Tuote-paketti sisältää kirjan ja levyn.
Joukko savonlinnalaisia vaihtoehtonuoria asui yhden kesän ja yhden syksyn hylätyssä meijerissä. Syntyi kiljua, eritteitä, musiikkia ja sisäpiirilegenda. Nyt sen koko tarina kerrotaan kaikille kiinnostuneille, muttei konventionaalisesti.
Tuote-niminen hylätty meijeri on ollut jo vuosia ainakin Paavoharjun ja Joose Keskitalon fanien tuntema merkitsin, suorastaan kevyesti myyttinen paikka. Keskitalo on viittaillut siellä kokemiinsa asioihin levytetyn tuotantonsa alusta asti, ehkä ilmeisimmin Vyötä kupeesi ja tule! -levyn videobiisillä Kärpäset. Lauri Ainalalle – ”Tuotteen Bossille”, koko talonvaltauksen alullepanijalle ja organisaattorille – autiotaloaika on ollut niin keskeistä elämän ja taiteilijuuden sisältöä, että hän koosti tuolloin kuvatusta materiaalista jo elokuvan Unien Savonlinna (2010).
Tätä kirjaa Ainala on kertonut valmistelleensa yli kymmenen vuotta, siis oikeastaan varsinaisesta tapahtuma-ajasta asti. Sen syntyprosessia on voinut seurata ainakin Paavoharjun Facebook-sivulla. Ainalan toimittamassa kirjassa on eniten hänen omaa tekstiään, välejä tilkitään muiden Tuote-hahmojen muisteluksilla ja lainauksilla lehtijutuista ja vastaavista. Tässä on nyt siis ”Tuotteen koko tarina” – tai sitten ei.
Pääkohdat tulevat kyllä selviksi ja ovat itsessään hämmästyttäviä. Niiden suhteen kaikkien asianosaisten muistitieto on siksi yhtäpitävää, ettei sitä tarvinne epäillä. Osuuskunta Tuotteen autioksi jätetty meijeri oli kiinnostanut Savonlinnan nuorisoa jo kauan ennen vuotta 2004, joten Ainala kavereineen oli vain viimeinen linkki valtaajasukupolvien ketjussa. Heidän projektinsa teki haastavaksi kuitenkin se, että teollisuusrakennuksen sisäänkäynnit oli hitsattu umpeen juurikin sen jälkeen, kun paikalla alustavasti hengaillut Ainalan kaveriporukka oli löytänyt eräästä huoneesta hirttäytyneen miehen. Tästä tuntemattomasta tulee eräänlainen Tuotteen suojeluspyhimys, sillä rakennuksen sinetöiminen pitää muun maailman ulkopuolella, mutta Ainala löytää lastauslaiturin alta yhden rikkoutuneen ikkunan, jonka kautta meijerin valtaaminen onnistuu.
Siellä asutaan yksi kesä ja syksy. Kiljua tehdään ja juodaan. Kustaan, paskannetaan ja oksennetaan. Heilutaan kännissä pitkin öistä Savonlinnaa harjoittamassa poikamaisia kepposia vanhatestamentillisellä twistillä. Kaikessa sekoilussa on koko ajan oudon uskonnollinen sivumaku, ja eräs teoksen keskeinen teema on Tuotteen porukan vihollissuussuhde Savonlinnassa syntyneeseen herätyskristilliseen liikkeeseen, jonka alku on samassa seurakuntanuoriskenessä kuin näiden varjoisampaan maahan kylvettyjen siementenkin.
Meijerirakennustakin aletaan mytologisoida heti sinne asetuttua. Sen huoneilla on sellaisia nimiä kuin Kaikkein pyhin (arkistomappihyllyillä taitavasti eristetty päämaja) tai Kuolleiden sali (joka sai nimensä hirttäytyneen miehen kunniaksi). Mutta teoksessa mytologisoidaan sujuvasti myös koko Savonlinna, joka näyttäytyy tässä nimenomaan autioituneiden murjujen, tyhjien öisten katujen ja juoppojen nukkumapaikkojen Savonlinnana. Jotakin turistivetonaulaa, Olavinlinnaa, ei mainita kirjassa kai kertaakaan.
Tarina on siis vähintään kiinnostava. Toteutus on ongelmallisempi. Eihän tätä olisi voinut eikä kannattanut toteuttaa suorana muistelmaproosana, mutta erilaisten puhujien ja tyylilajien kakofonia on haastava ratkaisu, eikä Ainala kumppaneineen ole mikään tekstintekemisen ammattilainen. Murrepuheen, 2000-luvun alun nörttislangin ja korkealentoisen metaforatykittelyn yhdistelmä on hirveän raskasta luettavaa, paikoin melkein mahdotonta. Toisaalta tästä syntyy kenties juuri sellainen ekslusiivinen vaikutelma, jollaista Ainala on tavoitellutkin. Tämähän on aina ollut sisäpiirijuttu. Tuote-kirja on vain viimeisin osa Ainalan sarjassa näennäisiä kädenojennuksia, jotka eivät tosiasiassa avaa mitään portteja hänen sisäiseen maailmaansa.
Jossain näkemässäni some-kommentissa oltiin huolissaan siitä, että kirja riisuisi liiaksikin mytologiaa Tuote-ajan ja Paavoharjun varhaisvaiheiden ympäriltä. Tavallaan näin onkin: loputtomat kuvaukset kiljun ryystämisestä ja paskomisesta sinne tänne ovat ainakin kaikkea muuta kuin subliimia, jollaiseksi joku on kai voinut Paavoharjun (ja Joosenkin) musiikin kokea. Mutta epäilemättä tämä kirja on mahdollista kokea myös myytin vahvistamiseksi entisestään. Tässä kuvatut asiat ovat paitsi nuorisolaisten sekoilua, myös poikkeuksellisen vahvaa dokumenttia yrityksestä elää oikeasti yhteiskunnan ulkopuolella – tai ehkä pikemminkin sen loisina, mitä sähköjen vetäminen meijerille läheisen Hesburgerin jätekatoksesta konkretisoi.
Näiden erikoislaatuisten tapahtumien merkitystä Ainalalle vahvistaa epäilemättä se, että samaan aikaan Paavoharjun musiikki alkoi ”nousta siivilleen” – ja näyttääpä hän tavanneen puolisonsakin Tuotteen meiningeissä, vaikka tämän seikan saa luonnollisesti lukea rivien välistä. Onhan siinä kotitekoista myyttimaailmaa yhden elämän tarpeiksi.
Kirjan mukana tulee kymmenen biisin (ja yhden piiloraidan) levy, jonka kuunteleminen lukukokemuksen soundtrackina on ehdottoman suositeltavaa. Varhaisen Paavoharjun kolkko ambient ja nuoren Joose Keskitalon askeettiset, elämäntuskaa ilmentävät laulelmat syventävät kirjaa yllättävänkin paljon kaiken paskomisen alkaessa tuntua vähän liialliselta. Musiikki tuntuu kuvastavan kaikkea sitä, mitä tekstintekijänä romantiikkaa välttävä Ainala ei halua sanoin sanoa. Isoja, tyhjiä tiloja, jotka ovat yhtä lailla meijerirakennuksen kuin sen asuttajien sielunelämienkin ominaisuuksia.
Ja Keskitalon usein keikoilla kuultu, mutta vasta nyt levylle saatu sisällissotalaulu Unohdetaan jo se taivas ansaitsee klassikon aseman.
Epätäydellinen, turhauttava, rasittava kirja – mutta todennäköisesti ainoa mahdollinen kirja tästä aiheesta ja sellaisena ilman muuta julkaisunsa arvoinen.
