are Taking Acid -kokoelman kantta koristavasta kuvasta. Siinä yhtye näyttää koostuvan Kuumat kinkut -elokuvan Jeff Spicolia muistuttavasta pössyttelevästä surffarijäbästä, maalaistollosta, gootista ja suhteellisen normaalin näköisestä tyypistä, jolla ei ole housuja. Tarpeetonta kai sanoa, että The Flaming Lips ei todellakaan vaikuttanut yhtyeeltä, johon 1980-luvun isot levy-yhtiöt olisivat halunneet koskea pitkällä tikullakaan.

Vuonna 1989 julkaistu In a Priest Driven Ambulance oli kuitenkin vienyt The Flaming Lipsin musiikkia kohti helpommin sulateltavaa muotoa, ja samoihin aikoihin yhä suuremman yleisön tavoittanut indierock alkoi näyttää myös suurista levy-yhtiöistä rahallisen panostuksen arvoiselta. Nirvanan ja muiden seattlelaisbändien varmistettua indierockin kaupallisen potentiaalin myös The Flaming Lips solmi sopimuksen ison levy-yhtiön kanssa. Tämä yhtyeen levyjen uusi julkaisija oli Väiski Vemmelsäären kotinakin tunnettu mammuttimainen Warner Bros., jonka levydivisioonan huomasta löytyi sellaisten valtavirta-artistien, kuten Princen ja Bee Geesin, lisäksi myös kulttisuosikista valtavirran vaihtoehtorockjätiksi kasvanut R.E.M.

Aluksi levy-yhtiön panostus näytti tuottavan hyvää tulosta. Vuonna 1992 julkaistu Hit to Death in the Future Head ei vielä menestynyt erityisen hyvin, mutta seuraavana vuonna ilmestyneen Transmissions From the Satellite Heart -levyn She Don’t Use Jelly -singlestä tuli yhtyeen ensimmäinen hitti. Vastoin kaikkia tunnettuja luonnonlakeja The Flaming Lips muun muassa esiintyi Beverly Hills 90210 –nuorisosarjassa, jossa sen esiintyminen sai itsensä Steve Sandersin hihkumaan: I’ve never been a big fan of alternative music, but these guys rocked the house!”

Steven lisäksi odotukset yhtyeen loistavasta tulevaisuudesta olivat epäilemättä kovat myös sen levy-yhtiössä, mutta vuonna 1995 julkaistu Clouds Taste Metallic floppasi pahasti. Albumin julkaisun jälkeen vuodesta 1991 mukana ollut kitaristi Ronald Jones jätti The Flaming Lipsin. Jonesin lähtö oli kova menetys, mutta loppujen lopuksi se antoi olennaisen sysäyksen yhtyeen uuteen nousuun.

Jonesin lähdettyä The Flaming Lipsin jäljelle jääneet jäsenet, Wayne Coyne, Michael Ivins ja Steve Drozd, päättivät jättää taakseen myös perinteisen kitararockin. Ensimmäinen merkki tästä päätöksestä oli kokeellinen Zaireeka-levy, joka koostui neljästä cd:stä, jotka oli tarkoitus soittaa samanaikaisesti. Jotta The Flaming Lips olisi kyennyt toteuttamaan kunnianhimoisen projektin, sen täytyi yhdessä tuottajansa, myös Mercury Revissä sekä soittajana että tuottajana vaikuttaneen Dave Fridmannin, kanssa rakentaa oma studio. Tässä hullujen tiedemiesten laboratoriossa syntyi samanaikaisesti Zaireekan kanssa myös perinteisempiä lauluja, jotka eivät sopineet levyn kokeelliseen formaattiin. Yksi näistä oli kappale nimeltään Race for the Prize.

Pitchfork-musiikkisivuston tekemässä, The Soft Bulletin -levystä kertovassa dokumentissa Drozd muistelee, kuinka Race for the Prize sai alkunsa Dinosaur Jr.:ia muistuttavana kitarasurinademona 1990-luvun alussa. Myöhemmin se muotoutui kevyempään asuun, mutta säröisen kitaran hallitsemina ysärivuosina se kuulosti yhtyeen muiden jäsenten mielestä liikaa The Carpentersilta.

Vuonna 1999 särökitarameuhkaaminen alkoi kuulostaa pahasti hapantuneelta, eikä The Carpenters ollutkaan enää mikään hassumpi vertaus. Karen ja Richard eivät kuitenkaan olisi edes villeimmissä unelmissaan saaneet aikaiseksi Race for the Prizen tapaista kappaletta, jossa yhdistyivät kuin venähtäneeltä kasetilta tuleva leijaileva kosketinorkesteri ja jylisevät rummut, jotka muistuttivat sipsuttelevien studioässien sijaan legendaarista Led Zeppelin -takojaa John “Bonzo” Bonhamia.

Vaikka etenkin 2000-luvun kuluessa Wayne Coyne vakiintui The Flaming Lipsin ehdottomaksi nokkahahmoksi, Race for the Prize, kuten useat muutkin yhtyeen kappaleet, oli rumpalista multi-instrumentalistiksi ylenneen Drozdin käsialaa. Toki tärkeässä asemassa olivat myös Coynen laulumelodiat ja etenkin sanoitukset, jotka saavuttivat täysin yllättäen koskettavuuden, jota yhtyeen aiemmissa tuotoksissa ei ollut tavattu (tai ainakin se oli piilotettu syvälle häröilyn sekaan). Drozd toteaakin Pitchforkin dokumentissa olleensa helpottunut, kun Coyne tällä kertaa päätti kirjoittaa jostain muusta aiheesta kuin kirahveista (viitaten Clouds Taste Metallicin This Here Giraffe -kappaleeseen).

Monien The Soft Bulletin -albumin sanoitusten takana oli Coynen isän äkillinen sairastuminen syöpään ja tästä seurannut kuolema. Race for the Prizella yhtyeen aikaisemmilta levyiltä tuttu surrealismi oli yhä paikallaan, mutta sen rinnalle oli noussut uudenlainen syvällisyys.

Ehkäpä Coynen isän parantumattoman sairauden inspiroimana Race for the Prize kertoo kahdesta tiedemiehestä, jotka kilpailevat epätoivoisesti löytääkseen parannuksen johonkin koko ihmiskuntaa uhkaavaan sairauteen:

”Two scientists were racing
For the good of all mankind
Both of them side by side
So determined

Locked in heated battle
For the cure that is their prize
But it’s so dangerous
But they’re determined”

Yhdessä Drozdin melankolisena, mutta voitokkaana liitelevän melodian kanssa Coyne saa luotua naivistiseen sci-fi-tarinaansa sellaisen latauksen, että pian kuulija samalla sekä hymyilee että pyyhkii silmäkulmastaan kyyneleitä:

”Theirs is to win
If it kills them
They’re just humans
With wives and children”

The Flaming Lips oli lopulta löytänyt sen surumielisen, mutta toiveikkaan tyylin, joka veisi sen lopulta sekä kriitikoiden että miljoonien kuulijoiden rakastamaksi vaihtoehtopopin jättiläiseksi. Mercury Revin tavoin yhtye teki hämmästyttävän muodonmuutoksen, joka sai erään aikalaiskriitikon pohtimaan hämmästellen, tekisikö Sebadoh seuraavaksi 2000-luvun Pet Soundsin.

The Soft Bulletinista tuli aikaansa määrittelevä mestariteos ja entisistä happohörhöistä konserttivetonauloja ja festarisuosikkeja, jotka valloittivat yleisönsä värikkäällä lavashow’llaan, joihin kuuluivat erilaiset hassut temput konfettikanuunoista tanssiviin teletappeihin ja käsinukeista yleisön päällä läpinäkyvässä muovipallossa kirmaavaan Coyneen.

Lopulta tämä kaikki muodostuisi yhtyeelle vankilaksi, josta se pyrkisi murtautumaan ulos Embryonic ja The Terror -levyillä. Race for the Prizella ja koko The Soft Bulletinilla yhtyeen uusi tyyli oli kuitenkin raikas vapautuminen kitaraindien kuristavasta pakkopaidasta. Se oli hetki, jolloin tämä ikuinen altavastaaja nousi kilpajuoksun hänniltä johtoon. Hetki, jolloin näiden hullujen tiedemiesten 16 vuotta kestänyt musiikillinen tutkimusretki johti voitokkaaseen “heureka”-huudahdukseen.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

Samasta aiheesta

© 2017 MUSIIKKIYHDISTYS HELSINGIN NUORGAM ry, tekniikka Tommi Forsström, alustana Wordpress