“Litku Klemetti tuntuu pyrkivän määrätietoisesti kohti jotakin maagista pistettä, jota ei voi selittää, mutta johon pyrkimisen voi sentään koettaa selittää.”
Vastataanpa heti tuohon ingressin kysymykseen vaikkapa näin: vain, jos haluat sen puhkeavan. Jos taas tykästyit Litku Klemetin musiikkiin siksi, että löysit siitä jotain itseäsi henkilökohtaisesti puhuttelevaa, on todennäköistä, että löydät sitä Taika tapahtuu -levyltäkin.
Toki Klemetin suosiossa tuntuisi olevan paljon ilmaa, hetkellistä hypeä. Sillä on tapana haihtua omia teitään, ja hänen taiteilijanuransa kannalta se voi lopulta olla otollistakin. Hän katsoo kuitenkin enimmäkseen sisäänpäin.
Tämä uusi levy tuntuu olevan eräänlainen teema-albumi luovuudesta, oman fantasiamaailman rakentamisesta ja siitä täyttymyksestä, minkä näissä onnistuminen tuottaa. En nyt tarkoita, että nämä olisivat lauluja laulujen tekemisestä. Enemmänkin lauluja siitä vaikeasti määriteltävästä tunnetilasta, joka yhdistää hyvän taiteen tekijää ja kokijaa.
Klemetti tuntuu pyrkivän määrätietoisesti kohti jotakin maagista pistettä, jota ei voi selittää, mutta johon pyrkimisen voi sentään koettaa selittää. Kyse on mahdottoman tavoittelusta, mikä on erittäin hyvä poplaulun aihe. Onhan hyvä poplaulu aina matkalla jonnekin, eikä kuitenkaan pääse sinne koskaan.
Klemettiä voi syyttää metatasoilla liikkumisesta, mutta silloin jää havaitsematta, että elämä tapahtuu joka tapauksessa metatasoilla. Konseptialbumin vaikutelman rakentaa se, miten levyn ensimmäinen kappale Taikaa määrittelee yllä hahmottelemani pyrkimykset yölliseksi pyöräilymatkaksi keskustasta kotiin, jonka aikana näitä omia tavoitteitaan ehtii miettiä rauhassa. Heti sen jälkeen kuultava lyhyt välihälinä Mömmön laulu viitannee Mana Mana -legendaan, mutta vetää samalla myös kivaan popiskelmäfiilikseen tuudittautuneen kuulijan alta jalat ja ilmoittaa suoraan, että nyt ollaan kuuntelemassa kasari- tai ysärilapsuuden äänikirjaa, jossa sivua käännetään juontajan niin kehottaessa.
Niin, tämähän tosiaan on fantasiamaailma. Mutta olisi väärin luulla Klemetin rakentavan jonkinlaista 1970-lukularppia. Oudonkin usein olen törmännyt näkemyksiin, joiden mukaan hänen musiikkinsa edustaisi ”uutta maalaisuutta”, ikään kuin paluuta suomirockin perusarvoihin. Nehän ovat vain Klemetin maailman rakennuspalikoita muiden ohessa.
Taika tapahtuu on täynnä viittauksia introvertteihin soittajapoikiin, joille voi hyvin kuvitella 1970-lukulaisen hiuspehkon ja viikset (Urkuri, Pikku Beethoven, Sytkäri), mutta kestää hetken kauemmin huomata, että nämä fiktiohahmot liikkuvat järjestään niin sanottujen populaari- ja taidemusiikkien rajapinnoilla ja peilaavat mitään teini-ihastusta syvemmin taiteilijaidentiteetin etsintää.
Klemetin kirjoittajaperspektiivi on aina moniselitteinen. Hänen minänsä ja sinänsä eivät ole rakkauslaulun minä ja sinä. Hän voi laulaa itselleen, kuulijalle, inspiraatiolleen tai kaikille näistä. Ehkä jollain rivillä fiktion rakastetullekin, mutta sitä emme voi tietää, eikä se ole kiinnostavaa.
Levyn kruunaava biisi ja todellinen klassikko on jo aiemmin julkaistu Yöt on unta varten, jonka kaltaista kappaletta en kai ole koskaan oikeastaan kuullut. Tässä Klemetti käyttää intohimon ja inspiraation motiiveja unenpuutteen ja -kaipuun kontekstissa aivan mielettömän omalaatuisella ja osuvalla tavalla.
Biisistä kirjoittaessa ovat sanat loppua kesken: onko se himokkain koskaan kuulemani rakkauslaulu nukkumiselle? Kertooko se innoituksen, ajatusten, tulemisesta aivan väärään aikaan: juuri silloin kolmelta aamulla, kun todellakin pitäisi jo saada uni? Sitä paitsi Klemetin loistava bändikin on juuri tässä laulussa parhaimmillaan. Tulenpalava rautalankapop välittää kaiken sen tunteen, jota tekstikin ilmaisee.
Noin muuten Taika tapahtuu on ehkä vähän yllättäenkin musiikillisesti kiinnostavin lopun progetyyppisissä fiilistelyissä. Love Recordsin perintöä on viime vuosina kierrätetty kyllästymiseen asti, mutta ei ehkä koskaan ennen näin luontevasti. Sytkäri-biisin baari-iltatarina on Klemetin lyriikkaa arkisimmillaan ja aivan tunnistettava sisäsuomalainen todellisuusnäkymä, mutta juuri sellainen kannattaa paisutella moniosaiseksi rockiskelmäoperetiksi.
83 Luulen, että Litku Klemetti on vasta lähestymässä ideamaailmansa rajoja. Voi olla, että häneltä vie paljon kauemmin saavuttaa ne kuin monelta muulta. Tämä kunnianhimoinen ja hieman epätasainen levy tarjoaa joitakin täydellisen euforian hetkiä ja vankistaa sitä käsitystäni, että Klemetin tekemisiä kannattaa seurata tarkkaan.
