Bridget Fonda, Matt Dillon ja Singles: ”Janet, you rock my world.”

Nuorgamin historia lähentelee uutta loppuaan, joten on tullut aika määrittää vihdoin ja viimein 1990-luvun elokuvista kaikkein grungeimmat. Santtu Reinikainen sijoittelee realitybitesit ja singlesit grungeus-rankingiin lahjomattoman ruutupaitaisuusprosentin perusteella.

#5 Unelmien tytöt (Beautiful Girls, 1996)

Siis mikäs tämä nyt olikaan? Muun muassa Yo! MTV Raps -ohjelman luoneen ohjaaja Ted Demmen kirppisflanellinkarhea kertomus kotikaupunkiinsa luokkakokoukseen palaavasta baaripianisti Williestä (Timothy Hutton) ja sijoilleen jämähtäneestä vanhasta ystäväporukasta.

Beautiful Girlsin pojat.

Muissa rooleissa nähdään muun muassa ysäri-ikonit Matt Dillon, Rosie O’Donnell ja Uma Thurman. Loput roolit on täytetty kuvausten aikaan kolmekymppisten luonnenäyttelijöiden kermalla Noah Emmerichistä Mira Sorvinoon.

Natalie Portman näyttelee Willien isän naapuriin muuttanutta yliluonnollisen varhaiskypsää tyttöä, Martya. Hänen tarkoituksensa on edustaa elokuvassa jonkinlaista jännittävämpää tulevaisuudennäkymää Willien järkevän, aikuisen asianajajatyttöystävän rinnalla. Willien ja Martyn lähes-flirttailu on sangen hälyttävää, sillä Portmanin hahmo on 13-vuotias (!). Afghan Whigs esiintyy elokuvassa – mykistävää kyllä – pikkuruisen minnesotalaiskaupungin kapakassa.

Kev ja maailman grungein pipo.

Onko se mistään kotoisin? On se! Elokuva on kasvanut vaivihkaa yhdeksänkymmentälukulaiseksi minikulttiklassikoksi, joka toteuttaa grunge-ajan nuhjuisen ja jaarittelevan charmin paremmin kuin juuri mikään muu saman aikakauden leffa. Epävarmuus tehdyistä valinnoista, katumus joistakin toisista ja nuoruuden loppu roikkuvat lempeästi ilmassa kuin 1990-luvun baarien tupakansavu. Harva elokuva tavoittaa näin tarkasti sen tietyn haikeansuloisen tunteen, jonka vierailu vanhassa kotikaupungissa aikuisiällä aiheuttaa.

Elokuvan grungeimmat biisit? Itseoikeutetusti mukaan kuuluu Afghan Whigsin baarissa esittämä rähjäinen tulkinta Barry Whiten Can’t Get Enough of Your Love, Babe -kappaleesta. Satchelin supergrungesti nimetty pianoballadi Suffering ansaitsee paikan nimellään. Eräässä kohtauksessa kaveriporukka innostuu veisaamaan Neil Diamondin Sweet Caroline -kappaletta, josta oli jo tuolloin tullut urheilutapahtumien vakiotavaraa. Ei kovin grungea.

Onko puvustuksessa grungea? Kysytkin vielä! Löytyy ruutua – sekä paidan että takin muodossa. Löytyy teddyvuorifarkkutakkia, mustaa nahkarotsia ja villapaitaa. Onpa mukaan ujutettu myös flanellipaidan ohella grungen tärkein fashion statement: pitkähihainen kalsaripaita, jonka päällä on t-paita. Lisäksi, ja mikä tärkeintä: Kev-hahmolla on maailman grungein pipo.

Ruutupaitaisuusprosentti: 77%

Video ei ole enää saatavilla

#4 Reality Bites (1994)

Siis mikäs tämä nyt olikaan? Valtavirran komediarooleistaan tunnetun Ben Stillerin toinen ohjaustyö on varmaan se toiseksi tunnetuin grunge-elokuva. Pääosia näyttelevät indie-jumalat Ethan Hawke ja Winona Ryder.

Elokuva kertoo neljästä parikymppisestä houstonilaisesta, jotka – yllätys! – yrittävät etsiä paikkaansa tässä hullussa maailmassa. Kuten elokuvan julistekin osoittaa, se oli myös esteettisesti 1990-luvun nuorisoelokuvista grungeimpia.

Hawken esittämällä hahmolla, joka tietenkin laulaa bändissä, on lisäksi elokuvahistorian grungein nimi: Troy Dyer. Ryderin roolihahmon nimi on puolestaan Lelaina, koska 1990-luvulla ihmisillä, tai ainakin indiepoppareilla ja elokuvahahmoilla, oli sellaisia nimiä kuin Lelaina.

Elämäm koulun valmistujaiset.

Onko se mistään kotoisin? Kyllä Reality Bitesin yhä mieluummin katsoo kuin esimerkiksi kaatuu päistikkaa lasipöydän läpi. Sen MTV-pinnallisuuden kritiikki on vuoden 2018 näkökulmasta söpön alleviivaavaa ja tuomitsevaa ja omaan läpeensä kaupalliseen grunge-pöhinäänsä nähden aika hupaisaa. Esimerkki: Stillerin isolle pahalle musiikkivideokanavalle työskentelevä pukumies on leffan mielestä nolo dorka, koska pitää Baby, I Love Your Way -kappaleesta. Tänä päivänä noloina dorkina pidettäisiin pikemminkin popkulttuuritiedoillaan briljeeraavaa Troyta ja pelkästään tietynlaista musiikkia kuuntelevia elitistivätystelijöitä.

Ryder on osaan täydellinen lyhyine mustine hiuksineen ja hermostuneine bambinsilmineen ja niin kai on myös kosteasilmäinen Hawke, jonka ylimielinen pikku grungefilosofinilkkiys suorastaan tihkuu valkokankaalta.

Troy ja simppeleistä asioista nauttimisen taito.

Elokuvan grungeimmat biisit? Kohtaus, jossa päähenkilöt tanssivat The Knackin purkkapop-anthemin My Sharonan tahtiin huoltamon minimarketissa, on klassikko. Dinosaur Jr:n Turnip Farm ja Juliana Hatfield Threen Spin the Bottle.

Tietysti myös Ethan Hawken hahmon esittämä tahattomasti valitusangsti-grungea parodioiva I’m Nuthin’. Kappale alkaa käheästi höngityillä sanoilla ”Got a pothead mama, got a cokehead dad” ja enempää minun ei tarvitsekaan kertoa.

Onko puvustuksessa grungea? No on, on. Hawken löysästi päällä roikkuvista lyhythihaisista kauluspaidoista (tämä on Houston, ei Seattle) Janeane Garofalon roolihahmon pallokuvioisiin retromekkoihin puvustus on just jetsulleen ajan hengen mukaista. Grungea on myös se, että hahmot vetävät koko ajan röökiä, sisällä ja ulkona.

Ruutupaitaisuusprosentti: 81%

Video ei ole enää saatavilla

#3 Clerks (1994)

Siis mikäs tämä nyt olikaan? Hiljattain omien sanojensa mukaan ”massiivisen” sydänkohtauksen saaneen slackernörttikuningas Kevin Smithin mustavalkoisena kuvattu oodi joutenololle ja paskanjauhannalle popkulttuuriaiheista.

Smithin yhdessä kaveriensa kanssa taskurahabudjetilla tekemä ja työpaikallaan minimarketissa kuvaama elokuva nostettiin lähes välittömästi julkaisunsa jälkeen kulttisuosikin asemaan, 1990-luvun rosoisen tee-se-itse-eetoksen henkilöitymäksi, tai siis elokuvoitumaksi. Elokuva on poikinut jatkoa elokuvien, sarjakuvien ja ties minkä muodossa.

Paskanjauhantaa popkulttuurista Clerksin tapaan.

Onko se mistään kotoisin? Smithin podcasteja, sarjakuvia, elokuvia, stand-up-keikkoja ja kirjoja suoraan suoneen annosteleva fanijoukko vastaisi kysymykseen kaiketi ”FUCK YEAH, BRO!”. Ei elokuvan kirpparileffacharmi varmaan muiltakaan karkaa. Se näytteli nollabudjetteineen merkittävää – vähintään symbolista osaa – yhdeksänkymmentälukulaisen indie-elokuvan nousussa.

Elokuvan grungeimmat biisit? Leffan läpeensä grunge soundtrack maksoi tekijänoikeusmaksuina Smithille enemmän kuin itse elokuvan tekeminen. Sountrackiltä löytyy aikakauden tavanomaisia epäiltyjä Alice in Chainsistä Soul Asylumiin. Mutta grungein akti oli varmaan paikallinen newjerseyläisbändi Love Among Freaks, joka sävelsi musiikin elokuvaan ja äänitti sen neliraitanauhurilla. Now that’s grunge!

Onko puvustuksessa grungea? Jo vain! Elokuvan henkilöt pukeutuvat juuri niin kuin newjerseyläisten pikkukaupunkinuorten saattoi odottaa pukeutuvan vuonna 1994. Ja se taas johtui siitä, että he olivat newjerseyläisiä pikkukaupunkinuoria vuonna 1994. Ruutupaidat, rasti ruutuun. Löysät villaneuleet, toinen rasti. Väärinpäin käännetyt lippalakit, lisää rasteja.

Jay ja Silent Bob ovat newjerseyläisiä pikkukaupunkinuoria.

Grungeleffan lajityypille ominaisesti (ks. myös Singles, Beautiful Girls) varsinainen päähenkilö pukeutuu kuitenkin hahmoista ylivoimaisesti taviksimmin. Ehkäpä Hollywoodin viesti laimeasta valkoisesta jokamiespäähenkilöstä, jonka on tarkoitus tarjota yleisölle polku elokuvan maailmaan, oli mennyt perille myös elokuvantekoa vasta aloittelevalle Smithille.

Ruutupaitaisuusprosentti: 84%

Video ei ole enää saatavilla

#2 Singles (1992)

Siis mikäs tämä nyt olikaan? Reality Bitesin ohella tunnetuin grunge-leffa, ja ehkä alleviivatuimmin sellaisena markkinoitu. Singles on myös ainoa jutun elokuvista, joka tapahtuu grungen kotikonnuilla Seattlessa.

Leffan soundtrack oli tapaus, joka myi Yhdysvalloissa tuplaplatinaa ja taustoitti kaltaisteni ysärinuorten pillurallia pikkukaupunkien syrjäteillä. Soundtrackin on katsottu näytelleen merkittävää osaa grungen tunnettuuden hurjassa kasvussa 1990-luvun alussa.

Frasier ei ollut 90-luvun ainoa seattlelainen sinkku.

Onko se mistään kotoisin? Singles on Rolling Stone -lehden musiikkijournalistina aloittaneen ohjaajansa Cameron Crowen näköinen ja kuuloinen ihmissuhde-elokuva, jonka seattlelainen pääpari näyttää Seinfeld-hahmoilta vaihtoehtonuorten sijaan. Grungehommista elokuvassa vastaa sivujuonessa Citizen Dick -yhtyeineen tönöilevä Matt Dillon (taas!). Komedianäyttelijänä aliarvostettu Dillon pääsi kitaralaukkunsa ja toisen ysärilempparin, Bridget Fondan, kanssa myös elokuvan julisteeseen.

Singles vangitsee varsin hyvin zeitgeistin ja Seattlen kuhisevan grunge-skenen tunnelman baari- ja kahvilakohtauksissaan. Nähdäänpä elokuvassa klubikeikoilla myös hellyyttävän nuoret Soundgarden ja Alice in Chains. Romanttisena komediana Singles ei ole lainkaan hassumpi. Lajityypin kultakauden, 1990-luvun, asteikolla se on lähempänä Soundgardenia kuin Silverchairia.

Elokuvan grungeimmat biisit? Runsaudenpula yllättää, sillä periaatteessa kaikki grungen tärkeimmät aktit erästä myöskin Washingtonin osavaltiossa syntynyttä trioa lukuun ottamatta löytyvät soundtrackiltä. Voitte valita omat suosikkinne alkuperäisestä grungejyrästä Mother Love Bonesta Pearl Jamiin ja Mudhoneysta Soundgardeniin.

Nuorgamin virallinen suojeluspyhimys, änisevä conspiracy-kaljupää Billy Corgan smashingpumpkineineenkin esiintyy levyllä mainiolla Drown-kappaleella, joka julkaistiin useimpien muiden albumin kappaleiden tavoin ensi kertaa soundtrackilla.

Citizen Dick: ulkonäköään fiksumpi.

Onko puvustuksessa grungea? Eniten ruutuaikaa saavien Campbell Scottin ja Kyra Sedgwickin roolihahmojen tapauksessa ei ollenkaan (Scottilla on kerran Mudhoney-paita!). Bridget Fondan ja Matt Dillonin roolihahmojen tapauksessa: niin hiivatisti. Ja Dillonin Citizen Dick -bändihän on Pearl Jam: Eddie Vedder, Stone Gossard ja Jeff Ament. Puvustamon tuskin tarvitsi vaivautua vaihtamaan heidän ylisuuria Kangol-hattujaan ja repaleisten shortsien alta pilkottavia violetteja leggingsejään ”johonkin vähän grungempaan”.

Ruutupaitaisuusprosentti: 89%

Video ei ole enää saatavilla

#1 Noitapiiri (The Craft, 1996)

Siis mikäs tämä nyt olikaan? Yllätyshitiksi kavunnut teinikauhuleffa, jonka pääosissa nähdään elokuvan kuvaamisen aikaan nousukiidossa suoraan tähtiin olleet ysäristarat Neve Campbell ja Robin Tunney sekä pikemminkin lähtöportille jääneet Fairuza Balk ja Rachel True.

Elokuvassa Tunneyn roolihahmo muuttaa perheineen Los Angelesiin, jossa hän ystävystyy viileän ja salaperäisen kolmikon kanssa. Miksikö he ovat niin viileitä ja salaperäisiä? No tietysti siksi, että he ovat noitia. (Teininoidat olivat iso juttu ysärillä jo ennen Harry Potteria! Ks. esim. Sabrina teininoita). Elokuva on nauttinut jo parikymmentä vuotta vankkaa kulttisuosiota.

Robin Tunney, Fairuza Balk, Rachel True ja Neve Campbell ovat grunge-noitia.

Onko se mistään kotoisin? Noitapiiri edustaa femiinisempää grunge-aikakauden elokuvaa miesvaltaisempien kumppaniensa rinnalla. Se on karhea ja huolittelematon ja pöljä tavalla, jolla 2000-luvun puunatut teinidraamat sliipattuneine Zalando-malleineen eivät voisi koskaan olla.

Elokuva edustaa aikakautta, jolloin grunge oli kärsimässä julkista kuolemaa. Kurt Cobain oli sijoittanut haulikon suuhuns pari vuotta aiemmin, Soundgarden oli juuri hajoamassa ja Alice in Chains oli telakoitunut jäsentensä huumeongelmien vuoksi. Oli purkkaantuneen post-grungeteinipopin ja etenkin naisten aika nousta parrasvaloihin grungen miehisen kärinän jälkeen. Vuonna 1997 viisi Yhdysvaltain kuudesta myydyimmästä albumista oli jo naisartistien tekemiä.

Tätä kaikkea Noitapiiri on: rouheaa tyttöenergiaa, enemmän hömppää grungen tosikkomaisuuden jälkeen ja morbidia, kuoleman sävyttämää grunge-krapulaa.

Elokuvan grungeimmat biisit? Myös soundtrack on naisartistien juhlaa. Itseni kaltaisten luiskaharteisten ysäriteinipoikien ykkösihastus Juliana Hatfield levytti soundtrackille Marianne Faithfull -coverin Witches Song, joka on perinnetietoisuudessaan ja indiepopahtavuudessaan erittäin grunge. Nykyään pitkälti unohdettu altsupoptähti Heather Nova edustaa soundtrackilla grunge-ajan Lilith Fair -naisvoimaosastoa.

Löytyypä elokuvasta myös ”kaupallisen” post-grunge-soundin varhainen airut ja tietyssä vaiheessa kaikille levykauppojen cd-alelaareja kolunneille karmaisevan tuttu Sponge hirvittävällä grunge/seiskytlukurock-remellyksellään All This and Nothing.

Onko puvustuksessa grungea? No onko!!! Noitapiiri on paras elokuvallinen esimerkki koulupuku-grungen varteenotettavasta alatyylisuunnasta. Päähenkilöt pukeutuvat omaan makuun stailattujen koulupukujensa lisäksi laiskasti roikkuviin kukkamekkoihin, raidallisiin kalsaripaitoihin, ylisuuriin tummasävyisiin maiharitakkeihin ja pitkiin kaulariipuksiin. Riot Grll!

Ruutupaitaisuusprosentti: 666 %

Video ei ole enää saatavilla

Bonus! Kunniamaininta: Empire Records

Kuten julisteesi osoittaa, olet erittäin ysärialtsumuodikas. Olet kuitenkin myös niin sliipattu, yliyrittävä ja mairealla tavalla 90-lukulaisen sentimentaalinen, ettet voi olla aidosti grunge. Kurt olisi vihannut sinua. Olemme pahoillamme.

”Villi ja vapaa puoliponinhäntä.”

Karen Marie Ørsted eli MØ on monia asioita monille ihmisille: superstarojen yhteistyökumppani, tanskalaisen musiikin paras vientitoivo, omaperäisesti popmusiikkia eteenpäin puskeva säveltäjätaituri. Lisäksi hänellä on musiikkibisneksen parhaat poninhännät.

Koska Ørsted on hyllyttänyt poninhäntänsä ainakin toistaiseksi, päätimme juhlistaa MØn loistokkaiden poninhäntien muistoa ennen hänen esiintymistään kesäkuun Sideways-festivaalilla Helsingissä.

Seuraavassa MØn seitsemän vivahteikkainta poninhäntää parhausjärjestyksessä. Nuorgamin tyyli- ja tonokkityöryhmä esittää syvät pahoittelunsa esimerkiksi hiusstylisteille ja muotibloggareilla lähes täydellisestä tietämättömyydestään alan sanastosta. Voitte korjata termit kohdilleen kommenteissa!

7# Villi ja vapaa puoliponinhäntä

Yleinen poninhäntätyylivalinta MØn uran alkupuolelta. Villinä ja, todellakin, vapaana liehuva poninhäntä on paradoksaalinen ja haastaa poninhännän perinteiset assosiaatiot kontrolliin. Kuvan leopardiprinttimekko toistaa saman ristiriidan luonnossa elävän esikuvansa tavoin: on kyse vapaudesta, mutta äärimmäisen hallitussa ja tehokkaassa muodossa. Aivan kuten monissa MØn lauluisaa!

Poninhännän tunnussävelmä: MØ – Pilgrim

Video ei ole enää saatavilla

#6 Die Antwoord -takatukkaponnari

Eteläafrikkalaisen Die Antwoord -yhtyeen Yolandi Visserin omintakeisen tyylin elävästi mieleen tuova poninhäntä-takatukkasekamelska. Tässä poninhäntätyylissä on sekä bodya, sporttia että tsemppistä. Se jättää health goth -tyylin läähättämään kajalit valuen jonon hännille pinkaistessaan itse New Yorkin maratonin kärkiryhmään.

Poninhännän tunnussävelmä: Cashmere Cat feat. MØ & SOPHIE – 9 (After Coachella)

Video ei ole enää saatavilla

#5 Punknuttura

Tämän kuvan kohdalla törmäämme jo muinoin sumerialaisia mystikkoja askarruttaneeseen kysymykseen: voiko nutturakin olla ponnari? Voi se. Nuttura ei ole muuta kuin kasaan litistetty poninhäntä, jolta on riistetty vapaus. Tämä pään päälle kasattu nuttura on sormivärimaalaukselta näyttävän hiusvärin kera Insta-sukupolven versio punkista: rikkumattoman tyylitietoinen ja huolitellun huolittelematon; kuvausvalmis, aina.

Poninhännän tunnussävelmä: MØ – Waste of Time

Video ei ole enää saatavilla

#4 Salaperäinen sivuponnari

Simppeli sivuponinhäntä luo loppuunkaluttuudestaan huolimatta mielleyhtymiä sekä alati kiehtovaan kahdeksankymmentälukuun että voimistelusaleihin. Eikö tällaisessa poninhännässä voisikin tähdittää lukiohuutosakin johtajasta kertovaa pikimustaa satiiria Trumpin ja lähes viikottaisten kouluampumisten aikakaudelle? MØn ilme vastaa yksiselitteisesti: totta helvetissä voisi.

Poninhännän tunnussävelmä: MØ – Nostalgia

Video ei ole enää saatavilla

#3 Jännittävä lettinippu

MØta on aiemminkin syytetty kulttuurisesta omimisesta, erityisesti Major Lazerin kanssa tehdyn megahitin Lean Onin vapaasti intialaisesta kulttuurista lainaavan videon jälkipyykkiä pestäessä. Myöskään tässä mustien naisten pikkuleteistä eli dreadeista innoituksensa anastavassa ponnarityylissä ei olla kaukana kulttuurisesta omimisesta. Ottaen huomioon, että maailman kulttuurit perustuvat pitkälti lainaamiseen ja että rotuun, etnisyyteen ja kulttuuriin liittyy oikeita, poliisiväkivallan kaltaisia vääryyttään raikaavia epäkohtia, me Nuorgamin tyylityöryhmässä emme jaksa kuitenkaan pahastua asiasta. Päinvastoin: tämä läpeensä jännittävä poninhäntätyyli nappaa rankingissamme himoitun kolmossijan!

Poninhännän tunnussävelmä: Major Lazer feat. MØ – Lean On

Video ei ole enää saatavilla

#2 Old school -palmikko

Tämä on se perusmallin korkea palmikoitu poninhäntä, josta muodostui MØn uran alussa 2010-luvun alkupuolella hänen tavaramerkkinsä. Raikas ja tyylikäs palmikko edustaa kuitenkin myös särmää ja hallintaa. Se sanoo: ”Ainoa joka tähän palmikkoon tarraa olen minä! Miksi luulet, että se on noin korkealla?”

Poninhännän tunnussävelmä: MØ – Dark Night

Video ei ole enää saatavilla

#1 Moderni design-kuontalo

Tämä fantastinen poninhäntä tuo mieleen modernin taiteen ja niin kutsutun mid-century modern -tyylisuunnan designin luonnosta innoittuneet pelkistetyt muodot. Me Nuorgamin suunnittelutiimiläiset olemme vakuuttuneita, että MØ on hakenut inspiraation poninhäntäänsä legendaarisesta Lokki-kuosista, jonka Maija Isola suunnitteli Marimekolle vuonna 1961. Hyvä MØ! Hyvä Suomi!

Poninhännän tunnussävelmä: MØ – Walk This Way

Video ei ole enää saatavilla

”Koskaan ennen Hotline Blingiä ei räppäri ollut tehnyt julkisesti jotain näin ihanan ja nerokkaan noloa alleviivaamatta, että tää on sitten vitsi hei!”

Tällä kappaleella Drake tanssi itsensä jutun kirjoittajan sydämeen.

”You used to call me on my cell phone
Late night when you need my love
And I know when that hotline bling
That can only mean one thing”

Tunnustusten aika: en aluksi juuri välittänyt Hotline Blingistä – edes sen jälkeen, kun tiesin ystävieni intoilevan, etteivät ole juuri muuta päiväkausiin kuunnelleet.

Tämä ei ole varsinaisesti ensimmäinen kerta, kun olen ollut väärässä.

Epäonnistuminen kappaleesta innostumisessa on sikälikin tuomittavaa, että sen soundi on niin omalaatuinen. Toki riisuttua r&b:tä oli tehty 2010-luvulla niin paljon – eikä vähiten Draken toimesta – että sille oli keksitty niinkin typerä nimi kuin PBR&B hipsterikalja Pabst Blue Ribbonin mukaan.

Mutta Hotline Bling oli jotain vähän erilaista: trooppisesti thaihierovaa nyyhkyminimalismia, joka kuulostaa vähän siltä kuin Whamin Club Tropicana olisi pumpattu täyteen hevosrauhoittavia ja suljettu pehmustettuun eristysselliin, jossa In the Air Tonightin hiljaisten kohtien rummut soivat taustalla. (No okei, ehkä aika vähän, mutta Phil Collinsin rummut ainakin kimmahtelevat pehmeästi huoneen seinistä.) Drake on jatkanut myöhemmin samalla trooppisella sekoituksella murskahiteillään One Dance ja Passionfruit.

Kappaleella ei ollut alun perin mitään aikomusta olla hitti. Drake julkaisi sen Soundcloud-sivullaan eräänlaisena Meek Mill -dissausraita Back to Backin b-puolena. Mutta niin vain kävi, kuten joskus käy: ihmiset löysivät kappaleen omine neuvoineen ja pitivät sen tenhoa vastaansanomattomana.

Moni internet-tuohtuja on pitänyt kappaleen sanoitusta ongelmallisena. Se saattaisi olla sitä enemmänkin, ellei Draken (tai siis tarinan kertojan) vaikerrus siitä, ettei ex-tyttöystävä pysy enää kotona vaan ramppaa ulkona uusien kavereiden kanssa, kuulostaisi niin pohjattoman säälittävältä äninältä, että yritys kontrolloida paljastuu siksi mitä se onkin – naurettavaksi. Vaimeahkoa lutkaleimausta on toki kuultavissa.

Vaan on kappaleessa aitoa haikeuttakin, peräänitkua ja menetystä ja peruuttamattomuutta. Etenkin kertosäkeessä, jossa Drake kietoo menneisyyden vonkauspuhelut lähinostalgian huntuun. Hän saa nimittäin kännykän konseptin kuulostamaan arkaaiselta. Tuulahdukselta kitten heels -kenkien, Kate Hudsonin romanttisten komedioiden, All Saints -halternecktoppien ja simpukkapuhelinten romanttisesta maailmasta. Ehkä yksinkertaisesti siksi, että käyttää sellaisia aataminaikaisia käsitteitä kuin ”hotline” ja ”puhelimella soittaminen”.

Samaan kategoriaan kuuluu myös musiikkivideo ajankohtaisena tai merkityksellisenä kulttuurituotteena. Ja kuinka ollakaan: Hotline Blingin video on yksi niistä harvoista 2010-luvun musavideoista, jotka ovat murtaneet tiensä lähelle yhtenäiskulttuurista tunnistettavuutta.

Tällä videolla Drake faijatanssi itsensä tuhansiin meemeihin ja suoraan minun sydämeeni. Koskaan aiemmin ei räppäri ollut tehnyt julkisesti jotain näin ihanan ja nerokkaan noloa alleviivaamatta, että tää on sitten vitsi hei! Siksi(kin) Hotline Bling yksinkertaisesti on koettava videonsa kera.

Video ei ole enää saatavilla

”Säveltäessään Midnight Cityn Anthony Gonzalez tuli tehneeksi sisäsyntyisyys vs ympäristö -debatissa vahvan kannanoton jälkimmäisen puolesta. Los Angelesin vaikutus kappaleen tummana kimaltelevaan soundiin on niin ilmiselvä.”

Kappale, jolla Anthony Gonzales ajoi sähkömoottoripyöränsä suurkaupungin valoihin – ja hittilistoille.

”Waiting for a roar
Looking at the mutating skyline
The city is my church
It wraps me in the sparkling twilight”

Ö-whiu-u-whö-ö-WHA! Ö-whiu-u-whö-ö-WHA! Ö-whiu-u-whö-ö-WHA! Ö-whiu-u-whö-ö-WHA-A-A-A!

Kaikkihan tämän tuntevat. Se on 2010-luvun the koukku: ensi kuuleman jälkeen laakista tunnistettava ulina, jota Samuli Knuuti kuvaili Nuorgamin 2000-luvun pophelmet -sarjan Midnight City -esseessään ”orgasmissaan piehtaroivaksi robottinorpaksi”.

Vielä edellislevy Saturdays = Youthilla osin lähes pastoraalista, joskin isosti kasaria, elektronista shoegazea tarjoillut nokkajehu Anthony Gonzalez ajoi Midnight Cityllä sähkömoottoripyöränsä suoraan kuluvalle vuosikymmenelle, suurkaupungin valoihin – ja ensimmäistä kertaa listoille.

Kappaleen massiivinen suosio jätti Gonzalezin ambivalenttiin mielialaan. Toisaalta oli tietysti mukavaa, että ohjelmistossa oli varma täky, johon yleisö reagoi. Toisaalta: kuten niin montaa puolivahingossa poptähteyteen tietyllä kappaleella singahtanutta taiteilijatyyppiä aiemmin, myös Gonzalezia ärsytti, että ihmiset sivuuttivat kokonaan hänen muun uransa, kymmenet kappaleet ja useat albumit, jankuttaakseen tästä yhdestä, loputtomasti.

Anthony, koska olen biljoonaprosenttisen varma, että luet tätä suomeksi kirjoitettua pienehkön musasaitin artikkelia juuri tällä hetkellä: Emme voi itsellemme mitään! Midnight City on vain niin penteleen hyvä!

Antibesin piskuisesta ranskalaiskaupungista kotoisin oleva Gonzalez oli kerännyt kimpsunsa ja kampsunsa ja muuttanut Los Angelesiin ennen Midnight Cityn emolevyn Hurry Up, We’re Dreamingin säveltämistä. Säveltäessään Midnight Cityn Gonzalez tuli tehneeksi sisäsyntyisyys vs ympäristö -debatissa vahvan kannanoton jälkimmäisen puolesta. Suurkaupungin – ja nimenomaan Drive-elokuvan modernia noiria taustoittaneen Los Angelesin – vaikutus kappaleen tummana kimaltelevaan soundiin on niin ilmiselvä.

Mutta kiskaistessaan kappaleen koukun kaiketi hengellisen inspiraation puuskassa eetteristä Gonzalez suoritti samalla viharikoksen musiikkia vastaan. On nimittäin helppo esittää, että kappale on vähintään osavastuussa neljästä ja puolesta miljoonasta samaan tapaan mutta äärettömästi huonommin ulisevasta ja törisevästä syntikkafonilla/-huilulla/-bassopasuunalla/-jne. tehdystä koukusta, jotka täyttivät hittilistat vähän myöhemmin samalla vuosikymmenellä.

Mutta ei se mitään, Anthony! (Oletan, että olet jatkanut lukemista.) Me annamme sinulle anteeksi. Midnight City on kaiken sen arvoinen.

Video ei ole enää saatavilla

Vaadimme Cardi B:n Sinkkuelämää-sarjaan! Kuvat: Teemu Kivikangas.

Nuorgam esittelee viisi muusikkoa, jotka joko eivät ole esiintyneet tv-sarjoissa tai ovat esiintyneet tyystin väärissä sarjoissa läpeensä epäsopivissa rooleissa.

Nuorgam Mk I:n aikana teimme toisinaan juttuja, joiden motiivia tai alkuperäistä kuningasideaa emme jälkeenpäin oikein muistaneet itsekään. Haluamme Petoksen Kotikatuun! Unelmaroolit kuudelle räppärille oli yksi niistä jutuista.

Koska emme muistaneet mistä – ja vielä tärkeämpää: miksi ihmeessä – tällainen idea oli siinnyt, päätimme luonnollisesti tehdä sille jatko-osan!

Ohessa esittelemme viisi muusikkoa, jotka joko eivät ole esiintyneet tv-sarjoissa tai ovat esiintyneet tyystin väärissä sarjoissa läpeensä epäsopivissa rooleissa. Unelmien rooleja räppäreille olivat loihtimassa televisiofabulistit ja räpentusiastit Juuso Janhunen, Tuomas Kokko, Oskari Onninen ja Santtu Reinikainen.

#1 Kasmir Kuppilat kuntoon, Jyrki Sukula! -ohjelmaan

Kuka: Collarbone- ja 15 Minutes Before the Dive -yhtyeissä ennen läpimurtokesähittiään Vadelmavenettä laulanut Kasmir eli Thomas Kirjonen.

Ei esiintynyt: Tv-uutisissa Axl Smithin salakuvausoikeudenkäyntien yhteydessä. Hyvä niin.

Olisi pitänyt esiintyä: Syksyllä Kasmir palaa keittiöön, kun hänen resepteistään koostuva keittokirja julkaistaan. Jyrki Sukulalle on siis töitä.

Ohjelmassa Sukula marssii Siltaseen etsimään Kasmiria – ei löydä. Lopulta Sukula saapuu Kasmirin kotiin, mutta on tyytyväinen ruokaan.

Pitää löytää muuta haukuttavaa. Kasmir erehtyy soittamaan musiikkiaan.

”Vittu mitä väninää”, Sukula rähjää ja avautuu kameralle, että eikö tuo itse näe, mihin ura nykymeiningillä on menossa.

”Tajuuksä, että kohta sä oot taas Collarbonessa tai 15 Minutes Before the Divessa tai vittu keittiössä, kun noita bändejä ei enää oo!”

Kasmir vetäytyy kotiinsa, avautuu kameralle itkien, ettei ole koskaan kokenut mitään näin rankkaa. Hän kuuntelee Sukulan hänelle jättämiä levyjä Princestä Janelle Monáeen ja Rufus Wainwrightiin, tilaa Woltilla ruokaa ja pohtii elämäänsä.

Jakson lopussa studiolla äänitetään uusi kappale. Sukula huutaa, Kasmir kärsii. Lopputulos on suurempi hitti kuin Vadelmavene. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

#2 Cardi B mihin tahansa valkoisten tylsimysten kansoittamaan sarjaan

Kuka: Vasta 25-vuotias newyorkilainen eteni silmänräpäyksessä strippiklubilta Instagram-julkkikseksi ja Love & Hip Hop: New York -sarjan tähdeksi ja edelleen Yhdysvaltain listaykköseksi sekä ensisinkullaan että debyyttialbumillaan. Cardi tunnetaan musiikillisen menestyksensä lisäksi no filter -tyyppisestä ulosannistaan ja jäljittelemättömästä, erilaisten viserrysten ja epätavallisen intonaation rytmittämästä puheenparrestaan. Tästä voitte katsoa, kun joka ilta miljoonayleisön edessä työkseen keskusteleva talk show -isäntä yrittää räpiköidä Cardin kelkan perässä pääsemättä edes lähelle kyytiin nousua.

Ei esiintynyt: Cardi B ei – murheellisesti – rikastuttanut sen koommin Ratsutilan nuoret-, Seinfeld– tai Girls-sarjojen kuin Kaikki rakastaa Raymondin tai Gilmore Girlsinkään kalmankalpeaa tavisgalleriaa. Luoja tietää, että hänelle olisi ollut käyttöä.

Olisi pitänyt esiintyä: On selvää, että Cardi B:n ainutlaatuisille lahjoille olisi ollut eniten käyttöä kahdessa rakastetussa vitivalkoisten New York -televisiosarjojen instituutiossa, Sinkkuelämää– ja Frendit-sarjoissa. Sinkkuelämää ja Frendit ovat niin voimakkaalla kloorilla valkaistun jauhon valkeita sarjoja, ettei niille nykyisessä muodossaan varmaan edes näytettäisi vihreää valoa vuonna 2018. (Toisaalta: onhan meillä Will & Grace. Taas. Ja Game of Thrones. Ja Billions. Ja… okei, unohtakaa, että sanoin mitään.)

Frendien tyhjästävalittajat Cardi piiskaisi ruotuun hyminöiden, keikausten, kiekausten, viserrysten ja villisti viuhtovien kahdeksansenttisten koristekynsiensä siivin. Jopa Chandler olisi niin ulalla, ettei kerrankin (vai kerrankaan? suomen kieli on niin vaikeaa… – toim. huom.) osaisi – taivaille kiitos – sanoa mitään vaan tuijottaisi chandlermäinen monttunsa auki tätä korkeampaa olentoa, joka on laskeutunut kolmannesta ulottuvuudesta sulostuttamaan piimänvalkean nuorisoseurakunnan turboahdettua versiota valkoisesta etuoikeudesta. Central Twerk, amirite?

Sinkkuelämän Carrie ei puolestaan ehtisi kirjoittaa pilottijaksossa kahta lausetta lobotomoitua aforismijournalismiaan ennen kuin Cardi soittaisi langattomalla lankapuhelimella naukuakseen puoli tuntia Carrien korvaan.

Tämä jättäisi neuroottisen Carrien niin syvään hämmennyksen tilaan, että kolumni jäisi valmistumatta ja hän saisi potkut. Irtisanominen ja kymmenien tuhansien dollareiden kolumnistikuukausipalkan (tiedän, tiedän: yrittäkää kestää…) menetys johtaisi asunnon menetykseen.

Kodittomana New Yorkin kaduilla harhaillessaan Carrie alkaisi ymmärtää massakulutushysteerisen myöhäiskapitalismin loogisen mahdottomuuden ja seuraukset erityisesti maapallolle, kolmannen maailman työläisväestölle ja urbaaneille köyhille. Hän alkaisi aktivistiksi, joka törmäisi vapaaehtoistyössään poliitikkoihin, virkamiehiin, bisnesmaailman edustajiin ja tavallisiin newyorkilaisiin kaikilta yhteiskunnan tasoilta.

Useimmiten hän kuitenkin taittaisi peistä narsistisen sortokapitalismin perimmäisen symbolin, Mr. Bigin kanssa. Sinkkuelämää-sarjasta kasvaisi globaalin kapitalismin tutkielma. Sarja voittaisi 28 Emmy-palkintoa ja siitä alettaisiin puhua ”kaikkien aikojen parhaana tv-sarjana”.

Ja kaikki tämä Cardi B:n ansiosta. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

#3 Future Viikinkeihin

Kuka: Aikamme suuri näkijä ja kokija. Georgian Atlantassa uransa aloittaneen räppärin tavaramerkki on överi-autotunetettu, laulun ja räppäämisen välimaastossa pujotteleva mumina-flow. Käsittämättömän tuottelias artisti on parhaimmillaan julkaissut yhdessä vuodessa kolme mixtapea ja albumin. Hän on myös 2010-luvun ainoa räppäri, jolla on ollut kaksi julkaisua Yhdysvaltojen Bilboard-listan ykkösenä samana vuonna. Satojen miljoonien striimauslukuihin yltäneitä biisejä tehtailleen artistin suosiossa on yllättävää lähinnä se, että hänen rosoinen autotune-tulkintansa on pahimmillaan – tai parhaimmillaan – kovin nihilististä ja vieraannuttavaa.

Ei esiintynyt: Future ei esiintynyt Donald Gloverin tähdittämässä Atlantassa, koska se olisi ollut aivan liian ilmeistä.

Olisi pitänyt esiintyä: History Channelin tuottama, Suomessa HBO:n jakelema Viikingit-sarja olisi kaivannut Futuren vierailua, tai jopa vakituista roolitusta. Tuotantokausi tuotantokaudelta älyttömämmäksi yltyvä Viikingit on tahattoman komiikan ja sopivasti pösilön toimintadraaman juhlaa.

Vai mitä pitäisi ajatella sarjasta, jossa Jasper Pääkkönen esittää norjalaista viikinkisoturia, jota pelätään tämän raivonpuuskien ja kyltymättömän verenhimon takia? Sitä silmienpyörittelyn ja hampaat irvessä päästeltyjen taisteluhuutojen määrää! Peter Franzén sentään yrittää, mutta koko homma on tehty historiallisesti lähes yhtä suurella epätarkkuudella kuin Soturiprinsessa Xena, joten viihdearvo on taattu.

Sarjan viidennellä kaudella yksi sen keskushenkilöistä, viikinkiprinssi Björn Ironside päätyy mm. Pohjois-Afrikkaan ja Välimeren kuhiseviin kauppakaupunkeihin. Futuren olisi pitänyt olla tällä kaudella aavikkorannikon mystinen oraakkeli. Näkijä, joka lausuu aikansa surullisista kohtaloista epämääräistä, mutta kaikki erämaan vaeltajat hämmennyksen ja suurien visioiden valtaan saattavaa runonlausuntaa. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

#4 Are Seinfeldiin

Kuka: Are on muun muassa freestyle-taidoistaan ja itseironian sävyttämästä huumoristaan tunnettu jyväskyläläinen räppäri. Hän julkaisi Jaalan elämää -esikoislevynsä vuonna 2010, jolla hän räppää esimerkiksi: ”Ei vaan kiinnosta miltä kämppä näyttää, se on vitun sama, ei siellä kukaan tuu käymään.”

Ei esiintynyt: Are ei esiintynyt 1980-luvun hittisarja Ihmemies Macgyverissa, koska erinomaisesti onnistuneesta koekuvauksesta huolimatta näyttelijä Dana Elcar tuli valituksi Pete Thorntonin rooliin. Tuotantoyhtiö kiitti Area mielenkiinnosta ja perusteli päätöstään sillä, että Phoenix-säätiön johtotehtävissä toimivan henkilön esittäjäksi sopii paremmin Area vanhempi mies.

Olisi pitänyt esiintyä: 1990-luvun klassikkokomediassa Seinfeldissa epäonnen soturit George Costanza ja Are ajautuvat tukkanuottasille. George istuu lounasravintolassa ensitreffeillä viehättävän tummaverikön kanssa.

Georgen poistuessa wc-tiloihin naisen seuraan liittyy Are. Hetkeä myöhemmin Georgen ja Aren välille kehittyy lakonisia nokkeluuksia vilisevä dialogi. Sananvaihdon jälkeen tummaverikkö päättää poistua lounasravintolasta Aren seurassa, koska hänellä on tuuheampi tukka kuin Georgella. Muuta merkittävää eroavaisuutta heillä ei oikeastaan olekaan. (Tuomas Kokko)

Video ei ole enää saatavilla

#5 Pikku G Leijonan luolaan

Kuka: Henri Vähäkainu, yli 150 000 levyä myynyt entinen esiteinitähti, kepulainen ja nykyinen nostalgia-artisti ja start-up-yrittäjä.

Ei esiintynyt: Nuorgam ei saanut käsiinsä listaa tv-ohjelmista, joihin Pikku G:tä on pyydetty tuomariksi, juontajaksi tai muuten vain naamailemaan, mutta se on todennäköisesti hyvin pitkä.

Olisi pitänyt esiintyä: Aiemmin Leijonan kitana tunnetun Leijonan luolan seuraava tuotantokausi kaipaa tähtiyrittäjää, joten kesäfestaribuumin ja vaihtelevasti startanneen comebackinsä jälkeen Pikku G astelee tuomariston eteen.

Anne Berner (kesk) on palannut ministeri-Audista tuomariksi, samoin julkisuuspelostaan yli päässyt Toivo Sukari (kehittyvien maakuntien Suomi). Hjallis Harkimokin (Liike nyt) haluaa kaiken mahdollisen näkyvyyden epäpoliittiselle epäpuolueelleen.

Pikku G on jo aiemmin kertonut vaihtaneensa keskustalaisuuden kokoomuslaisuuteen. Muutenkin hän on aina ollut yrittäjähenkinen – harva muistaa, että hän on tehnyt biittejä Coach Beats -nimisen tuottajakaksikon alaisuudessa muun muassa JVG:lle ja Cheekille.

Vuonna 2010 julkaistussa haastattelussa Pikku G sanoi yhä elävänsä säästöillä, jotka on tienannut Räjähdysvaara-vuosinaan. ”Kun rahaa alkaa seuraavan kerran tulla isosti sisään”, hän aikoo sijoittaa.

Nyt sitä tulee. Pikku G esittelee yleisölle AppGyver-nimisen sovelluksen, jolla yritykset pystyvät luomaan alkeellisia pienoissovelluksia omiin tarpeisiinsa. Sille on kerätty jo vuosia riskirahaa. Sijoitukset lasketaan kuudella numerolla. Pikku G on yrityksen operatiivinen johtaja. Työntekijöitä on kymmeniä.

Suomen uuden innovaatiopoliittisen strategian ansiosta Leijonan luolassa jaetaan tällä kaudella myös Tekes-rahaa. Sitä AppGyver on saanut jo aiemmin.

Me ollaan nuoriso, me ollaan tulevaisuus. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

”Azealia Banksin nopea ja tarkka räppäys on tähän tarpeeseen täydellistä, niin myös minimalistinen, mustavalkoinen musiikkivideo.”

Känkkäränkkätrolli tuli tehneeksi heti vuosikymmenen alussa hiphopin muotovalion.

”I’m a rude bitch nigga
What are you made up of?”

Onko jotain epäilystä siitä, että 212 kuuluu 2010-luvun kymmenen parhaan kappaleen joukkoon?

Ei tietenkään ole. (Sain juuri korvanappiini tiedon, että Nuorgamin listauksessa se ei kuitenkaan topkymppiin päässyt. Sacredieu!)

Tällaisen iskuvoiman onnistuu taikomaan kappaleeseen joku suunnilleen kerran vuosikymmenessä. 212 on ”musiikkisaittiräpin” platoninen ideaali. Siinä ei ole mitään liikaa, ei mitään liian vähän.

Nopea ja tarkka räppäys on tähän tarpeeseen täydellistä, niin myös minimalistinen, mustavalkoinen musiikkivideo, joka nyhtää irti kaiken hyödyn Banksin ”Minni Hiiri vittuilee” -vibasta. Jopa tämän vuosituhannen tunnetuin minimalisti Steve Jobs olisi arvostanut, ellei olisi ollut sertifioitu molopää, joka tuskin ymmärsi räppiä enempää kuin esimerkiksi sanskriitinkielistä eeppistä runoutta.

Kappaleen omaperäisyyttä korostaa se, että huolimatta musiikillisen jalanjälkensä koosta juuri kukaan ei edes yrittänyt kopioida sitä – ainakaan menestyksekkäästi. (Voisi toki väittää, että muun muassa Vince Staplesin hirmuiset lekat ovat paljonkin velkaa 212:lle.)

Vuosikymmenen alun jälkeen hiphop lähti eri suuntiin kuin mitä Banks yritti viitoittaa. Se alkoi kuulostaa enenevässä määrin dullahorkkaiselta vainoharhamuminalta. Usein sen määrittäväksi piirteeksi nousi nihilismi – syvänä erotuksena vaikka maailmaa ja musiikillista kekseliäisyyttä syleilleeseen 1990-luvun golden age -räppiin.

Sen pääasialliset värit olivat musta ja savunharmaa ja esteettinen asenne jonkinlainen post-lilwayneaaninen performoitu vinous. Toisaalla taas Kanye ja Drake suolsivat herkkiä tuntojaan herkille milleniaaleille – ja tietysti myös meille herkkäsieluisille möhiksille.

Näitä yhdistävä tekijä oli niiden välimatka Azealia Banksin musiikkiin. Ei ehkä ihme, että oltuaan lyhyen hetken zeitgeistin kärjessä Banks hävisi kuvista. Tai itse asiassa – ei hävinnyt. Huomio vain siirtyi lähes tyystin Banksin musiikista hänen pöljäilyynsä Twitterissä ja muualla.

Lienee väistämätöntä, mutta on silti sääli, että Banksin myöhempi maine ensiluokkaisena känkkäränkkätrollina hämärtää 212:n arvoa. Lisäksi Banks on tuskin tehnyt itselleen palveluksia jatkamalla uppiniskaisesti omilla poluillaan hiphopin trendeistä piittaamatta. Mutta se ei ole kappaleen vika.

212 on nimittäin lajinsa muotovalio. Se on moderni klassikko siinä missä Aallon 406-nojatuoli ja Die Hard -elokuva. Menkää kuuntelemaan.

Video ei ole enää saatavilla

Hannu Mikkola tekee odottamattoman comebackin aivan Nuorgamin viime metreillä!

Urheilun seuraaminen on eräs ihmiselämän osa-alueista, jossa tieto kulkee suorinta tietä aivojen tunnekeskuksena toimivaan mantelitumakkeeseen kulkematta järjellä tunnetta säätelevän aivokuoren kautta. Urheilu saa siis ihmiset patahulluiksi, itkeviksi, nauraviksi, ylösalas vieteriukkoina pomppiviksi, milloin kellekin vesikauhuisesti raivoaviksi järjen ameeboiksi sekunnin sadasosissa. Mikä voisi olla sen hienompaa?

Urheiluohjelman tunnussävelmän tarkoitus on pumpata katsoja täyteen adrenaliinia ja odotusta minuuttien päässä odottavaa toivon, jännityksen, ilon ja pettymyksen täyttämää riemu-/kauhuparaatia kohtaan. Siksi ne on pakollista laittaa nyt pakettiin.

Meillä on usein ollut Nuorgamissa puhetta matalan kynnyksen jutuista – siis artikkeleista, jotka olisivat lyhyempiä kuin Himasen Sininen kirja ja joiden lukemiseen ei näin ollen menisi koko iltapäivää. Sitten olemme pikimmiten kirjoittaneet 40 000 merkin jutun post-psykedelisestä hanurimusiikista.

Mutta entäpä nyt, viimeisenä päivänä? Onnistuisimmeko tiivistämään ilmaisuamme ratkaisevasti – etenkin kun tänään julkaistaan useita pidempiäkin juttuja? Yritetään.

#1 Canal+ – Hockey Night

Video ei ole enää saatavilla

Nykyään ei vaan osata. Kadonneet ovat Jutin ja Saukkosen oranssit pikkutakit, tilalla niin tylsä tunnari, että kukaan muu tunnareista ei halua puhua sille urheilutunnarien saunaillassa.

Lopputulos: 0-116

#2 PTV – Jääkiekon MM 1992

Video ei ole enää saatavilla

Verratkaa nyt vaikka tähän halvan ysäripornon lailla uhkeasti sykkivään PTV:n tunnussävelmään, joka huipentuu maailmanhistorian muovisimman ihmistunteen herättävään melodiaan. Hienoa.

Lopputulos: 96-69

#3 MTV3 – Formula 1

Video ei ole enää saatavilla

Maikkari luotti Formula 1 -lähetyksensä tunnussävelmässä hyväksi havaittuun kansanperinteeseen: teknisesti säihkyvään urheilutunnarirockiin. (Ks. myös kaikki jääkiekon MM -lähetykset ennen kuin hevistä tuli muotia.) Tunnari kiitää kuin Keke Rosberg gasellin seljässä.

Lopputulos: 0-100 km/h 4 s

#4 CBS – Super Bowl XXI

Video ei ole enää saatavilla

Amerikkalaiset ovat ymmärtäneet jotain olennaista tv-urheilusta: se on pohjimmiltaan hölmöä megaluokan viihdettä, ei raudanmaku suussa suoritettua kansalaisvelvollisuutta. Tämä tunnari herättää minussa halun tehdä urotekoja ja pelastaa impiä pulasta.

Lopputulos: 39-20

#5 YLE – Urheiluruutu

Video ei ole enää saatavilla

Kaikkien urheiluohjelmatunnussävelmien äiti, siskopuoli, kummisetä ja esi-isä – siis Leevi and the Leavingsin maaginen Tuhannen markan seteli. Onhan koosteessa muutakin hauskaa, mutta tätä sekuntikellon tarkkuudella tikkaavaa klassikkoa urheilummaksi ei urheilutunnari voi enää mennä. Ko. nerokkuudesta eroon hankkiuduttuaan Urheiluruutu on nähnyt vain huonoja päiviä. Missä Anssi Kukkonenkin on?

Lopputulos: 50-0

#6 Canal+ – Valioliiga

Video ei ole enää saatavilla

Katsokaa nyt: Tuhannen markan seteli on niin tavaton klassikko, että Kasabian kavalsi kappaleesta Valioliigatunnarinsa leijonanosan! Ei ole laitaa lain tämmöinen.

Lopputulos: 0-0 (0-0)

#7 Channel 9 – Cricket Test Match

Video ei ole enää saatavilla

Ovatko kriketin pelaajat salaa massiivisia badasseja? Tämä tunnussävelmä kuulostaa 90-luvun salimuskeleilla varustetulta Kovaa peliä Bostonissa -tunnarilta, joka on lainannut vaatteet kovimmalta tuntemaltasi panomieheltä. Hyvä tavaton, minähän punastun.

Lopputulos: 295/7 (50/50 ov); 235 (45.4/50 ov)

#8 NBC – NBA on NBC

Video ei ole enää saatavilla

Tämän tunnarin kuullessani minulle tulee ensinnäkin lämmin ja hyvä olo. Toisekseen mieleeni nousee kaksi asiaa. Ensimmäinen on hetki, jolloin retkahdin koripalloon peruuttamattomasti: vuoden 1998 NBA-finaalit ja Michael Jordanin pikkurikollisen häikäilemättömyydellä hankkima viime sekunnin heittopaikka – koriverkon puhdas huokaus – ja Jordanin kuudes mestaruus oli kirjoissa. Olen siis puolueellinen, mutta onhan tämä silkkaa ylivoimaa.

Toinen asioista on tämä häkellyttävä kokonaistaideteos. Suosikkikohtani: ”risteilijän tarjoilijaksi pukeutuneen mutantti- James Van Der Beekin näköinen” John Tesh pomputtamassa näkymätöntä palloa konserttilavalla. John Tesh on paras.

Video ei ole enää saatavilla

Lopputulos: 125–2

”Öö, Dawn kuka..?”

Minulla on tunnustus: epäilen, että olet kuullut jonkin näistä kappaleista. Musiikkiautisteimmat joukossamme ovat saattaneet kuulla niistä useitakin.

Mutta kaikkein obskuureimpien demobiisien valinta ei ollut tämän soittiksen idea. Ajatus oli koota yhteen hienoja tämänvuotisia kappaleita (ja samalla vähän levyjäkin), jotka ovat jääneet syystä tai toisesta meillä Suomessa vähälle huomiolle.

Jotkin kappaleista saattoivat olla jonkinmoisia hittejä kotimaassaan ilman että Suomessa kukaan korvaansa lotkautti. Jotkut artisteista eivät ole koskaan päässeet kulttistatusta korkeammalle huomiotalouden hierarkiassa. Joidenkin kohdalla kukaan ei vaivautunut vaisun ensilevyn jälkeen tarkistamaan, miltä uusi albumi kuulostaa. Jotkin kappaleista julkaisutulva yksinkertaisesti pyyhkäisi alleen.

Jotkin kappaleista, kuten Aivovuodon ja TIP:n esitykset, saattavat olla asianharrastajille tuttuja, mutta eivät ne vaikkapa YleX:n Himotuimmat-listaa ole varsinaisesti monopolisoineet.

Ja yhden kappaleen hittipotentiaalin murskasivat CIA:n viekkaat ja katalat asiamiehet, koska se sisältää Bodom-surmaajan identiteetin ja totuuden R. Kellyn lapsipornosyytteistä. (Okei, keksin tuon viimeisen.)

Soittiksesta löytyy ns. jotain melkein kaikille: aika paljon erilaista elektronista poppia ja räppiä, mutta myös vähän punkia, indierockia, tanssimusaa, uuden aallon r&b:tä ja yksi kappale Miltonin Paradise Lostin pohjalta tehtyä teemamöhömahaindietä. (Odota, tule takaisin!)

Olen hirvittävän innoissani näistä kappaleista. Olen kuunnellut monia niistä soittolistaa kasatessani varmaan yli kymmenen kertaa, mutta haluan kuunnella niitä koko ajan uudelleen.

Uskon ja toivon, että soittolistalta löytyy yksi tai peräti useampi sinunkin kehoasi raivoisasti – tai edes semilöysästi – vatkaava musiikkiekstaattinen elämys. Tai sitten minä ja listan työstämiseen vieressä tuijottamalla osallistunut kilpikonnani olemme ainoat, joissa ne aiheuttavat kolinaa. Sekin on okei. Jäähän meille tämä lista.

Koska tämä on viimeinen Nuorgam-juttu, jossa kirjoitan henkilökohtaisella tasolla, haluan heittää samalla kiitokset – sinulle kun jaksoit lukea, Antille valtavasta duunimäärästä ja neroudesta ja muille nuorgamilaisille yleisestä ihanuudesta. Hauskaa on ollut, mutta nyt on aika heittäytyä kokonaisvaltaisesti kliseiden armoille ja jatkaa kohti uusia haasteita tai jopa – kauhistus sentään – seikkailuja.

PS. Mitä hävyttömän, ällistyttävän mahtavia vuoden unohdettuja kappaleita minä puolestani unohdin? Ehdotuksesi otetaan karhunhalauksin vastaan kommenteissa.

Vuoden parhaat kappaleet, joita et ole kuullut

1.   Chela – Zero
2.   Little Boots – All For You
3.   TIP – XTRM
4.   Black Milk – Interpret Sabotage
5.   Aivovuoto – Piilotajunnasta sylkee myrkkyy
6.   MØ – Dark Night
7.   Dawn Richard – Northern Lights
8.   Katy B – 5AM
9.   RL Grime – Pockets
10. Vinnie Who – 39
11. Grant Hart – Morningstar
12. Potty Mouth – Shithead
13. Vuvuvultures – Steel Bones
14. Man the Machetes – Mageplask
15. Mykki Blanco – David Blaine Bitches
16. Joey Bada$$ – Hilary Swank
17. Super Janne – Helmii
18. Elliphant – Music Is Life
19. Maya Jane Coles – Burning Bright
20. Kelela – Cut 4 Me

Soittolistaa pääset kuuntelemaan täällä.

”Kukkuu, sano.”

Suomalainen death metal tunnetaan maailmalla. Nykypäivänä varhaiset suomalaisjulkaisut mainitaan samassa hengenvedossa niin ruotsalaisten kuin amerikkalaisbändienkin tuotosten kanssa lajityypin urauurtavina merkkiteoksina. Monen suurimpaan maailmanmaineeseen yltäneen suomalaisbändin – vaikkapa Amorphisin ja Sentencedin – jäljet johtavat suoraan suolia tursuavalle sylttytehtaalle, kuolonmetalliin.

Tässä jutussa emme käy läpi death metalin semiotiikkaa, sen kotimaisen historian kaikkia vaiheita tai kaikkia alkuvaiheen yhtyeitä. Sen sijaan kurkistamme suomalaisen death metalin alkuhämärään 1990-luvun alkupuolen merkittävimpien kuolonmetalliyhtyeiden avulla. Pidemmittä puheitta: seitsemän varhaista suomalaista death metal -pumppua, jotka katsoimme olennaisimmiksi.

Demigod

Demigod elää metsästä.

Kuten tangolaulajat ja keihäänheittäjät, myös useimmat 1990-alkupuolen death metal -bändeistä olivat kotoisin pikkukaupungeista. Demigodin kotipaikka oli Loimaa. Ihmekös tuo, sillä mikään tuskin ruokkii nuoren miehen halua soittaa mutilaatioista, saatanasta ja pimeydestä kertovaa, helvetin panssaripataljoonan hyökkäykseltä kuulostavaa musiikkia siinä kuin suomalainen kyläpahanen sydäntalvella.

Demigod soitti superraskasta mutta melodisehkoa (suhteellinen käsite death metalin kentällä) dödistä, joka ei ollut valovuosien päässä naapurimaan Entombedin Left Hand Path -klassikosta. Vuoden 1992 Slumber of Sullen Eyes -debyytti on kansainvälisesti tunnustettu death metal -merkittävyys. Laulaja Esa Linden saattoi näyttää poikareportteri Tintiltä, mutta hänen kurkkulaulunsa kuului alan möreimpien esitysten joukkoon.

Video ei ole enää saatavilla

Sentenced

Sentenced. Miika Tenkula ensimmäisenä oikealla.

Nykyihmiset muistavat Sentencedin suosittuna heavy metal -pumppuna, jonka videot näkyivät muun muassa MTV:llä silloin joskus, kun MTV:llä näkyi videoita. Erityisen sisäsiisti Sentenced ei sen sijaan ollut: yhtyeen haastatteluissa puhuttiin housuun kakkaamisesta, itsemurhista ja viinan juomisesta. Valitettavan hyvin kuvaan sopii, että yhtyeen säveltäjä ja kitaristi Miika Tenkula menehtyi vuonna 2009.

1990-luvun alkumetreillä Sentenced oli kuitenkin eräs maamme tärkeimmistä death metal -bändeistä – ja eräs ensimmäisistä levyttäneistä. Sen debyytin julkaisi – ja siinä sivussa albumin kaikki mahdolliset tuotot anasti – ranskalainen pikkulevymerkki Trash Records.

Debyytin tylsähkön perus-deathin jälkeen yhtye muutti kurssia vuoden 1992 Journey to Pohjola -promolla. Sillä kuultiin aivan ensimmäisiä kertoja sellaista kylmäävää, hyisen pohjolan talven estetiikasta innoituksensa hakevaa melodista death metallia, jota matkivat myöhemmin sadat ja taas sadat death- ja black metal -yhtyeet.

Video ei ole enää saatavilla

Vaikka Youtube-videossa toisin lukee, tämä Wings-kappaleen versio julkaistiin juuri Journey to Pohjola -promolla.

Demilich

Demilich: saatanan hipit.

Kuopiolainen Demilich on eräs vähemmälle huomiolle jääneistä varhaisen 90-luvun death metal -bändeistä. Demilich oli kuitenkin aikanaan enemmän tai vähemmän samalla viivalla tunnetumpien suomalaisyhtyeiden kanssa – kahmimassa samoja kallisarvoisia, valokopioituja palstamillimetrejä Sentencediltä, Mayhemiltä tai vaikka Impaled Nazarenelta.

Demilichin musiikin erottaa aikalaisista äärettömän syvä örinälaulu ja kanssayhtyeitä teknisempi soitanta. Yhtyeen vaikutteet tulivat pikemminkin Yhdysvalloista ja Keski-Euroopasta kuin Skandinaviasta.

Primus motor Antti Bomanin laulua epäiltiin usein tehostetuksi, minkä yhtye jyrkästi kielsi. Ei mikään ihme, että epäiltiin. Kuulostaahan se äärimmäisen jätteisesti pulputtavan viemärin ja Ghostbustersin Zuulin risteytykseltä.

Video ei ole enää saatavilla

Xysma

Xysma: urbaani vaihtoehto.

Rakastettu pitkän linjan rockyhtye Xysma aloitti taipaleensa jo 1980-luvun lopulla. Naantalin lahja maailmalle oli aivan ensimmäisiä suomalaisia varhaisen Carcassin death-grindcoren temput anastaneita yhtyeitä. Lyriikoissa möhjättiin mädäntyvien ruumiiden, matojen ja erinäisten sisäelinten parissa. Karmivasta aiheistosta huolimatta touhu oli kaikkea muuta kuin synkkää ja vakavaa; Xysman musiikki oli kieli poskessa tehtyä anarkiaa, minkä laulajan taiteilijanimikin – Janitor –  saattoi nokkelimmille paljastaa.

Jo varsinaisella debyyttialbumillaan Xysma kuitenkin huiteli aivan uusilla teille – siinä vaiheessa, kun muu metallia kuunteleva maailma oli vasta alkanut ymmärtää, että tällaistakin musiikkia voisi kuunnella tai tehdä.

Vuoden 1990 Yeah-albumilla esittäytyi maailman ensimmäinen death rock’n’roll -yhtye. Levyn kannessa tököttivät Pääsiäissaarten patsaat ja musiikki svengasi kuin samaisen saariryhmän auringossa elämänsä taateleita popsinut Black Sabbath. Myöhemmin erehdyttävästi laulajaa alkanut muistuttaa Janitor – myöhemmin myös Joãnitor Lottoner jne. – örisi vielä debyytillä leukapartaansa kuin WC-Ankalla kurlannut belsebuub.

Video ei ole enää saatavilla

Funebre

Turkulaisia nahka- ja denim-pioneereja.

Turkulainen Funebre oli aivan ensimmäisiä suomalaisia death metal -yhtyeitä. Ääninäytteemme demokin on tehty jo vuonna 1989. Sinä vuonna julkaistiin muun muassa Madonnan Like a Prayer ja tämä albumi. Siitä on toisin sanoen hirvittävän kauan aikaa.

Demo on erinomainen esimerkki varhaisen suomalaisen death metallin ihastuttavasta kaoottisuudesta ja häkellyttävästä, kymmenen tonnin painolla murjovasta raskaudesta. Varhainen suomidöödis ei kuulostanut musiikilta tästä maailmasta – eikä ollut tietysti tarkoituskaan.

Vuosi 1989 oli pitkälti death metalin year zero. Ensimmäiset demonsa julkaisivat muun muassa Entombed, Grave ja Cannibal Corpse, kun taas amerikkalaiset pioneeriyhtyeet Autopsy, Obituary ja Morbid Angel julkaisivat debyyttialbuminsa.

Funebre varmisti paikkansa legendojen kirjoissa hajoamalla pian Spinefarmin vuonna 1991 julkaiseman Children of the Scorn -esikoisensa jälkeen.

Video ei ole enää saatavilla

Abhorrence / Amorphis

Abhorrence: pikemminkin lutuinen kuin abhorrent.

Abhorrence oli Funebren ja Sacred Cruxifixin ohella todellinen suomi-deathin pioneeri. Lyhyeksi jääneeseen uraan mahtui noihin aikoihin kovasti tuttua levy-yhtiöiden kusetusta ja muun muassa keikkamatka Norjaan, jonka aikana pojat yöpyivät Mayhemin jäsenten kotona.

Pian Abhorrencen pantua pillit pussiin vuoden 1990 lopulla Tomi Koivusaari siirtyi aiemmin samana vuonna perustetun Amorphisin laulaja-kitaristiksi. Samalla tiellä hän on edelleen.

Varhaisen Amorphisin musiikki oli vielä läheistä sukua Abhorrencen maanalaiselle brutaliteetille, mutta jo Amorphisin debyyttialbumilla yhtye oli keksinyt tarttua sanoituksissaan myytteihin. Musiikki oli selkeäpiirteistä, folkahtavilla lead-kitaramelodioilla ryyditettyä death metalia. Yhtye oli heittäytynyt progeksi, mikä ominaisuus ainoastaan korostui seuraavalla Tales From a Thousand Lakes -levyllä, jolla sanoituksetkin oli poimittu mistäs muualta kuin Kalevalasta.

Sen jälkeen eräs Suomen kansainvälisesti menestyneimmistä yhtyeistä on jatkanut enemmän tai vähemmän samoilla linjoilla – joskin Koivusaaren gutturaalimurinaa on kuultu enää satunnaisesti ja progen ja jopa jatsin määrä on toisinaan kasvanut hälyttävästi.

Video ei ole enää saatavilla

Disgrace

Disgracen mielestä musta on uusi musta.

Nykyään Disgrace muistetaan kai turkulaisina stahanovilaisen rock-työn sankareina: Jukka Taskisen ja kumppanien bändi on ollut kasassa jo vuodesta 1987, missään vaiheessa sille ei ole lohjennut juuri minkäänlaista suosiota ja miehiä on jopa kaatunut matkan varrella (Toni Stranius vuonna 2006), mutta silti rock-karavaani on puksuttanut eteenpäin kaikki nämä vuodet.

Nuorgam arvostaa.

Työn sankaruuden ohella Disgrace oli myös Suomen ensimmäisen death metal -aallon perusbändejä, johon ei voinut olla törmäämättä yhdessäkään metallizinessä. Ihastuttavan brittiläisesti nimetyllä debyyttialbumilla Grey Misery kuultiin jo vinkeitä ennusmerkkejä bändin myöhemmin omaksumasta hillittömästi paahtavasta action rock -soundista.

Video ei ole enää saatavilla

”Kaupungissa tuulee…”

Suomen suurin teinitähti teki mainostettua keskinkertaisemman albumin.

Meidän aikaamme kuuluu kulttuurin lapsellistuminen.

Aikuisten ihmisten oletetaan tietävän Twilight-sarjan käänteet ja diggaavan poikkeuksellisen ylimielisen nulkin oloisesta kanadalaisesta poplaulajasta, joka oli toissa viikolla 12-vuotias.

Harrypotterit, supersankarit, ja animaatiot ovat valloittaneet valkokankaat ”aikuisten elokuvilta”. Etenkin supersankarielokuvia käsitellään usein vakavasti otettavana elokuvataiteena siitä huolimatta, että ne ovat pohjimmiltaan lastenelokuvia, joiden aiheet ja emotionaalisen hienovaraisuuden taso heijastelevat kyseistä faktaa.

Suomen suurimman sanomalehden viikkoliitteen Facebook-päivitykset näyttävät tältä:

”Mites teidän viikonloppu on sujunut?

Kavereita? Krebailua? Sieiretkiä? [sic] Mummolointia? Pyöräilyä?”

Teinitähti Robin Packalenin kohdalla asia näyttäytyy muun muassa siten, että hän on saanut osakseen myös musiikkipiirien hyväksynnän ja hännystelijöikseen julkkikset jokapaikantyrkky, hammasparoni Rolexander Stubbin johdolla.

Robinista intoilu on kuin Gossip Girlin tai Britneyn diggailu – se erottaa aikaansa seuraavat kaupunkilaiset mentaaliagraareista, menneen maailman jäärätatit post-ironikoista. Se kertoo, kuka pystyy siirtymään grunge-sukupolven tällaisia asioita kohtaan kokeman perusreaktion (”Voi helvetti, mitä paskaa…”) tuolle puolen, epäironisen-mutta-vähän-ironisen-tai-ainakin-itsetietoisen arvostuksen tasolle.

Sori, mutta en voi kaikesta huolimatta hypätä surutta Packalen-kelkan kyytiin.

Robin on turvallinen, perussöpö ja varmasti kiva poika. Tällainen poika löytyy jokaiselta yläasteen luokalta.

Mitä hän ei sen sijaan ole on erityisen hyvä laulaja, kummoinen tanssija tai minkäänmoinen viihdyttäjä. Hänellä on suurin piirtein yhtä paljon karismaa kuin suomenruotsalaisella E-jolla-purjehtijalla.

Mutta se on ihan okei: ei hänellä tarvitsekaan olla. Hän on lapsi, jolle suosio ja suitsutus ovat asettaneet ylettömät vertailukohdat.

Mikä sen sijaan ei ole okei on teeskennellä, että Robin on enemmän – parempi, magneettisempi, lahjakkaampi – kuin hän tosiasiassa on vain sen vuoksi, että haluamme oman kaikki kansanosat yhdistävän megapopilmiömme, Suomen Justin Bieberin.

Mutta kuunnellaan albumia ennen kuin loikitaan johtopäätöksiin.

Robinin kolmas albumi tursuaa maailman vähiten yllättävässä tapahtumain käänteessä nykylistapopista tuttua superkompressoitua ääntä. Lisäksi sillä kuullaan häivähdyksiä David Guettan stadiontanssimusiikista ja vaikkapa Sannin kappaleista tuttuja dupstepin jälkeisen maailman kaikuja.

Enimmäkseen on kuitenkin kyse perin suomalaisesta soundista, jossa jälkikentmäinen pop kohtaa studiolta ja koneilta löyhkäävän ylituotannon. Hämmästyttävää kyllä, melkein kaikki kotimainen radiopop kuulostaa enemmän tai vähemmän kuvaillun kaltaiselta. Robinin albumi kuulostaa vähemmän tanssimusiikilta kuin Antti Tuisku ja vähemmän ”rockilta” kuin Irina, ja kuitenkin sitä saattaisi olla vaikea poimia niiden rinnalta poliisin tunnistusrivistä.

Kappaleet ovat kaikin puolin kyseisen lajityypin säännöt täyttävää askelmerkkipoppia. On toisin sanoen suloisen yhdentekevää, onko näitä kappaleita olemassa vai ei.

Yksi Robinin faniksi tunnustautuvien aikuisten järki-ihmisten argumentti on, että Jimi Constantinen (os. Pääkallo) ja kumppanien sävellykset ovat poikkeuksellisen hyvää ja hauskaa kertakäyttöpoppia. Vähän kuin joku Nylon Beat aikoinaan.

No eivät ne ole. Joitakin hetkiä lukuun ottamatta.

Tuotantojälki saattaa muuttua kappaleesta toiseen, mutta melodiat ovat samaa beigeä puuroa, joka tuli tutuksi jo Frontside Olliella: tavallaan äänimassassa on kosolti melodioita, mutta ne ovat niin yllätyksettömiä, latteita ja emotionaalisesti köyhiä, että tuntuu kuin mitään melodioita ei olisikaan. Mutta ymmärrän: hyvien melodioiden säveltäminen on helvetin vaikeaa.

Kohderyhmälle, jolla ei ole ollut vielä aikaa kuunnella ihan hirveästi musiikkia, Robinin popiskelmäsävellysten ihmistunteiden hiilikopiot todistetusti uppoavat. Olen kuitenkin melko varma, että Robinin aikuiset fanit eivät korvaansa lotkauttaisi, jos samat sävellykset laulaisi vaikka yhtä lahjakas 28-vuotias mies. Teinitähteydessä on novelty-arvoa.

Robin laulaa niin hyvin kuin luokan parhaalta poikalaulajalta voi odottaa, eli ihan mukiinmenevästi. Mutta eipä siinäkään mitään: ei moni muukaan poptähti pystyisi tienaamaan katulaulajan hommissa edes päivän hernekeittoannosta.

Mutta heillä on omaperäinen ääni. Ja karismaa. Robinilla ei ole, ainakaan vielä.

Ja on se sanottava: silloin kun Robin ei tylsistytä, hän ärsyttää. Hänen levynsä kuunteleminen on paikoittain kuin joutuisi seuraamaan etuoikeutetun, kaikin puolin täydellisen westendiläispojan tarinaa kaikin puolin täydellisen viikonloppunsa tapahtumista. Sekin voi toki olla monen mielestä kiinnostavaa.

Boom Kah -kappale erottuu kuitenkin edukseen: se kiemurtelee tiensä jo yhdellä kuulemalla muistin sopukoihin. Onhan se myös aika saatanan raivostuttava ralli, mutta ainakin se erottuu massasta popsävellyksenä. Albumin muita kohokohtia ovat Onnellinen ja Neon, joiden kertosäkeissä on popnerouden kipinää. Valitettavasti näidenkin kappaleiden säkeistöt kuulostavat pitkälti Aikakoneen ja PistePisteen ylijäämiltä, kertosäkeisiin verrattuna huomattavan lattealta ja epäinspiroituneelta Hobby Hall -tapetilta.

Itse musiikissa tai Robinissa ei ole mitään offensiivista. Siinä ajatuksessa sen sijaan on, että aikuisen ihmisen pitäisi ottaa tämä musiikki tosissaan tai uhrata sille kahta ajatusta. Itse olen uhrannut sille aika monta ajatusta, mutta minun aikuisuuteni onkin kiistanalainen kysymys.

Oli miten oli: itse haen teenage kicksini mieluummin vaikka Whamin tai Lorden (joskaan ei voida olla aivan varmoja, ettei hän ole itse asiassa hienon markkinointikikan keksinyt 38-vuotias nainen) musiikista – tai jopa Miley Cyrusin uudelta albumilta.

55 Kaikin puolin keskiarvoinen mutta pahimmillaan rasittava musiikki saa keskiarvoiset pisteet. Viisi mediaanin ylittävää pinnaa tipahtaa joidenkin kertosäkeiden briljanssista.

Video ei ole enää saatavilla

Kansallisaarre laulaa eräällä suomipopin kirkkaimmista helmistä

”Kovin helposti ei kiinni saa
Sitä kadonnutta nuoruutta
Ja mieletöntä fiilistä
Kun on ensi kertaa kännissä”

Muistatteko, missä olitte kuullessanne Gösta Sundqvistin kuolleen? Minä muistan tismalleen, missä olin.

Olin ulkoilmakahvilassa Bulgarian vuorenrinteillä roikkuvassa Veliko Tarnovossa, kun ystäväni Antti lähetti minulle tekstiviestin, jossa hän kertoi Göstan siirtyneen ajasta ikuisuuteen.

Haluaisin muistaa tekstarin tarkan sisällön, sillä Antilla on hauska tapa ilmaista asioita. Mutta en muista. Sen muistan, että ensimmäistä pitkää aikuisiän suhdettani seurannut lyhyempi suhde oli juuri päättynyt suunnilleen niin sekavissa merkeissä kuin nämä asiat nyt voivat päättyä.

Siellä minä sitten istuin, bulgarialaisessa vuoristokylässä, ja tuijottelin vuorille. Ei ollut enää tyttöystävää, ja Göstakin oli kuollut. Se kaikki tuntui aivan kohtuuttomalta, lähes absurdilta.

Gösta Sundqvist oli nimittäin hahmo, joka kosketti meitä suomalaisia niin poikkeuksellisella tavalla, että hän oli melkeinpä omaa tietään kulkevan suomalaisuuden symboli. Sellaisen suomalaisuuden, joka on rehdin jöröslaavilaisuutensa keskellä myös nokkelaa, viisasta, lämmintä ja enemmän kuin vähän outoa. Eivätkä kansallisaarteet saa kuolla ennen aikojaan.

Bulgarialaisessa hotellihuoneessani seuranani olivat vain torakat, jotka valvottivat koko yön.

Harmi että siinä vaiheessa langattomat nettiyhteydet ja kaikenmoiset mobiilit digivimpaimet olivat lähinnä Minority Report -leffasta tuttua tulevaisuusfantasiaa. Olisin nimittäin voinut lohduttautua torakanhävitysprojektini keskellä kuuntelemalla Leevi and the Leavingsin tuotantoa – ja erityisesti tätä kappaletta. Voi olla, että itkulta ei olisi vältytty.

Sillä mikä voisi tarjota sen katkeransuloisempaa katarsista kuin Itkisitkö onnesta? -kappale? Käsittämättömän tyylipuhtaasti rakennettu sävellys, joka sisältää klassisia, onnesta haikeita Gösta-melodioita ja itkettävän toden sanoituksen elämän pettymyksistä ja epäreilujen tosiasioiden hyväksymisestä.

(Se oli retoriikkaa, älkää vastatko.)

Mitä tulee siihen, liittyykö ovesta tulevasta luodista alkava ja kassi kädessä kyhjöttävään tyttöystävään päättyvä sanoituksen osio muun tekstin tarinaan vai onko se vain fragmentti, joka sopii biisin yleisteemaan ja -tunnelmaan – sen saa joku lyyrisemmin suuntautunut päätellä.

Minulle riittävät muun muassa sellaiset asiat, että Göstan laulama ”mieletöntä fiilistä” on jollain oudolla tapaa hienoimpia hetkiä suomalaisen musiikin historiassa, ja että ”vituttaa”-sana ei ole koskaan kuulostanut kauniimmalta.

Ja että Itkisitkö onnesta? on yksi parhaista maassamme koskaan sävelletyistä puhtaista popkappaleista.

Video ei ole enää saatavilla

”Moro, tääl Lost in Musicissa on Lieminen.”

Elämme kuvien aikakautta. Koska Nuorgam pyrkii pysyttelemään aina ajan hermolla, julkaisemme nyt yhden hengen kuvasyväanalyysiryhmämme mietinnön kymmenen Tampereen Lost in Music -festivaalilla esiintyvän artistin kuvallisesta aineksesta. Festivaali alkaa tänään.

Deathchain

Kuva: Maija Lahtinen

Nuorgamin analyysi: Deathchain on suomalaista death metallia. Sen tietää nimen lisäksi siitä, että yhtye näyttää olevan niin läheisessä kosketuksessa kuolemaan, että sen jäsenet eivät pelkästään ns. pukkaa multaa, vaan ovat ehtineet jo juurakoitua.

Deathchain Jack the Roosterissa la 19.10. klo 01.00.

Elephants from Neptune

Kuva: Renee Altrov.

Nuorgamin analyysi: Jopa virolaiset ovat positiivisempia kuin suomalaiset. Suomalaiset laulajat näyttävät lavalla maailman ilkeimmiltä juurakoilta. Virolaiset näyttävät positiivisen Positivus Festivalin backstagella melkein positiivisemmilta kuin ruotsalaiset. Meidän suomalaisten tulee perustaa erityistyöryhmä, jossa tutkitaan, miten voimme vaikuttaa vähemmän ilkeiltä juurakoilta.

Elephants from Neptune Doriksessa pe 18.10. klo 23.00.

Nyrkkitappelu

Nuorgamin analyysi: Suomalaisnuorukaisten rockyhtyeellä on hyvä nimi ja siinä soittaa Napalmi-Kaarlo– ja ”Luca Di Giovanni” -nimisiä henkilöitä. Nämä ovat hyviä asioita. Eivät kuitenkaan yhtä hyviä kuin se, että yhtyeen basisti osaa lentää käyttäessään punaisia erikoiskenkiään ja ollessaan alasti.

Nyrkkitappelu Klubilla to 17.10. klo 22.00.

Spekti

Nuorgamin analyysi: ”Tahdotko mut tosiaan”, tuntuu kysyvän Rähinä Recordsin Spekti, eikä näytä lainkaan varmalta vastauksesta itsekään. Ei ihme, jos ura ei ole urennut yli vuosikymmenen yritykselläkään, jos tahtotila on näin anteeksipyytelevä. Pyytelikö Stalin anteeksi?! Pyytelikö Kool Moe Dee? Pyytelikö Hanaun pommittaja Rudi Völler? Sitähän minäkin.

Spekti Ilves Bar & Nightin Rähinä-illassa to 17.10. klo 23.30–01.00.

Miriam Bryant

Nuorgamin analyysi: Miriam Bryant on ruotsalainen laulajatar. Tai itse asiassa hän on ruotsalais-suomalais-englantilainen laulajatar. Se on hyvä yhdistelmä, sillä englantilaiset osaavat olla poptähtiä, ruotsalaiset osaavat kirjoittaa hittibiisejä ja suomalaiset osaavat näyttää erinomaisilta ilkeiltä juurakoilta. Se on kätevä taito, jos kansainvälinen poptähteys ei ota tuulta alleen.

Miriam Bryant Yo-talolla la 19.10. klo 22.00.

Bel Vel

Nuorgamin analyysi: Bel Velin eli Nuorgamin vanhan ystävän, Suurlähettiläät-yhtyeen Jussun kuva kertoo, että hän pitää hatuista jopa enemmän kuin Markus Nordenstreng. Lisäksi hän pitää rakennuspölystä ja abstraktin ekspressionistisista käsiliikkeistä. Tähän ei eläin pysty! Nuorgam julistaa täten Jussu Pöyhösen tämänvuotisen virallisen Jorma Uotinen -palkintonsa voittajaksi.

Bel Vel Henry’s Pubissa to 17.10. klo 00.00.

Anssi Kela

Nuorgamin analyysi: Suomen rakastetuin aor-revivalisti ja rockin virallinen hyvä jätkä Anssi Kela ei ole pelkästään poroporvallisen maailman säännöistä vähät välittävä kapinallinen. Hän on myös aikamatkaaja! Miten muuten on selitettävissä, että näissä kuvissa Anssilla on jo talvi, kun me muut vielä odottelemme ensilumen tuloa?! Kysynpähän vaan. [Ed. huom.: ymmärrätkö ollenkaan, miten ns. valokuvat toimivat?]

Anssi Kela Pakkahuoneella la 19.10. klo 00.30.

Alise Joste

Nuorgamin analyysi: Alise Jostella on niin sanotusti heti porteista päästyään etulyöntiasema verrattuna muihin musiikin tulvasta erottautumaan pyrkiviin artisteihin. Omat kappaleensa säveltävistä latvialaisista siamilaisista kaksosista on nykyfolkin kentällä yksinkertaisesti jatkuva pula. Nuorgam odottaa jo livekokoonpanoa mielenkiinnolla.

Alise Joste Artturissa to 17.10. klo 21.00.

Yournalist

Nuorgamin analyysi: Ovelalla peitenimellä esiintyvät journalistiikan opiskelijat ovat päättäneet henkilökohtaisesti varmistaa, että painetuilla sanomalehdillä on kysyntää niin kauan kuin heidän yhtyeessään henki pihisee. Esikoislevy Print Is Dead? Over My Dead Body! kaupoissa nopeammin kuin ehdit sanoa ”median murros”. [Ed. huom.: yhtyeen esikoislevyn nimi on oikeasti Horror and Terror ja se on jo kaupoissa.]

Yournalist Artturissa la 19.10. klo 00.30.

Pimeys

Kuva: Heikki Kyvänen

Nuorgamin analyysi: Pimeyden kuvassa on katastrofaalisen vähän seuraavia asioita: pimeyttä, synkkyyttä, piikkejä, verta ja ilkeitä juurakkoja. Ottakaa nyt pojat herran tähden mallia Deathchainistä, joka taitaa tämän death metal -genren estetiikan. [Ed. huom.: Pimeys soittaa lempeää popmusiikkia.]

Pimeys Artturissa la 17.10. klo 20.00.

Lost in Music Tampereella 16.–19.10.

Leavingsit koukkaavat huoltoaseman kautta.

”Mä vaihdan ylle puhtaan kalsarin
ja yhä puvun tietenkin, sen oranssin
Sitten diskoon lähden selvinpäin
ja laulan bussissakin näin
Kuin raikulipoika”

Elämänmeno julkaistiin jo vuonna 1978 tuplasinglellä – siinäpä anakronistinen esine – Sadan vuoden yksinäisyys. Göstan tyyli ei ollut vielä kypsynyt ihan huippuvuosien tasolle; kappaleissa oli rock’n’roll-pastissia, hakua ja tyhjäkäyntiä. Sinänsä se on outoa, että täyteläisen leevistinen Mitä kuuluu Marja-Leena? julkaistiin jo aiemmin samana vuonna.

Elämänmeno onkin siitä erikoinen Leevi-kappale, että siinä keinahdetaan normaalia vahvemmin suomalaisen huoltiskasettimusiikin puolelle. Kappaleen ”ylämäki, alamäki” -jankkaus on silkkaa jaakkoteppoa, melkein lentävää kalakukkoa. Kohta, jossa luvataan lopettaa pilsnerin juominen, on puolestaan tahallisen tönkkö verrattuna Sundqvistin yleensä viljelemään lempeän fatalistiseen ironiaan. Välissä kuullaan jopa vittumaisella Irwin-soundilla ölisty ”Kuin raikulipoika!”.

Nämä elementit loivenevat kuitenkin lennosta Leavingsin surumielisesti helkkyvään popsoundiin. Muissa kappaleen osissa kuullaan sitä tutumpaa Göstaa: kertoja ei pääse diskoihin, vaan päätyy katsomaan telkkaria kotona ja tanssimaan luudan kanssa.

Teboilin kahvio -elementit saavat kappaleen kuulostamaan melkein sarkastiselta. Kuin sen tarkoitus olisi ironisoida juurikin suomalaisugrien patetiaan taipuvaista laulelmaperinnettä. Sitä kun naiset ja lapset ja työt karkaavat kuokkajussilta, joka päätyy mölisemään elämäntuskaa pimeän tukkimökin nurkkaan Koskenkorva-pullon pohjaa etsien. Pakkasessa.

Yleensä Sundqvistin ironia oli lempeämpää ja samalla pistävämpää, ja se otti kohteekseen koko suomalaisen, no, elämänmenon. Voisimme kysyä Göstalta, mitä hän itse tarkoitti, mutta maailmanhistorian ensimmäinen ja viimeinen espoolainen nero ennätti valitettavasti poistua ns. parempiin lavatansseihin ennen kuin meillä oli siihen mahdollisuus.

Kukin voi siis antaa kappaleelle vapaasti omat merkityksensä. Kunhan muistaa laulaa mukana.

Video ei ole enää saatavilla

Chad Hugo ja Pharrell Williams osaamisensa ytimessä.

Mihin tahansa eteenpäin katsovan amerikkalaisen räpin, r&b:n ja popin kartalla katseensa suuntaakin, löytää suurella varmuudella The Neptunes -tuottajakaksikon. Pharrell Williamsin ja Chad Hugon pienten kätösten jäljet näkyvät 2000-luvun populaarimusiikissa kuin hillopurkilla käyneiden pilttien töhryt jääkapin valkoisessa ovessa.

Tuottajaduon perkussiivinen soundi on taipunut niin popmusiikin äänimaailmaa futuristiseen suuntaan tökkineisiin jättipophitteihin, tyrät rytkäyttävään räppiin, lämmintunnelmaiseen r&b:hen kuin myös raikkaaseen funkiin. Puhumattakaan kaikesta niiden väliin ja ulkopuolelle jäävästä. Heidän vaikutuksensa popmusiikkiin on lähes mittaamaton – jo yksin parivaljakon hämmentävän tuotteliaisuuden vuoksi. Kenestäkään muusta kuin Timbalandista ei voi puhua heidän kanssaan edes samassa lauseessa.

Tällaisella biisikatalogilla ei nimittäin moni tuottaja tai biisintekijä pysty kerskailemaan. Sen vuoksi emme edes yritä väittää soittolistaamme tyhjentäväksi – sellaisen koostaminen saattaisi olla likipitäen mahdotonta. Niinpä toivommekin ”Tämä unohtui, tampiot!” -tyyppisiä lisäyksiä soittolistaan kommenteissa.

Viisikymmentä kertaa The Neptunes

1. MC Lyte – I Can’t Make A Mistake
2. Clipse – Cot Damn
3. Kelis – Caught Out There
4. N Sync – Girlfriend
5. Justin Timberlake – Like I Love You
6. Ludacris – Southern Hospitality
7. Mystikal – Shake Ya Ass
8. Kelis – Milkshake
9. ODB – Got Your Money
10. Justin Timberlake – Rock Your Body
11. Britney Spears – I’m A Slave 4 U
12. Nelly – Hot In Herre
13. LL Cool J – Luv You Better/Paradise
14. Kelis – Young, Fresh ’N’ New
15. P. Diddy – Diddy
16. Philly’s Most Wanted – Cross The Border
17. Britney Spears – Boys
18. Beyoncé – Work It Out
19. Daft Punk – Harder Better Faster Stronger (The Neptunes Remix)
20. N.E.R.D. – Lapdance
21. Snoop Dogg – Beautiful – Feat. Pharrell, Uncle Charlie Wilson
22. Pharrell – Can I Have It Like That
23. Pharrell – Frontin’
24. Cee-Lo Featuring Pharrell – The Art Of Noise
25. Snoop Dogg – Drop It Like It’s Hot
26. Slim Thug – I Ain’t Heard Of That (Remix)
27. Snoop Dogg – Signs
28. Pusha T – Goin’ Out
29. Gwen Stefani – Hollaback Girl
30. Slim Thug – This Is My Life
31. Beyoncé – Green Light
32. Clipse – Momma I’m So Sorry
33. Lupe Fiasco – I Gotcha
34. Omarion – Obsession
35. Sleepy Brown – Margarita
36. Total – When Boy Meets Girl
37. Jay-Z – I Just Wanna Love U (Give It 2 Me)
38. Common – Gladiator
39. Madonna – Give It 2 Me
40. N.E.R.D. – Everyone Nose (All The Girls Standing In The Line For The Bathroom)
41. Common – Inhale
42. Solange – I Decided, pt. 1
43. Mos Def – Twilight Speedball
44. Swedish House Mafia – One (Your Name)
45. Pusha T – Raid
46. Scissor Sisters – Inevitable
47. Frank Ocean – Sweet Life
48. Mayer Hawthorne – Reach Out Richard
49. Rick Ross – Presidential
50. Kelly Rowland – Street Life

Kuuntele soittolista tästä.

Apinamies on päässyt elokuvajulisteeseen.

Syksy ja Rakkautta & Anarkiaa -festivaali kuuluvat yhteen. Niinpä onkin hienoa, että olemme saaneet Helsinkiin syysilmat hämmentävän ilmastonmuutosintiaanikesän sijaan.

Sateella ei nimittäin ole mitään sen parahultaisempaa tekemistä kuin istua elokuvissa – ja vieläpä musiikkielokuvissa. Nuorgam kahlasi läpi festivaalin jollain tapaa musiikkia sivuavat elokuvat. Nyt esittelemme niistä kiintoisimmat kahdessa osassa.

Rakkautta & Anarkiaa alkaa tänään. Äärimmäisen minin minisarjan toinen osa puolestaan julkaistaan huomenna perjantaina.

The Last Elvis

Carlos on keski-ikäinen, harhainen Elvis-imitaattori Buenos Airesista. Hän haluaa, että ihmiset kutsuvat häntä Elvikseksi, mutta soittaa keikkoja vanhainkodin tusinalle ihmiselle.

Hänellä on myös ex-vaimo ja tytär, kuten asiaan kuuluu. Jos tämä olisi Hollywood-elokuva, Carlos – anteeksi, Elvis – yrittäisi kaikin keinoin voittaa perheensä takaisin. Mutta Carlos hädin tuskin rekisteröi esimerkiksi tyttärensä huoltajuuden menettämisen.

Jos tämä olisi Hollywood-elokuva, Carlos heräisi arvostamaan oikeita asioita, kun hänen ex-vaimonsa joutuu onnettomuuteen ja hän joutuu pitämään huolta tyttärestään. Ja kyllä siitä merkkejä onkin.

Mutta tämä ei ole Hollywood-elokuva, vaan Biutifulin kirjoittaneen Armando Bon esikoisohjaus. Elokuva on melkein kuin The Wrestler -leffan sisarteos, joskin vielä vähäeleisempi ja pessimistisempi.

Se on aika nykyaikainen tarina – tarina siitä, kun aikuinen ihminen kerta kaikkiaan kieltäytyy kohtaamasta arkea ja pakenee sen sijaan haavemaailmaan. Se on äärettömän surullinen elokuva tavoittamattomista unelmista.

Musiikillinen anti jää tosin köykäiseksi. Kelvollisten Elvis-imitaatioiden lisäksi ei muuta kuulla. Ensimmäistä Elvis-levytystä leffa säästelee loppuun asti, mutta käyttää sen sitäkin riipaisevammin.

Musafanin kiima-aste: 54 %
Yleiskiima-aste: 75 %

Näytökset: Andorra, 20.9. klo 18:45, 22.9. klo 14:00, 28.9. klo 18:45.

Video ei ole enää saatavilla

The Stone Roses: Made of Stone

The Stone Roses on niitä yhtyeitä, jossa oli kaikki brittiläisen rockmenestystarinan ainekset: itsevarma nokkamies, enigmaattinen kitarasankari ja pelleilystä vastaava rytmiryhmä. Rajaton usko oman bändin parhauteen, huikea hype ja remeltävä käytös.

Heidän musiikkinsa ei ehkä ollut ihan legendan tasolla, mutta se ei estänyt aikalaisia rakastumasta bändiin päätä pahkaa.

Huippuohjaaja Shane Meadowsin dokumentti kuljettaa rinnakkain tarinaa yhtyeen alkuvuosilta sekä vuonna 2011 julkistetusta paluusta – ja tekee sen mestarillisesti.

Kuka tahansa musiikista välittävä ihmislapsi tuskin voi olla innostumatta kohtauksista, joissa kauan kadoksissa olleet bändikaverit herättävät vanhat biisinsä taas henkiin treenikämpällä.

Dokumentti keskittyy kuitenkin myös yhtälön toiseen, usein unohdettuun puoleen: faneihin ja siihen miten tärkeää suosikkibändin jälleennäkeminen heille on. Bändiin viime vuosina tutustuneista teineistä seitsemänkymppisiin Hacienda-veteraaneihin kaikki tuulettavat yhtä innoissaan saatuaan liput ensimmäiselle paluukeikalle.

Yleisön innostuksen määrää vastaa vain bändin into. Reni, Mani, Ian Brown ja John Squire ovat omienkin sanojensa mukaan ennen paluukeikkansa kuin lapset jouluaamuna.

Meadows on tehnyt suosikkibändistään ensiluokkaisen, täysiverisen musiikkidokumentin, joka ei kerro taistelevista egoista, musiikkiteollisuuden kieroudesta ja eripurasta. Se kertoo siitä, millaista bändissä soittaminen parhaimmillaan on. Se kertoo rakkaudesta musiikkiin, ja musafanien suhteesta lempibändiinsä.

Siksi se onkin niitä elokuvia, joiden aikana tahtoo olla vaikea lopettaa hymyilemistä.

Musafanin kiima-aste: 100 %
Yleiskiima-aste: 85 %

Näytökset: Maxim 1, 20.9. klo 21:15. Kinopalatsi 8, 23.9. klo 14:00. Kinopalatsi 10, 25.9. klo 14:15.

Video ei ole enää saatavilla

The Great Hip Hop Hoax

Skotlanti. 2000-luvun alku.

Ystävykset Billy Boyd ja Gavin Bain ovat varmoja kyvyistään räppäreinä. Valitettavasti heidät nauretaan pihalle jokaisesta brittilevy-yhtiöiden kanssa järjestetystä tapaamisesta.

Piruuttaan he kertovat yhdelle levy-yhtiöistä olevansa Yhdysvalloista. BING BING! Heti tärppää.

Siitä alkaa poikien elämä amerikkalaisena rapduo Silibil N’ Brainsinä. He muuttavat Lontooseen ja alkavat elää jenkkihahmoinaan kellon ympäri.

Kuten viime vuosien menestysdokumentit The Imposter ja Catfish, myös The Great Hip Hop Hoax tutkailee toiseksi tekeytymisen taidetta.

Se on myös osuva kuvaus siitä, mitä poppareiden tähtipersoonan rakentaminen vaatii. Jossain vaiheessa jopa läheisten alkaa olla vaikeaa tunnistaa henkilöä persoonan alta.

Dokumentti myös kuvaa tahattomasti levyteollisuuden kukoistuskauden loppua. 2000-luvun keskivaiheilla elettiin viimeisiä hetkiä, jolloin musiikkibisnes vielä syyti rahaa aloittelevien artistien päälle. Levy-yhtiöjättien fuusiot ja alan leikkaukset seurasivat kuitenkin pian perässä vaikuttaen ratkaisevasti myös tämän tarinan lopputulokseen.

Puhuvien päiden ja kotivideomateriaalin lisäksi TGHHH luottaa underground-animaatiolta lainattuun kuvakerrontaan. Siinä Silibil ja Brains seikkailevat kuin sarjakuvahahmot, joihin Boyd ja Bain persooniaan dokkarissa vertaavat – Itchy ja Scratchy, Tom ja Jerry.

Aineksista rakentuva elokuva ei ole aivan dokumenttikerronnan helmi, mutta energinen, viihdyttävä ja mieleenpainuva se on.

Musafanin kiima-aste: 80%
Yleiskiima-aste: 78 %

Näytökset: Andorra, 20.9. klo 21:00. Kinopalatsi 9, 22.9. klo 21:15.

Video ei ole enää saatavilla

Kinshasa Kids

Kinshasassa asuu 25 000 katulasta. Suurin osa lapsista on potkittu kotoa kadulle, koska vanhemmat väittävät heitä noidiksi.

Kinshasa Kids kertoo heistä. Elokuva hämärtää fiktion ja dokumentin rajoja, sillä näyttelijät ovat oikeita katulapsia ja muoto lainattu dokumenteilta.

Pääosassa on joukko sheguéiksi kutsuttuja katulapsia Josen ja Emman johdolla. Jossain vaiheessa katumuusikko Bebson houkuttelee heidät musiikintekopuuhiin ja lapset alkavat puuhata itselleen keikkaa, jolla olisi tarkoitus tienata iso tukku rahaa.

Elokuvassa kaaos, ihmispaljous, arkinen väkivalta ja lika tulevat lähelle. Niitä ei kuitenkaan kuvata sensaatiomaisesti. Ne ovat osa arkea; eivät sen kummempaa kuin ensilumi ja yleisissä kulkuvälineissä murjottaminen Suomessa.

Elokuva ei tarjoakaan Hollywood-leffojen fetisoitua ”pimeän mantereen” kurjuutta, vaan oikeaa afrikkalaista slice of lifea.

Melko harvalukuiset musiikkiosuudet kohoavat parhaimmillaan hienoihin fiiliksiin, mutta loppuvat usein liian lyhyeen.

Mockumentti-muotoisella elokuvalla ei ole dokumenttikerronnan selkeyttä tai fiktion syvyyttä, vaan se lilluu hivenen päämäärättömästi näiden välissä. Se jää etäisemmäksi kuin esimerkiksi Docpointissa nähty köyhää afrikkalaisarkea kuvaava Kung Fu Grandma.

Elokuvan tärkein anti onkin muistuttaa, että Kinshasan katulapset ovat ihan yhtä lahjakkaita ja pystyviä kuin kultakapaloihin syntyneet justinbieberit. He vain ovat sattuneet syntymään ilman lisänumeroakaan maailmantalouden lotossa.

Musafanin kiima-aste: 55%
Yleiskiima-aste: 68 %

Näytökset: Kinopalatsi 9, 21.9. klo 16:15. Andorra, 23.9. klo 16:00. Orion, 29.9. klo 12:00.

Video ei ole enää saatavilla

]]> https://www.nrgm.fi/artikkelit/14-robyn-dancing-on-my-own-2010/ Fri, 06 Sep 2013 06:00:13 +0000 http://www.nrgm.fi/?p=47578

Robyn, good girl gone weird..

Robin Miriam Carlsson on todiste siitä, että kaikki lapsitähdet eivät koe Lindsay Lohan -paran kohtaloa.

”Somebody said you got a new friend
Does she love you better than I can?”

Näyttelijävanhempien vesa aloitti teatterissa ja piirrettyjen ääninäyttelijänä. 12-vuotiaana tämä skandinaavinen shirleytemple oli jo säveltänyt lastenohjelman tunnusmusiikin ja esittänyt biisejään televisiossa.

Levysopimus oli plakkarissa 16-vuotiaana ja debyyttisingle ulkona samana vuonna. Vuosi oli 1994, joka sijoittuu käsittääkseni johonkin Rooman ja Ottomaanien valtakuntien väliin jäävälle ajanjaksolle.

Ensihitti Do You Really Want Me oli samanaikaisesti sanoinkuvaamattoman ärsyttävä ja täydellisen tarttuva popkappale. Sen lauloi naukuvalla äänellä lökäpöksyinen pellavapää, joka herätti nuoressa miehessä murhanhimoisia ajatuksia.

Siinä vaiheessa olisin syönyt ennemmin piikkilankaan käärittyjä lipeäkalamämmituokkosia kuin kirjoittanut ylistävän jutun Robynista.

Ajat muuttuvat.

Oikeasti aika ihanien Yhdysvaltain pophittien jälkeen suunta muuttui vuonna 2005. Tyyli oli graafinen, musiikki alakulttuureista innoitteensa hakevaa elektropoppia. Mukana oli vielä jonkin verran muistumia r&b-popilla silatusta menneisyydestä.

Good girl gone weird, sanoisi nokkeluuteen pyrkivä angloamerikanserkku. Me emme tee niin.

Uusi suunta saavutti täydellisimmän ilmaisunsa Body Talk –trilogian ensimmäiselle osalla, ja etenkin kappaleella Dancing On My Own. Kappaleen muoto ja sisältö elävät niin sulassa sovussa, että ne tekee mieli palkata ratkaisemaan Israelin ja Palestiinan välistä konfliktia.

Kyse on siitä, kun tykkää edelleen jostakusta, mutta se joku tykkääkin nykyään jostakusta muusta. Sitten se joku pussailee samalla klubilla sitä uutta tyttöä, joka on ollut pakko nähdä, vaikka moinen halu onkin silkkaa hulluutta. Sitten sitä kököttää klubin nurkassa, yksin. Ja katsoo.

Sydän meinaa pakahtua, kun Robyn laulaa:

”I’m giving it my all but
I’m not the girl you’re taking home
I keep dancing on my own”

Sydän särkyy, mutta silti tuskassa on suloinen alavire. Mustasukkaisuudessa on jotain äärimmäisen koukuttavaa ja emotionaalinen masokismi on hemmetinmoinen huume. Kysykää vaikka Morrisseylta.

Kun ensimmäiset ”oo-oo-out” tulvahtavat kaiuttimista, olenkin varma, että tarina on täyttä totta. Niin vakuuttavasti Robyn tunteen myy. Sillä ei tietenkään ole merkitystä, onko se oikeasti totta.

Tätä popmusiikki on parhaimmillaan. Ristiriitaisia tunteita, tunnelmia ja ajatuksia kiteytettynä kolmeen neljään minuuttiin, joiden ilmaisun selkeydestä ja kauneudesta kuka tahansa kertomakirjallisuuden mestari voisi olla kateellinen.

Jos ei pysty samaistumaan Robynin haikeansuloiseen piinaan, jonka taustalla säksättävät toiveikasta pohjavirettä maailman ihanimmat sekvensserit, on luultavasti tunteeton hirviö, joka ostaa vaatteensa Dressmanista.

En pysty sanomaan muuta. Dancing On My Own on yksinkertaisesti mielipuolisen hienoa musiikkia, viipale suoraan popin jumalten avioerojuhlakakusta.

Video ei ole enää saatavilla

Mitä muuta?

Myös Kleerupin ja Robynin yhteishitti With Every Heartbeat löytyi äänestyskupongeilta.

”Miten niin ’marttyyri’?!”

Kanye ja Kanyen paasauskohtaukset. Kanye ja Kim Kardashian. Kanye ja Jay-Z. Kanye ja Kanyen viimeisin mestariteos. Kanye ja North West.

Kanye, Kanye, Kanye.

Mitä Kanye Westista ei olisi kirjoitettu? Onko mitään järkeä toistaa tässä taas kertaalleen hänen äkkiävääriä mediatempauksiaan, isopeppuisia tyttöystäviään (jotka saattavat nekin olla tai olla olematta mediatempauksia) ja musiikillisia voittojaan?

Kanye lienee nykypoppareista se, josta on kirjoitettu Lady Gagan ohella eniten. Se on Kanyen kannalta sikäli huutava vääryys, että Kanyen musiikillinen vertailu Gagaan on kuin rinnastaisi Picasson entiseen aerobic-ohjaajaan, joka on päättänyt ryhtyä maalaamaan ”vähäks rajuja hei” postikortteja.

Vuonna 2004 ensilevyllään Jesus Walks -kappaleen julkaissut Kanye Omari West oli varsin erilainen hahmo kuin nykyinen hybriksen, lahjakkuuden, julkisuuden ja taiteen teemoja käsittelevä monitaideteos, millennial-sukupolven muistomerkki.

Tai ei ehkä ollut, mutta hänellä ei ollut siinä vaiheessa riittävän isoa lavaa esitellä hurmaavan persoonallisuutensa kaikkia sävyjä.

Ennen esikoisalbumia West oli puuhannut isojen räppärien luottotuottajana. Hänen tuottamansa kappaleet olivat nostaneet ainakin omat debyyttiin liittyvät odotukseni taivaisiin. Ei Kanye pettänyt, mutta ei aivan lunastanutkaan niitä.

College Dropout ei ole mikään uusia uria aukova neronleimaus, vaikka erinomainen hiphop-albumi onkin. Tuotanto kuulostaa toki omaleimaisesti Kanyelta, mutta albumi on enimmäkseen varsin perinteinen soul-sämplekeitos.

Jos albumilla olisi enemmän Jesus Walksin tavoin musiikilliseen peruskallioon uusia uria räjäyttäviä kappaleita, se olisi kaiketi eräs kaikkien aikojen hiphop-levyistä.

Jesus Walks ei kuulosta muilta levyn kappaleilta. Vielä vähemmän se kuulostaa kenenkään muun räppärin tuotokselta. Se on ainoa lajissaan; täysin omaleimainen popkappale, jossa on ainutlaatuinen tunnelma ja äänimaailma.

Sanoituksessa Kanye rakentaa tavoilleen uskollisesti itselleen marttyyrin asemaa, sillä kaikesta muusta kuin Jeesuksesta saa kuulemma laulaa tai listat jäävät haaveeksi. Mutta hän sen kun laulaa vain, koska on Kanye West – urhea Jumalan soturi eikä kuka tahansa vitun maallikko.

No, eiväthän listat tietenkään haaveeksi jääneet, vaan kappale oli itse kyhäämäänsä olki-Jeesusta selässään raahaavan Westin suurin siihenastinen hitti.

Kappaleeseen – ja etenkin sen kertosäkeeseen – mahtipontisessa uskonnollisessa marttyyriudessa kieriskely kuitenkin sopii täydellisesti.

Jesus Walks päätyi alhaiselle sijalle Rolling Stonen kaikkien aikojen kappaleiden listalla ja vähän satasen huonommalle puolelle Pitchforkin listatessa 2000-luvun kappaleita. Nuorgam on luonnollisesti ketterämpi kuin kumpikaan näistä jähmeän mediavallan edustajista, joten meidän listallamme kappale pääsee lähemmäs ansaitsemaansa sijoitusta.

Video ei ole enää saatavilla

Mitä muuta?

Kanye Westiltä äänestettiin myös kappaleita All of the Lights, Gold Digger, Gorgeous, Heartless, Power, Runaway ja Street Lights sekä Jay-Z-duettoa Ni**as in Paris.

”Tuntisitko vielä vanhan kaipauksen, olisitko valmis mut kohtaamaan”, pohtii Róisín.

On maaliskuun loppu vuonna 2012. Istun Frankfurtin lentoasemalla ja panikoin.

Olen ollut reilut pari kuukautta kiertämässä Kaakkois-Aasiaa reppu selässä. Freelancerismin harvahkoihin etuihin kuuluu, että voin tehdä sen ilman että minun täytyy salakuljettaa peräaukossani kobranpenisjauhetta maasta toiseen kattaakseni matkakulut.

Matkani viimeisen viikon olen viettänyt Koh Phanganin entisellä hippisaarella, jonka jokainen vierailija tuntuu nykyään olevan australialainen bilettäjä-broseph nimeltä Jack tai Liam. Pohjoiseen mentäessä saari kuitenkin hiljenee ja niinpä minä olen mennyt niin pitkälle pohjoiseen kuin mahdollista.

Kaksi päivää sitten lähdin vuokraskootterillani löytämästäni rantamajaparatiisista kohti satamaa – rinkka selässä ja tietokonekassi huterasti jaloissa tasapainoillen. Sieltä hyppäsin laivaan, joka vei minut ja australialais-brosephit maihin Surat Thanin kaupunkiin. Kaupungista jatkoin maan halki Phuketiin, josta nappasin seuraavana aamuna kotimatkani ensimmäisen lennon.

Nyt olen kotimatkalla kolmatta päivää ja panikoin. Panikoin siksi, että minulle on Nuorgamin muiden vakikirjoittajien tavoin langennut tehtäväksi valita MAAILMAN PARAS BIISI. Ja aikaa valinnan lähettämiseen on enää se 10 minuuttia, joka ilmaisesta puolen tunnin nettiyhteydestä on jäljellä. APUA!

Nettiyhteyttä en ole juurikaan nähnyt päiviin, enkä tapaa kerätä koneelleni gigakaupalla musiikkia. Mieleni on tyhjä. En tiedä, mistä aloittaa. Maailman paras biisi! Miten sellaisen voi edes teoriassa valita?! Aloittaako popista, mustan musiikin 1960- tai 1970-luvun helmistä, 1980-luvun uudesta aallosta, rockista, punkista, elektronisesta musiikista? Mutta entäs sitten rap? Tai metalli? Yksi biisi! AARGHMNHRNBHZZTGXZZ.

Aikaa on kuusi minuuttia. Nukkumattomuus, päättämättömyys ja Lufthansan ilmaisen pahvikahvin kittaaminen ovat tehneet olostani tukalan.

Minulla ei ole aavistustakaan, mikä päivä on – saati sitten, mikä on maailman paras kappale.

”AJATTELE JUMALAUTA AJATTELE”, hoen itselleni kuin semi-nuori Bruce Willis, jonka kanssa jaan myös hiusrajan.

Sitten mieleeni nousee kappale.

Róisín.

Aikaa on kolme minuuttia.

”Joku voisi sanoa, että on historiantajutonta valita Let Me Know maailman parhaaksi kappaleeksi, mutta minä sanon, että kyseessä on ylittämätön, viileän täydellinen sekoite tanssilattian kuplivaa nostetta ja kaihoisaa ihmiskontaktin kaipuuta kaupungin yössä”, minä kirjoitan.

Jälkeenpäin vähän hävettää, kun muut valitsevat Rahsaan Roland Kirkin ja Fela Kutin kaltaista viileyttä tai klassikoita The Byrdsiltä ja Pet Shop Boysilta. Tai Anne Frankista kertovia kappaleita, jotka kuvaavat sitä ”kuinka sodan mielettömyys pakottaa uskomaan uudelleensyntymän vapauttavaan voimaan”.

Mutta Róisín Murphyn Let Me Know on se kappale, joka minulle tulee mieleen kysyttäessä maailman parasta biisiä.

Valitsisinko sen paremmalla ajalla? En tiedä, en varmaankaan. On olemassa sellaisia artisteja kuin Marvin Gaye ja The Clash, joilla on jumalallisuutta tavoittelevia, vuosikymmeniä aikaa kestäneitä kappaleita.

Mutta on Let Me Know aivan varmasti täydellinen popkappale. Viiteen minuuttiin ja kymmeneen sekuntiin puristettu erään tunnetilan täydellinen kiteytys ja taivaisen tehokkaaksi rakennettu pala househtavaa popmusiikkia. Samaan aikaan nostattava, kaihomielinen, jännittävä, vähän tuhma ja lohdullinen.

Sen kertosäkeen huolellisen puolihuolimaton kutsu on parasta sitten viipaloidun pullan. Kappale pakottaa kehon liikkeelle samalla kun se levittää rinnasta ulospäin ihanaa lämpöä ruumiin onkaloihin. En tiedä, kuinka monta kymmentä tai sataa kertaa olen kappaleen elämässäni kuunnellut ja joka kerta se kuulostaa edelleen yhtä tuoreelta.

Se on minun valintani maailman parhaaksi kappaleeksi vastedeskin, kun olen jumissa Frankfurtin lentokentällä ja minulla on alle 10 minuuttia aikaa valintani tekemiseen.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Róisín Murphyltä äänestettiin myös kappaleita Momma’s Place ja Ramalama (Bang Bang).

Josh Homme virittäytyy tunnelmaan uuden Batman-elokuvan koekuvauksissa.

Rockin tärkein yhtye kokee ylösnousemuksen monipuolisimmalla albumillaan.

Daft Punkin Random Access Memories oli suurin musiikki-ilmiö hetkeen. Se oli niin suuri ilmiö, ettette pääse albumia pakoon tässäkään arviossa.

Kyseisellä levyllä on …Like Clockworkin kanssa sen verran yhteistä – molempia teaseroitiin armottomasti, molemmat olivat genrensä lipunkantajan ”paluulevyjä” – että syntyi vaikutelma, jonka mukaan myös Queens of the Stone Agen levyssä on suuren tapauksen makua. Että myös se on paluu oikeille raiteille, jotain mitä pureskella yhdessä netin vesiautomaattikeskusteluissa.

Eikä syyttä, vaikka Daft Punkiin verrattuna keskustelu onkin jäänyt valitettavan laimeaksi. …Like Clockwork nimittäin muistuttaa Random Access Memorya vielä yhdessä asiassa: se on jotain muuta kuin odotimme.

Lienette kuulleet pahat puheet albumiformaatin kuolemasta? QOTSA on päättänyt ottaa kyseiset huhut, repiä ne palasiksi, kääriä palat palloksi, sytyttää sen tuleen, litistää kärvistyneen pallon jätepuristimessa, kaataa päälle happoa ja lähettää sotkun sitten avaruuteen ydinkäyttöisen raketin kyydissä.

Tämä on albumi isolla a-kirjaimella, mutta ilman nykyalbumeita vaivaavaa pöhötautia, joka paisuttaa niiden mitan yli 60 tai jopa 70 minuutin.

Levy on vähän räkäinen, etäisesti bluesahtava, irtonainen. Toisinaan, kuten hienolla nimikappaleella jolla Homme äityy kuulostamaan Neil Youngilta, se jopa rauhoittuu balladeeraamaan. Se on verrattain vähäeleinen, toisinaan herkkis, paikoin myrskyisästi junnaava.

Kitarat surraavat kuin 1970-luvun hevirockprogeoopperan remasteroidussa versiossa. Niissä on ilmaa ja avaruutta, mutta myös uhkaa ja räkää juuri oikeassa suhteessa. Ne ovat ihania kitaroita. Dave Grohlin rummut soivat kuin hän soittaisi niitä davegrohlin mentävässä purkissa tai pahvilaatikossa.

…Like Clockwork on QOTSA:n rönsyilevä, ekspansiivinen ja alkuvoimainen 70-lukulainen eepos. Se ei ole Songs for the Deaf II, vaan lunastaa odotukset omalla tavallaan.

Levy ei tyhjenny ensimmäisellä kerralla, eikä toisella – eikä sen tyhjentyminen siinnä ainakaan tässä vaiheessa edes taivaanrannassa. Albumi ei leväytä porttejaan auki ensi kuuntelulla ja huudahda: ”Sisään vaan kaikki Deadmau5-faneista päiväradiokuulijoihin, tilaa on kaikille!”

Mutta huomatkaa nyt herran tähden, että tämä ei tarkoita, että albumi unettaisi tai olisi uponnut omaan peräaukkoonsa. Minulla vain on sellainen tunne, että se on tuo kliseiden klassikko: lahja, joka ei lopeta antamista (öhöm). Albumi taitaa olla yhtyeen paras levykokonaisuus vuosikymmeneen.

Onko sattumaa, että yhtye tekee ehkä parhaan levynsä sitten Songs for the Deafin, kun Dave Grohl istuu suuren osan albumista rumpupallilla? Onko Päivi Räsänen homo-oikeuksien esitaistelija? Onko Jukka Poika Jamaikalta?

Grohl sanoi joskus rumpujen soittamisen olevan se asia, jonka vuoksi hän on syntynyt tähän maailmaan. Tämän jälkeen mies ei hukannut hitustakaan aikaa, vaan teki jälleen yhden yhdentekevän Foo Fighters -albumin. Mutta hän oli oikeassa. Se on asia, johon hänet on tarkoitettu.

Kaikki tietävät, että Grohlin soitto on voimallista ja tiukkaa. Mutta hän osaa soittaa myös kevyesti tai pirullisen teknisesti. Grohlin rummutuksessa on ilmavuutta ja svengiä aivan eri tavalla kuin Hommen pois potkiman Joey Castillon (joka myös soittaa levyllä) soitossa, joka kuulostaa hieman siltä, että hänellä on helvetillinen kiire hakata saunapuut valmiiksi.

Kaksi vuotta sitten väitin 2000-luvun nerot -kesäsarjassamme, että kirjaimellisesti kuolleista herännyt Josh Homme on nykyrockin kovin nokkamies. En näe pienintäkään syytä korjata arviotani nyt, tämän albumin perusteella pikemminkin päivastoin.

Homme kertoo samoilleensa vuonna 2010 tapahtuneen sydämenpysähdyksensä jälkeen pitkään sankassa sumussa. Levyn suuntaa haettiin studiossa seitsemän kuukautta. Uskallan väittää, että etsintä ja kyselevyys kuuluvat albumin monipolvisessa ja mietiskelevässä luonteessa. Kuuluvat ne myös sanoituksissa, jotka ovat täynnä hämmennystä, synkkää surrealismia ja menetystä. Veden alle upotaan toistuvasti.

Etsintä tuntuu sopivan sekä nelikymppiseksi ehtineelle Hommelle että hänen yhtyeelleen. Levy on polveilevuudestaan huolimatta linjakas. Edes vierailijat yhtyeen ex-basistista ja Hommen parhaasta kaverista Nick Oliverista Fairweather Friends -kappaleella rockaavaan Elton Johniin eivät tee ryppyjä sen linjoihin.

Homme totesi taannoin NME:lle vain haluavansa tehdä musiikkia ja että hänen yhtyeensä ”on jonkun lempibändi”. Olin toissapäivänä todistamassa Hietaniemen rannalla hienoa Queens of the Stone Agen keikkaa. Sen perusteella uskaltaudun veikkaamaan, että toive on toteutunut.

86 Ylösnousemus on hassu juttu. Josh Hommen kuoleman kosketus vei eksyksiin, jonka jälkeen hänen piti löytää taas oikea tie usvan ja hämmennyksen keskellä. Tämä erinomainen albumi on sen matkan soundtrack.

Video ei ole enää saatavilla

”Sori hei.”

Tämä on erään matkan loppu. Se matka alkoi vuoden 1976 popkappaleilla, kun Nuorgam otti ensi askeleensa vuoden 2011 huhtikuussa.

Julkaisimme saitin synnystä alkaen yhden popklassikkotekstin per päivä. Matemaattisesti suuntautuneet lukijat ovatkin jo päätelleet, että se kattaa 25 vuoden kappaleet: 30 biisiä kuukaudessa eli yhteensä 750 popklassikkoartikkelia. Se on aika paljon.

Ensimmäisen popklassikkovuoden tekstit olivat yleensä vain muutaman lauseen mittaisia kuvailuja kappaleista ja niiden syntyyn vaikuttaneista seikoista.

Pikku hiljaa tekstien mitta ja kunnianhimoisuus paisui nykytasolleen. ”Popklasareista” tuli kappaleiden syntyhetken kulttuuri-ilmastoa ja popmusiikin trendejä kartoittavia tutkimusmatkoja musiikkiin. Niistä tuli kirjoittajien välillä massiivisiin mittoihin yltäneitä trippejä omaan nuoruuteensa ja rakkauskirjeitä suosikkibiiseilleen.

Niissä nähtiin myös hauskoja muotokokeiluja, jotka ovat osaltaan olleet tekemässä Nuorgamista sitä mitä se on. Meidän mielestämme suomalaisessa musiikkijournalismissa ei oltu aiemmin nähty mitään vastaavaa.

Kuten kaikki hyvä, myös popklassikkosarja loppuu aikanaan. Ja se aika on nyt.

* * *

Vaikka muiden listalle päässeiden biisien perusteella ei ehkä siltä vaikuta, vuosi 2000 ei ollut hyvää aikaa valtavirran popmusiikille. Listoja hallitsivat Limp Bizkit, 98 Degrees, Creed ja Ricky Martin.

Tähän ympäristöön OutKast laskeutui ikonisen mustavalkoisen tähtilipun koristaman Stankonia-albuminsa kera. Levyn musiikki oli kaleidoskooppista, kokeellista avaruusräppiä, garage-hiphopia ja psykedeelistä 2000-luvun funk-odysseiaa.

Siinä joukossa Ms. Jackson oli kuin seurapiiridebytantti hippien love-in-ringissä. Huoliteltu ja siisti ja aika helposti lähestyttävä.

Se on silti tai pikemminkin juuri siksi yksi niistä kappaleista, joista Outkast laajemmalti muistetaan. Kappaleen valtteja ovat poikkeuksellisen itsepintaisen takiaisen lailla mieleen takertuva kertosäe (”Uuuh!”), jännästi päässä pimpottava pianokoukku ja ääniloopit, jotka kuulostavat siltä kuin niitä imuroitaisiin lattialta miksauspöydän sisuksiin.

Kappaleen tunnelma on poikkeuksellisen lämmin ja omalaatuinen. Se erottuu joukosta. Siksi Ms. Jacksonista tulikin monessa mielessä OutKastin lopullinen läpimurtohitti Yhdysvalloissa ja myös meillä Suomessa.

Biisi oli muun muassa Jay-Z:n ja Pharrellin Excuse Me Miss -kappaleen sekä Ja Rulen ja Ashantin Always On Timen ohella esittelemässä pehmeämpää, popahtavalta r&b:ltä sokerinsa lainaavaa soundia, jonka avittamana hiphop löi tosissaan läpi 2000-luvun alun listoilla. Nellyn ja Kelly Rowlandin Dilemma vei tämän soundin ilokaasuiseen, hattarahuuruiseen huippuunsa.

Ms. Jackson on toki parempi ja omaperäisempi kappale kuin sitä seuranneet popräpsinglet. Se vain oli osaltaan auraamassa niille tietä.

Sanoituksessa André 3000 puhuttelee ex-tyttöystävänsä, soul-avaruusolento Erykah Badun, äitiä – titulaarista Ms. Jacksonia. Andre pyytelee Jacksonin rouvalta kunnioittavasti anteeksi, surkuttelee että suhde ei toiminut ja lupaa huolehtia yhteisestä jälkikasvusta erosta huolimatta.

Duon toinen jäsen Big Boi puolestaan on sitä mieltä, että hänen baby mamansa mama – siis lapsensa mummo – elää hänen siivellään, käyttää lapsenlastaan kuin shekkiä konsanaan ja muutenkin hankaloittaa kaikin tavoin hänen elämäänsä.

Yhtenäistä merkitystä kappaleelle voi etsiä jostain näiden näkökulmien välistä. Mutta en tiedä, kuinka kiintoisaa se lopulta on.

Paljon kiintoisampi on kappaleen video. Siinä kuvatussa talossa asuu nimittäin leppoisasti jammaavia koiria, kissoja ja pöllöjä. Ja kiva pianoa soittava koiranpentu.

Nuorgamin metkut tuntien pelkkä pianoa pimpottava koiranpentu olisi saattanut riittää kaikkien aikojen viimeisen popklassikkovuoden ykköstilaan. Vaan sitä emme tule koskaan saamaan selville.

* * *

Nillä uskollisille lukijoille, jotka surevat popklassikkosarjan loppumista, kerrottakoon lopuksi ilouutinen. Tänä kesänä Nuorgam nimittäin panee proverbiaalisiin yksiin kansiin koko 2000-luvun kansainväliset popklassikot! Mukana pelkkää helmiäishohteista briljanssia ja kuninkuusluokan poplaulunkirjoitustaitoa. Lisätietoja pian!

Video ei ole enää saatavilla

Kappaleen video oli tarkkaan laskelmoitu Lolita-fantasia pornahtavaan koulupukuun sonnustautuneesta koulutytöstä, joka laulaa monitulkintaisesti: ”hit me baby one more time”. Se oli avainasemassa luotaessa Britneyn imagoa, joka rakentui raivoisaan ristivetoon äärimmäisen viattomuuden…

… ja suorasukaisen seksikkyyden välillä:

Seuraavana vuonna julkaistun Oops! …I Did It Again -kappaleen ja samannimisen albumin oli tarkoitus toistaa kieliopin vastaisen pisteiden käytön lisäksi debyytin menestys. Albumi teki sen hien kohoamatta pintaan, mutta single petti hienoisesti odotukset edellisvuoden kultaturbohittiin verrattuna.

Kappale ammensi suoraan samasta Max Martinin vuosituhannen vaihteen muotista, jonka lihaksikkaasti tamppaavat kompit, jyrähtelevät synaiskut ja synteettistä siirappia vuotavat lauluharmoniat kuulostivat Backstreet Boysin käsittelyssä aivan sietämättömältä. Britney teki narisevine äänineenkin soundista nautittavaa kuultavaa.

Kappaleessa Britney pyöräyttää pelimies-kliseet päälaelleen: herttaiselta vaikuttanut tyttö onkin se, joka on leikkinyt miehen tunteilla ja joutuu nyt myöntämään, ettei ole vakavissaan mukana.

Britneyn imagon kannalta oleellisesti kappale alleviivaa lausetta ”I’m not that innocent”.

Tämä kaikki tapahtui kauan ennen kemikaalien ja surun ja julkisuuden ja ties minkä ruokkimaa kaaosta. Ja ennen tätä herraa, mutta mitä vähemmän hänestä puhumme, sen parempi.

Pääasia on, että popin kuningatar on tehnyt viime vuosina näyttävän paluun. Se lämmittää mieltä erityisen paljon siksi, että yhä useampi nuorena aloittanut naistähti tuntuu sekoavan lopullisesti median ympärivuorokautisen tarkkailun, millintarkan vartalosyynin, kaksinaismoralismin ja bailukulttuurin kiirastulessa.

Luojan kiitos, Britney sen sijaan vaikuttaa tasapainoisemmalta kuin koskaan.

Se on hienoa, sillä Nuorgam  Britney.

Video ei ole enää saatavilla

Pertti on yhä piraatti.

Kapteeni Neumann karahtaa kiville yrittäessään ratsastaa Vain elämää -aallon harjalla.

Voi, Pertti.

Tunnen sinua kohtaan suurta empatiaa.

Miten kukaan voisi selvitä ihan täyspäisenä siitä, että saavuttaa ensin tismalleen niin suuren suosion kuin Suomessa on musiikilla mahdollista saavuttaa ja kun erehtyy tuon lyhyen huuman jälkeen irrottamaan hetkeksi katseensa pallosta, suosio onkin kadonnut ikuisiksi ajoiksi?

Minä tuskin ainakaan olisin selvinnyt.

Sillä ei tietysti olisi niin väliä, jos ei olisi koskaan välittänyt suosiosta. Mutta kun Pertti välittää. Voi kuinka hän välittääkään. Pertin olemus julkisuudessa suosion nälkävuosina on suorastaan tihkunut tarvetta tulla taas massojen hyväksymäksi kuin silloin joskus ennen.

Niinpä Pertti on päättänyt ratkaista asian yksinkertaisimmalla mahdollisella tavalla. Hän on kieltäytynyt uskomasta, että menestyksestä on kulunut pian 30 vuotta.

Hän on päättänyt kuulla tyttölauman hysteerisen kirkunan korvissaan minne sitten meneekin, päättänyt että täyteen pakkautuneen Tavastian henki elää yhäkin Martinlaakson ostarin Jyväset-pubin keikalla.

Jopa Dingon verkkosivuston nimi on Dingomania. Vuonna 2013.

Siksi Neumann oli täydellinen osallistuja Vain elämää -ohjelmaan. Tai Vain elämää oli täydellinen ohjelma hänelle. Siinä hän saattoi elää ehkä viimeisen kerran täysipainoista menneisyyden gloriaa, sillä ohjelman aiheena olivat menneisyyden laulut, eivät tulevaisuuden, tai nykyisyyden.

Samalla Pertti pääsi osalliseksi hienoiseen silmänkääntötemppuun. Osa Vain elämää -artisteista oli musiikkilegendoja, osa nykyään oleellisia (Jonne Aaron ei tosin ollut oikein kumpaakaan). Yhdelläkään heistä edellisestä musiikillisesti merkittävästä hetkestä ei ollut kuitenkaan kulunut yhtä kauan kuin Pertillä. Silmänkääntötemppu oli tämä: heidän seurassaan vaikutti, että Neumann on edelleen musiikillisesti relevantti artisti, vaikka ei hän sitä olekaan.

Musiikillisesti kapteeni Pertti suuntaa uutuuslevyllään vesille, joilla seilataan Onnelan kaltaisten viihdesoittoloiden ”rockpubeissa”. Kahden devalvaatiopennin tunkkainen teknorock-soundi on alun perin Kentin peruja, mutta henkisesti enemmän velkaa Uniklubille, Hanna Pakariselle ja Happoradiolle. Tosin se kuulostaa vielä paljon hengettömämmälle ja ohuemmalle – kuin musiikki olisi soitettu levylle pelikonsolin musiikkiohjelmalla.

Neumannin ääni muistuttaa edelleen tavallaan sen porilaispojan ääntä, joka sai 1980-luvulla teinityttöjen pikkuhousut pyörimään vinhasti heidän jalassaan. Hämmentävää kyllä, hän ei ole kehittynyt laulajana piiruakaan, vaan turvaa edelleen yksinomaan samaan värisevään ulvahteluun ja nenälauluun.

Hänen tekstinsä kuulostavat valitettavasti erityisen kömpelöltä parodialta nuoren Neumannin teksteistä, jotka onnistuivat nekin vain täpärästi painottelemaan naurettavuuden paremmalla puolella.

Teksteissä taivas ei jaksa kantaa ja sankarin testamentti on vain askeleen päässä ja hukutaan sinuun ennen kuin nukutaan rautaan. Ollaan yksin nousevan auringon talossa, jossa rakkauden palomuuri ei saa pettää. ”Visa vinkuu ja Euroopan neitsyt vinkuu” kohdatessaan ”Kapteeni Amerikan”. Voi ei.

Eräässä kappaleista – hämmentävää kyllä – pyöritään Mr. Beanina kylillä. Reppuselkäänkin viitataan niin, että varpaat menevät myötähäpeästä kippuralle.

Se että tekstit ovat mitä ovat ei ole sikäli ihme, että Vain elämää -sarja osoitti Neumannin puheen kuulostavan nykyään siltä kuin se olisi käännetty varhaisella nettikääntäjällä ensin kiinaksi, sitten urduksi ja sitten taas suomeksi. Puhe kuulostaa tavallaan suomelta, mutta se on ymmärrettävää vain pienten tunnistettavien jaksojen ajan.

Kun Neumann laulaa yhdessä kertosäkeistä: ”Adios Rosario / Tämän piti olla ikuinen…”, olen hetken varma, että viimeinen sana on ”akvaario”. Siitä voi päätellä logiikan, jolla sanoituksissa liikutaan. Enteellisesti nimetyn Oma Waterloo -kappaleen jälkimmäisen sanan Neumann lausuu jostain kumman syystä silkaksi suomeksi. ”Oma Vaterrr-loo-hoo.”

Ja sitten. Sitten on tietysti levyn tuottaneiden post-kaufmanilaisten musiikkianarkistien Maki Kolehmaisen ja Jimi Constantinen kanssa tehty Facebookissa-kappale. Se saavutti välittömästi julkaisunsa jälkeen harrastelijahumoristien piireissä likilegendaarisen aseman – ironista kyllä – Facebookissa. Ironisuutta korostaa etenkin se, että Neumann yrittää kommentoida ajankohtaiseksi mieltämäänsä ilmiötä, mutta samainen ilmiö puree häntä käteen. Ennen Facebookia moni ei olisi edes huomannut tällaisen kappaleen julkaisua.

Aika on ajanut Pertin ohi aikapäivää sitten, mutta hänen tragediaansa kuuluu, että hän ei itse tiedä sitä. Hän ei halua tietää sitä. ”Mä en itse löydä [kappaleesta] kornimpaa puolta”, hän totesi taannoin Helsingin Sanomille.

Minä olisin halunnut sanoa albumista jotain positiivista, sillä Pertin kiusaaminen on kuin ampuisi sinivalaita uima-altaaseen, mutta kun en vain pysty. Tämä läpeensä kiusallinen, menneisyyteen juuttunut, suuruudenharhainen, naurettava levy tekee siitä mahdotonta.

Neumannin vanhoja 1980-luvun soololevyjä on nykyään sydäntä särkevää kuunnella, sillä ne ovat hänen nykymusiikkinsa ummehtuneeseen ja opportunistiseen pönötykseen verrattuna niin täynnä lahjakkuutta, raikkautta ja lupausta. Esimerkiksi Dingo-soundia oleellisesti laajentaneen Albion-levyn merituulenhenkimien irkkufolkkappaleiden perusteella Pertistä olisi pitänyt tulla tähän maahan arvostettu pitkän linjan artisti – joku sellainen kuin Hector.

Ei tullut. Valitettavasti.

20 Albumin oli tarkoitus maksimoida suosio Vain elämää -sarjan jäljiltä. Menestyksen mahdollisuus kaatuu kuitenkin Neumannin tyylitajun puutteeseen ja täydelliseen kyvyttömyyteen päästää irti menneestä ja kasvaa luontevasti artistina.

Video ei ole enää saatavilla

Jussi Lehtisalo hyppää popklassikoiden kimppuun. (Kuva: Harri Joensuu)

Jokainen KIDSing-osallistujakin tietää, että Suomen Porista tulevat Dingo, Yö ja Mamba.

Mikä äärettömän paljon tärkeämpää, sieltä tulevat myös Porin Ässät -jääkiekkojoukkue ja paikallisen musiikkiskenen suuren suuren miehen Jussi Lehtisalon luotsaamat miljoona hienoa yhtyettä, joista Rättö ja Lehtisalo -kokoonpano vei ykköstilan Nuorgamin listatessa toissa kesänä 2000-luvun musiikilliset nerot.

Koska tähdet ovat nyt asettuneet sellaiseen muotoon, että Porin Ässät on toista kertaa lähes 20 vuoteen SM-liigan finaaleissa tavoittelemassa ensimmäistä kultaansa sitten vuoden 1978, katsoimme velvollisuudeksemme juhlistaa sitä jotenkin.

Jussi Lehtisalo on tutkitusti porilainen popnero, joten pyysimme häntä valitsemaan juhlan kunniaksi Popklassikot-sarjastamme suosikkinsa vuosien 1976 ja 1998 väliltä.

Mutta eihän se vielä riittänyt. Niinpä teimme ainoan teon, joka tässä tilanteessa on mahdollinen. Puimme Lehtisalon jääkiekkovarusteisiin ja lähetimme porilaisen huippuvalokuvaaja Harri Joensuun kuvaamaan hänet.

Et voilà! (Voitte kiittää meitä myöhemmin.)

Mudhoney – Touch Me I’m Sick

”Kiteyttää itselleni mielenkiintoisen aikakauden 1990-luvun alkupuolelta – ainakin ulkomusiikillisesti. Superfuzz Bigmuff -levyn kansi suorastaan pakotti laittamaan helminauhat kaulaan ja kasvattamaan olkapäille ulottuvan tukan. Kappale summaa ajan hengen ja vallitsevan asenteen viehättävästi.”

Suicide – Ghost Rider

”Läkähdyttävän intensiivistä ja svengaavaa tykitystä, jossa jokaisella äänellä tuntuu olevan lataus ja tilaus. Tämä on oivaltavaa pelkistystä ja merkillistä menoa.”

Jane’s Addiction – Been Caught Stealing

”Jane’s Addiction oli 1980- ja 1990-lukujen taitteessa häiriintyneillä vokaaleilla ja omalaatuisella meiningillä varustettu persoonallinen populaarimusiikin ilmiö. Kappale on singlebiisi, joka jää itselleni selvästi eeppisempien Three Days– ja Then She Did -mestariteosten varjoon.”

The Minutemen – Corona

”The Minutemenin albumi Double Nickels On the Dime on punkin eittämätön klassikko. Ajan hammas saattaa järsiä osan sen terästä, mutta näin Mike Watt & The Missingmenin keikan vuonna 2011 ja meno on edelleen huikeaa!”

Spiritualized – I Think I’m In Love

”Spiritualizedin ja sitä edeltävän Spacemen 3:n vaikutus oli vääjämätön porilaiseen marginaalikulttuuriin. Diggailu ei valunut brittipop-puolelle, vaan säilytti majesteetilliset mittansa; seurasimme lähinnä Jason Piercen tekemisiä. Huikealta Ladies & Gentlemen We Are Floating In Space -albumilta löytyvä kappale oli selkeästi yhden aikakauden loppu.”

Monster Magnet – Negasonic Teenage Warhead

”Olisi vaikeaa yrittää kieltää, että Dopes to Infinity -albumi oli klassikko jo ilmestyessään. Vahva ja jämäkkä soundi yhdistettynä space rock -efekteihin ja koukuttaviin rocksävellyksiin innosti kummasti.”

Porin Ässät aloittavat SM-liigan finaalit Tapparaa vastaan maanantaina 15.4. klo 18.30 Hakametsän hallissa Tampereella. (Nelonen, 18.30.)

Monsieur Mosse.

Muistan vieläkin, kun kuulin Mos Defin ja Talib Kwelin Black Star -duon Definition-kappaleen ensimmäistä kertaa. Se tapahtui lapsuudenkodissani, silloin kun äitikin oli vielä elossa.

Vuosi oli 1998 ja stereot olivat hopeiset, kulmikkaat Sharpit 1980-luvun alkupuolelta. Siellä ne ovat edelleen, ompeluhuoneen nurkassa.

Definition oli piilotettu Muzik-lehden mukana tulleelle The Tunes 98 -cd-levylle, musiikkihistorian alekoriin kopsahtaneiden housebiisien joukkoon. (Muistatteko vielä Muzik-lehden? Entä cd-levyt?)

Aiemmin en ollut kuunnellut satunnaisten Public Enemy– ja Cypress Hill -albumien lisäksi hiphopia juurikaan paljon.

Mutta nyt se oli menoa.

Minusta tuli räppikäännynnäinen. Ensin ostin Black Star -albumin ja pian sen jälkeen delasoulit, outkastit, nasit ja muut tavalliset epäillyt.

Definition-kappaleen reggaen kanssa harvinaisen epä-ärsyttävällä tavalla flirttaava soundi ja Muhammad Alin voimalla ja keveydellä kulkeva biitti kuulostivat korviini joltain aivan tuoreelta. Sitä paitsi biisi lähestulkoon räjäytti niin sanotun päännytke-mittarin – hiphopin lahjomattomimman arviointikeinon.

Mutta minähän puhun aivan väärästä kappaleesta!

No, se johtuu siitä, että Definition meni vuoden 1998 popklassikoita jaettaessa minulta sivu suun. Niinpä huijasin vähän. Luotan armollisuuteenne asiassa.

Mos Defin Black on Both Sides julkaistiin jo seuraavana vuonna ja se on edelleen Black Star -albumin ohella parasta, mitä kumpikaan herroista Def tai Kweli on saanut aikaan. Albumit ovat toistensa sisarteoksia.

Albumin aikoihin Mos Def – joka haluaa nykyisin tulla kutsutuksi nimellä Yasiin Bey – oli täydellisessä sopusoinnussa taiteellisten tavoitteidensa kanssa ja jaksoi vielä, luojan kiitos, keskittyä itse musiikkiin.

Myöhemmin, The New Danger -levyllä ja Broadway-/Hollywood-urallaan, Mos teki maagisen mysteerimatkan omaan anukseensa. Suutarin ei tarvitse pysyä lestissään, mutta olisi kiva, jos hän älyäisi keskittyä välillä siihen, minkä oikeasti osaa.

Black on Both Sides on joka tapauksessa suurin piirtein niin hyvää hiphopia kuin hiphop voi olla: sielukasta mutta iskevää; taiteellisesti kunnianhimoista mutta räpin parhaita perinteitä hyödyntävää; poliittista mutta ei saarnaavaa; monipuolista mutta linjakasta. Ja päännytke-mittarin neula lähentelee punaisen rajaa läpi levyn.

Ms. Fat Booty kiteyttää monet edellä kuvatuista asioista – joskin albumilta olisi voinut valita yhtä hyvin lähes minkä tahansa muunkin kappaleen, niin täyteläinen klassikko se on.

Musiikin pyöreä, paksu muoto ja lämpöä huokuva tunnelma tuovat mieleen kappaleen titulaarisen paksupeppuisen neidin. Mosse kunnioittaa hiphopin perinteitä tällä kertaa tarinankerrontaräpin keinoin, mikä ei tuohon maailman aikaan ollut suuressa huudossa.

Asia joka vahvimmin erottaa kappaleen vuosituhannen vaihteen hiphopista on kuitenkin sen asenne naisiin. Mos Def pyöräyttää räpin perinteiset sukupuoliroolit päälaelleen.

Tarinassa hän on se, joka ihastuu korviaan myöten ja haikailee tapaamaansa naista sitoutuneeseen parisuhteeseen. Neiti Paksupeppu on kyllä valmis seksiin, mutta vetoaa parisuhdeasioissa sitoutumiskammoon. Pian hänet nähdään kuitenkin intiimeissä tunnelmissa tanssilattialla – tällä kertaa toisen naisen kanssa.

Silti Mos Defin suusta ei kuulla ensimmäistäkään ”lutkaa” tai ”narttua”.

Se oli yksi niistä monista syistä, joiden vuoksi alun perin rakastuin Black Stariin, Mos Defiin ja Miss Fat Booty -kappaleeseen.

Ja ilman niitä en ehkä koskaan olisi rakastunut hiphopiin.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Vähemmälle huomiolle jäänyt Do It Now samalta albumilta paalujunttaa niin innostavasti, että se ansaitsee tulla nostetuksi esiin.

Video ei ole enää saatavilla

”Tää on ihan älyttömän situationistista, pojat.”

Refused hajosi pian tämän kappaleen emoalbumin The Shape of Punk to Come jälkeen, ennen kuin se ehti ulkoiluttaa levyn kappaleita kunnolla kiertueella tai ennen kuin albumin maine ”eräänä kaikkien aikojen” punk-levyistä ehti kasvaa.

Bändi toitotti hajotessaan suureen ääneen, ettei koskaan palaisi yhteen. Sama ääni kaikui kellossa lähes meidän päiviimme asti bändin jäsenten ollessa kiireisiä ooppera- ja lääkärinopintojensa kanssa – ja tietysti myös The International Noise Conspiracy– ja AC4-yhtyeiden parissa.

Refusedin jälkimaine älykkään ja moniaineksisen mutta raivoisan post-hardcoren pioneeribändinä oli kasvanut etenkin Yhdysvalloissa yhtyeen ollessa kuopattuna. Useat post-hc-bändit mutta myös sellaiset popimmat emo-yhtyeet kuin Paramore nimittäin muistivat aina lehtijuttujen yhteydessä mainita Refusedin esikuvakseen.

Viime vuoden alussa alkoikin kuulua kummia. Amerikkalainen vaihtoehtomusiikkifestivaali Coachella oli onnistunut naaraamaan Refusedin kuolleen ruhon lammen pohjasta ja puhaltamaan siihen elämän liekin.

Bändi ”joka ei koskaan palaisi yhteen” palasi rivakasti yhteen, kun sille soitettiin puhelimella. Tämä todisti taas kerran, että markkinatalousjärjestelmän järkähtämätön logiikka alkaa painaa paatuneimmankin antikapitalistin vaa’assa sitä raskaammin, mitä pidempään aikuisuuden rahalliset rasitteet kiristävät pantaa niskanikamien ympärillä.

Yhtyeen omin sanoin: ”Sitten oli se vuosi jolloin lopetit käyttäytymisen oikukkaan lapsen lailla ja kokosit suosikkimuusikkosi taas samaan huoneeseen ja päätit hyväksyä tuhansien kuulijoiden rakkauden.”

Kaikki eivät siitä tietenkään pitäneet. He kutsuivat bändiä sell-outiksi, itsensä myyneeksi.

Mutta se lienee yhdentekevää. Refusedilla oli kaikki oikeus palata yhteen esittämään omaa musiikkiaan – riippumatta siitä millaista roolia raha päätöksessä näytteli.

Itsensä myyminen on nimittäin älyllisesti laiska konsepti, jonka luulisi sopivan lähinnä ehdottomuudessaan putkinäköisten teinien maailmankuvaan. Me kaikki olemme myyneet itsemme enemmän tai vähemmän markkinavoimien uhrialttarilla – meille taviksille vain maksetaan siitä vähemmän ja me joudumme tekemään ropojemme eteen yleensä paskamaisempia hommia kuin musiikin soittaminen palvovalle yleisölle.

New Noise on yhtyeen kappaleista se kaikkein tunnetuin. Sitä on cover-versioiden lisäksi kuultu amerikkalaisissa ison budjetin televisiosarjoissa ja elokuvissa. Kappale on vaarallisen lähellä sen syntyhetkellä suursuosiossa ollutta kaljatynnyripäistä nu-/rap-metalia.

Refused Are Fucking Dead puolestaan on likempänä The Shape of Punk To Come -levyn monipuolista yleisilmettä ja yhtyeen aikalaisia, joiden kanssa bändi jakoi tempun tai pari – Jawboxia ja At the Drive-Inia ja Fugazia ja Quicksandia.

Se käynnistyy kankeana ja vääristyneenä kuin musiikki olisi ajettu viiden ruosteisen putkiradion läpi. Seuraavaksi päästään kappaleen pihviin: melkoisella vauhdilla toistaan seuraaviin osiin, joissa kuullaan niin huutolaulua, rikottua rytmiä tikkaavia rumpukomppeja kuin pyörryttävällä vimmalla groovaavia kitaroitakin.

Refused todistaa, että musiikin ei tarvitse olla liioitellun yksinkertaista tai rytmin suoraviivaista, jotta se funkkaisi kuin siivouskomeroon sulkeutunut The J.B’s. Samalla yhtye todistaa, miten monipuoliseen ilmaisuun hardcore taipuukaan, kun sitä ovat takomassa uusiin muotoihin kansankodin parhaat vegaanisituationistivoimat.

Ai niin: Refused pani pillit takaisin pussiin vuoden 2012 lopulla. ”Kirves on haudattu ja menemme kotiin”, yhtye kirjoitti joulukuussa. ”Ja teemme sen tyylillä.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitenkä niin tyhjän jauhajia?

Mennäänpä tällä kertaa videoiden ehdoilla, sillä ne olivat tärkeä osa Beastie Boysin monimediaista projektia, jonka tarkoitus oli tehdä maailmasta yhtyeen yksityinen leikkikenttä.

Beastiet tekivät humoristisia, popkulttuuriviittauksia pursunneita genreparodiavideoita jo kauan ennen kuin niistä 1990-luvulla tuli suosittuja.

Ne eivät jättäneet pienintäkään epäilystä Beastie Boysin poikamaisesta vetovoimasta tai ehtymättömästä halusta pitää hauskaa itsensä ja muiden kustannuksella. Jo ensi levyn Fight For Your Right to Party ja No Sleep Till Brooklyn olivat kerronnallisia, itseironisia musiikkivideoita, joissa löytiin nuoruuden innolla auktoriteeteille kakkua naamaan ja pilailtiin muun muassa tukkahevibändien kustannuksella.

Suosiohuippunsa Beastie Boysien videohassuttelut saavuttivat 1970-luvun kyttäelokuvia parodioineella Sabotage-videolla. Ei ole varmaankaan sattumaa, että video julkaistiin samana vuonna, jona Quentin Tarantinon Pulp Fiction esitteli postmodernin retroestetiikan elokuvayleisölle. Aika oli ottanut kiinni Beastareiden mieltymykset.

Intergalactic-videossa tähtäimessä ovat vanhat pienen budjetin tieteisleffat – erityisesti japanilaiset kaiju-elokuvat, joista tunnetuimpia ovat Godzilla ja King Ghidorah. Nämä perinteisen nörttikulttuurin peruspolttoaineet eivät vuonna 1998 olleet vielä Rillit huurussa -sarjan kaltaisesta valtavirtakulttuurista tuttua vakiotavaraa.

Teeman mukaisesti video on kuvattu Shibuyan ja Shinjukun juna-asemilla Tokiossa. Beastiet viuhtovat videolla tavaramerkkityyliinsä japanilaisten kadunrakennustyöläisten hilpeisiin keltavalkoisiin univormuihin sonnustautuneena. Pahvirobotti ja rapuhirviöpukuinen mies taistelevat – ja välillä tanssivat – harrastelijateatterimaisissa kulisseissa.

Video sopii kappaleeseen kuin naulattuna, sillä kappale on läpeensä hykerryttävää, paksusti narisevaa elektrohiphopia, jonka ainoa tehtävä on viihdyttää. Ja voi hyvä tavaton, kuinka se viihdyttääkään. Kappaleeseen on muun muassa samplatty vuoden 1985 roskaklassikon The Toxic Avenger tunnusmusiikkia. Kuinkas muutenkaan.

Musiikin lisäksi myös sanoituksissa Beastiet suuntavat takaisin korttelibileiden aikaan. Niissä puhutaan biiteistä ja riimeistä ja mikin rockaamisesta ja tyyleistä ja bileiden starttaamisesta. Kertosäkeessä ollaan menossa toiseen ulottuvuuteen.

Yhtye kietoo yhteen eri taiteenlajit ja genret yhteisen aikatason – menneisyyden – kautta simppelisti mutta varsin nokkelasti. Lopputulos on siivu jälkimodernia popkulttuuria parhaimmillaan – hedelmällisesti eri lähteistä ammentavaa, hauskaa, itsetietoista, leikkisää ja fiksua.

Muistinko sanoa, että kappaleessa on lisäksi paras robottikertosäe sitten Mr. Roboton?

Video ei ole enää saatavilla

Tunnelma naamiaisbileissä äityi jännittyneeksi Hassen ilmestyttyä paikalle kostyymittä.

Mitä saadaan, kun sysätään samaan studioon Kiss, The Stooges ja Ramones ja puetaan heidät King Diamondilta ja Tom of Finlandilta yli jääneisiin vaatteisiin? Pannaan heidän suuhunsa sanoituksia ”rendezvous’ta” anuksen kanssa ja ”ziljoonan dollarin” sadisteista? Lisätään studion ulkopuolelle kirkumaan Turbojugend-faniarmeija, joka näyttää siltä, että se on kieriskellyt halpismeikeissä ja sen jälkeen tehnyt iskun UFF:n euron päiville?

No, tiedätte kyllä mitä siitä saadaan. Saadaan rockbändi, joka on samalla rockbändin äärimmäinen parodia ja viihdyttävintä rockia itsensä Kissin jälkeen.

* * *

Olin helmikuussa by:Larm-festivaaleilla Turbonegron kotikaupungissa Oslossa. Samassa yhteydessä järjestettiin Nordic Music Prize -gaalaillallinen, jossa paljastettiin kyseisen kilpailun voittaja. Paikalla oli musiikkimaailman kermaa Kim Gordonista lähtien, ruoista oli vastuussa kahden tähden Michelin-ravintola.

Jotain Turbonegron arvostuksesta sekä kotimaansa että kansainvälisissä musiikkipiireissä kertoo, että tilaisuuden avasi – varsin runollisella – puheellaan Turbonegron kitaristi Knut ”Euroboy” Schreiner. Kovin moni turbonegrolainen tuskin olisi uskonut yhden heistä löytyvän musiikkiteollisuuden selkääntaputtelutapahtuman juontohommista Apocalypse Dudes -levyn aikoihin.

* * *

Apocalypse Dudes on Turbonegron mestariteos ja varmaan jääkin sellaiseksi vaikka bändi jatkaakin edelleen. Albumi esitteli soundin, josta Turbonegro varsinaisesti tunnetaan, minkä lisäksi se esitteli bändin suuremmalle maailmalle. Levy on kaikkien mahdollisten huumausaineiden avulla edesautettujen aamuun asti jatkuvien rockorgioiden taustamusiikkia. Se on railakkuutta, hyviä biisejä, aivoon takertuvia hoilotuskertosäkeitä ja silkkaa nautintoa. Se on sellaista rockia, jota ei enää oikein osata tehdä. Se on biisien anaalivetoisista aiheista huolimatta äärimmäisen kaukana oman peräaukkonsa ympärillä pyörimisestä.

* * *

Tähän olisi voinut rehellisesti sanoen voinut valita levyltä monta muutakin biisiä. Valitsimme silti The Age of Pamparius -kappaleen, koska siihen kiteytyy jotain olennaista Turbonegron höhelyydestä. Kappaleen alku ja nimi kuulostavat henkistyneeltä hippiprogelta, mutta oikeasti kappale kertoo – pitsasta. Eikä mistä tahansa pitsasta, vaan Turbonegron Pål Pot Pampariuksen samannimisessä oslolaispitseriassaan tarjoilemasta pitsasta, josta sukeutuu kappaleessa kapinallisen rokkirähellyksen vertauskuva. Mikä on tietysti sanoinkuvaamattoman naurettavaa ja samanaikaisesti aivan mahtavaa.

Kappaleen ja levyn aloittava riffi on klassikko ja sen ou-vouta hoilottava kertosäe räjäyttäisi minkä tahansa mosh pitin tuusannuuskaksi. Kappaleen groove on niin voimallisesti mukaansa imevää sorttia, että kukaan järjellinen ja tunteellinen olento ei voi pysyä paikoillaan biisin kuullessaan. Joskus ylimääräisiä sanoja ei tarvita, kun rockmusiikki vain on niin järjettömän hienoa. Kaikki yhdessä nyt:

”Gonna bake a motherfucking pizza tonight!”

Video ei ole enää saatavilla

Murhattu mies.

Christopher ”Biggie Smalls” Wallacen väkivaltaisesta kuolemasta tulee maaliskuun 9. päivä kuluneeksi jo 16 vuotta. Hypnotize julkaistiin vain kolme kuukautta ennen hänen murhaansa ja timanttia myynyt listaykkönen sitä tuli vasta hänen menehtymisensä jälkeen.

Nyt helmikuussa vuonna 2013 Notorious B.I.G:nä tunnetun räppärin murha on vieläkin virallisesti selvittämättä, mutta kuten tulemme tämän jutun aikana huomaamaan, siihen on omat sekavat syynsä.

Murhaan ja sen vanavedessä julkaistuun Life After Death -levyyn kiteytyy eräs pahamaineinen kausi Los Angelesin ja hiphopin historiaa. Se on historiaa, joka on suomalaisillekin tuttua sellaisista elokuvista kuin Colors ja Boyz n the Hood – rikollisjengien, huumeiden, räpmusiikin, likaisten poliisien ja aseväkivallan sävyttämää fatalistista selviytymisen, korruption ja kuoleman sinfoniaa.

Wallacen murha ja sen tutkimukset tuovatkin mieleen The Wire -sarjan erityisen monimutkaisen ja kafkamaisen tarinan kaaren.

Kaikesta päätellen suorastaan koomisen pelottava huumekauppias ja Death Row Records -levymoguli Marion ”Suge” Knight oli murhan takana. Siihen näyttävät olleen sotkeutuneet myös losangelesilaiset poliisit, jotka olivat sivuhomminaan Death Row’n palkkalistoilla ja joiden tehtäviin kuului esimerkiksi Knightin huumekauppojen turvaaminen. Heistä muun muassa todisteiden implikoimalla poliisilla nimeltä David Mack sekä Knightilla itsellään oli kytköksiä Bloods-jengiin.

Eri lähteiden mukaan juttuun ovat lisäksi sotkeutuneet – jopa mahdollisesti murhan toteuttaneet – Knightin sisäpiiriin kuulunut amerikkalainen muslimimies nimeltä Amir Muhammad sekä Rafael Perez, jota on kuvailtu erääksi ”Los Angelesin poliisilaitoksen kaikkien aikojen likaisimmista kytistä”. Eräiden tietojen mukaan murhaaja oli puolestaan Mob Piru Bloods -jengin jäsen Wardell ”Poochie” Fouse.

Murha ei ollut mitenkään erityisen ovela vaikka se tehokas olikin. Se tapahtui lukuisten silminnäkijöiden edessä julkisella paikalla. Ei olekaan yllätys, että poliisilla olisi ollut käytettävissään useita todistajanlausuntoja epäillyistä sekä muun muassa heidän kuvaustensa perusteella tehty piirros ampujasta.

Ainakin sinisilmäisemmän tarkkailijan kannalta yllättävää sen sijaan on se, että murhaa tutkinut etsivä Daniel Katz jätti lukuisia avaintodistajia haastattelematta ja johtolankoja seuraamatta. Sisäisen tutkinnan osasto muun muassa löysi hänen työpöytänsä uumeniin piilotettuna 200 sivua käyttämättömiä todisteita.

Lisäksi yllättänee se, että Los Angelesin poliisilaitoksen johto aktiivisesti painosti tutkijoitaan jättämään erinäisiä johtolankoja ja näkökulmia rauhaan – erityisesti sen, että Death Row -levy-yhtiöllä on voinut olla sormensa pelissä. LAPD ja syyttäjänvirasto pystyttivät tiettyjen asioiden ympärille muurin, jota sen koommin jutun tutkijoiden kuin todistajienkaan ei sopinut ylittää.

Enemmän tai vähemmän kaikki vankilakundeista Suge Knightin uskottuihin tuntuivat kuitenkin olevan samaa mieltä siitä, että Knight oli tilannut murhan. Murhasta epäiltyjä henkilöitä ja todistajia löydettiin kuolleena pian sen jälkeen, kun heidät oli sellaisiksi nimetty – vuosia itse tapauksen jälkeen.

Myös Genovese-mafiasuvulla huhutaan olevan tietoa murhasta – puhumattakaan Los Angeles Timesista, jonka on väitetty osallistuneen murhan peittelyyn.

Mutta miksi Wallace sitten murhattiin? Perinteisen oletuksen mukaan se liittyi itä- ja länsirannikon räppärien oletettuun vihanpitoon, mutta myöhemmin on alkanut vaikuttaa, että Knight on saattanut käyttää skismaa ainoastaan savuverhona. Miksi? Ehkä siksi, että väkivalta oli Knightille yhtä luontevaa kuin hengittäminen. Ehkä murhan tarkoitus todella oli kostaa Tupac Shakurin kuolema. Kukaan ei tiedä varmasti.

Biggien äiti Voletta Wallace nosti pari kertaa siviilioikeusjutun Los Angelesin kaupunkia vastaan, mutta paikalliset tuomioistuimet hukuttivat jutut teknisiin porsaanreikiin – juuri kuten amerikkalaisissa oikeussalidraamoissa aina – jolloin ne raukesivat. Lukuisat poliitikot ottivat yksityisesti yhteyttä Wallacen asianajajaan ilmaistaakseen huolensa, että juttu voisi ajaa Los Angelesin konkurssiin, sillä pahimmassa tapauksessa olisi ollut kyse sadoista miljoonista dollareista. Viimeisimmän oikeuskäsittelyanomuksen kaupunki onkin jättänyt yksinkertaisesti huomiotta.

Kuulostaa suorastaan kliseisen kamalalta siivulta Enkelten kaupungin korruptoituneen poliisin ja oikeuslaitoksen historiaa, eikö totta? Voin melkein kuulla rikoskirjailija James Ellroyn narisevan lakonisesti nurkassa.

Tässä kohtaa musiikkijournalistilla on lähes ylittämätön houkutus tulkita Hypnotize-kappaleen enteilleen tapahtumia; kertoa kuinka Biggien musiikissaan esittelemä pröystäilevä gangsteri-imago päätyi lopulta hänen kohtalokseen. Mutta se olisi vähän liian helppoa.

On tietysti totta, että tämä kohtalo tuskin olisi langennut Biggielle, jos hän olisi valinnut uran vaikkapa country & western -musiikin parissa, mutta hänen räppejään enemmän tapaukseen vaikutti kuitenkin 1990-luvulla varsin hallitsemattomasti riehunut jengi- ja huumeväkivallan kulttuuri, jonka mustanpuhuvana edustajana paskiainen nimeltä Suge Knight tarinassamme toimii.

Hypnotizen on tuottanut kukas muu kuin Artisti Joka Tunnettiin Aiemmin Puff Daddyna, jokapaikanmoguli Sean Combs. Kappaleen säveltämisen aikoihin miehet olivat vielä kuin paita ja peppu:

”Who us? Yeah, Poppa and Puff
Close like Starsky and Hutch, stick the clutch”

Myöhemmin, murhan jälkeen, Combsilla oli kuitenkin vaikeuksia löytää sisäistä Starskya tai Hutchiaan. Syyllisen selvittäminen ei nimittäin tuntunut kiinnostavan Combsia pätkän vertaa. Itse asiassa hän yritti kaikin tavoin lyödä kapuloita tutkinnan – tai ”tutkinnan” – rattaisiin, mennen jopa niin pitkälle, että kielsi paikalla olleita Bad Boy -levy-yhtiönsä työntekijöitä pukahtamasta poliisille sanaakaan asiasta. Tämä saattoi johtua siitä, että asian penkominen olisi saattanut nostaa päivänvaloon Puffylle epämieluisia asioita.

Musiikillisesti kappaleessa ei ole mitään pahaenteistä. Se on samalta levyltä lohkaistun Mo Money Mo Problemsin kuumempi sisarpuoli; raukean paksua panofunkia alusta loppuun ja siten hyvin linjassa muun albumin kanssa, jonka gangstahtava rap ei kaikeksi onneksi muistuttanut vielä myöhempien aikojen gangsta rapin vieraantunutta synkistelyä, joka ei kätke minimalistisen pintansa alle juurikaan musiikillista purtavaa. Kuolleen miehen Life After Death -nimiseltä levyltä napattu Hypnotize henkii ennen kaikkea elämää.

Päihdyttävässä, bordellinhajuisessa kertosäkeessä naiset huokailevat Biggien charmin alttarilla. Noin 150-kiloinen ihmisvuori ei ehkä viekoitellut vastakkaista sukupuolta lanneliikkeillään, mutta ei hän niitä tarvinnutkaan. Hänellä oli sanat. Ja sanat ovat aina olleet mustien amerikkalaisten kulttuurissa erityisasemassa, sillä ne ovat usein – puuvillapelloilta lähtien – olleet ainoa käytettävissä oleva itseilmaisun ja vastarinnan väline. ”Sometimes your words just hypnotize me,” indeed.

Ja niin ne ovat hypnotisoineet myös hiphopin ystävät alusta alkaen. Yleisehkön konsensuksen mukaan Notorious B.I.G. kuuluu viiden parhaan koskaan eläneen räppärin joukkoon. Itse en ole aivan samaa mieltä, mutta kyllähän Biggien flow’n vaivatonta briljanssia ja hänen puhkuvaa karismaansa olisi hullua kieltääkään.

Hypnotize on viihdyttävän, poskettoman funkysti bounssaavan hiphopin täysosuma. Jo pelkän kertosäkeen feromonintäyteinen vetovoima saa herkemmät punastumaan; kappaleessa on sävyjä, lämpöä, viettelevyyttä, mysteeriä ja seksiä. Se on osa musiikkihistoriaa, joka jättää nykyään listoilla juhlivat, hiphopiksi väitetyt aivokuolleet eurotrancerallit niin syvään häpeään, että ne suorittavat välittömän harakirin.

Harmi, ettei Wallace itse ole todistamassa asemaa, jonka hän musiikkeineen on historiankirjoissa saavuttanut. Suge Knight sen sijaan on edelleen vapaalla jalalla, vaikka onkin jatkanut erinäisten rötösten keräämistä tililleen näihin päiviin asti. Liipaisinta painanut henkilö istuu kaiketi jossain strippiklubilla eivätkä juttuun sotkeutuneet poliisit ole istuneet sen tiimoilta päivääkään vankilassa.

Siihen voi todeta Voletta Wallacen sanoin: ”Mikään tässä jutussa ei voi enää yllättää minua.”

Video ei ole enää saatavilla

Rangleklods: mies ja torso.

Hilsen fra Norge! Norjassa tänäänkin jatkuva by:Larm on perinteisen musiikkifestivaalin lisäksi myös Skandinavian suurin musiikkiteollisuustapahtuma. Festivaalilla kuullaan pohjoismaisen popmusiikin kermaa kotoisista LCMDF:stä, French Filmsistä ja Black Twigistä Ruotsin, Norjan ja Tanskan huippuihin.

Paikan päälle Osloon jäämerellis-metsäläisine habituksineen rantautunut Nuorgam esittelee festivaalin – ja samalla Pohjoismaiden – kymmenen kiinnostavinta artistia kaksiosaisessa jutussa. Jutun ensimmäisen osan löydät täältä.

Kotimaiset yhtyeet olemme tässä rajanneet jutun ulkopuolelle, sillä heistä olemme kirjoittaneet paljon aiemminkin – ja tulemme kirjoittamaan vielä paljon lisää.

Highasakite

Mikä?

Tulokasbändi Highasakitea on kutsuttu Norjan edellisvuoden innostavimmaksi uudeksi yhtyeeksi – eikä ole lainkaan vaikeaa ymmärtää miksi. Yhtyeen musiikissa on Lykke Lin laajakankaalta lainattua kohtalokkuutta ja avaruutta, mutta siinä on juuri sopivasti enemmän räminää ja leikkisyyttä. Viimevuotinen esikoislevy sai yhtyeen kotimaassa hurmioituneen vastaanoton ja niitti lehdiltä täysiä pisteitä.

Mihin tarkoitukseen?

Sateiselle juoksulenkille, tahdittamaan konttorityötä, leivontaan.

Minkä artistien faneille?

Grizzly Bear, Feist, Architecture in Helsinki.

Video ei ole enää saatavilla

Rangleklods

Mikä?

Tanskalaiselle Dane Rangleklodsille voi povata kansainvälistä suosiota – tai ainakin hän sen ansaitsisi. Vaikka hyvia uusia bändejä on Pohjoismaissa paljon, harvassa ovat ne esimerkit, jotka eivät kuulosta joltain tunnetummalta hypeartistilta – tai parin kolmen sellaisen yhdistelmältä.

Tämä ei päde Rangleklodsiin, jonka musiikissa downtempo-electronica yhdistyy analogisiin soittimiin, suorastaan klassiseen laulunkirjoitukseen ja lauluääneen, joka tuo mieleen pikemminkin Edwyn Collinsin kuin elektronisesta popista tutut ”13 tusinassa” -tyylilajin honottajat. Rangleklodsin laulu on karismaattista ja vivahteikasta; hänen musiikkinsa persoonallista ja salaperäistä.

Mihin tarkoitukseen?

Kylmäselkäpiiväreilyyn, autoiluun, keikalle, hiljaiseen fiilistelyyn.

Minkä artistien faneille?

Nick Cave, A-ha, Flying Lotus.

Video ei ole enää saatavilla

Autolaser

Mikä?

Norjalaisen Kent Tonningin elektronisen yhden miehen bändin musiikissa kuuluu hänen historiansa, johon kuuluu rockia, jazzia, metallia ja klassista musiikkia. Ei sillä, että hänen musiikkinsa olisi jonkinlainen näiden tyylilajien epäpyhä sekoitus. Vaikutus kuuluu pikemminkin piittaamattomuudessa elektronisen musiikin toisinaan hyvinkin tiukoista pakkopaidoista ja Justice-yhtyeestä muistuttavassa ymmärryksessä rockin suoraan haarojen väliin potkaisevan dynamiikan päälle. Tämä keitos kihisee kuin suoraan aivokuoreen injektoitu sekoitus dubstepiä, filtteridiskoa, energiajuomaa, elektroa, kokaiinia ja rockia.

Mihin tarkoitukseen?

Läpi yön pogoamiseen, eläimellisiin seksisessioihin, herätyskelloksi, korvien puhdistukseen.

Minkä artistien faneille?

Skrillex, Mötley Crüe, The Prodigy.

Video ei ole enää saatavilla

Noonie Bao

Mikä?

Vastikään ensimmäisen sooloalbuminsa julkaissut Noonie Bao toimi aiemmin muiden artistien tuottajana ja laulunkirjoittajana. Se kuuluu. Hänen kappaleensa ovat hyvinkin viehättäviä kaupallisen radiopopin ja Pitchfork-ystävällisen elektropopin risteytyksiä – kuin Little Dragon olisi kolaroinut väkivaltaisesti Natalie Imbruglian kanssa. Ja tämä ei ole minkään sortin kriitiikkiä. Erinomaisia lauluja ja laulunkirjoittajia ei ole koskaan liikaa.

Mihin tarkoitukseen?

Automatkalle, tv-sarjan crossover-hitiksi, sekalaisen seurakunnan bileisiin.

Minkä artistien faneille?

Suzanne Vega, Robyn, Carly Rae Jepsen.

Video ei ole enää saatavilla

Aact Rraiser

Jos se ei ole vielä käynyt tästäkin jutusta selväksi, Norja on pullollaan kansainvälisen mittaluokan artisteja. Aact Rraiser on yksi niistä. Oslolainen kahden miehen bändi taikoo vimpaimistaan vastustamattoman lämpöistä elektronista post-psykedeliaa; biitit putoilevat raskaasti mutta pehmeästi, syntikat huuhtoutuvat yli kuin Välimeren aallot, bassontäyteinen soundi kaikuu syvältä sisäavaruuden rajoilta ja kuulija siirtyy kuin huomaamattaan onnelliseen turvapaikkaansa. Tämä ei ole musiikkia päätä varten, tämä on musiikkia sydämelle ja keholle.

Mihin tarkoitukseen?

Levytykseen, chillaxailuun, out of body -kokemuksiin.

Black Moth Super Rainbow, Passion Pit, Daft Punk.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

MØ

Lisää ihania ja lahjakkaita naisia. Tanskalaislaulajattaren voisi melkein väittää tekevän ns. uutta r&b:tä, mutta hänen musiikkinsa on popimpaa ja vähemmän tosikkomaista. Tittelin takaa löytyvä Karen Marie Ørsted on jo ehtinyt kiertää Isot-Britanniat ja Amerikat ja esiintyä Pitchforkin sivuilla. Hänen verrattain minimalistinen elektrosoulpoppinsa saattaa tuoda mieleen useammankin aikalaisen, mutta se on liian hyvää, jotta tanskalaisen voisi jättää listalta pois.

Mihin tarkoitukseen?

Hipsteribaarin tiskillä notkumiseen, aavikkovierijöiden katseluun ilmastoidun bussin kyydistä, liikehtimiseen.

AlunaGeorge, School of Seven Bells, James Blake.

Video ei ole enää saatavilla

”Euroopan kiinnostavin tuntematon artisti – minäkö?”

Norjassa tänään alkava by:Larm on perinteisen musiikkifestivaalin lisäksi myös Skandinavian suurin musiikkiteollisuustapahtuma. Festivaalilla kuullaan pohjoismaisen popmusiikin kermaa kotoisista LCMDF:stä, French Filmsistä ja Black Twigistä Ruotsin, Norjan ja Tanskan huippuihin.

Paikan päälle Osloon jäämerellis-metsäläisiä tuulahduksia tuova Nuorgam esittelee nyt festivaalin – ja samalla Pohjoismaiden – kymmenen kiinnostavinta artistia kaksiosaisessa jutussa. Kotimaiset yhtyeet olemme rajanneet jutun ulkopuolelle, sillä heistä olemme kirjoittaneet paljon aiemminkin – ja tulemme kirjoittamaan vielä paljon lisää.

Näitä bändejä ei itseään arvostava musiikin ystävä missaa! Jutun toinen osa julkaistaan perjantaina.

Young Dreams

Mikä?

The Guardianin ja Stereogumin kaltaisissa musatrendien vainukoirissa nähty Young Dreams tekee orkestraalista poppia, joka ei ole kuulostamatta Vampire Weekendiltä, mikä on hankala tapa sanoa, että se kuulostaa jonkin verran mutta ei liikaa Vampire Weekendiltä. Ennen kaikkea siinä on samaa raikkautta, jota VW:ssä oli yhtyeen astuessa parrasvaloihin. Young Dreamsin musiikki on kuin pilven takaa pilkistävien auringonsäteiden kultaama kesäsade. Se panee epäilemään, että yhtyeen kotikaupungissa Bergenissä johdetaan Xanaxia suoraan vesijohtoveteen.

Mihin tarkoitukseen?

Festareille, kesäpiknikille joka muuntuu uimaretkeksi, kaamosmasennuksen hoitoon.

Minkä artistien faneille?

The Beach Boys, Vampire Weekend, The Very Best

Video ei ole enää saatavilla

Adam Kanyama

Mikä?

Tansanialaisisän ja ruotsalaisäidin vuonna 1995 syntynyt poika on ihmelapsi sanan varsinaisessa merkityksessä. Adam Kanayama vertautuu ikänsä ja monikulttuurisen taustansa vuoksi kotoiseen Noah Kiniin ja musiikkityylinsä puolesta vaikka New Yorkin ylistettyyn Joey Bada$$iin. Adam on valinnut tyylikseen muhevasti tuuppaavan 90-luvun itärannikon hiphopin – sen josta A Tribe Called Questit ja kumppanit muistetaan. Luonnonlahjakkuus-korttia on vaikea olla vilauttamatta, kun ottaa huomioon, että Adamin flow on yliluonnollisehko sekä englanniksi että ruotsiksi.

Mihin tarkoitukseen?

Korvalappuihin ghettokävelylle, oluen seuraksi rentoon baariin, polkupyöräajelulle.

Minkä artistien faneille?

Megaphone State, Jungle Brothers, Talib Kweli.

Video ei ole enää saatavilla

Bowandarrow

Mikä?

Kyllä pohjoismaiset naiset sitten osaavat. Jos pieni hyperbola sallitaan, voidaan väittää että Bowandarrow eli Brita Lyon on kiinnostavin uusi eurooppalaisartisti, josta kukaan ei ole vielä kuullut. Tilanne ei jatkune kauaa, sillä Lyon on eräs by:Larmin kiireisimmistä nimistä. Hänen eksoottisen melankolis-toiveikkaan poppinsa taustalla rahisevat pehmeänkarhea meluäänet, mutta Lyon ei koskaan ns. menetä katsekosketusta palloon – hän siis muistaa vahvojen sävellysten tärkeyden pelkän äänimaisemoinnin sijaan. Esimerkiksi Miss Moon -kappale puhkeaa lopulta kertosäkeeseen, josta jopa Eurythmics olisi kateellinen. Tämä on aidosti kiinnostavaa, ikihomeeseen peittymätöntä laulaja-lauluntekijämusiikkia 2010-luvulle.

Mihin tarkoitukseen?

Rakasteluun, päivää piristämään, ruoanlaittoon, mihin vain.

Minkä artistien faneille?

Anna Ternheim, Eurythmics, Avalanches, Ariel Pink’s Haunted Graffiti.

https://soundcloud.com/aspen-records/bowandarrow-miss-moon

Blood Command

Mikä?

Onko Blood Command Norjan Disco Ensemble? No, kyllä se taitaa olla. Tässä yhteydessä se on pelkästään hyvä asia. Blood Commandin musiikissa kuuluu nimittäin samanlainen laulunkirjoitustaito, intensiteetti ja päättäväisyys. Onpa heidän musiikkinsa myös kerännyt vastaavaan tapaan median kiitokset – esimerkiksi täysien pisteiden levyarvion Kerrang!-lehdeltä. Eikä Blood Command hiilikopiolta kuulosta.  Bändin musiikissa on muun muassa mukana vähän enemmän hc:ta ja sen solisti ei olekaan nokkamies vaan nokkanainen, Silje Tombre.

Mihin tarkoitukseen?

Riuskoihin pihatöihin, Sartren lukumusiikiksi, mosh pitiin.

Minkä bändien faneille?

At the Drive-In, Funeral for a Friend, No Shame.

Video ei ole enää saatavilla

Vinnie Who

Kuka?

Pakko myöntää: luulin Vinnie Whota parilla ensimmäisellä kuuntelukerralla naiseksi. Ei hän ole! Hän on 24-vuotias tanskalaismies nimeltä Niels Bagge, joka tekee maagista makuuhuonediskoa. Tarkalleen ottaen kahden miljoonan itsensä liian vakavissaan ottavan popparitaiteilijan aikakaudella ihanan nukkavierulla lofi-soundilla tehty ”Tom Tom Club kohtaa Kylien” -disko ei tietenkään voisi olla enää yhtään parempi idea.

Mihin tarkoitukseen?

Tanssimiseen, hymyilemiseen, musiikista nauttimiseen, itselleen nauramiseen.

Minkä artistien faneille?

Donna Summer, Blondie, Wham.

Video ei ole enää saatavilla

Muista myös jutun perjantaina julkaistava toinen osa!

By:Larm-festivaali Oslossa 13.-16.2.2013.

”Hereillä siellä takarivissä!”

Tunku Nuorgamin popklassikoiden joukkoon on kova.

1990-luvun keskivaiheilla julkaistiin niin paljon hyvää ja merkittävää musiikkia, että The Cardigans pääsee listalle vasta kolmannen albuminsa hittisinkulla, vaikka oli jo julkaissut kaksi erinomaista levyä.

Minä rakastin aikoinaan yhtyeen toista albumia Life. Paljon metallia ja särömpää vaihtoehtopoppia kuunnelleelle teinille se oli ennenkuulumaton mutta silti oudon tuttu tulvahdus 1960-luvun auringon kärventämiä kaitafilmejä, puutarhamajoja (en tiedä, miksi aina puutarhamajoja), hauskoja periodifontteja ja pehmeän sinisilmäisesti livertäviä tyttölapsia.

Siis kaikkea sitä, mitä yhtye haki ja mikä on myöhemmin jauhautunut kulttuurin myllyssä niin monta kierrätyskertaa, että värit ovat haalistuneet tunnistamattomiksi. Eräs ero nykypäivän retromaaniseen musiikkiin on poissaolollaan loistava ironian ja sellaisten etäännytyskeinojen kuin lofi-soundin puute. Jos The Cardigans suhtautui estetiikkaansa ironisesti, yhtye oli niin ovela, että hukutti sen silmää räpäyttämättömään vilpittömyyteen.

X-sukupolven ironia oli ylipäätään erilaista kuin nettiajan ironia; jos ysäri-slacker halusi ilmaista ironista merkitystä, hän otti ylimielisen tuskastuneen ilmeen ja lisäsi vielä korostetun “totta kai” -sanaparin ja silmien pyöräytyksen painottamaan, että tarkoitti juuri päinvastaista. “No totta kai aion äänestää kokoomusta! [Silmät pyörähtävät kattoon.]” Ajatelkaa Ethan Hawkea Reality Bites -elokuvassa. Mutta nyt ajaudumme aiheesta.

First Band on the Moonilla The Cardigans oli kasvamassa herttaisesta kukkaispopbändistä siksi modernin virtaviivaiseksi täsmäpopyhtyeeksi, joka siitä myöhemmin tuli. Levy edustaa aiemmin kuvailtua tyyliä, mutta kypsempää ja tietävämpää versiota siitä. Kappaleissa oli vielä 1960-luvun vapautuneen naiivia riemua, mutta albumin soundi kevyine Sabbath-kitaroineen ja kolisevine rumpuineen viittasi jo seuraavalle vuosikymmenelle.

Lovefool muistuttaa albumin kappaleista ehkä eniten aiempia levyjä. Siinä ei ole kerta kaikkiaan mitään monimutkaista. Varmaan siksi kappaleesta tulikin megahitti Yhdysvalloissa ja joustavin ponnahduslauta The Cardigansin uralla.

Varmaan ei haitannut myöskään, että se on jumalaisen ihana ja helposti lähestyttävä popkappale – kuin hunajaan dipattu Kylie Minogue. Laukkaava hihat-komppi kuljettaa biisiä pirteästi eteenpäin samalla kun kitara surisee – tai pikemminkin inisee – taustalla rakkaudesta ja sokerista humaltuneen mehiläisen tavoin.

Kertosäe kuulostaa romanttisen Hollywood-komedian kirkkailta pääväreiltä ja jokaisen sopukan teräväpiirtona paljastavalta valaistukselta. Nina Persson anelee:

”Love me, love me
Pretend that you love me
Leave me, leave me
Just say that you need me”

Tuskin koskaan on romanttinen masokismi kuulostanut näin herttaiselta ja ihastuttavalta. Perssonin hymykuopat voi suorastaan kuulla hänen rukoillessaan rakkaaltaan edes jonkinlaista huomiota.

Vihjaako tämä vastakkainasettelu, että The Cardigans leikkii sittenkin ironialla – että kappale on itse asiassa vaahtokarkkeihin ja kirkkaisiin väreihin hukutettu parodia riutuvista rakkauslauluista? Sen saat itse päättää.

Ainakin se kelpasi taustamusiikiksi kirjallisuusklassikot silmäniskun kera postmodernisti tulkinneisiin Romeo + Juliet– ja Julmia aikeita -elokuviin.

Video ei ole enää saatavilla

Dokumenttielokuva on tehnyt 2000-luvulla näyttävän paluun. Siinä missä vielä 1990-luvulla vakavasti otettavat dokumentit olivat ghettoutuneet YLEn myöhäisiltoihin ja elokuvateatterilevitys oli kaukainen haave, 2000-luvulla korkean profiilin dokumentteja on julkaistu säännöllisesti teattereissa, minkä lisäksi monet muut dokkarit ovat löytäneet yleisönsä dvd- tai Blu-ray-julkaisun kautta.

Arvonnoususta kertoo sekin, että Michael Mooren Fahrenheit 9/11 -elokuvasta tuli vuonna 2004 ensimmäinen Cannesin Kultaisen palmun voittanut dokumentti sitten Jacques Cousteaun ja Louis Mallen Le monde du silence –elokuvan vuonna 1956.

Dokkarit nauttivat suurempaa ‒ tai ainakin laajempaa ‒ suosiota kriitikkojen parissa kuin kenties koskaan aiemmin. Peräti seitsemän arviotietokanta Metacriticin kuluvan vuoden eniten pisteitä kerännyttä elokuvaa on dokumentteja. Se on poikkeuksellista, mutta kertoo jotain viime vuosien tilanteesta.

Dokkareilla menee siis paremmin kuin koskaan. Halpa digitaalitekniikka on mahdollistanut sen, että lähes kuka tahansa hyvän idean keksinyt voi poimia kameran käteensä ja tehdä dokumentin. Genren demokratisoituminen on mahdollistanut useampien äänien pääsyn esiin, mikä on puolestaan tuottanut enemmän hyviä elokuvia.
Onko uuden vuosituhannen dokumenttielokuva tuo kaikkien kliseiden äiti – uusi punk? Saattaa olla, monessakin mielessä – joista yhteiskunnallinen ulottuvuus ei suinkaan ole vähäpätöisin.

Parempaa aikaa osallistua Helsingissä 12. kertaa järjestettäville dokumenttielokuvien Docpoint-festivaaleille ei näin ollen voisi kuvitella. Nuorgam koeajoi Docpointin ohjelmistosta löytyvät kaksi musiikkiaiheista dokumenttia.

Something from Nothing: The Art of Rap

Video ei ole enää saatavilla

Mikä leffa?

Räpveteraani Ice-T:n dokumentin muotoon puettu rakkaudentunnustus hiphopille ja sen pioneereille. Dokkari on kuvattu enimmäkseen hiphopin syntysijoilla New Yorkin Bronxissa, Brooklynissä ja Harlemissa ‒ etupäässä niillä myyttisillä kaduilla, jotka ovat hiphopin luomiskertomuksessa keskeisessä osassa.

Elokuvan resepti on yksinkertainen mutta toimiva: Ice-T jututtaa hiphopin uudisraivaajia ja eri aikakausien tärkeimpiä kykyjä heidän suhteestaan hiphopiin ja sen luomisprosessiin. Dokumentissa esiintyvät kaikki Grandmaster Cazista, Melle Melistä ja Afrika Bambaataasta Rakimiin, Chuck D:hin ja Dr. Drehin ja heistä edelleen Nasiin, Mos Defiin ja Eminemiin.

Lisäksi Ice-T saa haastateltavansa räppäämään jonkin toisen artistin riimejä, jotka ovat vuosien varrella takertuneet heidän mieliinsä. Elokuva koostuukin pitkältä juuri otoksista, joissa alan kaikkien aikojen parhaat sylkevät sanoja keskellä mitä jalkakäytävää kulloinkin satutaan olemaan.

Onko musadiggarilla syytä kiinnostua?

Ilman pienintäkään epäilystä. Itseni kaltaisille räpfaneille dokumentti ei ehkä tarjoa juuri uutta tietoa, mutta sitäkin enemmän puhtaan nautinnollista nostalgia-kissanminttua.

Asiaan sen tarkemmin perehtymättömille on tarjolla lyhyt kertaus hiphopin syntyhistoriasta. Lisäksi elokuva voi tarjota näkymän siihen mitä hiphop oikeasti on. Ice-T:n dokumentissa on kyse ennen kaikkea räpistä sanataiteena ja genren pioneerien intohimoisesta suhteesta taiteenlajiinsa. Tarjolla ei ole pinnallista viihdehaastattelukukkua, vaan näkemyksellistä puhetta muun muassa siitä, kuinka räppärit monimutkaisia lyriikkojaan rakentavat.

Räpin ystäville on rakennettu dokumenttiin pikku knoppeja. Esimerkiksi haastateltavan vaihtoa merkitsevien ilmakuvajaksojen taustalla soi aina seuraavaksi haastateltavan artistin musiikki – mikä synnyttää katsojassa hauskoja ahaa-elämyksiä.

Nuorgamin tuomio

Elokuvan vahvuudet ovat sen aidot kuvauspaikat ja se, että Ice-T on päässyt maineensa ja suhteidensa varjolla haastattelemaan kaikkia skenen olennaisia hahmoja. Ice-T on yllättävän kelvollinen amatöörihaastattelija, joka ei omasta statuksestaan huolimatta kahmi liikaa kamera-aikaa vaan päästää haastateltavansa ääneen.

Ainekset ovat kuitenkin niin simppelit ja kerronta niin yksioikoista, ettei The Art of Rapia voi loistavaksi elokuvaksi väittää. Erinomaisesti se tosin jaksaa viihdyttää hitusen liian pitkästä kestostaan huolimatta.

Näytökset

23.1. klo 21.10, Kinopalatsi 9
26.1. klo 21.00, Bio Rex

Jason Becker: Not Dead Yet

Video ei ole enää saatavilla

Mikä leffa?

Dokumentti kertoo Jason Beckeristä, josta oli tulossa 1980-luvun lopulla kovaa vauhtia eräs maailman arvostetuimmista kitaravirtuooseista Steve Vain ja Joe Satrianin jalanjäljissä. Becker oli juuri julkaissut soololevyn ja liittynyt David Lee Rothin supersuosittuun bändiin, kun hänellä havaittiin yleensä kuolemaan johtava hermorappeumatauti ALS. Beckerille annettiin 3–5 vuotta elinaikaa. Mutta se ei ole koko tarina.

Onko musadiggarilla syytä kiinnostua?

Ellei satu olemaan neoklassisen shredding-kitaroinnin suuri ystävä, dokumentti ei välttämättä tarjoa suuria musiikillisia elämyksiä. Suuria inhimillisiä elämyksiä se sen sijaan tarjoaa, minkä vuoksi elokuvaa uskaltaa suositella kaikille ikään, sukupuoleen ja musiikilliseen suuntautumiseen katsomatta.

Ja onhan dokkarissa toki kyse palavasta intohimosta musiikkiin – niin palavasta, että se tuntuu ylittävän jopa ihmisen normaaleina pidetyt rajat. Elokuvan voi arvella kolahtavan erityisesti ihmisille, jotka ovat joskus tehneet musiikkia itse.

Nuorgamin tuomio

Elokuvan kerronta on tiukkaa ja sulavaa. Vanhat valokuvat on saatu elämään melkein kuin The Kid Stays in the Picture -dokumentissa konsanaan ja vanhat kotivideot ja -äänitykset sekä elokuvantekijöiden nykypäivässä kuvaama materiaali yhdistyvät saumattomiksi osiksi kerrontaa.

Päähenkilö Becker on mielenkiintoinen ja piristävä hahmo: pakkomielteinen musiikin ihmelapsi, joka on samalla aidosti myönteinen, innokas ja avarakatseinen kaveri.

Elokuva kasvaa koiranpentumaisen innokkaan alkunsa jälkeen inhimilliseksi tragediaksi hukkaan menneestä lahjakkuudesta ja – tietysti vielä suuremmassa määrin – poikkeuksellisen suloisen ja elämänhaluisen nuoren ihmisen sairaudesta.

Tai siltä ainakin jonkin aikaa vaikuttaa.

Kuten parhaissa dokumenteissa yleensä, tässäkin tapauksessa totuus on tarua ihmeellisempää ja juoni kätkee sisäänsä useita käänteitä. Potentiaalisesta tragediasta tulee epäsentimentaalinen kuvaus ihmiseläimen parhaista ominaisuuksista ja musiikin voimasta.

Näytökset

23.1. klo 18.15, Kiasma
26.1. klo 21.15, Maxim 2

DocPoint Helsingissä 22.–27.1.2013. Lisätietoja tapahtuman verkkosivuilta.

Suomessa puhuttiin pitkään ja hartaasti suomalaisen musiikin viennistä maailmalle, kunnes raskasta rockia soittavat yhtyeet HIMin, The Rasmuksen ja Nightwishin johdolla vihdoin murtautuivat kansainväliseen suosioon 2000-luvun alkupuolella.

Kaikki näistä yhtyeistä melankolisine musiikkeineen ja mököttävine miesenergioineen olivat kuitenkin leimallisen suomalaisia. Internetaikana varttuneiden kaksikymppisten sukupolvi on sen sijaan erilaisesta puusta veistetty – luontevammin kosmopoliittinen, reppu selässä maailmaa kiertävä, identiteetiltään vähemmän Suomeen sidottu.

Tästä käyvät mainiosti esimerkiksi kaksi suomalaislähtöistä duoa – LCMDF ja Eva & Manu. LCMDF on ollut uransa alusta alkaen vahvasti kansainvälinen: sen levyjä ovat julkaisseet ranskalainen Kitsune ja lontoolainen Heavenly Records ja musiikkia hehkuttaneet muun muassa Pitchfork ja The Guardian.

Eva & Manu on tuoreempi tulokas, mutta ei suinkaan vähemmän kansainvälinen. Suomalais-ranskalainen duo tapasi musiikkiopintojen parissa Yhdysvalloissa ja sävelsi debyyttialbuminsa Euroopan-turneella.

LCMDF

Video ei ole enää saatavilla

Mikä se on?

Vuonna 2007 perustettu yhtye löysi pian itsensä soittamassa NME-lehden kiertueella ja Pariisin muotiviikoilla. Bändistä veikkailtiin yleisesti seuraavaa suomalaista maailmanmenestyjää, mutta debyyttialbumin viivästyminen vuoteen 2011 tylsistytti hypen terävimmän kärjen. Nyt LCMDF tulee taas: yhtye on juuri julkaissut kaavaillun Mental Health -ep-trilogiansa ensimmäisen osan.

Miksi se kiinnostaa?

Siinä missä vuoden 2006 tienoille kiteytyneen naisvetoisen indie-elektron edustajat CSS-yhtyeestä New Young Pony Clubiin ovat hiipuneet historian hämäriin, LCMDF on pystynyt uudistumaan ja säilyttämään elinvoimansa. Hienon Love & Nature -albumin jälkeen yhtye on imenyt vaikutteita entistä vahvemmin 1990-luvulta – muun muassa viime aikoina kovasti esillä olleesta seapunk-estetiikasta. Mental Health Pt. 1 kuulostaa etäisesti Weezerillä ja Chemical Brothersilla ryyditetyltä Beckiltä – unohtamatta yhtyeelle tuttuja isoja ja ihania kertosäekoukkuja. Guardian kuvaili yhtyettä sanoilla ”a delirious mix of electro, punk and pure pop”.

Kokoonpano:

Emma Kemppainen (laulu)
Mia Kemppainen (kitara, laulu)

Julkaisut:

• Singlejä mm. Kitsune- ja Relentless-levymerkeille, jonka lisäksi bändi on aina julkaissut musiikkiaan aktiivisesti netissä.
• Debyyttialbumi Britannian legendaarisella Heavenly Records- yhtiöllä vuonna 2011.
• Suurimmat hitit Ray-Ban Glasses (2008), Cool and Bored (2008/2011) ja Future Me (2011).

Jos bändiä pitäisi kuvailla kolmella adjektiivilla, ne olisivat…
…heidän omien sanojensa mukaan ”pop, millennium ja self-help”. Nuorgamin sanojen mukaan: pirskahteleva, taitava, huumorintajuinen.

Yhtyeen jäsenet ovat todennäköisesti kuunnelleet elämässään eniten…
…radiota 1990-luvulla ja kokoelmia, joilla kuullaan juhlat käynnistävää elektroa.

Jos yhtye saisi hyvältä haltijalta yhden toiveen, se olisi todennäköisesti…
…että Björk ryhtyy bändin mesenaatiksi, jotta se voi tehdä musiikkia ja taidetta jatkossakin täysin itsenäisesti. Lisäksi LCMDF haluaisi myös taatusti saada Björkiltä pukeutumisvinkkejä.

Jos bändi pitäisi lähettää maailmankiertueella lämmittelemään tähtiesiintyjää…
…se olisi P!nk, sillä molemmilla on tarttuvia popkappaleita ja ilkikurisen raikasta naisenergiaa, josta ryppyotsaisuus loistaa poissaolollaan.

Kahden vuoden kuluttua…
…LCMDF esiintyy festivaalien keskikokoisilla lavoilla Readingistä Primaveraan ja Roskildeen yhdessä Robynin, Chromaticsin ja Grimesin kanssa – jos maailmassa on oikeudenmukaisuutta. Bändillä on myös multimediataidepaja/vaatekauppa Lontoon Sohossa.

Eva & Manu

Video ei ole enää saatavilla

Mikä se on?

Suomalais-ranskalainen pariskunta tapasi vuonna 2009 Berklee College of Musicissa Bostonissa, josta he muuttivat vuotta myöhemmin Ranskaan. Veri veti kuitenkin tien päälle ja pian he olivat pakettiautossa kiertämässä Eurooppaa. Mikä mielenkiintoista, Eva ja Manu loivat matkaa varten videoblogin Travel in Music, jossa he julkaisivat joka viikko matkalla kirjoittamiaan kappaleita. Lopulta eri puolilla Eurooppaa kirjoitetuista kappaleista syntyi Warner Musicin julkaisema levy.

Miksi se kiinnostaa?

Eva ja Manu tekevät pehmeää, hivenen jazzahtavaa folkia, jonka luulisi uppoavan yleisöön niin valtameren takana kuin vanhalla mantereellakin. Heille tärkeitä arvoja ovat tiedostavan keskiluokan parissa nykyään trendikkäät maanläheisyys ja vihreys; Euroopan-matkallaan he pyrkivät neutraloimaan hiilijalanjälkensä ja tekivät töitä ruokaa ja majoitusta vastaan luonnonmukaisilla tiloilla. Luomufolkilla on tilausta lämpenevässä maailmassa – eivätkä duon kypsät sävellykset ainakaan haittaa matkantekoa.

Kokoonpano:

Eva Louhivuori (laulu, piano, kitara)
Emmanuel ”Manu” Laudic (laulu, kitara)

Julkaisut:

• Ensimmäiset kappaleensa yhtye julkaisi Travel in Music -videoblogissaan.
• Duon nimeä kantava debyyttialbumi julkaistiin 17.8.2012 ja se hyppäsi suoraan Rumba-lehden kokoaman Suomen albumilistan kärkeen.
• Hittikappale Feet in the Water on soinut yhdysvaltalaisen ModCloth-vaateketjun mainoksissa.

Jos bändiä pitäisi kuvailla kolmella adjektiivilla, ne olisivat…
…avara, herkkä ja vahva.

Yhtyeen jäsenet ovat todennäköisesti kuunnelleet elämässään eniten…
…Norah Jonesia ja rockahtavaa folkia.

Jos yhtye saisi hyvältä haltijalta yhden toiveen, se olisi todennäköisesti…
…täysin päästötön keikkabussi, jolla kiertää maailmaa sydämensä kyllyydestä.

Jos bändi pitäisi lähettää maailmankiertueelle lämmittelemään tähtiesiintyjää…
…se olisi luultavasti José González, sillä artistit ovat selvästi hengenheimolaisia – kansainvälisiä skandinaaveja, jotka tekevät isoille lavoille valmista voimafolkia.

Kahden vuoden kuluttua yhtye on…
…tienannut ison kasan dollareita saatuaan ensin kappaleensa Greyn anatomiaan ja sitä myöten Hollywoodin musiikkikonsulttien listoilta lukuisiin tv-sarjoihin, elokuviin ja mainoksiin.

Eurosonic järjestetään Hollannin Groningenissa 9.–12.2013. Mukana on 19 suomalaisyhtyettä ja -artistia.

George Michael – kelpaisiko seksi?

Eräs rockin suurista myyteistä on rockarien jumalaton elämä ja hillitön irstailu. Etenkin vanhenemaan päin olevien rocktähtien kohdalla homeeriset seksisuoritukset jäävät kuitenkin usein mytologian tasolle – blondit kaksoset vaihtuvat Downton Abbey -maratoneihin, harkitsematon kalojen käyttö epäsiveellisiin tarkoituksiin vaihtuu teekupposeen ja seksiorgiat golfkenttien vihreään kutsuun. Edellyttäen tietysti, että niitä koskaan olikaan.

Tämä ei kuitenkaan päde George Michaeliin. Hän on bailannut myös kypsemmällä iällä kovempaa kuin useimmat rocktähdet koskaan.

Toinen elimellisesti tietynlaiseen rockiin yhdistetty asia on ajatus aitoudesta, todenmukaisuudesta. Rockmiehen musiikin koskettavuuden takaa se, että hän kuvaa siinä aitoja asioita, elettyä elämää, sydänverellä ansaittuja kokemuksia. Tietysti yhtäläisyysmerkkien piirtäminen musiikin aitouden, sanoitusten kertojaäänien ja itse artistin välille on hölmön hommaa. Tuskinpa moni uskoo Bruce Springsteenin ihan oikeasti ehtivän kartanostaan Jerseyn työläisosien kulmakuppiloihin kovin usein.

On silti aika hauskaa, että eräs eniten fiktion ja faktion rajoja hämärtävistä ja elämäänsä inhorehellisimmin kuvaavista valtavirran artisteista on funkyllä teinipopilla aloittanut ja pehmeän soulahtavalla pop- ja tanssimusiikilla jatkanut homomies George Michael.

Michael ei pahemmin suodattimista perusta. Kun hän 1990-luvun puolivälissä oli puolittain pakotettu tulemaan ulos kaapista LAPD:n undercover-poliisin houkuteltua hänet seksipuuhiin yleisessä vessassa, Michael olisi voinut vajota häpeissään pienimpään löytämäänsä maanrakoon.

Sen sijaan hän teki tapahtumasta hillittömän musiikkivideon, joka alkaa saksalaisen pornoleffan parodiana ja jatkuu kuvaten kuinka poliisi kyttää salaa lempiviä pareja kameroiden ja helikopterien avulla. Video huipentuu yleiseen vessaan, joka muuntuu klosettidiskoksi, kun pisuaarit pyörähtävät yllättäen fabulööseiksi kimallepöntöiksi ja diskopallot laskeutuvat ilmanvaihtoaukoista. Michael ja kumppanit tanssivat ja semistrippaavat patukat ojossa poliisin asuihin sonnustautuneena. Lopussa miespoliisit suutelevat intohimoisesti.

Tämän hienompaa yhtäaikaista ulostuloa ja keskisormen heristystä turhanpäiväisyyksiin keskittyvälle virkavallalle ei voisi kuvitella.

Samaa henkeä on myös Fastlovessa, joka oli äärimmäisen rehellinen kappale Michaelin omasta elämästä – ilman että moni sitä aikanaan tiesi.

Tavallisemman popartistin tapauksessa alla olevan kaltaiset sanoitukset olisivat pelkkää sanahelinää – ammattisanoittajan ketään loukkaamatonta täytettä radioaalloille.

”In the absence of security
Made my way into the night
Stupid Cupid keeps on calling me
But I see nothing in his eyes
I miss my baby, oh yeah
I miss my baby tonight
So why don’t we make a little room
In my BMW babe
Searchin’ for some peace of mind”

Michaelin tapauksessa ne kuitenkin olivat silkkaa totta. Hänen salainen rakastettunsa Anselmo Feleppa oli kuollut kolme vuotta sitten aidsiin edes Michaelin perheen tietämättä hänen olemassaolostaan. Michael oli tuuliajolla. Hän ei ollut koskaan myöskään lopettanut anonyymin seksin ”kruisaamista” puistoissa ja muilla yleisillä paikoilla.

Kappaleen julkaisuvuonna alkanut suhde Kenny Gossiin ei sen koommin hillinnyt Michaelin toimintaa. Seksi ei ollut hänelle pelkkä huvite vaan pakkomielle; pikaseksi tuntemattomien kanssa tarjosi hetkellisen unohduksen pään sisällä raivoavista mainingeista silloin, kun pelkät huumeet eivät riittäneet – mikä oli usein.

Michael tunsi itsensä rikkinäiseksi, yksinäiseksi ja poikkeavaksi. Aiemmin kappaleessa hän laulaa:

”My friends got their ladies
They all have babies
But I just wanna have some fun
…

Baby, I ain’t Mr. Right”

Kuinka totta se olikaan. Vielä kaapissa olleen Michaelin korteissa ei ollut sen koommin vaimoa kuin vauvaakaan, sillä hetkellä tai koskaan. Hänen katkeransuloinen mutta lopulta näköalaton osansa oli viilettää kaupungin yössä hetken huvitusta etsien.

Ei pidä silti ajatella, että Fastlove olisi jonkinlainen postmoderni itkuvirsi, etupäässä traaginen kappale. Päinvastoin: se saa anonyymin pikaseksin, sirpaleisen sielun ja suurkaupungin hämärän kuulostamaan hyvinkin glamorööseiltä, seksikkäiltä ja kutsuvilta konsepteilta.

Mutta kuten parhaissa diskokappaleissa aina, lauantai-illan huumaan yhdistyy haikeuden elementti: nyt on paras juhlia, sillä aamu, arki, todellisuus ja oma kuolevaisuus odottavat aivan nurkan takana.

George Michaelin juhlat eivät loppuneet 1990-luvulla vaan ovat jatkuneet otsikkoja myöten aina meidän päiviimme asti.

Toivottavasti Michaelin mielenrauha vielä löytyy, sillä tietyllä iällä katkeransuloisuudesta alkaa olla jäljellä vain katkeruus ja juhlista loppumaton krapula.

Video ei ole enää saatavilla

Tracey ja Ben. On helppo nauraa, kun on hitti.

Joskus remiksaus on kuin avioero vuosien raastavan avioliiton jälkeen: se herättää kohteensa henkiin ja nostaa pintaan sen todellisen luonteen.

Ja joskus hyvä remiksaus voi luoda yhtyeen uran.

Vaikka Everything But The Girl oli tehnyt jo kahdeksan albumin mittaisen uran etupäässä Englannissa, ilman Todd Terryn remiksausta yhtye olisi kaiketi vaipunut unholaan muiden sen aikakauden sophisti-poppareiden kanssa.

Alkuperäisen Missing-kappaleen emoalbumi Amplified Heart on ihan hyvä aikuinen poplevy, mutta sen oikea paikka on taustoittamassa Hugh Grantin ylemmän keskiluokkaisen ystäväporukan illalliskutsuja Notting Hill -elokuvassa.

Seuraavalla albumillaan Walking Woundedilla yhtye seikkaili Terryn viitoittamilla kentillä – se teki kevyellä housella ja drum’n’bassilla silattua viileää elektronista popmusiikkia, joka toi mieleen kauniin naisen harhailemassa trenssiin kietoutuneena suurkaupungin öisillä kaduilla. Se toi mieleen luksushotellin lähes tyhjän baarin kello kaksi aamulla.

Jälkeenpäin suunnanmuutos tuntui itsestään selvältä – tällaista musiikkiahan Everything But The Girl oli syntynytkin tekemään.

Terry toi Missing-remiksauksellaan EBTG:n musiikkiin juuri sen vaatiman särmän ja dynamiikan – remix nosti aiemmin kohteliaan kauniissa kappaleessa pintaan sen haikeansiniset sävyt, loi siihen eteenpäin kulkevan liikkeen ja auttoi sitä saavuttamaan kohtalonsa jossain tanssilattian ja sisäavaruuden välillä, yötaivaalla liitäen.

Ei Terryä silti kaikesta voi kiittää. Sävellys oli jo alunperin hieno, Tracey Thorn ja Ben Watt vain eivät täysin ymmärtäneet, mitä sillä olisi pitänyt tehdä.

Sanoitus sen sijaan ei ole muuttunut mihinkään ja se määrittää toki kappaleen luonnetta siinä missä sävellyskin.

Fraasi ”I miss you like the deserts miss the rain” on simppelissä evokatiivisuudessaan eräs popin hienoista vertauksista, mistä kertoo myös se, että vertaus on vakiintunut myöhemmin yleiseen käyttöön.

Ja siitähän tässä on kyse: korventavasta kaipuusta, järjellisyyden rajoilla liikkuvasta ikävästä. Kappale muotoutuu loppuaan kohden aivan pakahduttavan haikeaksi kaipauksen ja tyhjyyden kuvaukseksi.

”Back on the train I ask why did I come again
Can I confess I’ve been hanging round your old address?
And the years have proved to offer nothing since you moved
You’re long gone but I can’t move on”

Niinhän siinä joskus käy. Johtui se sitten jostain henkilökohtaisesta vauriosta tai siitä, että ikävöity ihminen todella oli elämän rakkaus, joskus on vaikeaa, suorastaan mahdotonta, päästää irti. Laulun kertojakin ymmärtää toimintansa säälittäväksi, mutta ei silti osaa siirtyä eteenpäin.

Kertoja kävelee kaipuunsa kohteen kotioven ohi, vaikka kyseinen ihminen ei ole asunut siellä enää vuosiin. Hän ikään kuin stalkkaa haamuja; hän väijyy muistoja, joista ei osaa irrottaa.

Eihän tämä tasapainoista aikuisen ihmisen käytöstä ole, mutta eivät ole monet muutkaan aikuisten ihmisten teot. Varmaan useimmat meistä voivat samaistua.

Video ei ole enää saatavilla

Jessie Ware on ihana ihana ihana.

Nuorgamin levyjoulukalenterissa kirjoittajat suosittelevat päivittäin kolmea vuoden 2012 albumia ja halutessaan yhtä reissueta, ep:tä tai kokoelmaa. Vuorossa on Santtu Reinikainen.

Karri Koira – K.O.I.R.A.

Ymmärrän että tämä saattaa rikkoa joulukalenterimme sääntöjä, mutta kun 5 000 merkissä pystyy sanomaan niin paljon enemmän kuin 500 merkissä – ellen ole sitten ymmärtänyt asiaa drastisesti väärin. Koska satuin horisemaan kyseisestä levystä tuon verran juuri tänään, aion nyt luikahtaa kuin koira veräjästä. (Anteeksi.)

Video ei ole enää saatavilla

Jessie Ware – Devotion

Jessie Ware on ihana. Ihana, ihana, ihana. Hän ei ole ihana pelkästään siinä merkityksessä, jossa sellaiset hattarankevyet pop-prinsessat kuin Carly Rae Jepsen ja Katy Perry ovat ihania. Hänen musiikkinsa luiden päällä on lihaa ja hänessä on substanssia; lyhyesti, hän on artisti johon voi rakastua. Devotionin ytimessa sykkii brittiläinen klubimusiikki, joka yhdistyy lähes paranormaalissa sopusoinnussa soul- ja pop-vaikutteisiin. Albumi on kuluvan vuoden paras kokoelma kappaleita; sen pariin haluaa palata uudelleen ja uudelleen.

Video ei ole enää saatavilla

Gallows – s/t

Kuten muista valinnoista voi ehkä päätellä, en ole varsinainen hardcoren suurkuluttaja. Joskus mikään ei kuitenkaan osu naulan – tai omaan – päähän paremmin. Vuonna 2012 elin noin neljän viikon jakson, jolloin en kuunnellut käytännössä katsoen mitään muuta musiikkia. Tämä valinta olkoon ylistys sille ajanjaksolle. Laulajaa vaihtaneen Gallowsin aiemmin löysähkö NME-hc on napakoitunut uutuusalbumilla ratkaisevasti – minkä ansiosta minäkin retkahdin bändiin ensi kertaa. Albumi yhdistelee juuri sopivassa suhteessa hardcoren lihaksikasta ryskettä post-hc:n monisyisiin tunnelmiin mutta myös reippaisiin vanhan koulun katupunkin hoilotusmelodioihin. Lopputulos on reippaasti turpaan vetävä ja tarttuva levy, josta muidenkin kuin tatuoitujen liippalettien voi olettaa tykkäävän.

Video ei ole enää saatavilla

”Hot diggity dog”, tuumaa Karri.

Miltä kuulostaa Koiran haukku soolona?

Tätä on odotettu.

Tätä on odotettu tietyissä piireissä aina Karri Koiran, Thono Slonon ja Ruudolfin Vähäiset äänet -bändin 2000-luvun alkuun sijoittuneista raikuliräpajoista alkaen.

Tätä ovat odottaneet vesi kielellä useimmat Ruudolfin soolotuotantoon vuosien varrella ihastuneet, sillä se on oikeasti ollut pikemminkin Ruudolfin ja Karri Koiran duotuotantoa.

Viimeisimpänä kaipaajien joukkoon ovat liittyneet ne nuorempien sukupolvien edustajat, jotka ovat kuulleet Karria ensi kerran vuoden 2011 megaturbokesähitillä Mammat riivaa tai vaikka Jaren & Villegallen ”bodya, sporttia ja tsemppistä” -henkisillä räplevyillä.

Toisin kuin useimmiten popmusiikissa (syyttävä katseeni osuu teihin, herrat Rose ja Dre), vuosien viivästyminen osoittautuu K.O.I.R.A.-albumilla hyveeksi. Aiemmin Karri ja joka ikisessä biisissä hääräävä heteroelämänkumppani Ruudolf tuskin olisivat olleet vielä valmiita tekemään näin kunnianhimoista albumia.

Ei ole suuri salaisuus, että K.O.I.R.A. on se levy, jonka Karri ja Ruudolf ovat aina halunneet tehdä, heidän musiikkinsa vaikutteissa väikkynyt intohimoprojekti – ihan aito moderni kotimainen loverman-r&b-albumi. Mikä on miesten lahjakkuudesta huolimatta vähän yllättävää on se, että he onnistuivat näin täydellisesti.

Vaikka albumilla kuullaan erilaista musiikkia kuin Ruudolfin tuotoksilla, se on suoraa jatkumoa Karrin ja Rudyn projektille kotimaisen musiikin vapauttamiseksi suomirockin perinnöstä – huumorintajuttomuuden, junttipatetian ja itseglorifioivan synkkyyden ikeestä.

Esimerkiksi Karrin Los Angelesin iltapäiväruuhkaa muistuttanut Flow-keikka ja tietysti tämän levyn menestys todistavat, että aika oli vihdoin kypsä kotimaisen r&b:n läpimurrolle. Vielä viisi vuotta sitten temppu tuskin olisi onnistunut.

Levy ei silti varmasti ole kaikkien makuun. Siitä pitääkseen on tykättävä r&b:n estetiikasta edes jonkin verran. Siis epäironisesta, epä-post-mistään mustasta estetiikasta, ei SXSW-festarikävijöiden tarpeisiin indiefioidusta ja valkopestystä r&b:stä – jota edustaa vaikkapa How To Dress Well.

Onkin aika hauskaa, että vuonna, jona niin kutsuttu hipsteri-r&b tosissaan murtautui läpi maailmalla, suomalaishörhöt hiihtivät aivan omia polkujaan. Tästä albumista on ”PBR&B” kaukana, mistä jumalille kiitos.

Karri ja Ruudolf leikittelevät seksiä, tunnetta ja melodraamaa hehkuvan, etupäässä 90-lukulaisen r&b:n traditioilla, kliseillä ja teemoilla äärimmäisen taitavasti, aidon asianharrastajan pieteetillä. Ei aiempien yrittäjien tapaan (hei siellä, Jonna!) kökösti pastissoiden vaan esimerkiksi sotkien sekaan viittauksia, jotka hymyilyttävät tunnistajaansa.

Albumia edeltäneiden videoiden perusteella oli vähemmän kuin epätodennäköistä, että koko levy olisi ollut hassut retrosangat päässä kekkuloivaa, keskeltä onttoa New Jack Swing -hassuttelua. Mutta se pelaakin Ruudolfin levyjä vähemmän huumorilla, on vähän vakavampi, jopa – kääk! – kypsempi levy.

Ei K.O.I.R.A. aiempaa ryppyotsaisempi ole, mutta on se vähemmän ääneen naurattava – ja ihan tarkoituksella. On parivaljakolle kunniaksi, että he ovat onnistuneet myös nojaamatta kieleen poskessa.

Esimerkiksi Mitä meil on ja Timanttisade ovat jotain mitä Suomessa ei ole aiemmin kuultu – täysiverisiä r&b-slovareita, jotka uskaltavat luottaa enemmän harmoniaan, ihmisääneen ja ihanaa paksua siirappia tihkuvaan tunnelmaan kuin valkoisen popmusiikin lainalaisuuksiin. Nämä ovat kappaleita, joista eräs Robert Sylvester Kellykin voisi olla ylpeä.

Tuotanto on omaa luokkaansa. Mikään aiempi suomalainen räp- tai r&- levy ei ole kuulostanut näin täyteläiseltä, näin isolta mutta ilmavalta, näin kalliilta tai näin fantastisen hyvältä. Jopa se, että Karri ei ole teknisesti varsinainen whitneyhouston kääntyy tuotannon pyörteissä oudosti eduksi.

Tavarajunan lailla kohti kiitävän musiikkijulkaisujen vyöryn ja määrättömän pitkien konseptialbumien keskellä tässä on K.O.I.R.A., joka ei oppinut uusia temppuja: helposti hahmotettava kokoelma yksilöllisiä kappaleita, missä ei ole yhtään kappaletta liikaa tai liian vähän.

Karrin levy saattaa olla vähemmän megalomaaninen artistinen julkilausuma kuin vuoden kohutuin r&b-albumi, Frank Oceanin Channel Orange. Sen kuunteleminen on silti rehellisesti ottaen aika hemmetin paljon nautittavampi kokemus.

93 Karri Koiran soololevyä odotettiin vuositolkulla. Toisin kuin yleensä, odotus kantoi runsaasti hedelmää: K.O.I.R.A. on kunnianhimoisin, nautittavin ja yksinkertaisesti paras kotimainen r&b-albumi koskaan ja eräs vuoden levyistä.

Video ei ole enää saatavilla

Laura väläyttelee, mutta epätasaisesti.

Kemopetrol-laulaja ajautuu lähelle tien keskiviivaa.

Laura Närhen ensimmäinen sooloalbumi Suuri sydän oli positiivinen yllätys – tummanviileä, tyylikäs elektropoplevy eroamisesta ja pettämisestä ja kuolleista tunteista. Esimerkiksi Tämä on totta -kappaleella Närhi todella kuulosti siltä, että oli tehnyt läheistä tuttavuutta pettäjän roolin kanssa.

Närhen uusi levy Tuhlari on puolestaan se levy, jonka ainakin minä pelkäsin debyytin olevan – vähän pikkukiva suomalainen keskitien radiopoplevy. Silloinkin kun se tavoittelee samanlaista viiltävän haikeaa aikuista popdraamaa kuin Suuri sydän, se kuulostaa vain paria piirua syvällisemmältä kuin Antti Tuisku.

Edellislevy kuulosti eronneen, petetyn, pettäjän tekemältä – vaikkei sitä varmaankaan ollut – kun taas Tuhlari kuulostaa onnellisesti naimisissa olevan yritykseltä laulaa asioista, joita ei ymmärrä. (Huom. pöytälaatikkobiografistit: On yhdentekevää, mikä totuus asiasta on. Avainsana tässä on kuulostaa.)

Nimikappaleen jollottava futisanthem-kertosäe on aivan käsittämätön – ja suorastaan vähän luotaantyöntävä. Yllättävän hyväksi laulajaksi kypsyneen Erinin kanssa laulettu Siskoni puolestaan on ihan nätti kappale, mutta vähän liiankin imelä osoittelevalla tavalla. Ja sitten on Varjo – maailman epäuskottavin stalker-biisi, jossa kertoja-Närhi ”seuraa sua kuin varjo vaeltajaa” reipashenkisen euroviisurockin säestyksellä.

1945-kappaleella Närhi kuitenkin muistuttaa meitä kyvystään tulkita surunsinisiä sävyjä kuulaan selkeästi kertojan roolissa. Kappaleella eräs maamme popkaunottarista omaksuu vanhan naisen roolin, jossa hän muistelee menneitä ja puhuu nukkuvalle (ja ilmeisesti kuolevalle) aviomiehelleen. 1945 tuntuu todelta ja saa hyyn viistämään selkärankaa; se on levyn koskettavin kappale. Voimme vain toivoa, että levyllä olisi päästy useamminkin kappaleen sfääreihin.

Ex-Tehosekoitin-jehu Matti Mikkola on taas vastuussa ammattitaitoisista sävellyksistä, mutta aina kun sana ”ammattitaitoinen” mainitaan poplevyn arviossa, voi arvata levyn iskeneen muualle kuin sydämeen. Tässä yhteydessä sopimukseni myös velvoittaa minut mainitsemaan albumin Tehosekoitin-coverin Hetken tie on kevyt, jota voi parhaiten kuvailla sanoilla ”jokseenkin tarpeeton”.

Mutta toisaalta: pidin ensimmäisestä albumista niin paljon, että olen varmasti liian ankara Tuhlaria kohtaan, joka ei missään nimessä ole huono poplevy. Se ei vain onnistu nousemaan tarpeeksi turvamerkityn maakuntaradiopopin yläpuolelle. Se tuntuu etäisen falskilta eikä onnistu koskettamaan kuin hetkittäin.

Albumiformaatin ystävät kuitenkin ilahtuvat tiedosta, että levy paranee loppua kohden. Riittää on yhdistelmä vanhahtavaa popsoulia ja Hugh Grant -elokuvan Sävel & sanat pääkappaletta (!), mikä on tietysti vain hyvä asia. Joka päivä uudelleen tavoittaa edellislevyltä tuttua nykynaisen sielunelämän ruumiinavauksen dramatiikkaa, mutta yhdistää siihen vielä kevyen breakbiitin ja tyylikkäästi liitävät jouset.

On toki hyvä lopettaa huipulla, mutta voi myös ihmetellä, miksi levyn neljä parasta kappaletta on sijoitettu viimeiseksi – kohtaan johon 80 prosenttia nykykuuntelijoista (lähde: Nuorgamin virallinen eittämättömien bullshit-faktojen osasto) ei koskaan pääse, jos ei satu tykkäämään albumin alusta.

Ilmeisesti Närhi tuotantotiimeineen on kanssani eri mieltä. Voihan olla että sinäkin olet. Paljon parjatussa ”nykymaailmassa” on ainakin se kiva puoli, että voit tarkistaa asian oheisen Spotify-linkin kautta.

72 Tuhlari on levy, jollainen Laura Närhen esikoinen ei onneksi ollut – vähän pikkukiva suomalainen keskitien radiopoplevy.

Pistä femma pilveen, Luniz pyytää.

Tämän kappaleen tarina on ainakin minun näkövinkkelistäni tarina kahdesta kappaleesta – ne ovat alkuperäinen I Got 5 On It ja tietenkin Ruudolfin samaa taustaa käyttänyt Kaipaan vaimooni. Upotetaanpa kollektiiviset hampaamme molempiin vuorollaan.

Luniz

Alkuperäiskappaleen fraasi ”I got five on it” tarkoittaa kymmenen dollarin marihuanapussin kulujen jakamista kahteen pekkaan. Itse asiassa koko kappale on omistettu tuolle länsirannikon räpin lempiaiheelle – tötsylle, pössylle, myssylle, hampulle, hasalle, dullalle, möyhylle, pilvelle, ganjalle.

Kappaleen ilmestyessä elettiin West Coast -räpin loistokauden lopun aikoja. Parin vuoden kuluessa kappaleen julkaisusta Death Row -levy-yhtiön väkivaltainen pihtiote oli saastuttanut skenen, gangsta rapin esteettiset rajoitteet olivat tukahduttaneet luovuuden, viheliäinen Death Row -pomo Suge Knight istui vankilassa ja itä- ja länsirannikon hiphop-piirien välinen vihanpito oli niittänyt kaksi skenen suurimpiin lahjakkuuksiin kuulunutta artistia, Tupac Shakurin ja Biggie Smallsin.

Sitä taustaa vasten I Got 5 On It allaspartyvideoineen tuntuu suorastaan elegiseltä. Suurimmaksi murheeksi nousee hiukan huvittavalta vaikuttava huoli siitä, että kaverikin maksaa oman osansa henkosista.

”It’s too many heads to be poppin’ to let my friend hit
Unless you pull out the fat, crispy
Five dollar bill on the real before it’s history”

Viiden dollarin setelin! Tästä ovat 800 dollarin Grey Goose -pullot, timangiketjut, kaikenlaiset flossaukset ja muut yltiöturmellukset vielä kaukana.

Ylimääräisiä sirkustemppuja ei toki tarvittukaan, kun musiikki oli täyteläistä ja vivahteikasta kuin sivettikissan ulostamista pavuista keitetty luksuskahvi. (Nyt tarkkana: en esitä tässä, että itse musiikki olisi ns. paskaa.) Kappaleelle sen salaperäisen, elegantin yöllisen luonteen tarjoavat elementit on lainattu Club Nouveaun Why You Treat Me So Bad -kappaleesta, mutta ne on hidastettu ja muokattu tunnistettavuuden rajoille. Upeasta kertosäkeestä vastaa d-sarjalaiseksi jäänyt r&b-laulaja Michael Marshall.

Video ei ole enää saatavilla

Ruudolf

Länsirannikon kermaiseen soundiin enemmän kuin perusteellisesti vihkiytyneiden Ruudolfin ja Karri Koiran käsittelyssä tarkan markan tötsäyttelyn ylistys muuntui suloiseksi ja hauskaksi kaipuusävelmäksi vaimolle. Se on machismostaan tunnetussa räpissä tietysti paljon kiinnostavampi aihe kuin ganja – joka ei sanoitusten aiheena voi kiinnostaa juuri muita kuin teinejä ja vannoutuneimpia asianharrastajia. Etenkin Karrin säkeistöt ovat rohkean positiivista ja simppelistä asustaan huolimatta salafiksua kertomaa rakkaudesta ja siitä kuinka se saadaan kestämään.

”Mä rapistun, tukka on ruma ja mä saatan lihoo
Sun pitää vanhakin silittää mun ryppyst ihoo
…
Yhdes vartutaan ja kiinni tartutaan kun tulee huolii
Pidetää toistemme puolii
Ratkotaan pulmii, ei olla julmii
Koska siihen menee aivan liikaa puhtii”

On jokaisen oma asia, kumpaa näistä versiosta pitää parempana, mutta Ruudolfin versiossa on niin paljon kaikkea, joka tekee Ruudolf-biiseistä loisteliaita – itseironista huumoria, sydäntä, karismaattista räppäystä, itkua vaimon perään – että se ansaitsee ainakin lähteä kisaan samalta viivalta.

Varmaa on vain, että voittajaksi selviytyy Bay Area -soundia luomassa ollut tuottaja Tone Capone, jonka innoittunut tuotantojälki on suurin syy, miksi molemmat versiot kuulostavat vieläkin niin taivaallisen hyviltä.

Video ei ole enää saatavilla

Helinä ”Tiiu” Tanner laulaa unelmakvartetissaan.

Tiiu Helinä on saanut viime kuussa ilmestyneen esikoisalbuminsa Veli jälkivanassa vähän enemmän huomiota mediassa kuin moni muu tässä juttusarjassa esiintyvistä artisteista. Yhtye on myös tehnyt biisejä ja julkaissut niitä netissä jo vuodesta 2009 alkaen. Yhtä kaikki, Tiiu Helinä on ”huomisen bändi” monessakin merkityksessä: sen ensimmäiset viralliset julkaisut ovat kuluvan vuoden satoa ja mikä tärkeintä, yhtye kuulostaa tuoreelta. Se kuulostaa huomiselta.

Jäsenet:
Helinä Tanner
Samuli Tanner (dj Ponytail, Clouds)
Ville Husgafvel
Teemu Hietaniemi

Julkaisut:
Muuri-single (El Camino Records, 2012)
Veli-albumi (El Camino Records, 2012)

Todennäköisimmin Tiiu Helinä…
… jatkaa suomalaisten musiikinystävien korvien ja sielujen hellimistä jatkossakin kriitikkojen vuodattaessa mahlaa yhtyeen uniikin soundin päälle. Täysin mahdollista on myös bändin murtautuminen hämärämmän elektronisen musiikin diggareiden suosioon maailmalla, jos sitä lykästää parin strategisesti Wire-lehteen sijoitetun jutun verran. Mitenkään mahdottomana ei voi pitää suurempaakaan suosiota.

Epätodennäköisimmin Tiiu Helinä…
…nähdään ensi viikon Tartu mikkiin –ohjelmassa versioimassa Popedaa.

Levyhyllyssä Tiiu Helinä sijoittuu…
… johonkin suomalaisten kansanlaulujen arkistolevytysten ja glitch-electronican väliin.

Miksi Tiiu Helinä on hyvä?
Koska omaperäisyyttä kaipaaville voi luvata, että juuri tällaista musiikkia ei ole tehty koskaan aiemmin. Tiiun kappaleet ovat haikeita lastenlauluja alitajunnan syövereistä, suomalaista kansanmusiikkia yhdistettynä unen sinusrytmin lailla pulputtaviin elektronisiin taustoihin.

Kuvaile musiikkiasi kolmella sanalla.
Helinä: Toisto, kolina, hyminä.

Mitä kappaletta olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?
H: Tuu, tuu tupakkirulla.

Video ei ole enää saatavilla

Ketkä olivat ensimmäiset idolisi teini-ikäisenä?
H: Joni Mitchell ja naapurin Jaana.

Video ei ole enää saatavilla

Minkä kappaleen laulat todennäköisimmin karaokebaarissa?
H: Kaj Chydeniuksen Kuollut rakastettu.

Video ei ole enää saatavilla

Ketkä soittaisivat unelmakvartetissasi? Kuka tuottaisi?
H: Just nämä tyypit jotka nytkin soittavat ja tuottavat. Ville, Teemu, minä ja Samuli.

Video ei ole enää saatavilla

Mikä artisti tai yhtye tekee maailman tärkeintä musiikkia juuri nyt?
H: Oho. Liian vaikee kysymys.

Mikä on ärsyttävin musiikistasi tehty tulkinta, jonka olet kuullut?
H: En ole vielä ärsyyntynyt.

Mikä on suosikkiäänesi maailmassa?
H: Meren äänet.

Video ei ole enää saatavilla

Kuka tai mikä on ehdottomasti yliarvostettua?
H: Tavara.

Video ei ole enää saatavilla

Jos saisit pelastaa yhden levyn kokoelmastasi, mikä se olisi?
H: Joni Mitchellin Court and Sparkin.

Video ei ole enää saatavilla

”Takatukkaansa kasvattaa/lahkeet lepattaa”

Tätä artikkelia työstäessäni törmäsin äkkiseltään outoon mutta lopulta ehkä vähemmän kuin yllättävään seikkaan. Mustaa musiikkia on nimittäin rikkaista perinteistään ja lukuisista alalajeistaan huolimatta versioitu suomeksi varsin vähän verrattuna vaikkapa folkiin, eurooppalaiseen iskelmään ja vanhaan rockiin.

Vähemmän kuin yllättävään siksi, että suomalaiset ovat aina olleet henkeen ja vereen jäykkälanteista tango- ja rokkiväkeä, joka suhtautuu mustaan musiikkiin tietyin varauksin. Tästä johtuen jouduin valintoja tehdessäni tekemään joitakin myönnytyksiä genremäärittelyn suhteen. Uskon että me kaikki pystymme kuitenkin elämään noiden myönnytysten kanssa – vaikkapa joulun kunniaksi.

Koska tässä listataan kököimpiä käännösbiisejä, jutusta on tietysti turha etsiä vaikkapa sellaisia kappaleita kuin Kirkan Katu kuin autiomaa, Maaritin Sua ehkä liikaa pomputin tai Stig Doggin Rakastuin sporakuskiin (joka on sekin käännös – T-Painin kappaleesta I’m in Luv Wit a Stripper).

#1 Frederik – Äijä viilee (Daddy Cool)

”Takatukkaansa kasvattaa
lahkeet lepattaa”

Alun perin: Joku voisi tietysti kysyä, oliko saksalaisen tuottajatakapiru Frank Farianin masinoima Boney M mustaa musiikkia termin varsinaisessa merkityksessä, mutta emme paneudu semantiikkaan sen enempää tässä yhteydessä. Syyn voitte lukea alta.

Suomeksi: Ilmeisesti tuopillisen hevosrauhoituslääkettä nauttineen ja sen jälkeen päänsä rikkinäiseen Darth Vader -maskiin upottaneen Frederikin Äijä viilee -kappale ei voisi olla olematta tällä listalla. Tämä lista ei olisi mitään ilman Äijä viilee -kappaletta. (Siis huomautettakoon vielä kerran: Frederik sanoittajineen nimesi kappaleen ÄIJÄ VIILEEKSI!) Harvoin on suomen kieltä hellitty näin luovalla tavalla. ”On kovin ylpee rintakarvastaan / Travoltaa jaksaa vaan hehkuttaa”, toteaa Reetu zeniläisiä ulottuvuuksia tavoitellen. Lupaan, että kappaleen kuunteleminen muuttaa elämäsi lopullisesti.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Sere (feat. Leijonamieli) – Reguloijat (Regulate)

”Ne oli räbäfestarit alueella nollakolme
ei tarvinnu kelaa niinku Hamlet ollaanko me
vai eikö olla dope ku jotaki kertonee
et jengi fiilisteli jo tokaaki encoree”

Alun perin: Warren G:n ja Nate Doggin kuolematon ganjanhuuruinen g-funk-klassikko, joka johti muun muassa tällaiseen nerouteen Wikipedian sivuilla.

Suomeksi: Sere ansaitsee toki natsansa suomenkielisen räpin toisen aallon pioneerina, mutta rehellisesti sanottuna versio herättää etupäässä yhden ajatuksen: luojan kiitos, että Seren, Kapasiteettiyksikön, Ezkimon ja kumppanien suomiräpajat ovat ohi. Heidän musiikkinsa saattoi olla aikansa tuote, mutta se ei tarkoita, että aikaan haluaisi palata vapaaehtoisesti takaisin. Tampereen räppäävä talonmies (en tiedä, oliko hän oikeasti talonmies) syöksyy tässä hydroponisen biitin kimppuun pihatyöläisen tarkkuudella; lopputuloksena hä-pä-pä-pä-pä-rytmitettyä biitin perässä poukkoilua.

Video ei ole enää saatavilla

#3 Katri Helena – Hei jos mentäis naimisiin (Can’t Give You Anything (But My Love))

”Jos jäisit luoksein asumaan
tahdon vaimosi roolin
tähän asti olla sain
tyttöystävä vain”

Alun perin: 1970-luvun alkupuolella supersuositun Philadelphia soul -yhtye The Stylisticsin hienosti sävelletty palanen grooven siivittämää tv-sarjafunkia.

Suomeksi: Katri Helena on aidosti sympaattinen ja kiva ihminen, mutta hänellä on ylittämätön kyky latistaa joka ikinen musiikkityyli ja kappale Cheekistä humppaan homogeeniseksi katrihelenamusiikiksi. Katrin herttaisen psykoottisesti päälle vyöryvä ymmyrkyssilmäisen aurinkoinen viattomuus ei jätä tilaa alkuperäisen surumielisen sielukkaille vireille vaan kuulostaa siltä, että meidän pitäisi vapauttaa kaikki vangit ja tuhota aseet ja alkaa kasvattaa rauhankyyhkyjä ja mennä kaikkien naimisiin keskenämme ja solmia maailmanrauha nyt heti tai KATRI HELENA JATKAA LAULAMISTA YMMYRKÄISINE SILMINEEN LOPUTTOMIIN!

Video ei ole enää saatavilla

#4 Eläkeläiset – Paratiisihumppa (Pastime Paradise)

”Siellä kalsarit on silkkiä
mummoilla niitä ei ole ensinkään
ja ne ovat aina pelkkää hymyä
sekä naamasta että persiistä”

Alun perin: Stevie Wonderin mahtavan Songs in the Key of Life -opuksen kappale Pastime Paradise on nykypäivän yleisölle kai parhaiten tuttu Coolion jokseenkin ärsyttävästä Gangsta’s Paradise -versiosta, jonka videolla Men in Black -elokuvien sarvijaakolta näyttävä herra Coolio räppää crack-luolassa vihamielisen näköiselle Michelle Pfeifferille. Pfeifferin ilmeen perusteella näyttää siltä, että Coolio on unohtanut suuveden.

Suomeksi: Huumorimusiikki on vaikea laji, sanotaan. Eläkeläisten ura tuntuu kuitenkin todistavan toista. Humppaava yhden tempun poni on könkännyt ympäri Suomea ja Eurooppaa esittäen ”karjalaisen kierolla huumorilla höystettyjä” ja ”hauskoja” käännösversioitaan jo pari vuosikymmentä. Mutta kysykääpä itseltänne: jos sattuisitte kuulemaan tämän version Wonderin kappaleesta radiosta tietämättä Eläkeläisten ”äkkiväärästä” ja ”letkeästä” (lopetan lainausmerkkien ylikäytön ihan kohta) imagosta, pitäisittekö sen oikeana osoitteena mitään muuta kuin Radio Helsingin Paskalista-ohjelmaa?

Video ei ole enää saatavilla

#5 Anita Hirvonen – Ihanaa elämää (Raising My Family)

”Ihanaa elämää, ihanaa elämää
sydämeni vaatii, ihanaa elämää
tahdon sitä sulta, tahdon sitä sulta
tule tule kulta, tahdon sitä sulta”

Alun perin: Lapsena sokeutunut eteläafrikkalaismuusikko Steve Kekana on levyttänyt urallaan yli huikeat 40 albumia, mutta hänen suurin hittinsä oli vuoden 1980 Raising My Family, jonka myös Ressu Redfordin Sound of R.E.L.S. versioi 1990-luvulla.

Suomeksi: Äänekosken lahja iskelmämaailmalle tuli uransa alussa tunnetuksi ”pikkutuhmista” huoltoasemakasettiralleista ja Tina Turneria muistuttaneesta hiuspehkosta. Hilpeän muovisesti säksättävä Ihanaa elämää ja Hirvosen suurtalouskeittiön pirteän sopankeittäjän mieleen tuova laulu kumpuavat suoraan murtumakohdasta, jolloin maitolaiturien maalais-Suomi alkoi raahautua kohti kaupungin diskoteekkia. Tämä on ehtaa tanssilavadiskoa, olkipaalireggaeta.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus! Sini Sabotage – 09 (212)

Alun perin: Azealia Banksin läpimurtohitti 212 oli paukaus, joka kuultiin ympäri maailman. Turboahdetun rap-minimalismin harjoitelma oli vuoden 2011 paras kappale ilman että mikään muu pääsi edes kovin lähelle.

Suomeksi: Jos et juuri kuuntele hiphopia ja olet joskus ihmetellyt, mikä erottaa hyvän räppärin huonosta, Sini Sabotagen versio tarjoaa asiasta oppikirjaesimerkin. Siinä missä Banksin taiturimaiset staccato-räpit soljuvat sotilaallisen tarkasti mutta ilkikurisen rennosti biittiä nuoleskellen, helsinkiläinen dj-räppäri haahuilee räppäineen ihan missä sattuu – vailla suunnitelmaa tai päämäärää. Versiossa palataan enemmän tai vähemmän kotimaisen räppäyksen Pääkkös-kaudelle; se onnistuu sabotoimaan (anteeksi, oli pakko) kaiken, mikä tekee alkuperäisestä niin hyvän. Banksin kaltaisten katumuoti-ikonien tyylin matkiminen ilman kummoista uskottavuutta tai huumorintajua ei auta.

Video ei ole enää saatavilla

Ei liene ihme, ettei Edwyn ollut tähän paitaan sonnustautuneena koskaan tavannut sellaista tyttöä kuin sinä.

Aloitetaan nykyhetkestä.

Video ei ole enää saatavilla

Kävelykepillä varustautuneen Edwyn Collinsin oikea käsi on videolla puristuneena pakonomaisesti nyrkkiin, kasvot ovat vähän väärällään ja hän vaikuttaa hitaalta reaktioissaan. Tunnelma pienessä hirsimökissä on sydämellinen, mutta yleisön ja Collinsin kanssa esiintyvän Tim Burgessin toiveikkaan hermostuneissa hymyissä kareilee hyväntahtoinen sääli ja jännitys esityksen onnistumisesta.

Omalaatuinen tunnelma kumpuaa siitä, että Collins on edelleen toipumassa vuonna 2005 tapahtunutta aivoverenvuotoa seuranneesta neurologisesta häiriöstä, jonka ollessa pahimmillaan Collins ei voinut puhua, nauraa tai kävellä – saati sitten laulaa.

On suoranainen ihme, että vuonna 2012 hän on taas jalkeilla laulamassa suurinta hittiään ihailevan – joskin vanhemman ja pienemmän – yleisön edessä.

Mutta palataanpa hetkeksi ajassa taaksepäin.

Itsepäisenä perfektionistina tunnetulla Collinsilla oli vaikutusvaltaisen post-punk-yhtyeensä Orange Juicen hajottua ollut melkoisia vaikeuksia löytää levytyssopimusta. Alan McGee otti hänet Elevation-levymerkilleen, mutta yhtiö meni konkurssiin yhden Collins-levyn jälkeen ja miehet riitautuivat.

Sama kuvio toistui pian uudelleen: Demon-levy-yhtiö signasi hänet vuonna 1989 ja pudotti riveistään vuonna 1990.

Collins siirtyi tuottajanhommiin, mutta onnistui vihdoin vuonna 1994 solmimaan levytyssopimuksen pikkuruisen englantilaisen Setanta-yhtiön kanssa. Tuloksena oli Gorgeus George – hivenen uhkaavalla särmällä varustettu albumillinen northern soulia, rockia ja poppia, jonka henkinen koti löytyy Englannin talveksi hylätyistä merenrantakaupungeista.

A Girl Like You nousi albumilta maailmanlaajuiseksi hitiksi vähä vähältä, yllättäen. Se oli kulttihahmona tunnetun Collinsin ensimmäinen – ja viimeinen – iso hitti koskaan ja sen on täytynyt edustaa hänelle eräänlaista uran oikeutusta. ”Vihdoinkin, minähän aina sanoin, että tämä on hyvää shittiä!”

Ei kappaleen suosio silti mikään ihme ole. Se on eräs niistä harvoista lauluista, joissa on aivan oma soundi ja ainutlaatuinen tunnelma. Sen tunnistaisi välittömästi ensitahdeistaan vaikka jakartalaisen kulmakaupan kelloradiosta puolella korvalla kuultuna – yli liikenteen melun, kaupustelijoiden kälätyksen ja eläinten mölinän. (Jos eläimet nyt voivat mölistä.)

Collinsin kitaran ihanasti suriseva soundi manaa esiin laulun viettelevää naispaholaista, joka viihtyy maailmanlopun kuppiloissa ja jättää pukuun ja hiustöyhtöön sonnustautuneen miessankarin anelemaan lisää polvet verillä.

Se on sikäli hauskaa, että Collinsia itseään ei juuri lannistumisesta tai anelusta tunneta. Viime vuodet hän on kuntouttanut itseään sotilaallisella kurilla – esimerkiksi opettanut itsensä piirtämään uudelleen luonnostelemalla luontokuvastosta yhden eläimen päivässä, ilman poikkeuksia.

Eikä siinä kaikki.Vuonna 2010 Collins julkaisi uuden albumin musiikkia, jota hän kävi esittämässä eri puolilla Eurooppaa. Hän uskoo edelleen järkähtämättömästi, että jonain päivänä myös oikea käsi herää toimimaan, jolloin kitaran soitto voi jatkua. Ensi vuonna on luvassa laulajasta kertova elokuva Your Voice, In Your Heart ja uusi levy, joka sisältää Collinsin mukaan ”northern soulia risteytettynä punkiin”.

Kuten alun videossakin nähtiin, A Girl Like You -kappale on saanut Collinsin elämäntarinassa itse laulun luonteeseen nähden yllättävänkin merkityksen – siitä on tullut hänen sitkeytensä ja elämänuskonsa symboli.

Video ei ole enää saatavilla

”Tää ei oo reiluu.”

Nelly Furtadon albumi on kaikkien aikojen myyntifloppi – mutta ei ansaitse sitä.

Me kaikki varmasti muistamme, kuinka uransa huipulla olleen Timbalandin enimmäkseen tuottamaa Loose-albumia ei päässyt pakoon missään vuonna 2006. Furtado myi silloin enemmän levyjä kuin Rihanna nykyään ja yritti siinä sivussa sulattaa näytöt Maneater-videollaan.

The Spirit Indestructible puolestaan myi Yhdysvalloissa julkaisuviikollaan ”Kevin Rowlandin My Beauty”-maiset 5 731 kappaletta. Se on 213 000 vähemmän kuin Loose myi ensimmäisellä viikollaan.

Pudotus on niin pöyristyttävän silmitön, että päätin tarkastaa Nuorgamin viralliselta listagurulta Markus Hildeniltä, onko vastaavaa nähty koskaan aiemmin.

Markus, onko minkään yhtä ison artistin albumi flopannut listoilla pahemmin kuin uusi Nelly Furtado?

”Jos suhteutetaan artistin uraan, niin kyllä tuo on aika ääriesimerkki. Monia yhden hittialbumin tehneitä ja sitten täysin unohduksiin vaipuneita on varmaan joitakin, mutta Furtadolla pudotus on ihan järjetön.”

Siinä sen kuulitte, suoraan listaekspertin suusta. Kornisti nimetty The Spirit Indestructible on historiallinen floppi. Mutta palataanpa hieman taaksepäin.

Suurmenestys ei varmasti ainakaan suitsinut Furtadon halua heittäytyä seuraavaksi vanity projectin kimppuun. Hänhän oli jo kertaalleen tehnyt saman: debyyttialbuminsa jättimenestyksen jälkeen Furtado muutti suuntaa ja julkaisi akustisvoittoisen, mietteliäämmän Folklore-levyn.

Loose oli silti valtaisa suksee. Furtado on saattanut kysyä itseltään, miksei hän voisi toistaa samaa temppua uudestaan. Niinpä hän vaihtoi Loosen jälkeen taas kurssia ja julkaisi espanjankielisen Mi Plan -albumin, joka menestyi ihan kohtuullisesti, mutta lähinnä espanjankielisessä maailmassa.

Kuusi vuotta on kuitenkin listapopmaailmassa tavattoman pitkä aika, minkä Furtado joutui oppimaan nyt karvaimman kautta. (Miksi luulette, että jopa Madonna julkaisee keskinkertaisia albumeita noin kolmen vuoden välein vanhoilla päivillään? On pakko pysyä näkyvissä. Out of sight, out of mind.)

Nuoremmat ja nätimmät popparit ja uudet soundit olivat vallanneet Furtadon jättämän tilan julkisessa tietoisuudessa. On epävarmaa, muistaako LMFAO-sukupolvi edes ihan tarkkaan, kuka Nelly Furtado on.

Onko itse levyä syyttäminen? On ja ei. Albumi on kaikin puolin kelvollinen poplevy. Mutta siinä on eräs tämäntyyppiselle popille fataali vika: se kuulostaa hieman vanhahtavalta, enemmän vuodelta 2006 kuin on tarkalleen ottaen sen edun mukaista.

Albumilla ei kuulla viime vuosina latauslistoja dominoineita risut, männynkävyt ja pienet taajamat edestään pyyhkäiseviä eurotrance-syntikoita. Sillä ei kuulla juuri ollenkaan tamppaavaa 4/4-rytmiä. Tämä on kaupallisessa mielessä virhe, sillä sen soundin puolesta kansa on äänestänyt viime vuodet sekä jaloillaan että klikkaussormillaan.

Mutta ei musiikki niin vanhahtavalta kuulosta, että se selittäisi tyystin näin pöyristyttävän syöksyn. Levyllä kuullaan kuitenkin ihan pirteää, modernia popmusiikkia – ei mitään mikrossa uudelleenlämmitettyä Fatboy Slimiä.

Esimerkiksi ensimmäinen sinkku Spirit Indestructible on oikeinkin hieno poppis, jonka juhlallisuuksitta tapahtunut hätälasku naamalleen on pienoinen mysteeri. Bucket List puolestaan on taidokas radiopopsävellys, jonka monipuoliset osat soljuvat toisiinsa luontevasti antaen kappaleelle vahvan tunteen eteenpäin syöksyvästä liikkeestä. Aivan Loose-albumin huippuhetkiin ei ehkä ylletä, mutta ei taso toisaalta pahasti notkahtelekaan.

Pitääkö tästä päätellä, että yhä täydellisemmin soittoääniräpin ja davidguettafioidun tanssipopin homogeniassa rypevillä listoilla ei ole enää tilaa edes vähän erilaiselle elektroniselle popmusiikille?

Ehkä tässä tapauksessa kaikki vain meni poskelleen: pitkähkö poissaolo, musiikin ja yhteistyökumppanien (Rodney ”Darkchild” Jenkins) epäajankohtaisuus, albumin taskulämmin promotointi, nuorempiin poptähtiin verrattuna epäseksikkäät videot ja imago.

Mene ja tiedä, kuten Tapio Suominen epäilemättä asian ilmaisisi.

70 The Spirit Indestructible on ihan hyvä poplevy, mutta sen kohtaloksi taisi koitua popkulttuurin kiihtyvä sykli. Musiikillisilla ansioillaan albumi ei ansaitse paikkaa Renny Harlinin Cutthroat Islandin rinnalla historian floppitunkion huipulla.

Video ei ole enää saatavilla

”Mikä on tuo haju”, miettii Billy. Oikealla jekusta vastuussa oleva henkilö.

Värillisiä karkkirakeita, nuoruuden unelmia, kukkamekkoja, autoretkiä jätskiautolla, enkelinsiipiä, haalistuneita Polaroid-valokuvia.

Ja tietysti koiranpennun lailla riehaantuneita, Marshall-vahvistimien ja Big Muff -pedaalien ruokkimia ihania murinakitaroita. Puhdasta, huumaavaa onnentunnetta annosteltuna suoraan aivokuoreen.

Tältähän Today kuulosti.

Billy Corganin nariseva julkisuuskuva on vaikuttanut yhtyeen musiikin tulkintaan niin paljon, että usein on tunnuttu kiinnittyvän hänen sanoitustensa tummiin pohjavirtoihin. ”Angstiin”. Lehdistöltä on tuntunut jäävän toisinaan huomaamatta, että Smashing Pumpkinsin varhaisvaiheen musiikki kuulostaa yhtä angstiselta kuin pomppulinna lasten tyhjennettyä hattarabuffetin.

On toki totta, että Corgan oli ollut jo kuukausia masentunut säveltäessään Todayn – ensimmäisen kappaleensa suurlevy-yhtiödebyytti Siamese Dreamille. Corganin oman kertoman mukaan kappale kertoo päivästä, jona hän oli niin alamaissa, että oli päästää itsensä päiviltä.

Tässä törmäämme kuitenkin perinteiseen taiteentulkinnan ongelmaan – taipumukseen antaa teokselle merkitys pitkälti taiteilijan henkilöhistorian perusteella. Vaikka Todayn olisi kirjoittanut helvetin seitsemännellä kehällä Dante itse, se ei tekisi kappaleesta synkeän kuuloista. Ja sitä ei myöskään tee Corganin kappaletta koskeva syntykertomus.

Vaan eihän Todayn sanoitus puutarhajuhlista ja perunasalaatin syömisestä kerro. Sama ristiriita musiikin pyörryttävän nosteisuuden ja sanoitusten fatalismin välillä jatkuu läpi albumin.

Sanoituksissa lurkkivista peikoista huolimatta kappaleen ja koko albumin perusvire on kuitenkin aurinkoinen, tulevaisuudenuskoinen.

Vai olinko se sittenkin vain minä? Olinko se minä, joka aikanaan upotin kappaleen omaan nuoruudenintooni, maalasin sen kirkkailla sormiväreillä, annoin sille omat merkitykseni?

Ei, kyllä vastuussa oli myös Billy. Me olimme nuoria, Billy ja minä – minä tosin vielä huomattavan paljon nuorempi.

Elämän monimutkaisuus, psyykkiset ongelmat ja vaikeudet löytää yhteisymmärrystä vastakkaisen sukupuolen – tai kenenkään läheisen ihmisen – kanssa eivät vielä olleet ehtineet kovettaa Billyä niin epäluuloiseksi, että hän olisi joutunut etsimään ”totuutta” salaliittoteorioista. Sillä jos kaikki läheiset James Ihasta tyttöystäviin ovat Billyn mielessä pettäneet hänen luottamuksensa, on vain luonnollista olettaa, että myös yleiset totuudet maailmasta ovat vääristeltyjä.

Kaikki tämä on kuitenkin vain taustakohinaa sen faktan rinnalla, että Billy Corgan oli huippuvuosinaan ihka aito popnero – yksi niistä harvoista 1990-luvun poppareista, jotka ansaitsevat tittelin sen inflaatiosta huolimatta. Today on eräs Aurinkokuningas Corganin valtakauden lukuisista kruununjalokivistä.

Alussa kappaleen sanoitus kuulostaa liioitellun myönteiseltä, mutta samalla hetkellä, kun särökitarat jyrähtävät täyteen voimaansa, se tekee äkkikäännöksen synkälle metsätielle (ei, ei näin synkälle):

”Today is the greatest
Day I’ve ever known
Can’t wait for tomorrow
I might not have that long
I’ll tear my heart out
Before I get out

I wanted more
Than life could ever grant me
Bored by the chore
Of saving face”

Sanoituksen voi ajatella käsittelevän vaikkapa pikkukaupungin painostavaa ilmapiiriä ja sitä, kuinka sieltä on päästävä pakoon. Vaikken olisi silloin aikanaan voinut olla enempää samaa mieltä, en minä sellaista kappaleessa kuullut.

Minä kuulin kitarat, jotka murisivat ihanan lämpimästi kuin peitto johon voi kietoutua, kun ikkunasta vetää. Ja kuulin lauseen: ”Today is the greatest day I’ve ever known.”

Se oli se, mitä kuulin, vaikka nyt olisi toki hyvä hetki kertoa, että koin kappaleen heijastelevan prikulleen omaa hienoviritteisen ahdistunutta pikkukaupunkilaisarkeani.

Mutta se riitti minulle. Ja riittää edelleen.

Video ei ole enää saatavilla

Kuvaajan ”katsokaa kameraan” -ohje hämmensi osaa yhtyeen jäsenistä.

Nyt kun tuottajat David Guettan ja Max Martinin johdolla ovat jyränneet eurodancen soundit maailman poplistoille ja 1990-luvulla nuoruutensa viettäneet kolmekymppiset ovat kypsiä häpeämättömään nostalgiatrippeilyyn, on hyvä aika palata genren hallintakauteen.

Ace of Basen perustivat göteborgilaiset Berggrenin sisarukset jo vuonna 1987, mutta suosiota he saivat odottaa All That She Wants -kappaleen julkaisuvuoteen (jonka nokkelimmat ovatkin jo päätelleet otsikosta). Nämä vuodet olivat ruotsalaisen eurodancen kultakautta. Ace of Basen lisäksi listoja miehittivät muun muassa Pandora, Basic Element, E-Type sekä tietysti tohtorit Bombay ja Alban.

Ace of Base kävi alkuaikoinaan läpi useita nimiä: Kalinin Prospekt (joka olisi ollut kertakaikkisen fantastinen nimi eurodance-yhtyeelle),  CAD (eli Computer-Aided Disco, joka olisi nauttinut ainakin kuvailevuuden suomasta edusta) ja The Terminator -elokuvasta napattu Tech-Noir (joka olisi toimiakseen vaatinut yhtyeeltä mustaa hiusväriä, nahkaa ja paljon typerän näköisiä solkia). Kyseiset nimet olivat kuitenkin Göteborgin dance-apostolien mielestä liian vaikeita, joten he valitsivat nimen Ace of Base, koska olivat oman kertomansa mukaan ”studionsa valtiaita”. Tietysti!

Sisarukset  eivät keksineet soundiaan itse – he lainasivat sen ruotsalaisartisti Kayon kappaleesta Another Mother, jonka kuultuaan he ottivat yhteyttä biisin tuottajaan pyytääkseen häntä tekemään Ace of Baselle samanlaista musiikkia. Yhteistyön ensimmäinen tulos oli All that She Wants.

All That She Wants on niin 1990-lukua, että sattuu. On hilpeän muovisesti pimputtava pseudo-reggaekomppi, ovat Movetronin ja Sound of R.E.L.S:in ja Waldo’s Peoplen mieleen tuovat syntikkafonitörähdykset ja missä tahansa tunnistettava, huilumainen taustaulina, joka saattoi saada alkunsa tästä kappaleesta. (En aio teeskennellä muistavani enkä sen koommin aio kahlata läpi kaikkea 1990-luvun alkupuolella tuotettua eurodancea.)

All That She Wants on myös pirullisen tarttuva popkappale, jonka lievästi amatöörimäinen koti-Casio-renkutus ja hiukan horjahteleva laulu tekevät siitä oudon sympaattisen. Etenkin sen kertosäe simppeleine sanomineen on sulaa melodisen poptaiteen neroutta. Kappaleen apaattisen pirtsakka kvasi-reggae, tunteettomasta miehennielijästä kertova sanoitus ja toteava laulusuoritus lainaavat sille sen tunnistettavan, jopa omaperäisen tunnelman.

Mutta puhutaanpa välillä natseista.

Tarkkailijoiden alettua kummastella tiettyjä Ace of Basen sanoituksia Ruotsin iltapäivälehdet alkoivat tonkia asiaa ja saivat selville, että bändin ainoa sisarparveen kuulumaton jäsen, Ulf Ekberg – tiedättehän, se peroksidipystytukkainen, riemastuttavan paljon germaanista elokuvaroistoa muistuttava –, oli kuulunut nuoruudessaan uusnatsipuolueeseen ja tehnyt bändeineen rasistisia kappaleita. Ekberg joutui kesken yhtyeen jättisuosion vaikkapa Tiger Woodsin tapauksesta tuttuihin julkisiin pr-anteeksipyyntöhommiin.

Ekberg on myöhemmin vakuuttanut katuvansa syvästi, mutta kukaan hänen kuvansa nähnyt ei voi olla aivan varma. Vuonna 1998 Ekbergin rasistisia kappaleita julkaistiin hilpeästi nimetyllä Uffe Was a Nazi -kokoelmalla.

Tieto äärioikeistosympatioista kasvatti Ace of Basen suosiota uusnatsien keskuudessa, mutta ei lopulta ainakaan vähentänyt sen suosiota muualla: yhtyeen albumit myivät vuodesta 1993 alkaen arviolta 50 miljoonaa kappaletta maailmalla. 50 miljoonaa! Se on luku, joka tekee Ace of Basesta levymyynnillä mitaten Ruotsin kaikkien aikojen kolmanneksi menestyneimmän yhtyeen heti Abban ja Roxetten jälkeen.

Lisäperspektiiviä asiaan voi hakea siitä tosiasiasta, että muun muassa  Oasis, Jay-Z, Linkin Park, The Police, Coldplay ja Christina Aguilera ovat myyneet urallaan suurinpiirtein saman määrän levyjä. Se on hämmentävä, lähes selittämätön määrä yhtyeelle, joka muistetaan tasan kahdesta kappaleesta.

Levymyynnin huomioon ottaen onkin hieman hämmästyttävää, että Ace of Basen tähdenlento katkesi niin tyystin yhdeksänkymmentäluvulle. Aika ja musiikin trendit kai ajoivat ohi, kun 2000-luvulle tultaessa katu-uskottava elektroninen musiikki ja hiphop löivät läpi listoilla.

Ace of Basen kohtaloksi jäi löytyä jokaiselta pihakirppikseltä, jossa aikuisiksi ehtineet yhdeksänkymmentäluvun kakarat yrittävät päästä eroon sumeiksi naarmuuntuneisiin muovikansiin pakatuista keskinkertaisuutensa noloimmista symboleista.

Mutta ei itse yhtye mihinkään ole mennyt. Tai itse asiassa on – osa yhtyeestä. Berggrenin siskokset on nimittäin korvattu nuoremmilla ruotsalaisblondeilla. Se on ruotsalaista can-do-asennetta, ystävät!

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Tältä kuulostaa Kayon Another Mother.

Video ei ole enää saatavilla

Arkistojen aarteita: kuva Dren ja Snoop Doggin hakemuksesta The Black Laurel and Hardy -elokuvan pääosiin.

Tapahtuu Los Angelesissa 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa.

Kansalaisoikeusliikettä ja rotuerottelun lakkauttamista seurannut mustien amerikkalaisten aseman koheneminen törmää seinään.

Piilorasistinen asuntopolitiikka työntää mustat ghettoihin, joissa leviävä crack-epidemia pudottaa yhteisöt polvilleen. Globalisaatio vie afroamerikkalaisten työt; he ovat valkoista väestöä useammin työttömiä ja saavat samasta työstä reilusti huonompaa palkkaa.

Mediassa nuoret mustat miehet esitetään useimmiten kasvottomina, väkivaltaisina petoina, jotka ovat vaaraksi kunnon ihmisille. Tämän kuvaston avulla Ronald Reagan onnistuu myymään kansalle ”sodan huumeita vastaan”, joka on käytännössä sota mustia vastaan. Esimerkiksi mustien yhteisöissä leviävän crack-kokaiinin hallussapidosta saa uuden lain mukaan satakertaisen tuomion valkoisten juppien suosimaan jauhekokaiiniin verrattuna.

Poliisit pahoinpitelevät Rodney Kingin vuonna 1991, mutta pääsevät rangaistuksetta, mikä aiheuttaa Los Angelesissa valtaisat mellakat. Jengisodat riehuvat kaupungissa. John Singletonin Boyz N the Hood tuo samana vuonna L.A:n kuumana kiehuvan painekeittimen yleisön nähtäville myös Suomessa.

N.W.A. on suoraa tämän kehityskulun heijastumaa ja reaktiota siihen. Vihaisen uuden ajan funkin muotoon puettu taisteluhuuto epäreiluun osaansa turhautuneelta kansanosalta, jolla ei ole juuri muita keinoja saada ääntään esiin.

Mutta viha ja turhaumat syövät miestä.

Ei siis liene ihme, että N.W.A:n hajottua vuonna 1991 Dr. Dre halusi vaihtaa edes hetkeksi vähän pienemmän pykälän silmään; polttaa jointteja, käydä puutarhajuhlissa, kruisailla amerikkalaisilla avoautoilla ja vokotella vastakkaisen sukupuolen edustajia. Keskittyä niihin ghettoelämän puoliin, jotka antavat ghetoissa asuville nuorille miehille syitä elää ja jopa nauttia siitä.

Ja niin syntyi Nuthin’ But a G Thang. Samoihin aikoihin vapaalle vaihtoi myös vanha bändikaveri – ja silloinen vihamies – Ice Cube, jonka popklassikkolistallamme kuutostilan napannut It Was a Good Day on enemmän tai vähemmän Dren kappaleen sisarteos.

Kappaleen lämpimämpiin – uskaltaisinko sanoa suorastaan onnellisempiin – sävyihin vaikutti ratkaisevasti myös se, että vuosia Los Angelesin köyhiä alueita terrorisoineessa Crips– ja Bloods-jengien sodassa oli saavutettu aselepo, joka teki kaupungista huomattavasti turvallisemman ja viihtyisämmän paikan elää.

Puoli vuotta aiemmin ilmestynyt Dr. Dren ensimmäinen soolosingle Deep Cover kuulosti vielä verrattain tyypilliseltä aikakauden katurapilta, joka oli vieläpä velkaa itärannikon soundille. Sen perusteella kukaan ei liene odottanut aivan tätä – erästä maailmanhistorian innovatiivisimmista, tunnistettavimmista ja hienoimmista hiphop-kappaleista.

Vaikka g-funkin alkuperästä on taitettu tavalliseen tapaan peistä, käytännössä se syntyi  Nuthin’ But a G Thangin julkaisun yhteydessä.

Kappale ei tietenkään olisi mitä se on ilman Snoop Doggy Dogg -nimisen nuoren gentlemannin läsnäoloa. Snoopin raukeasti venyttelevä drawl tarjosi parhaan mahdollisen vastinparin Dren auringonpolttamille melodioille ja raukean uhkaaville biiteille. Kappale oli Deep Coverilla debyyttinsä tehneen nykyisen herra Lionin läpimurto; tämän jälkeen yhdellekään räppinsä tuntevalle ei ollut epäselvää, kuka oli se etäisesti hintelää rottaa muistuttava teini, jonka Dr. Dre oli ottanut siipiensä suojiin.

Kappale sisältää erään popmusiikin historian ihanimmista, puhtaan narkoottisista äänistä, jonka tenho ei tunnu laantuvan koskaan. Puhun tietenkin Dren sooluran alkuvaiheen ja koko genren tavaramerkiksi muodostuneesta g-funk-ujelluksesta, jonka kappaleessa kuultava versio herättää estyneimmässäkin kuulijassa välittömän halun ryystää ginimehua toisensa perään ja naida ryskyttää jatsitupakka huulessa lowrider-auton takapenkillä kuin huomista ei olisi.

En tiedä teistä, mutta minusta se kuulostaa parahultaiselta kesäpäivän suunnitelmalta.

Video ei ole enää saatavilla

Searching for Sugar Man kertoo Sixto Rodriguezista, ”katujen runoilijasta”.

Perjantaina 21.9. varsinaisesti käynnistyvä Rakkautta & Anarkiaa -festivaali järjestetään nyt 25:ttä kertaa. Festivaali esittelee jälleen kerran innokkaalle yleisölleen laajan noutopöydän elokuvia, joita ei muuten pääse Suomessa näkemään, sekä joitakin sellaisia, jotka päätyvät jopa teatterilevitykseen.

”Mutta miten niiden 172 000 leffan joukosta pystyy kukaan valitsemaan mitään”, parkaisee runsaudenpulasta häkeltynyt kulttuurinystävä. Ei huolta – Nuorgam on täällä auttaakseen!

Valitsimme tarkalleen ottaen 172 335 elokuvan joukosta ne, joiden uskomme eniten kiinnostavan epätietoisuuden meressä pärskivää musiikkifania. Ensimmäisessä osassa esittelemme elokuvista kolme, joissa liikutaan akselilla Etelä-Afrikka–Yhdysvallat–DDR.

Lisää Rakkautta & Anarkiaa -vinkkejä löydät jutun huomenna ilmestyvästä toisesta osasta.

THIS AIN’T CALIFORNIA (2012)

Video ei ole enää saatavilla

MIKÄ LEFFA?

Kommunismin jälkipyykkiä on alettu pestä 2000-luvulla toden teolla sekä fiktioelokuvissa että dokumenteissa. Niissä kirjoitetaan uudelleen virallisen sosialistipropagandan jalkoihin jäänyttä kansanhistoriaa – toisinaan hyvinkin railakkaalla otteella. Viime vuosina huomiota ovat herättäneet muun muassa saksalainen fiktioelokuva Muiden elämä, neuvostoarjesta kertova dokumentti My Perestroika ja virolaisdokumentti Disko ja ydinsota.

Nyt on This Ain’t Californian vuoro. Martin Persielin dokumentti nuorista skeittareista 1980-luvun kommunistisessa Itä-Saksassa perustuu poikien itse aikoinaan kuvaamiin Super 8 -kaitafilmeihin. Elokuva löytää keskushahmokseen yhden nuorista – skeittauspiireissä legendaksi nousseen Denisin, joka on Panik-liikanimensä mukaisesti kuin David Bowien ja Johnny Rottenin myyttinen yhdistelmä, rocktähti rullalaudalla.

ONKO MUSADIGGARILLA SYYTÄ KIINNOSTUA?

Jo vain. Dokumentin nostalgiakeskukseen käyvien, mykkänä lepattavien filminpätkien taustalla kuullaan roima annos aikakauden reippaan energistä itäsaksalaista autotallipunkia mutta myös elektropoppia ja muuta kivaa – jopa vinkeä akustinen versio Forever Youngista. Skeittaus ja musiikin alakulttuurit ovat monessa suhteessa niin lähellä toisiaan, että elokuvan luulisi kutkuttavan musiikin ystävää.

NUORGAMIN TUOMIO

Dokumentin kiintopiste tahtoo hetkittäin hukkua, kun toiminta siirtyy puolivälin jälkeen Berliiniin. Mutta sekään ei haittaa. Aihe on äärimmäisen mielenkiintoinen ja kotielokuvamateriaali rautaesiripun takaa energistä, evokatiivista ja valloittavaa. Olisikin ollut suorastaan rikollista, jos nämä eletyn elämän historiaa ja aiemmin tuikituntematonta ilmiötä (skeittausta rautaesiripun takaa!) dokumentoivat kotielokuvat olisivat jääneet pölyyntymään jonkin harmaan neuvostokerrostalon ullakolle.

Kaikeksi onneksi Persiel onnistuu lisäksi luomaan kuvista puhuttelevan ja vähän liikkiksenkin tarinan.

NÄYTÖKSET

Kinopalatsi 8: 22.9.2012 klo 16, 23.9.2012, klo 18.30. Andorra: 26.9.2012 klo 16.

ELECTRICK CHILDREN (2012)

Video ei ole enää saatavilla

MIKÄ LEFFA?

Mormonitaustaisen Rebecca Thomasin fiktioelokuva – kuinka ollakaan – mormonitytöstä, joka kuulee ensi kertaa popmusiikkia ja uskoo tulleensa raskaaksi maagisen kasettinauhurin välityksellä. Sen seurauksena 15-vuotias Rachel pakenee vanhoillisuskonnollisesta yhteisöstään etsiäkseen käsiinsä ”miehen kasetilla” – lapsensa isän.

ONKO MUSADIGGARILLA SYYTÄ KIINNOSTUA?

Eipä oikeastaan. Raskaudesta syytetty kappale – cover The Nervesin Hanging on the Telephonista – on toki hieno biisi, mutta pahoin pelkään, että elokuvan kiinnostava musiikillinen anti jää siihen. Elokuvassa ei edes kuulla kovin paljon musiikkia vaan se toimii etupäässä tarinaa kehystävänä välineenä – sekä kasettinauhurin tapauksessa että yhtyeen kohdalla, johon Rachel karkumatkallaan tutustuu.

NUORGAMIN TUOMIO

Hallin esikoisohjaus on ihan pikkukiva nykyindie, jossa on hetkensä. Julia Garner on pääosassa haavoittuva ja utelias – pelkkiä levottomia käsiä ja toiveikkaita hymyjä – ja hän onkin ylivoimaisesti parasta elokuvassa. Garneria tullaan taatusti näkemään tulevina vuosina isommissa tuotannoissa.

Elokuva ei kuitenkaan intiimistä kuvakielestään huolimattatta jää mieleen tai herätä suuria tunteita. Sen rakenne on hieman hahmoton ja kaupungissa tapahtuvat jaksot liian perusjenkki-indietä sykähdyttääkseen. Elokuva edustaa kulttuurin joka kolkkaan tunkeutuvaa uutta naivismia, mutta ei onnistu herkullisista lähtökohdistaan huolimatta kertomaan tynnyrissä kasvaneen nuoren ja nykymaailman kohtaamisesta erityisen tarkkanäköisesti tai edes uskottavasti.

NÄYTÖKSET

Kinopalatsi 8: 25.9.2012 klo 18:30, 26.9.2012 klo 18:30. Maxim 1: 27.9.2012 klo 16.

SEARCHING FOR SUGAR MAN (2012)

Video ei ole enää saatavilla

MIKÄ LEFFA?

Ruotsalaisohjaaja Malik Bendjelloulin dokumentti 1970-luvun myyttisestä folk-muusikosta Rodriguezista, joka oli kotimaassaan Yhdysvalloissa täysin tuntematon, mutta Etelä-Afrikassa ”isompi kuin Elvis”. Rotusorron runtelemassa suljetussa poliisivaltiossa Rodriguezin musiikki oli ensimmäinen muutoksen airut etenkin valkoisten kansannousussa apartheidia vastaan.

Tarinan juju on siinä, että Rodriguezilla itsellään ei ollut aavistustakaan supertähteydestään toisella puolella maailmaa – hän teki vain kaksi levyä ja palasi sitten hanttihommiin. Etelä-Afrikassa hänestä ei kaikesta huolimatta tiedetty mitään. Kansan keskuudessa kiersivät tarinat Rodriguezin itsemurhasta, joista hurjimman mukaan hän oli riistänyt henkensä sytyttämällä itsensä tuleen kesken keikkaa.

Mutta ovatko tarinat totta? Sen sai selville kaksi eteläafrikkalaismiestä, jotka päättivät 1990-luvun lopulla ottaa selvää Rodriguezin kohtalosta. He ovat dokumentissa keskeisessä osassa.

ONKO MUSADIGGARILLA SYYTÄ KIINNOSTUA?

Kyllä, kyllä, voi kyllä! Ensinnäkin: elokuva kertoo fantastisen kiintoisan tarinan suosiosta ja sen puutteesta, rockmystiikasta ja musiikista muutoksen sytytystulppana. Sen lisäksi elokuvassa kuullaan yksinomaan Rodriguezin hienoja kappaleita, jotka ovat edelleen monelle tuikituntemattomia viime vuosien huomiosta huolimatta. Rodriguez on dokumentissa esiintyvien musiikkibisneksen veteraanien mukaan 1970-luvun unohdetuista amerikkalaismuusikoista se tärkein – ”ei vain muusikko vaan paljon enemmän: profeetta, katujen runoilija”.

NUORGAMIN TUOMIO

Kerronnallisesti tiukka elokuva säilyttää jännitteensä komeasti alusta loppuun – se toimii kuin hyvä trilleri, jonka seuraava käänne ei ole koskaan kovin kaukana. Siitä huolimatta, että dokumentti joutuu turvautumaan kohtuullisen paljon puhuva pää -kerrontaan, se ei koskaan valahda tylsäksi ja seisahtuneeksi. Etenkin Rodriguezin kappaleita taustoittamaan rauhoittuvat kuvajaksot painuvat mielen sopukoihin myyttisinä ja magneettisina – kuin mies itse. Kiehtova tarina on must sekä musiikin ystäville että dokumenteista kiinnostuneille.

NÄYTÖKSET

Kinopalatsi 7: 21.9.2012 klo 21, 23.9.2012 klo 14. Kinopalatsi 10: 25.9.2012 klo 18:45.

Liput ja ohjelmatiedot löydät R&A-sivustolta.

Sarjan toinen osa ilmestyy huomenna.

Nasir Bin Olu Dara Jones, 19 v.

Ensin on biitti.

Siinä kiteytyy hiphopin henki – se on samalla notkea ja painava, pahaenteinen ja leikkisä. Se on Shaq O’Neal parhaina päivinään.

Kertosäkeessä huomion kaappaavat Gary Byrd & The G.B. Experienceltä nerokkaasti sämplätyt torvet, jotka on luupattu huumavaan kiepuntaan.

Halftime edustaa monelle puristille hiphopia aidoimmillaan – ja sitähän se onkin. Sämpläykseen ei ole suhtauduttu kuin monessa tapauksessa myöhemmin. Siis lyhimpänä tienä onneen ja hittilistoille, jonka mahdollistaa käytännössä koko vanhan hittikappaleen tai vähintään sen isoimman koukun ryöstöviljely. Ei, tässä on kyse aidosta ja oikeasta levylaarien kaivelun taiteesta kauneimmillaan.

Kappaleen tuottanut hiphop-legenda Large Professor otti osittain hyvinkin lyhyitä ja huomaamattomia osia sämpläämistään kappaleista ja luuppasi, yhdisteli ja punoi näistä elementeistä – vanhoille levyille hautautuneista muistoista – briljantin kerroksellista kudelmaa, jossa vanha muuttui kokonaan uudeksi, kuten parhaassa kierrätystaiteessa tapahtuu.

Mutta olemme sivuuttaneet itseoikeutetun pääosan esittäjän toistaiseksi kokonaan.

Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Nasty Nas astui parrasvaloihin omalla kappaleellaan. Jos se ei ole rapin kaikkien aikojen paras debyyttisingle, se on ainakin pirun lähellä.

Zebrahead-elokuvan soundtrackilla ilmestynyt ja myöhemmin myös über-klassikko Illmaticille sisällytetty Halftime esitteli maailmalle superlahjakkaan 19-vuotiaan Nasin. Hänen flow’nsa oli lähes yliluonnollinen – se ei kuulostanut harjoitellulta vaan sisäsyntyiseltä taivaan lahjalta, mitä vaikutelmaa Nas ei myöhemmin itse ainakaan tietoisesti vältellyt.

Jo vierailu Main Source -yhtyeen kappaleella vuonna 1991 pani hiphop-puskaradion kalkattamaan, mutta Halftime todella räjäytti potin. Nasia kutsuttiin lehdistössä Rakimin perilliseksi ja Queensbridgen slummien katurunoilijaksi.

Halftime on enemmän tai vähemmän hiphop-perinteisiin kuuluva esittelyraita, jolla Nas riimittelee varhaisvuosistaan ja keskittyy kerskailun jaloon taitoon.

”Back in eighty-three I was an MC sparking
But I was too scared to grab the mic in the park and
kick my little raps cause I thought niggaz wouldn’t understand
And now in every jam I’m the fuckin man”

Rakenteellisesti hieman monimutkaiseisempaa riimittelyä kuullaan seuraavissa säkeissä:

”But not bisexual, I’m an intellectual
Of rap, I’m a professional and that’s no question, yo
These are the lyrics of the man, you can’t near it, understand
Cuz in the streets, I’m well known like the number man
Am I in my place with the bass and format
Explore rap, and tell me Nas ain’t all that”

Samalla se on haaste. Nas tuntee hiphop-historiansa ja kehottaa suorastaan toteavasti meitä vertaamaan itseään muihin. Jo teini-iässä hän oli vuorenvarma taidoistaan.

Tässä tapauksessa nuorella miehellä oli polleuteensa hyvä syy: Nas yksinkertaisesti vain oli niin hyvä. Nasilla oli kaikkea: hänellä oli karismaa, monipuolinen flow joka taipui kaikkiin erilaisiin rytmityksiin ja riimien kaariin, yleissivistystä ja kykyä pukea se fiksuiksi sanoituksiksi. Riimeissään hän tutkaili välitöntä todellisuuttaan paljon itseään vanhemmin silmin.

Jay-Z:tä on pidetty vähintään koko 2000-luvun liikuttavan yksimielisesti maailman parhaana räppärinä. Mutta tiedättekö mitä? Viimeistään uuden Life Is Good -albumin räpit todistavat, että Nas on ohittanut karikatyyriksi lässähtäneen herra Beyoncén jo jokin aika sitten.

Nas on edelleen – tai pikemminkin taas – yhtä elinvoimainen kuin 20 vuotta sitten; hänen räppäyksensä on ihan melkein yhtä älykkäästi räiskyvää, yhtä karismaattista, yhtä nälkäistä. Ja Halftime on se kappale, josta kaikki alkoi.

Video ei ole enää saatavilla

”Täältä on turha etsiä sympatiaa, mate.”

Vuodesta 1991 on kauan. Siitä on todella kauan.

Berliinin muuri oli murtunut kaksi vuotta sitten, mutta Unfinished Sympathy  -singlen julkaisupäivänä 11.2.1991 Neuvostoliittokin oli vielä olemassa – joskin enää saattohoidossa.

Suomessa elettiin pankkikriisiä ja lamaa, mutta ei oltu presidentti Mauno Koiviston mukaan menossa Euroopan yhteisöön. Tuleva ministeri ja sukunimenkierrättäjä Tanja Vienonen kruunattiin missiksi.

Pääministeri Harri Holkeri soitti maailman ensimmäisen gsm-puhelun, mutta matkapuhelimet olivat yhä huvittavia tiiliskiviä, joita epätoivoisimmat juppipolot raahasivat mukanaan statuksen toivossa.

Rahaa nostettiin suht hiljattain katukuvaan tulleista ”pikapankeista” Power Card -käteiskorteilla.

Suomen poplistoja hallitsivat Popeda, Guns’n’Roses, Roxette, Hausmylly ja Juice Grand Slameineen. Suomessa oli kolme televisiokanavaa, joista Kolmoskanava lähetti ohjelmaa vain jokusen tunnin päivässä. Kanavilla katseltiin muun muassa tällaista ohjelmaa.

Tässä ympäristössä Massive Attackin on täytynyt kuulostaa ällistyttävän kosmopoliittiselta, salaperäiseltä, freesiltä ja viileältä. Itse en muista, miltä yhtye kuulosti vuonna 1991, sillä olin keskittynyt purnaamaan siitä, että Metallica on lälläröitynyt menestyksen toivossa.

Kyllähän Massive Attack jotain aivan uutta olikin: yhtye oli yhdessä Prodigyn kanssa ensimmäinen 90-luvulla hittilistoille räjähtäneen salonkikelpoisen ja musiikkilehtiystävällisen brittiläisen klubimusiikin airut. Se oli myös korkeamman omakätisesti vastuussa toissa vuosikymmenellä tyylikkyyden huippua edustaneen triphopin synnystä. Portisheadin Geoff Barrow oli harjoittelijana studiossa, jossa kappaleen emolevy Blue Lines äänitettiin. Samoissa piireissä pyörinyttä Trickyä puolestaan kuultiin albumilla vierailevana solistina.

Ei Massive Attackin soundi tietenkään neitseellisesti syntynyt. Robert Del Naja, Grant Marshall ja Andy Vowles yhdistivät siinä kaikkea sitä musiikkia, jota he olivat Bristolin varhaisen The Wild Bunch -soundsystemin riveissä soittaneet – hiphopia, dubia, soulia – mutta lisäsivät mukaan vielä elokuvallisia jousia, avaruutta ja hämyistä puolivaloa.

Suodattaessaan näitä periaatteessa tuttuja aineksia urbaanin brittisensibiliteettinsä läpi yhtye onnistui tekemään taikoja. Lopputulos ei kuulostanut oikeastaan miltään aiemmin tehdyltä musiikilta.

Ikonisen soundinsa bändi oli ehtinyt hioa loppuun vasta Protection-albumille. Debyyttilevyllä onkin jännittävää seurata, kuinka musiikin vaikutteet kuuluvat paikoittain läpi erillisinä, kun myöhemmin ne olivat sulautuneet elimelliseksi osaksi yhtyeen tavaramerkkisoundia.

Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa Unfinished Sympathyn kohdalla, jolla elementit olivat parahultaisesti sopusoinnussa. Kappale kuulostaa edelleen yhtä tuoreelta kuin 21 vuotta sitten – toisin kuin tietyt muut albumin biisit ja esimerkiksi Portisheadin Dummy-albumi.

Kilkattava perkussiokomppi ja suhisevasti sheikkaava sample ajavat kappaletta eteenpäin – kuin matkalla taivaanrantaan, uuteen maailmaan – samalla kun elegantin suureelliset jousimatot samanaikaisesti juurruttavat sen historiaan ja nostavat lentoon.

Vaikka ”ajaton”-termi on kulutettu puhki tämän maailman Melody Gardot -mainoksissa, Unfinished Sympathy todella on sitä. On vaikea kuvitella, että kappale on vielä seuraavan 21 vuoden kuluttuakaan menettänyt relevanssinsa ja muuttunut 90-luvun jähmettyneeksi symboliksi ja kuolleeksi muinaismuistoksi.

Unfinished Sympathyn paikasta kollektiivisessa alitajunnassa kertoo muun muassa se, että kappaleen instrumentaaliversio soi Lontoon olympialaisten pitkän matkan juoksujen viimeisellä ratakierroksella.

Kappaleen sanoitus kertoo rakkauden tuskasta, mutta sen pääasiallinen tehtävä on antaa solistina vierailevan Shara Nelsonin laululle tekosyy toimia yhtenä soittimista. Ja kuinka se toimiikaan! Massive Attack on käyttänyt historiansa varrella lukuisia vierailevia laulajia, mutta Nelsonin laulusuoritus on edelleen se definitiivinen.

Ja kuitenkin: Unfinished Sympathy on vielä enemmän – se karttaa määrittelyä. Sekä NME että edesmenneet Melody Maker ja The Face valitsivat tämän popin kruununjalokiven aikoinaan vuoden parhaaksi singleksi. Mikä luonnollisesti tärkeämpää, nyt on Nuorgamin vuoro tehdä samoin.

Kysykää meiltä asiaa uudelleen 21 vuoden kuluttua – vastauksemme on sama.

Video ei ole enää saatavilla

Sebadoh: vapaana kasvanutta luomusikaa, kiitos.

Onko minun pakko? Eikö se ole vähän loppuun kaluttu aihe? Ai että Nuorgamin promokaljoja on turha odotella, jos en pikku hiljaa tartu toimeen?

Hyvä on, hyvä on – hoidetaan aihe alta pois.

Kyllä, The Freed Pigin sanoitus todellakin kertoo Sebadoh-pääjehu Lou Barlow’n entisestä ja nykyisestä bändikaverista – siis Dinosaur Jr. -yhtyeen kitaranerosta hassusta hurjasta hirviöstä J Mascisista. Ja kertookin vähemmän kuin mairittelevaan sävyyn.

Esimerkiksi alla lainatussa säkeessä kappale tulvii siinä määrin yli paksun öljyn lailla kuplivaa mustaa sarkasmia, että olen lähellä alkaa vaistomaisesti pystyttää tulvavalleja suojellakseni olohuonettani kosteusvahingolta.

”You were right
I was battling you, trying to prove myself
I tried to bury you with guilt; I wanted to prove you wrong
I’ve got nothing better to do than pay too much attention to you”

Oh, snap!

The Freed Pig on irrotettu Sebadohin perin nokkelasti nimetyltä kolmosalbumilta III, joka julkaistiin muun muassa ennen samanhenkisellä musiikilla maineeseen ja kunniaan notkahdelleen Pavementin debyyttialbumia. Se oli auraamassa tietä autotalliyhtyeille, jotka halusivat hengailla löysissä kirppisvaatteissa, näyttää pohjattoman välinpitämättömiltä, syödä muroja ja kuulostaa siltä, että heidän musiikkinsa on oikeastikin äänitetty neliraitanauhurilla autotallissa.

Tämä oli vielä amerikkalaisen vaihtoehtorockin viattomuuden aikaa – aikaa  ennen kuin x-sukupolvikokemus merkitsijöineen oli ehditty pakata siisteiksi nyyteiksi ja markkinoida maailman nuorisolle Hollywood-elokuvissa ja MTV:llä. Nirvanan Nevermind julkaistiin kuukausi III-albumin ilmestymisen jälkeen. Kuten sanotaan, loppu on historiaa.

Kevin Smithin Clerks-elokuvan päämäärättömät notkujat saattoivat kuunnella enimmäkseen heviä, mutta The Freed Pig ja muut albumin kappaleet kuulostavat siltä, miltä he näyttävät. Se tuntuu siltä, miltä heidän huoleton mutta pohjimmiltaan turhautunut 7-11-marketin parkkipaikka -eksistenssinsä katsojasta tuntuu. Paitsi kauniimmalta.

Sillä kauniitahan monet Barlow’n sävellyksistä ovat. Suorastaan riipaisevan haikeita ja kauniita. The Freed Pig ei ole Sebadohin tuotannon folk-herkimmästä päästä, mutta silti sen kertosäe yhdistelee reipasta punkinjälkeistä lo-fi-poppia ja sydämenalaan käyvää narinalaulua tavalla, joka tuo mieleen – no, kenetkäs muunkaan kuin J Mascisin. Angosturankatkerasta viestistään huolimatta kappale kuulostaa siltä, että Barlow’ta pikemminkin surettaa kuin suututtaa.

Onko ylitulkintaa ajatella, että tunnetila jonka olen aistivinani selittää osaltaan sitä, että Barlow ja Mascis palasivat tämänkin kappaleen henkilökohtaisesta ryöppäyksestä huolimatta samaan yhtyeeseen vuonna 2005? Saattaa olla. Voi myös olla, että me todellakin viisastumme vanhetessamme.

Video ei ole enää saatavilla