Popklassikot 1994

#11 Green Day – Basket Case

…pippeli… HAHAHAHAAH! …pylly… HAHAHAHAAH!

Nykyään pop punk on siittänyt lehtolapsia joka satamaan ja täyttänyt popjälkeläisillään (Avril Lavigne, Pink et al.) jopa radion äänivirran. Ostaripunk-prinsessojen, lukemattomien emo-bändien ja American Pie -tyylisten teinileffojen soundtrackien täytemateriaalin jälkeen on ehkä hiukan vaikea muistaa, kuinka tuoreelta Green Dayn Dookie-albumi ja etenkin sen kolmas single Basket Case kuulostivat kaukaisena vuonna 1994.

1990-luvun puolivälin teini-ikäiselle Green Day avasi (The Offspringin, Rancidin ja kumppaneiden kanssa) kokonaisen uuden maailman nopeiden tempojen, säröisten sähkökitaroiden ja tarttuvien melodioiden pariin. Nirvana oli antanut esimakua popeimmilla kappaleillaan, mutta sukupolvelle, joka ei ollut koskaan kuullut Buzzcocksia, The Undertonesia tai edes The Clashia Should I Stay or Should I Gota tai London Callingia lukuun ottamatta, pop punk kuulosti sähköistävältä. Nyt saattoi samalla olla rokkari (tai jopa punkkari!), mutta ei kuitenkaan täytynyt hylätä niitä vanhempien Beatles-levyillä ihastuttaneita melodioita.

Punkista höpistiin jotain koulun englanninkirjassa, ja musiikkitunneilla laulettiin Eppu Normaalin (joka kuulemma oli punkbändi) Tahroja paperilla, mutta jotenkin ne eivät vastanneet sitä kuvaa punkista, jonka välähdys silmät kiiluen käkättävästä Johnny Rottenista jossain televisio-ohjelmassa oli antanut. Mutta tässä sitä nyt oli – sitä punkia!

Vanhat parrat toki mutisivat, ettei tämä ollut mitään oikeaa punkia ja kaupallista ja sössötisöö, mutta sehän tietty teki musiikista vain parempaa, kun sedät ja tädit eivät ymmärtäneet.

No hyvä on, ehkä Green Day ei lopulta ollut mikään ihan oikea punk-bändi, mutta sen energian, nopeiden tempojen ja iskevien kappaleiden juovuttava yhdistelmä kutitteli kaikesta huolimatta sitä samaa aivojen osaa, jonka rock’n’roll oli sytyttänyt eloon jo nelisenkymmentä vuotta aikaisemmin.

Green Dayn kappaleet oli sitä paitsi kuin tehty vetoamaan kyllästyneisiin ja kyynisiin, tv-kanavia surffaileviin slacker-ysäriteineihin. Yhtyeen nimi oli kunnianosoitus sen jäsenten mieltymykselle pilvenpolttoon, ja sen sanoitukset kielivät tylsyydestä ja apatiasta sekä niiden alla kiehuvasta raivosta, joka kuitenkin aina tuppasi unohtumaan sohvalla nyhjätessä.

Dookien ja koko Green Dayn tuotannon kruununjalokivi on epäilemättä kuolemattomalla melodialla siunattu Basket Case. Kappale saattoi todellisuudessa kertoa Armstrongin paniikkikohtauksista, mutta se uhkuu universaalia teini-ikäistä tyytymättömyyttä, sitä iänikuista asennetta, jota symboloi Marlon Brandon esittämän Johnnyn tokaisu klassisessa Hurjapäät-elokuvassa:

– What are you rebelling against, Johnny?

– Whaddaya got?

Tätä ikuista vastarannankiisken asennetta heijastellen (tosin 1990-luvulle tyypillisellä itseironialla silattuna) Armstrong laulaa Basket Casessa:

“Do you have the time
To listen to me whine
About nothing and everything
All at once”

Ironiaa tai ei, teinien oli helppo samastua tekstistä esiin hyppiviin välähdyksiin, kuten:

“Sometimes I give myself the creeps
Sometimes my mind plays tricks on me
It all keeps adding up
I think I’m cracking up”

Tai:



“I went to a shrink
To analyze my dreams
She says it’s lack of sex
That’s bringing me down”

Niinpä niin… Koulussa ja kotona ei ymmärretä, seinät kaatuvat päälle, eikä seksiäkään saa varmaan ikinä! Ei ihme, että Dookie myi miljoonia.

Green Day pop punk -virkaveljineen, Dookie tai Basket Case eivät ehkä synnyttäneet alkuperäisen punkin tapaan kulttuurivallankumousta. Ehkä se oli kaupallista ja “vain poppia”, mutta se ei tee siitä merkityksetöntä.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Bonus!

Anarkiaa vuosimallia 1994: Green Dayn keikka Woodstock ‘94 -festivaaleilla päättyi mutasotaan, jonka aikana Armstrong näyttää yleisölle pyllyä, kiroilee, yrittää rikkoa poikkeuksellisen kestävän mikrofonin ja johtaa yleisön Twisted Sisterin We’re Not Gonna Take Itin ja Beastie Boysin Fight for You Rightin yhteislauluun:

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!