Oskari Onninen lähti nostalgiatripille ja yritti hankkia suomalaisen pophistorian tärkeimmän kangaskassin.

”Mitä viet Lapko-fanille, joka pyytää tuomaan jotain halpaa, joka menee hyvin päähän?

– Lapko-kassin.”

Vuonna 2017 olin viimein valmis hankkimaan itselleni Lapko-kassin.

Todennäköisesti baarinpöydästä käsin laitoimme Kallio kierrättää -ryhmään ostopyynnön. Sieltä jos jostain luulisi löytyvän.

Lopputulos: lukuisia ironisia peukkuja tutuilta ja Fullsteamin Johannes Kinnusen asiallinen neuvo ottaa yhteyttä Lapkon Ville Maljaan, jos hänellä olisi.

Myöhemmin Malja vastaa Facebookissa löytäneensä vain uudempia designeja, mutta ne eivät tietenkään kelpaa.

Mutta vain alkuperäinen merkitsee, miksi kukaan edes ajattelee muuta. Viimein Lapkoon voi suhtautua nostalgisesti, vailla ironiaa.

”Kielletyn nautinnon” konsepti on musiikkinörttiklisee, jota oppii miettimään, vaikkei siinä ole järkeä. Se on Nick Hornbyn jälkikäteiskatsannossa liikuttavan ummehtuneen Uskollisen äänentoiston perintöä – ainakin henkisellä tasolla. Se on levy- ja levykauppaukkeleita kaivamassa omaa napaansa, vaikka itsereflektion kannalta suositeltavampaa olisi tavata edes satunnaisia normaaleja ihmisiä.

Guilty pleasure edustaa myös populaarimusiikin rakenteellisia dikotomioita puhtaimmillaan, poppia vastaan rockia sekä kitaroita vastaan syntikoita.

Guilty pleasuressa on kyse vain uskottavuudesta. Uskottavuudessa taas on usein kyse vain naurettavuudesta. Ainakin jos asiaa erehtyy pohtimaan myöhemmin.

Minun guilty pleasureni on ollut Lapko. Aina, kun ajattelen Lapkoa, ajattelen Irc-gallerian yhteisölistausta ja vuosia, jolloin vaalin sitä paljon tarkemmin kuin todellista makuani, jossa painoi hevivuosien ja erikoismusiikin raskas taakka.

Siinä kulississa Lapko oli jostain syystä se, jonka avulla kredibiliteetti mitattiin ja josta en olisi saanut pitää.

Yläasteen loppuvaiheilla ja taidelukiovuosieni alkuhetkillä luin pakkomielteisesti Rumba-lehteä, jossa Lapko oli taattuja nelitähtisiä saava yhtye. Lapkosta kirjoittaminen oli kriitikkokammiosta joristua voimatriopuhetta ja tahtilajianalyysiä. Maailma meni siltä ohi.

Kuten vallankumouksille on sopivaa, tämäkin alkoi vahingossa.

Joskus 2000-luvun taitteessa Ville Malja ja Anssi Nordberg olivat marssineet kotikaupungissaan Harjavallassa Seri-Seppo-nimiseen painoon ja pyytäneet paitaan printtiä bändin logosta.

Kun Malja ja Nordberg saapuivat hakemaan tuotosta, kävi ilmi, että ”Seppo” oli ottanut ohjat omiin käsiinsä.

Alkuperäisessä logossa oli ruostetekstuuria ja rosoa, jonka ”Seppo” oli ajatellut olleen huolimattomuutta ja latonut logon uudelleen ”Arial Blackillä tai jollain”.

Lopputulos: rujo pelkistys ja minimalistisia suoria linjoja kuin suojatiessä.

Ville Malja kertoo nyt, että pettymys oli kadonnut kotiin mennessä. Tilalla oli tunne, että logossa oli sittenkin jotain.

Toissa vuoden Flow-festivaalilla laskimme (wuhuu, festarielämys!) Niitä Marimekon kangaskasseja, noita nuorkeskiluokan harmittoman tietynlaisuuden virallisia symboleita.

Lapko-kasseja olisi voinut laskea niillä 2000-luvun festivaaleilla kun rock tarkoitti vielä rockia. Niiden kantaminen symboloi paljon rohkeammin oman aikansa tietynlaisuutta. Marimekko-kassi pyrki olemaan merkityksiltään mahdollisimman lähellä printitöntä, Lapko-kassi oli kokonainen univormu.

Musiikkilehdissä Lapkosta huomion kiinnitti lähinnä mainittu lahjakas soitto, ei muu, vaikka olisi pitänyt.

Ajan henkeä hahmoteltiin useammin ihmetyksen kautta. Rumbassa esimerkiksi julkaistiin reportaasi My Chemical Romancen jäähallikeikalle jonottaneista teineistä, jotka viisveisasivat mustan hiusvärinsä sopivuudesta tyypillisimpiin kalpeisiin kantasuomalaispigmentteihin.

2000-luvulla virallinen rock-kulttuuri tuntui päässeen yli siitä, että teinitytöt nyt kuuntelevat mitä sattuu. Elettiinhän aikaa ennen Justin Bieberiä.

Rokki- ja indiepoliisien pamputettavina olivat sen sijaan emot ja heidän todellinen uskottavuusrikoksensa. He olivat My Chemical Romancen ja Fall Out Boyn johdolla varastaneet 1980-luvulta nousseen diy-kulttuurin perinnön, kaupallistaneet sen ja maalanneet vielä itsensä kajalipandoiksi.

Professori Juha Siltala on myöhemmin kirjoittanut, että varsinkin 2000-luvun pojille emokulttuuri oli pakopaikka maskuliinisilta odotuksilta. Hintelyys oli suotavaa, pateettinen eli hysteerinen herkkyys keino saada huomiota ja päästä osaksi yhteisöä Livejournalin kaltaisissa esiajan sosiaalisissa medioissa, joissa tärkeämpää oli avautua enemmän ja holtittomammin kuin olla avautumatta. (Kuinka vuotta 2018!)

Suomessa oleellisin osa heidän univormuaan olivat kassit ja paidat. Niistä paistoi se logo, jonka Seri-Seppo oli omin luvin tehnyt.

”Kuinka monta Lapko-fania tarvitaan vaihtamaan lamppu?”

”Ei yhtäkään, sillä uuden Lapko-paidan printti hohtaa pimeässä.”

Joskus Lapkon suuruuden vuosina 2000-luvun puolivälin jälkeen lukiokaverini Janne postasi Irc-Galleriaan mustavalkokuvan. Siinä hän istuu vessanpytyllä housut kintuissa yllään paita, jossa ei lukenut LAPKO vaan PASKA.

Myöhemmin selvisi, että hän oli tilannut sen pääosin huittislaisista koostuneen IRC-kanavan #dinosaurusklubin avaamasta verkkokaupasta.

Kauppa sijaitsis osoitteessa lapkosucks.dinosaurusklubi.net. Irc-Galleriassa oli erillinen Lapko sucks -yhteisö.

Paitoja oli painettu joitain satoja. Tieto niistä levisi keikoilla ja Galtsussa. Kaupassa pyydettiin erikseen lähettämään itsestään kuvia tilattu paita päällään.

Niiden tarkoitus tuntui olevan kääntää Lapkon paitojen ja kassien – eli sen tärkeimpien singlejen – läpitunkevuus itseään vastaan.

Lapkon estetiikka oli alusta asti rakennettu juuri logon ja yksinkertaisen visuaalisuuden ympärille.

Kahden ensimmäisen levyn kannessa bändin logo oli juuri paidassa ja ihmiset poseeraamassa dramaattisissa asennoissa, joihin he tuskin päätyvät elleivät tavoittele erikoisuutta.

Vastareaktio oli luonnollinen.

Noihin aikoihin Lapkoa ei päässyt pakoon. Vuonna 2006 ilmestyi ensimmäinen Fullsteam-levy Scandal, seuraavana vuonna vielä parempi Young Desire. YleX soitti All the Best Girlsiä, ja bändi kiersi kaikki isoimmat festivaalit ja Disco Ensemblen kanssa Saksaa.

Yhtäkkiä indie rock oli tullut Suomeen uudessa, kaupallisessa muodossaan. Lapkon ja Disco Ensemblen kasseista oli tullut ruudullisten Vansien ja pillifarkkujen jatke. iImeisesti hienointa, mitä kuvitella saattoi, oli kuulua Fullsteam Recordsin yhtyeiden street teameihin.

Sen vuoksi molemmat bändit olivat kiusallisen sell-out. Lapkolla oli loputon paita- ja kassikampanja, Disco Ensemble julkaisi First Aid Kit -läpimurtolevynsä Saksassa uudelleen ison levy-yhtiön kautta. (Tosifaneista pilalle meneminen oli alkanut jo Fullsteamista.)

Emolla oli muoti-ilmiön feminiininen leima, ja sen lisäksi se vuodatti meikkinsä perinteen päälle.

Siitä, mikä oli joskus coolia ja omaehtoista, oli tullut kasseja ja tarroja, joilla sulautua massaan sen sijaan, että erottautuisi siitä. (Seuraavaksi sitten musiikkiblogit ja sosiaalinen media ja maailma, jossa toiset indiebändit ovat lähempänä kulttuurimarkkinoinnin pro gradua kuin bändiä.)

#dinosaurusklubin kasseja tekemässä ollut Antti J. Mäkelä kertoo nyt, että aikoinaan Lapkossa provosoi juuri vanhaan kajoaminen.

”Vanhempia tieteenharjoittajia ärsytti Lapkon selkeästi nuoremman faniporukan emo-asioiden omiminen sellaisella panda-tatsilla, joka koettiin ärsyttävänä. Kun miettii jotain Get Up Kidsin tyyppejä, niin ne oli tavallisia lähiöpoikia T-paidoissa ja farkuissa. Sitten emoon tuli se, että siihen piti panostaa myös ulkonäön suhteen.”

”Mutta siitä päästiin yli melko nopeasti.”

Mitä Lapko tekee Placebon keikalla?

”Äänittää uutta levyä”

Lapko oli ärsyttävä bändi, koska se vaikutti niin harkitulta eli laskelmoidulta eli oli myynyt itsensä.

Tosiasiassa logo oli vahinko. Samoin biisinnimien varastaminen oli Maljan mukaan vain seuraamisen arvoiselta tuntunut päähänpisto. (Ensin All the Best Girls ja pian Paranoid ja I Shot the Sheriff.)

Kirjoittaessani vuonna 2012 Rumba-lehteen Lapkon toiseksi viimeisestä LOVE-levystä harmittelin Lapkon olleen muutaman strategisen vuoden myöhässä emon kolmannesta aallosta.

Tuolloin saattoi kuitenkin aistia ensimmäisiä häivähdyksiä emon paluusta tai neljännestä aallosta, kummin sen haluaa tulkita.

Ville Maljan mielestä emoleima oli bändille aina punainen vaate.

Lapkon musiikkiin suhtautumista määrittivät merkittäviltä osin ne, jotka sitä fanittivat. Placebo-naureskelu oli aiheellista, mutta emon punk-juuria ei kuulunut missään vaiheessa. Sitä paitsi: oleellisin puuttui.

Viimeisen puolen vuoden aikana, erityisesti Brand New’n ja Pinegroven solistien syyllistyttyä kyseenalaiseen seksuaalikäytökseen, yhdysvaltalaismedia on analysoinut kolmannen aallon emobändien lyriikoita. Niistä kirjoittajat – usein naisoletetut entiset emofanit – ovat löytäneet nuorten miesten jatkuvaa läheisyydenkaipuuta, ”laulajien romanttista holokaustia” ja tytön voittamista tai häviämistä elämän määrittävimpänä tekijänä.

Samalla he ovat kyseenalaistaneet menneisyyttään: miten en silloin huomannut!

Lapko on tästä emobändien modernista ongelmasta kiitettävän irrallaan. Bändin tekstit ärsyttivät korniudellaan, eivätkä niinkään sanallistaneet runopoikien ja muiden teinigoottien elämää. Monin paikoin metodi tuntuu olleen perisuomalainen ”jotain, mikä kuulostaa hyvältä”.

Lapko oli ehkä satakuntalainen lallibändi, mutta kaikkea muuta kuin T-paitoja ja tavallisuutta.

City-lehden kannessa suomirockin tiukimmista farkuistaan ja rastoistaan tunnetusta Ville Maljasta maalailtiin uutta Ville Valoa, tyttöjen bändin seksikästä keulakuvaa ja rocktähteä. (En tietääkseni ole ainut, joka järkyttyi lukiessaan jutusta Maljan painaneen peräti 75 kiloa. Malja kuitenkin sanoo, ettei ole koskaan painanut niin paljon, vaan 10 kiloa vähemmän. Myös jutussa painoksi on tosiasiassa merkitty 65 kiloa.)

Basisti Anssi Nordberg horjui keikoilla kuin poiju ja oli hyvää vauhtia muuttumassa suomalaisen indien Andy McCoyksi.

Mutta 2000-luvulla poptimismi ei ollut vielä tuhonnut indieuskottavuuden kaltaista, nykyään varsin koomista käsitettä.

Lapko oli rockbändi, joka suhtautui hassutelleen rock-uskottavuuteen.

Lapko oli indiebändi, jolle kaupallisuus oli kunnia-asia.

Siksi siitä tuli suomalainen ukkosenjohdatin niille, joita harmitti indien katoaminen indiestä.

Samalla ne tekivät Lapko-kassien kantamisesta mahdotonta, ainakin jos itsetunto oli riippuvainen musiikkimaun erinomaisuudesta.

Siksi uskottavinta oli pukeutua PASKA-paitaan.

Sellaista en koskaan ostanut kuten en Lapko-kassiakaan, sillä suhtauduin koko yhtyeeseen häpeillen.

Vuonna 2007 suosikkibändejäni olivat Last.fm:n määrällisen analyysin mukaan Elliott Smith, The White Stripes, Nine Inch Nails, Arcade Fire ja The Smiths. Otos kuvaa tyypillisintä porttiteoriaa tarkoituksellisen vaikeasta, niin sanotusta ansamusiikista kohti indietä.

Samana kesänä Ankkarock-sunnuntain pääesiintyjä oli Nine Inch Nails. Aiemmin saman sunnuntain iltapäivänä esiintyi Lapko. Keikan aikana muistan istuneeni maassa ja tuhahdelleeni bändille ihan silkkaa pelkuruuttani. Sosiaalisesti Lapkosta pitäminen ei ollut mahdollista ja nyt sentään oltiin galleriatuttujen seurassa leikkimässä coolia. (Aiemmin samana päivänä hypin kuitenkin Disco Ensemblen pitissä niin, että kädessäni näkyy edelleen kaatuessa saatu naarmu.)

Monia muita tuon ajan suosikkiyhtyeitäni en enää juuri kuuntele, mutta Lapkon toiseen ja kolmanteen levyyn palaan yhä aika ajoin kuin ne voisi viimein ladata täyteen mennyttä zeitgeistiä ja kulttuurisia merkityksiä, joita aikanaan en huomannut eikä lehdissä huomattu. (Neljäs levy A New Bohemia tuntuu jo yhtä huvittavalta kuin nimensä.)

Tällä hetkellä Lapkon Facebookissa on musta kansikuva, mutta bändi ei ole virallisesti lopettanut.

Scandalista tai Young Desirestä se ei myöskään soittanut muistelukeikkoja. Ville Maljalla on uusi yhtye Dallas Kalevala, ”Iggy Popia ja Justicea uimassa suomalaisessa kesäyössä”, seuraava vaihe, jossa on silti paljon vanhaa.

Paitakauppa myytiin alehintaan tyhjäksi loppuvuodesta. Myöhästyin tilaamasta, vaikka olin viimein hyväksymässä menneisyyteni kuvitellun ”nolouden”. Toisaalta kasseja ei ollut tarjolla.

En muista milloin olen viimeksi edes nähnyt Lapko-kassin elävässä elämässä, vaikka ”kaikki” niitä omistivat.

Sukupolvikokemus on rispaantunut rei’ille tai tungettu koin syötäväksi varastoon.

Kierrätysryhmissä, Facebookissa tai Twitterissä huutelu ei auta. Ohi on.

Keväällä sain Facebookissa viestin. Fullsteamin toimiston kahvipöydälle oli tuotu kokoelma vanhoja kangaskasseja. Saa ottaa!

Kuvassa kiilteli Lapko-kassi, ei ihan alkuperäinen, vaan kultaprintattu, joita oli painettu sadan kappaleen limited edition Scandal-levyn ennakkotilaajille. Painos oli mennyt naps vain.

Huhtikuun lopussa sain Lapko-kassini.

Sen minulle ojensi Disco Ensemblen solisti.

Lapko-kassi menee mm. päähän.

”Kanyen elämä julkisuuden valokeiloissa oli vuonna 2010 niin vaikeaa, että hänen oli pyydettävä ostoslistallinen A-sarjan tähtiä esittämään kappale, jolla tuettiin ketäpä muutakaan kuin Kanye Westiä.”

Kanye Westin megalomaanisin pophitti on Band Aid -single Kanyelle itselleen.

”Cop lights, flash lights, spot lights
Strobe lights, street lights
All of the lights, all of the lights”

On megalomaniaa ja maksimalismia. Sitten on jotain vielä enemmän.

Kanye Westin tapauksessa Rihannan fiittaus ja The-Dreamin, Elton Johnin, Draken, Elly Jacksonin, Alicia Keysin, Fergien, John Legendin, Charlie Wilsonin ja Kid Cudin keräileminen samalle kappaleelle ”ylimääräisinä muusikoina” on ihan tavallinen ja arvattava suoritus.

Vuonna 2010 se oli hauska kanyemainen ”vitsi” eikä edes verrattavissa tuleviin neronleimauksiin ja turautuksiin, joista me emme vielä tienneet mitään.

Kanye oli vastikään eronnut Amber Rosesta ja aukonut VMA-gaalassa päätään Taylor Swiftille siihen malliin (”Imma let you finish, but…”), että jopa presidentti Obama oli todennut hänen olevan jackass. Michael Jacksonin kuolemasta oli puolitoista vuotta. Popin kuninkaan vapautuneelle valtaistuimelle oli vain yksi ottaja.

Tuolloin ilmestyi My Beautiful Dark Twisted Fantasy. All of the Lights oli yksi sen neljästä ennakkosinglestä. MJ:n kuoleman Kanye mainitsee jo toisessa lauseessaan.

Mutta se muista tyypeistä, sillä kappaleen perusteella Kanyen oma elämä julkisuuden valokeiloissa oli tuolloin niin vaikeaa, että hänen oli pyydettävä ostoslistallinen A-sarjan tähtiä esittämään Band Aid -singlen tyyliin kappale, jolla tuettiin ketäpä muutakaan kuin Kanye Westiä.

My Beautiful Dark Twisted Fantasy on edelleen Kanye Westin poplevy (vaikka listasijoituksissa se ei näy) ja All of the Lights sen tyylipuhtain poplaulu (sekään ei näy listoilla), joka on kuusiminuuttisessa komeudessaan todiste siitä, että popissa tai pizzassa ei voi koskaan olla liikaa juustoa – kunhan juusto on tarpeeksi laadukasta.

Ja tässä sitä kuulkaa piisaa: minuutin alkusoitto, koska toisia lauluja varten esirippu pitää avata erikseen, jonka jälkeen taivas täyttyy tähdistä, kullasta ja mirhamista. Vuosituhannen torvikoukku, Rihanna ja sämpleriniskuja, joiden synkoopit pohjannevat korkeampiin matemaattisiin laskelmiin.

Juuri debytoinutta Drakea tarvitaan lopulta tuplaamaan yksi Rihannan säe. Elton John saa fiilistellä ensin seppohovina pianon takana, kunnes päästetään revittelemään taustalaulajana loppusoitossa kuin mikäkin studiobändin pomo.

Kaikki tämä sen vuoksi, että Kanye West voi esittää yhden iltapäivälehtikelpoisen opetustarinan perheväkivallasta, vankilatuomioista ja lähestymiskielloista. Tai moninaisten metaforien kautta ilmeisesti hänestä itsestään uuden ajan uomo universalena, jonka luomistyölle sana daughter on sopiva metafora.

All of the Lightsissa listataan nopeita autoja ja pyrstötähtiä kuin seuraavaksi listaan kuuluisi diskopallo, mutta taika tapahtuu vasta hieman myöhemmin. Ja se tapahtuu tavalla, jolla sen ei pitäisi.

Jos popmusiikin kautta voi saavuttaa pyhän, se todennäköisimmin tapahtuu hetkenä, joka on lähinnä popmusiikin pohjimmaista olemusta.

Eli höpöilyä, jonka päästää vahingossa ihon alle, vaikkei oikein yhtään ymmärrä, mitä sillä oikein tarkoitetaan.

Vierailijasumien, magnum opusten, King Crimson- ja Bon Iver -sämplejen ja kaiken rahatukoilla hankitun sijaan maagisin ja liikuttavin Kanye West -hetki ikinä on, kun Kanye päättää listata taksonomiseen tyyliin läpi kaikki ne valot (kuusi kappaletta) ja elämät (neljä kappaletta) ja päättää mantransa typerimpään kuviteltavaan latteuteen:

”Rock life every night!”

Genius-sivustolla luettelorakenteen muiksi käyttäjiksi listataan Raamattu, Homeros ja Walt Whitman, mutta nerous ei ole kopioitavissa.

Seuraa kertosäe, ja Rihanna pyytää laittamaan valot päälle, jotta ”kaikki” saataisiin näkyviin. Tuo ”kaikki” on silloin tasan yksi.

Video ei ole enää saatavilla

Nuorgamin levyraadissa arvioitiin vuosina 2011–2012 yhteensä 315 kappaletta. Toiset arviot osuivat tarkemmin kohdalleen kuin toiset.

Television rakastettu Levyraati muistetaan ylilyönneistään. Lenita Airisto antoi nolla pistettä Kollaa kestään Kirjoituksia kellarista -kappaleelle, Jaakko Jahnukainen piti The Beatlesiä (toisten mielestä perustellusti) ”mölinänä”. M.A. Numminen sekä väitetysti Juha Torvinen antoivat kaikille esitetyille kappaleille kymmenen pistettä.

Nuorgamin levyraati kerättiin koolle 63 kertaa vuosina 2011–2012. Tulokset luvattiin lauantaisin ennen iltasaunaa, mutta ”Järvisen Klasu” oli usein myöhässä. Raadissa arvioitiin yhteensä 315 raativiikoilla ilmestynyttä musiikkikappaletta. Toisista niistä tuli klassikoita, vaikka raatilaiset olivat aivan toista mieltä.

Tässä kymmenen pahinta hutiarviota. Nuorgamin kirjoittajat esiintyvät sitaattien yhteydessä omilla nimillään, tavalliset kuolevaiset nimikirjaimillaan.

#10 JVG feat. Ruudolf ja Karri Koira – Mitä sä siit tiiät (Heeeyyy)

Video ei ole enää saatavilla

Keskiarvo: 5,52 / Sijoitus: 145

JVG:n neljäs single julkaistiin syyskuussa 2011, neljä kuukautta torilla tapaamisen jälkeen. Lippis-anthem jäi bändin keikkasettiin, päätyi Mustaa kultaa -levyn vinyylibonukseksi ja oli yksi merkittävä osa Karri Koiran seuraavaksi vuodeksi yltyneen hypen luojana.

Sanottua:

”’Koira ei käytä mitää väkkiii…’ Mitä? Ärsyttävät sanat, ärsyttävä ääni. Tylsä ja ärsyttävä biisi. Nyt ärsyttää.” – T.O., 2p

”Tietämättä mitään suomiräpmaailmasta, jossa ilmeisesti pitäisi olla edes jotenkin mukana tästä mitään ymmärtääkseen, on vaikea uskoa, että tässä olisi jotenkin kärkiryhmää.” – P.M., 1p

”Eipä tätä jaksa toista kertaa kuunnella. JVG on syöpä ja Ruudolf on ainut tekijä, joka estää biisiä olemasta täydellinen floppi. Yksinkertaisesti tylsä ja kertsi on puuduttava.” – J.P., 2p

Oikeassa oli:

”Heti ensikuulemalta tän vuoden ykkösbiisi mennen-tullen. Rudy ei ehkä kovimmillaan, mutta silti kovempi kuin koko muu maailma yhteensä. Video, Koiran kertsit, ysärifiilistely, kaikki… 100 pistettä kymmenestä ja pirkkoliinamaa-merkki.” – Tommi Forsström, 10p

”Ihana ysäribiitti, täydelliset Karri Koira ja Ruudolf sekä kerrankin siedettävät Jare ja VilleGalle. Pakko sporttaa snäpbäkkii!” – L.O., 9p

#9 Ke$ha – Die Young

Video ei ole enää saatavilla

Keskiarvo: 3,17 / Sijoitus: 304

Ke$han Warrior-levyn ensimmäinen single on kuusi vuotta myöhemmin tekijänsä toiseksi kuunnelluin kappale Spotifyssa, heti läpimurtosingle TiK ToKin jälkeen. Yhdysvaltain singlelistalla se ylsi kakkoseksi, mutta heivattiin radiosoitosta Sandy Hookin koulun joukkosurman jälkeen. 185 miljoonaa striimaajaa eivät silti ehkä ole väärässä.

Sanottua:

”Teinipopin käytetyintä ideaa – ikuista nuoruutta – huonosti toteutettuna. Eipä tekisi mieli elää nopeasti ja kuolla tämän tahtiin.” – R.K., 1p

”Kertsin laulusaundiin on lainattu palanen Katy Perryä, mutta säkeistöjen nenähonotus ja yhdentekevä elektrojumputus lähinnä ärsyttää.” – A. A-J., 4p

Oikeassa oli:

”Kovin Ke$ha-vihamielistä porukkaa koolla raadissa, mutta tässä taloudessa Warrior on loppusyksyn odotetuin albumi ja Die Young vallan mainio pilottisinkku.” – Markus Hilden, 9p

#8 Grimes – Oblivion

Video ei ole enää saatavilla

Keskiarvo: 5,45 / Sijoitus: 149

Kanadalaisen Claire Boucherin seksuaalista väkivaltaa käsittelevä läpimurtosingle hänen kolmannelta albumiltaan Visionsilta. Kappaleen musiikkivideo oli aikansa pikkuilmiö. Sittemmin Pitchfork on valinnut kappaleen sekä vuoden 2012 että vuosien 2010–2014 parhaaksi. Nuorgamin 2010-luvun popklassikoiden listalla Oblivionin sijoitus oli 11:s. Nuorgamin levyraadin erässään se voitti niukasti Herra Ylpön.

Sanottua:

”Lallallaa. Taas kerran perusmukavaa retroilua. The Knife teki tämän kuitenkin mielenkiintoisemmin ja paremmin. Eikö elektropoppiin edes yritetä enää keksiä mitään uutta?” – V.A., 4p

”Liian pikkutyttömäinen laulutapa ärsyttää, mielummin kuuntelen Bat for Lashesia kuin tätä. Ja sitten noi lallatuksetkin vielä, ääh. Taustat ja jopa aa-attelutkin olis voineet olla kivat jollain toisella laulajalla, mutta tämän tytön tyyli ei innosta.” – T.O., 5p

”Ihan kiva ja samalla aika tylsä. Persoonallisuuden lisäksi kaipaisi biisiin muutakin sisältöä.” – L.O., 5p

Oikeassa olivat:

”Ekalla kuuntelulla kappaleen alkupuolisko ärsytti. Tokalla kuuntelulla kuulosti paljon paljon paremmalta koko styge. Tuotannossa ois voinu olla enemmän jykevyyttä mutta ei hullumpi näinkään.” – V.V., 7p

”Hypnoottinen bassokuvio (tulee mieleen State of Indepencence) ja biisin jälkipuolella mukaan tulevat hauskat elementit pelastavat pikkukivan elektropopbiisin mitäänsanomattomuudelta. Kaikki tässä on oikein viehättävää, tosin tässä ylipäänsä on aika vähän mitään.” – Antti Lähde, 7p

#7 Sky Ferreira – Everything Is Embarrassing

Video ei ole enää saatavilla

Keskiarvo: 5,22 / Sijoitus: 176

Sky Ferreiran läpimurtosingle oli ensimmäisiä, joiden avulla Ariel Rechtschaid ja Dev ”Blood Orange” Hynes loivat itselleen aseman vuosikymmenen tärkeimpinä taustajoukoissa häärijöinä. Ferreiran debyyttilevy julkaistiin vuonna 2013. Ghosts-ep:llä julkaistu, jotakuinkin kaikissa medioissa kehuttu Everything Is Embarrassing on yhä hänen kuunnelluin kappaleensa Spotifyssa ja Nuorgamin 2010-luvun popklassikko numero 62.

Sanottua:

”Alku lupaa todella kovaa biisiä, mutta ei vain lähde. Sky Ferreira voisi seuraavalla videollaan olla vähemmän kohtalokas, etten ala vältellä kaikkea hänen tekemäänsä musiikkia.” – Tuomas Kokko, 4p

”Muodikasta paskaa. Tai sit mie alan olla jo liian vanha näille.” – W.T., 5p

”Kyllä on taas niin saatanan kuulia touhua että persettä kirvelee.” : V.A., 3p

Oikeassa olivat:

”Simppeli, hyvin laulettu, sävelletty ja sovitettu popbiisi, jossa on tuotanto kerrassaan kohdallaan. Tykkään itse asiassa kaikesta tässä tosi paljon – paitsi videon töröhuulisesta vääntelehtimisestä, joka on maksimaalisen vaivaannuttavaa.” – Antti Lähde, 9p

”One of the best pop tracks of the year so far.” – Nick Triani, 9p

#6 Fun. – We Are Young feat. Janelle Monáe

Video ei ole enää saatavilla

Keskiarvo: 4,94 / Sijoitus: 198

Fun.-yhtyeen jättihitti voitti vuonna 2013 parhaan kappaleen Grammyn, myi Yhdysvalloissa viisinkertaista platinaa ja oli kuusi viikkoa listaykkönen. Bändin kitaristi Jack Antonoffista tuli reilussa viidessä vuodessa ”popin tärkein tuottaja”, joka on tehnyt levyjä St. Vincentin, Lorden ja Taylor Swiftin kanssa. We Are Young ylsi Nuorgamin 2010-luvun popklassikkolistan sijalle 122, mutta kirvoitti raatilaisista lähinnä arvosanoja 4–6.

Sanottua:

”Tässä oli mukavat ’rumpu’saundit, tuotanto muutenkin korvia miellyttävä. Biisi ei niinkään. Maailma tulessa kailotettiin Glee-henkisen autotunetuksen avulla. Yääh.” – J.L., 4p

”Ei ole todellakaan niin hyvä kertsi, että sillä voi ratsastaa koko 4-minuuttisen kappaleen. Jotain koukkua ois kaivannut. Laulajan ääni oli suht rasittava mun korvaan. Videokin ärsytti, koska arvasin, että se tyrii sen veitsen kanssa. Ei ollu mun juttu tää.” – V.V., 2p

Oikeassa oli:

”Ei ollenkaan mun musaa mutta jotenkin pakahduttavuudessaan toimi nyt.” – Juuso Janhunen, 7p

#5 Chromatics: Kill for Love

Video ei ole enää saatavilla

Keskiarvo: 4,48 / Sijoitus: 243

Chromaticsin paluusingle Kill for Love nosti bändin Drive-elokuvan ohella uuteen arvoon. Levyltä vuodenpäätösäänestyksestä mainintoja irtosi lähinnä tälle kappaleelle (Nuorgam #15, Pitchfork, #13). Nuorgamin 2010-luvun popklassikkoäänestyksessä Kill for Loven sijoitus on 28.

Sanottua:

”Yhhyh. Driven soundtrack-hetki taisi olla näiden Se Hetki. Kiitos ei kiitos. Ahdistavaa ja biisivapaalla vyöhykkeellä nuppiluut jäätä viistäen luistelevaa. Yksi chauvin-piste söpöstä laulajasta.” – I.K., 2p

”Jos tässä olisi kunnon laulaja […] niin ehkä tästä biisistä olisi jopa johonkin. Nyt järkyttävää kuunneltavaa, vaikka tausta onkin ihan kelpo.” – L.O., 3p

”Ensimmäisen 15 sekunnin aikana antaa odottaa vaikka mitä mahtavuutta – mutta sitten itse biisi alkaa. Lattea laulusuoritus ja pelkistetty biitti eivät pelaa dreampop-taustan kanssa millään tavalla yhteen.” – Antti Lähde, 3p

Oikeassa olivat:

”Tämähän oli ihan positiivinen yllätys. Laiska laulu yhdistettynä pehmeään pörinään – tykkään!” – T.O., 8p

”Rakastan italodiskoa. Sitä tämä ei ollut, vaan Mazzy Star–New Order -hybridin demo. Hyvä sellainen. Eli tykkäsin tosi paljon.” – J.N., 9p

#4 Kaija Koo – Kaunis rietas onnellinen

Video ei ole enää saatavilla

Keskiarvo: 3,61 / Sijoitus: 291

Kaija Koon kokoelmalevyn veturisinglestä on tullut yksi hänen suurimpia hittejään. Jos Vain elämää -”vedot” jätetään huomiotta, Kaunis rietas onnellinen on Koon kolmanneksi soitetuin kappale Tinakenkätytön ja Supernaisten jälkeen. Moderni klassikko, siis.

Sanottua:

”Kertsi on ihan huutonaurukamaa.” – Arttu Tolonen, 1p

”Englanniksi esitettynä ja Manboyn esittämänä tämäkin kappale olisi ihan kiva.” – J.N., 5p

Oikeassa oli:

”Ei ihan Vapaa, mutta todella tarttuva melodia enkä yhtään epäile, etteikö The Circus tämän tahtiin lauantaina sekoaisi. Melkeinpä parasta suomalaista radiopoprockia tällä hetkellä.” – Markus Hilden, 7p

#3 CHVRCHES – The Mother We Share

Video ei ole enää saatavilla

Keskiarvo: 4,29 / Sijoitus: 249

Skotlantilaisen syntikkatrion ensimmäinen single tuomittiin Nuorgamissa keskikastiin, mutta se nosti yhtyeen indiemittapuulla valtavaan suosioon. The Mother We Sharella on Spotifyssa 95 miljoonaa kuuntelua, kultalevy Yhdysvalloista ja Nuorgamin popklassikkoäänestyksen 38. sija. The Bones of What You Believe -debyyttialbumi nousi kympin tuntumaan kaikilla tärkeillä albumilistoilla. Festariteltta Flow’ssa oli täpötäysi.

Sanottua:

”Tää on näitä biisejä mitä mahtuu 13 tusinaan. Mikään tässä ei säväytä. Sävellyksenä ihan keskiverto popkappale, muttei missään tapauksessa hyvä. Loistava laulaja ois pelastanu tän mut sellastakaan ei löytynyt. Kaikin puolin todella peruskauraa.” – T.K., 4p

”Tää on taas niin tätä. Kasaripop-uusintoa, sopivan heiveröiset naivistivokaalit ja oo-o-oo-o-oo-o-o-oo-o. En minä jaksa enää. Eikö tämä voisi olla jo niin 2009? Laitetaan pari pistettä semikivoista soundeista.” E.H.K., 3p

Oikeassa oli:

”Tämä on näitä erittäin 1980-lukuvaikutteisia nykybiisejä. Toisin kuin joitakin vastaavia, tätä pystyi kuuntelemaan, ja saatoin jopa hetkittäin nauttia siitä.” – R.S., 6p

#2 Usher – Climax

Video ei ole enää saatavilla

Keskiarvo: 3,82 / Sijoitus: 273

Usherin Climax on todennäköisesti maailman ainut kappale, jossa tekijöinä ovat Nico Muhly ja Diplo. Jo levyraadin tulosraportissa todettiin biisin jakaneen mielipiteitä skaalalla ”hirveetä ininää” ja ”vuoden kovin r&b-single”. Sittemmin Pitchfork valitsi kappaleen vuoden kolmanneksi parhaaksi ja vuosikymmenen ensimmäisen puoliskon 13:nneksi parhaaksi. Nuorgamin 2010-luvun pop-klassikoissa tälle levyraatihylkiölle tipahti 90. sija.

Sanottua:

”Musavideona olis voinu olla heiluva kikkeli. Toivottavasti tätä ei kuulu hirmu pitkään missään ja ihmiset unohtavat tämän olemassaolon.” – K.Ä., 1p

”Ei pysty kyllä kuuntelemaan loppuun, anteeksi. Ulinakin voi olla kaunista. Tämä ei ole. Turhakkeita tämmöiset. Yäk.” – M.S., 1p

Oikeassa oli:

”Usherin levyjä on myyty yhteensä 65 miljoonaa kappaletta eli aika monta kertaa enemmän kuin muiden raatilaisten tuotoksia yhteensä. Tämä on ihan tyylikäs veto, digitaaliajan kutuballadi avaruusasemille.” – Antti Lähde, 7p

1. Rihanna feat. Calvin Harris – We Found Love

Video ei ole enää saatavilla

Keskiarvo: 3,24 / Kokonaissija: 303

Rihannan jättihitti pysyi Yhdysvaltain albumilistan kärjessä kymmenen peräkkäistä viikkoa, mikä oli vuotensa kovin saavutus – listaykkösviikkoja oli jopa enemmän kuin Umbrellalla. Nuorgamin 2010-luvun popklassikkojen listalla We Found Love sijoittui 19:nneksi. Levyraadissa se jäi muun muassa samalla viikolla esitellyn Metallican ja Lou Reedin ensimmäisen yhteissinglen The View’n taakse.

Sanottua:

”Saisi olla ponnekkaampi, miten Calvin Harris on kehdannut laittaa nimensä tähän alle?” – J.P., 3p.

”Todella köyhä avaussinkku tulevalta levyltä.” – J.M., 2p

”…saattaahan tämäkin lopulta räjäyttää potin, kun alkaa soida miljoona kertaa päivässä joka tuutista.” – J.M., 4p

Oikeassa oli:

”Monet yllä ovat oikeassa: avaussinkuksi köyhä siinä mielessä, että ei avaudu heti. Mutta kuunnelkaapa viikon ajan kerran päivässä, niin takuulla jäätte koukkuun ’we found love in a hopeless place’ -hokemaan. Tai sitten ette. Ei osallisten paras kappale.” – Markus Hilden, 7p

Call Me Maybe on vuosikymmenen paras popkappale, koska sen jokainen elementti on yksinkertainen – paitsi elämä, josta se kertoo.

”Hey, I just met you
and this is crazy”

Musiikkikappaleiden laittaminen absoluuttiseen parhausjärjestykseen on nautinnollisen tuskaista. Tällekin listalle tuli äänestää viittäkymmentä laulua. Niistä helpoin oli valita ykkönen eli paras.

Kanadalaisen Carly Rae Jepsenin Call Me Maybe on höpöilyn voitto kaikista uskottavuuskysymyksistä, joita popin portinvartijat olivat valvoneet vuosia ennen kuin Spotify antoi heidän kaatua omaan mahdottomuuteensa.

Ja höpöilyäkin se on vain teoriassa. Kappaletta toki verhoaa kertakäyttöisyyden viitta – kuin hämäykseksi. Sen alta paljastuu loputtoman syvällinen millimetrisävellys ja ihastumisen vaikeuden mahdoton kysymys.

Call Me Maybe julkaistiin vain Kanadassa syyskuussa 2011. Yhdysvaltain singlelistan ykköseksi se nousi vasta lähes vuotta myöhemmin. Niin tuskin olisi tapahtunut, elleivät Justin Bieber ja hänen kanssaan silloin deittaillut Selena Gomez olisi twiitanneet joulukuussa 2011 kuulleensa radiosta mahtavan biisin.

Pari kuukautta myöhemmin Bieber ja Gomez tekivät Call Me Maybelle hassutteluvideon. Maaliskuun alussa 2012 Call Me Maybe julkaistiin Yhdysvalloissa, ja se pääsi aloittamaan nelikuukautisen kipuamisensa Billboardin listan sijalta 38 ykköspaikalle, johon se jäi peräti yhdeksäksi viikoksi.

Tuona kesänä Call Me Maybea ei päässyt missään pakoon. Suomenkin Spotifyssa siitä tuli vuoden soitetuin kappale.

Kaikki varmasti kuulivat sen, mutta harvempi muistaa ensimmäisen kerran.

Itsekin todennäköisesti altistuin Call Me Maybelle ensi kertaa kaupankaltaisella julkisella paikalla, jossa musiikin tarkoitus on täyttää tyhjää tilaa, ei niinkään olla musiikkia.

Viikkojen ja kuukausien kuluessa tuntematon korvamato sai nimen, jota saattoi tulevina vuosina etsiä japanilaisten karaokehuoneiden listoilta, jatkoilla, diskoissa, bluetooth-kännien huumassa julkisissa kulkuvälineissä ja kotona ihan tavallisina iltapäivinä, jolloin haluaa nousta edes joitain senttejä maanpinnan ja arjen yläpuolelle.

Kappaleen oli kirjoittanut jo teinivuotensa ohittanut kanadalainen tuntemattomuus, jonka saattoi luulla jäävän sellaiseksi, kuten kesä- ja meemihitintekijän kohtalo usein on. Toisin kävi, sillä vuonna 2015 kuuntelimme Jepsenin E*MO*TION-levyä entistäkin rakastuneempina. Suuri yleisö oli silloin jo poissa.

Carly Rae Jepsen on epäpoptähti, jolta puuttuu poptähtien viehtymykset persooniin, rooleihin, kultaan ja kimallukseen. Hän on popin virtuoosi, joka kaataa ruotsalaisen mallin mukaan kappaleensa täyteen ekstaasia ja glitteriä ja palaa sen jälkeen kotiinsa olemaan ei kukaan.

Kuten Jia Tolentino kirjoittaa: Jepsen on ”ei-kukaan” siksi, että hän on ”lähes jokainen”, mikä kadottaa hänet maisemaan.

Call Me Maybekin on kappale lähes jokaisesta, henkilökohtaisen sijaan universaali purkkadraama ja tapahtumasarja, joka tyypillisten ihastumistilanteiden tavoin tuntuu selostettuna läpibanaalilta, vaikka sen kokijan näkökulmasta maailmat huojahtelevat, kaikki on loputtomiin analysoitavissa eikä kukaan voi tajuta miltä musta just nyt tuntuu. (Toisen teorian mukaan kappale kertoo eurokriisistä.)

Mutta miksi siitä tuli megahitti?

Lyhyt vastaus: Call Me Maybessä kaikki on yksinkertaista paitsi elämä.

Pidempi vastaus: Katso kertosäettä ja huomaa kuinka oppikirjamaisen minimalistinen se on! Bassorumpu lyö, sokeriset jousiglissandot vongahtelevat ja lopussa taka-alalla kiemurtaa höpsö kitaratilutus.

Vielä syvempi vastaus: Pophittien anatomioita perannut Owen Pallett huomauttaa kuinka niin laulumelodia kuin jouset välttelevät asteikon pohjasäveltä samalla tavalla pari vuotta aiemmin ilmestyneessä Katy Perryn Teenage Dreamissä. Melodia ”kelluu”, ja kaksi suurta koukkua vuorottelevat. Rytmitys tipahtaa kohotahtien välistä ykkösiskulle vain tahtien alussa, mikä saa kertosäkeen ”vikuroimaan” ja tekee siitä ”kahdeksan tahdin mittaisen trampoliinivoltin”.

Varsinainen taika on silti tekstin näennäisessä helppoudessa ja höhlyydessä. Loppusoinnut on kirjoitettu alimman yhteisen nimittäjän mukaan (crazy/baby), ja kertosäe tekstiviestimuotoinen soittopyyntö. Siis että pitäisi soittaa ihan puhelimella! Niin hassua jo vuonna 2012, vaikka juuri puhelut olivat silloin ainut jokaisen sukupolven kokema viestintäväline.

Ja tärkein, joka on höhlä loppusointu sekin.

Maybe, tuo elämän helpoin ja siksi vaikein sana, johon on aina pakattu lupaus tulevista monimutkaisuuksista.

Call Me Mayben ehkä on pophittien painavimpia yksittäisiä sanoja ikinä ja epämääräistä lähitulevaisuutta henkivä mysteeri, joka ei ratkea. Sen ansiosta kappale ei ole tyhjentynyt vielä kuudessakaan vuodessa.

Sokeripinnoitettua ekstaasia, kutkuttavaa epävarmuutta, jotka muistuttaa trampoliinivoltteja, joissa pelkää putoavansa päälleen, kunnes jalat ottavat vastaan. Mitä muuta ihminen popmusiikiltaan tai miltään muultakaan tahtoisi. Ehkä.

Video ei ole enää saatavilla

Vaadimme Cardi B:n Sinkkuelämää-sarjaan! Kuvat: Teemu Kivikangas.

Nuorgam esittelee viisi muusikkoa, jotka joko eivät ole esiintyneet tv-sarjoissa tai ovat esiintyneet tyystin väärissä sarjoissa läpeensä epäsopivissa rooleissa.

Nuorgam Mk I:n aikana teimme toisinaan juttuja, joiden motiivia tai alkuperäistä kuningasideaa emme jälkeenpäin oikein muistaneet itsekään. Haluamme Petoksen Kotikatuun! Unelmaroolit kuudelle räppärille oli yksi niistä jutuista.

Koska emme muistaneet mistä – ja vielä tärkeämpää: miksi ihmeessä – tällainen idea oli siinnyt, päätimme luonnollisesti tehdä sille jatko-osan!

Ohessa esittelemme viisi muusikkoa, jotka joko eivät ole esiintyneet tv-sarjoissa tai ovat esiintyneet tyystin väärissä sarjoissa läpeensä epäsopivissa rooleissa. Unelmien rooleja räppäreille olivat loihtimassa televisiofabulistit ja räpentusiastit Juuso Janhunen, Tuomas Kokko, Oskari Onninen ja Santtu Reinikainen.

#1 Kasmir Kuppilat kuntoon, Jyrki Sukula! -ohjelmaan

Kuka: Collarbone- ja 15 Minutes Before the Dive -yhtyeissä ennen läpimurtokesähittiään Vadelmavenettä laulanut Kasmir eli Thomas Kirjonen.

Ei esiintynyt: Tv-uutisissa Axl Smithin salakuvausoikeudenkäyntien yhteydessä. Hyvä niin.

Olisi pitänyt esiintyä: Syksyllä Kasmir palaa keittiöön, kun hänen resepteistään koostuva keittokirja julkaistaan. Jyrki Sukulalle on siis töitä.

Ohjelmassa Sukula marssii Siltaseen etsimään Kasmiria – ei löydä. Lopulta Sukula saapuu Kasmirin kotiin, mutta on tyytyväinen ruokaan.

Pitää löytää muuta haukuttavaa. Kasmir erehtyy soittamaan musiikkiaan.

”Vittu mitä väninää”, Sukula rähjää ja avautuu kameralle, että eikö tuo itse näe, mihin ura nykymeiningillä on menossa.

”Tajuuksä, että kohta sä oot taas Collarbonessa tai 15 Minutes Before the Divessa tai vittu keittiössä, kun noita bändejä ei enää oo!”

Kasmir vetäytyy kotiinsa, avautuu kameralle itkien, ettei ole koskaan kokenut mitään näin rankkaa. Hän kuuntelee Sukulan hänelle jättämiä levyjä Princestä Janelle Monáeen ja Rufus Wainwrightiin, tilaa Woltilla ruokaa ja pohtii elämäänsä.

Jakson lopussa studiolla äänitetään uusi kappale. Sukula huutaa, Kasmir kärsii. Lopputulos on suurempi hitti kuin Vadelmavene. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

#2 Cardi B mihin tahansa valkoisten tylsimysten kansoittamaan sarjaan

Kuka: Vasta 25-vuotias newyorkilainen eteni silmänräpäyksessä strippiklubilta Instagram-julkkikseksi ja Love & Hip Hop: New York -sarjan tähdeksi ja edelleen Yhdysvaltain listaykköseksi sekä ensisinkullaan että debyyttialbumillaan. Cardi tunnetaan musiikillisen menestyksensä lisäksi no filter -tyyppisestä ulosannistaan ja jäljittelemättömästä, erilaisten viserrysten ja epätavallisen intonaation rytmittämästä puheenparrestaan. Tästä voitte katsoa, kun joka ilta miljoonayleisön edessä työkseen keskusteleva talk show -isäntä yrittää räpiköidä Cardin kelkan perässä pääsemättä edes lähelle kyytiin nousua.

Ei esiintynyt: Cardi B ei – murheellisesti – rikastuttanut sen koommin Ratsutilan nuoret-, Seinfeld– tai Girls-sarjojen kuin Kaikki rakastaa Raymondin tai Gilmore Girlsinkään kalmankalpeaa tavisgalleriaa. Luoja tietää, että hänelle olisi ollut käyttöä.

Olisi pitänyt esiintyä: On selvää, että Cardi B:n ainutlaatuisille lahjoille olisi ollut eniten käyttöä kahdessa rakastetussa vitivalkoisten New York -televisiosarjojen instituutiossa, Sinkkuelämää– ja Frendit-sarjoissa. Sinkkuelämää ja Frendit ovat niin voimakkaalla kloorilla valkaistun jauhon valkeita sarjoja, ettei niille nykyisessä muodossaan varmaan edes näytettäisi vihreää valoa vuonna 2018. (Toisaalta: onhan meillä Will & Grace. Taas. Ja Game of Thrones. Ja Billions. Ja… okei, unohtakaa, että sanoin mitään.)

Frendien tyhjästävalittajat Cardi piiskaisi ruotuun hyminöiden, keikausten, kiekausten, viserrysten ja villisti viuhtovien kahdeksansenttisten koristekynsiensä siivin. Jopa Chandler olisi niin ulalla, ettei kerrankin (vai kerrankaan? suomen kieli on niin vaikeaa… – toim. huom.) osaisi – taivaille kiitos – sanoa mitään vaan tuijottaisi chandlermäinen monttunsa auki tätä korkeampaa olentoa, joka on laskeutunut kolmannesta ulottuvuudesta sulostuttamaan piimänvalkean nuorisoseurakunnan turboahdettua versiota valkoisesta etuoikeudesta. Central Twerk, amirite?

Sinkkuelämän Carrie ei puolestaan ehtisi kirjoittaa pilottijaksossa kahta lausetta lobotomoitua aforismijournalismiaan ennen kuin Cardi soittaisi langattomalla lankapuhelimella naukuakseen puoli tuntia Carrien korvaan.

Tämä jättäisi neuroottisen Carrien niin syvään hämmennyksen tilaan, että kolumni jäisi valmistumatta ja hän saisi potkut. Irtisanominen ja kymmenien tuhansien dollareiden kolumnistikuukausipalkan (tiedän, tiedän: yrittäkää kestää…) menetys johtaisi asunnon menetykseen.

Kodittomana New Yorkin kaduilla harhaillessaan Carrie alkaisi ymmärtää massakulutushysteerisen myöhäiskapitalismin loogisen mahdottomuuden ja seuraukset erityisesti maapallolle, kolmannen maailman työläisväestölle ja urbaaneille köyhille. Hän alkaisi aktivistiksi, joka törmäisi vapaaehtoistyössään poliitikkoihin, virkamiehiin, bisnesmaailman edustajiin ja tavallisiin newyorkilaisiin kaikilta yhteiskunnan tasoilta.

Useimmiten hän kuitenkin taittaisi peistä narsistisen sortokapitalismin perimmäisen symbolin, Mr. Bigin kanssa. Sinkkuelämää-sarjasta kasvaisi globaalin kapitalismin tutkielma. Sarja voittaisi 28 Emmy-palkintoa ja siitä alettaisiin puhua ”kaikkien aikojen parhaana tv-sarjana”.

Ja kaikki tämä Cardi B:n ansiosta. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

#3 Future Viikinkeihin

Kuka: Aikamme suuri näkijä ja kokija. Georgian Atlantassa uransa aloittaneen räppärin tavaramerkki on överi-autotunetettu, laulun ja räppäämisen välimaastossa pujotteleva mumina-flow. Käsittämättömän tuottelias artisti on parhaimmillaan julkaissut yhdessä vuodessa kolme mixtapea ja albumin. Hän on myös 2010-luvun ainoa räppäri, jolla on ollut kaksi julkaisua Yhdysvaltojen Bilboard-listan ykkösenä samana vuonna. Satojen miljoonien striimauslukuihin yltäneitä biisejä tehtailleen artistin suosiossa on yllättävää lähinnä se, että hänen rosoinen autotune-tulkintansa on pahimmillaan – tai parhaimmillaan – kovin nihilististä ja vieraannuttavaa.

Ei esiintynyt: Future ei esiintynyt Donald Gloverin tähdittämässä Atlantassa, koska se olisi ollut aivan liian ilmeistä.

Olisi pitänyt esiintyä: History Channelin tuottama, Suomessa HBO:n jakelema Viikingit-sarja olisi kaivannut Futuren vierailua, tai jopa vakituista roolitusta. Tuotantokausi tuotantokaudelta älyttömämmäksi yltyvä Viikingit on tahattoman komiikan ja sopivasti pösilön toimintadraaman juhlaa.

Vai mitä pitäisi ajatella sarjasta, jossa Jasper Pääkkönen esittää norjalaista viikinkisoturia, jota pelätään tämän raivonpuuskien ja kyltymättömän verenhimon takia? Sitä silmienpyörittelyn ja hampaat irvessä päästeltyjen taisteluhuutojen määrää! Peter Franzén sentään yrittää, mutta koko homma on tehty historiallisesti lähes yhtä suurella epätarkkuudella kuin Soturiprinsessa Xena, joten viihdearvo on taattu.

Sarjan viidennellä kaudella yksi sen keskushenkilöistä, viikinkiprinssi Björn Ironside päätyy mm. Pohjois-Afrikkaan ja Välimeren kuhiseviin kauppakaupunkeihin. Futuren olisi pitänyt olla tällä kaudella aavikkorannikon mystinen oraakkeli. Näkijä, joka lausuu aikansa surullisista kohtaloista epämääräistä, mutta kaikki erämaan vaeltajat hämmennyksen ja suurien visioiden valtaan saattavaa runonlausuntaa. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

#4 Are Seinfeldiin

Kuka: Are on muun muassa freestyle-taidoistaan ja itseironian sävyttämästä huumoristaan tunnettu jyväskyläläinen räppäri. Hän julkaisi Jaalan elämää -esikoislevynsä vuonna 2010, jolla hän räppää esimerkiksi: ”Ei vaan kiinnosta miltä kämppä näyttää, se on vitun sama, ei siellä kukaan tuu käymään.”

Ei esiintynyt: Are ei esiintynyt 1980-luvun hittisarja Ihmemies Macgyverissa, koska erinomaisesti onnistuneesta koekuvauksesta huolimatta näyttelijä Dana Elcar tuli valituksi Pete Thorntonin rooliin. Tuotantoyhtiö kiitti Area mielenkiinnosta ja perusteli päätöstään sillä, että Phoenix-säätiön johtotehtävissä toimivan henkilön esittäjäksi sopii paremmin Area vanhempi mies.

Olisi pitänyt esiintyä: 1990-luvun klassikkokomediassa Seinfeldissa epäonnen soturit George Costanza ja Are ajautuvat tukkanuottasille. George istuu lounasravintolassa ensitreffeillä viehättävän tummaverikön kanssa.

Georgen poistuessa wc-tiloihin naisen seuraan liittyy Are. Hetkeä myöhemmin Georgen ja Aren välille kehittyy lakonisia nokkeluuksia vilisevä dialogi. Sananvaihdon jälkeen tummaverikkö päättää poistua lounasravintolasta Aren seurassa, koska hänellä on tuuheampi tukka kuin Georgella. Muuta merkittävää eroavaisuutta heillä ei oikeastaan olekaan. (Tuomas Kokko)

Video ei ole enää saatavilla

#5 Pikku G Leijonan luolaan

Kuka: Henri Vähäkainu, yli 150 000 levyä myynyt entinen esiteinitähti, kepulainen ja nykyinen nostalgia-artisti ja start-up-yrittäjä.

Ei esiintynyt: Nuorgam ei saanut käsiinsä listaa tv-ohjelmista, joihin Pikku G:tä on pyydetty tuomariksi, juontajaksi tai muuten vain naamailemaan, mutta se on todennäköisesti hyvin pitkä.

Olisi pitänyt esiintyä: Aiemmin Leijonan kitana tunnetun Leijonan luolan seuraava tuotantokausi kaipaa tähtiyrittäjää, joten kesäfestaribuumin ja vaihtelevasti startanneen comebackinsä jälkeen Pikku G astelee tuomariston eteen.

Anne Berner (kesk) on palannut ministeri-Audista tuomariksi, samoin julkisuuspelostaan yli päässyt Toivo Sukari (kehittyvien maakuntien Suomi). Hjallis Harkimokin (Liike nyt) haluaa kaiken mahdollisen näkyvyyden epäpoliittiselle epäpuolueelleen.

Pikku G on jo aiemmin kertonut vaihtaneensa keskustalaisuuden kokoomuslaisuuteen. Muutenkin hän on aina ollut yrittäjähenkinen – harva muistaa, että hän on tehnyt biittejä Coach Beats -nimisen tuottajakaksikon alaisuudessa muun muassa JVG:lle ja Cheekille.

Vuonna 2010 julkaistussa haastattelussa Pikku G sanoi yhä elävänsä säästöillä, jotka on tienannut Räjähdysvaara-vuosinaan. ”Kun rahaa alkaa seuraavan kerran tulla isosti sisään”, hän aikoo sijoittaa.

Nyt sitä tulee. Pikku G esittelee yleisölle AppGyver-nimisen sovelluksen, jolla yritykset pystyvät luomaan alkeellisia pienoissovelluksia omiin tarpeisiinsa. Sille on kerätty jo vuosia riskirahaa. Sijoitukset lasketaan kuudella numerolla. Pikku G on yrityksen operatiivinen johtaja. Työntekijöitä on kymmeniä.

Suomen uuden innovaatiopoliittisen strategian ansiosta Leijonan luolassa jaetaan tällä kaudella myös Tekes-rahaa. Sitä AppGyver on saanut jo aiemmin.

Me ollaan nuoriso, me ollaan tulevaisuus. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

Nuorgam lupaa rahat takaisin lukijoilleen, jos Kate Bush esiintyy milloinkaan Suomessa.

Syksyllä 2011 äänestimme Nuorgamissa järjestykseen olennaisinta 100 artistia ja yhtyettä, jotka eivät olleet käyneet Suomessa. Mikä on tilanne kuusi ja puoli vuotta myöhemmin?

#20 Yeah Yeah Yeahs (+12)

Mikä: Yksi 2000-luvun New York -indien suurimmista ja kauneimmista.

Kauan odotettu: Siitä lukien, kun bändi lunasti valtaisaksi paisuneen hypen vuoden 2003 debyyttilevyllään Fever to Tell.

Tuleeko: Bändi lienee ollut kaikenlaisilla toivelistoilla jo pitkään, mutta tällä hetkellä todennäköisyydet ovat miinusmerkkisiä (sic). Yeah Yeah Yeahsin bänditoiminta oli tauolla vuodesta 2014 solisti Karen O:n äitiydestä johtuen. Tänä kesänä bändi tekee valittuja festivaaleja Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Kunhan seuraava kunnon kiertue julkistetaan, kannattaa olla sormet ristissä, sillä Suomen nykyisessä festivaalikentässä realistisia buukkaajia on enemmän kuin koskaan.

#19 Joni Mitchell (+31)

Mikä: Legendojen legenda.

Kauan odotettu: Vasta siitä asti, kun lehdet ovat listanneet ”kaikkien aikojen parhaita levyjä”. Blue-albumi ilmestyi vuonna 1971 ja päätyi naiskiintiöksi kaanonmiesten klassikkolistoille jättäen Mitchellin muun diskografian aiheetta varjoonsa.

Tuleeko: Ei tule. 74-vuotiaan Mitchellin terveydentilasta on kuultu huolestuttavia tietoja. Vuonna 2015 hän päätyi jopa hetkeksi teho-osastolle. Jo ennen sitä hän on kertonut, ettei pysty lentämään Morgellonin syndroomaksi kutsutun sairauden vuoksi. Viimeiset omat konserttinsa hän on soittanut tiettävästi vuonna 2000.

Video ei ole enää saatavilla

#18 Courtney Barnett (uusi)

Mikä: Australialainen laajaleksikkoisen ja äärilyyrisen indierockin tähti.

Kauan odotettu: Avant Gardener -single hurmasi sivistyssanaindien ystävät vuonna 2013. Kaksi vuotta myöhemmin ilmestyi debyyttilevy Sometimes I Sit and Think, Sometimes I Just Sit, jonka jälkeen kaikki tunsivat ”sen tyypin”, joka riimittelee sanoilla erroneous, harmoneous ja sanctimonius ja lausuu ”origamin” taitavammin kuin kukaan rockhistoriassa ennen häntä.

Tuleeko: Olisi voinut tulla jo! Suomalaiset indietyypit ovat varmasti nähneet Barnettin, jos ovat käyneet viime vuosina eurooppalaisilla festivaaleilla. Visiitti Flow’hun tai Sidewaysiin tai – huh – helsinkiläisklubille on vain ajan kysymys.

Video ei ole enää saatavilla

#17 Cardi B (uusi)

Kuka: Bronxin räp-kuningatar – ainakin siihen asti, kun Nicki Minaj julkaisee kesäkuussa symbolistisesti nimetyn The Queen -albuminsa.

Kauan odotettu: Bodak Yellow -läpimurtosingle ilmestyi viime kesänä ja paisui loppuvuoteen mennessä vuoden suurimmaksi biisiksi.

Tuleeko: Ruisrock oli jo tehnyt vuosikymmenen buukkauksen, kunnes Cardin vauvahommat sotkivat suunnitelmat. Nyt vaarana on, että hän nousee pysyvästi supertähtiluokkaan, jossa Suomen kaltaisen laitamarkkina-alueen epäkiinnostavuutta ei voi ylikorostaa.

Video ei ole enää saatavilla

#16 Missy Elliott (uusi)

Mikä: Yhdysvaltain eniten levyjä myynyt naisräppäri ja moninkertainen Grammy-voittaja.

Kauan odotettu: Vuodesta 1997, jolloin Supa Dupa Fly -levy teki niin Missystä kuin levyn tuottaneesta Timbalandista supertähtiä ja muun muassa Destiny’s Childille ja Aaliyah’lle yhdessä kappaleita tehneen tuottajakaksikon.

Tuleeko: Jos Missy Elliott saa seuraajan vuoden 2005 The Cookbook -levylleen julki tänä vuonna – kuten on uhkaillut – ensi vuonna voitaisiin nähdä hänen ensimmäinen kiertueensa sitten vuoden 2010 ja toivoa, että Flow tai Pori Jazz olisi yksi sen pysäkeistä.

Video ei ole enää saatavilla

#15 SZA (uusi)

Mikä: Solána Imami Rowe, Beyoncélle, Rihannalle ja Nicki Minajille lauluja kirjoittanut yhdysvaltalainen neo-soul- ja r&b-tähti, joka julkaisi kolme vuotta valmistellun CTRL-debyyttinsä viime kesänä.

Kauan odotettu: Ennen kuin CTRL-levy myi platinaa ja päätyi kriitikkolistojen kärkipäähän, SZA:n tunnetuin saavutus oli Rihanna-feat tämän ANTI-levyn Consideration-kappaleella. Levyä seuranneen vuoden aikana osakkeet ovat olleet jatkuvassa nousussa. Viimeisin cv-merkintä on Kendrick Lamarin kanssa Black Panther -soundtrackille tehty All the Stars -hitti.

Tuleeko: SZA on varmasti Flow’n toivelistalla sen verran korkealla, että hänen saapumisensa on todennäköisempää kuin monen muun saman kokoluokan r&b-tähden – jos ei sitten Pori Jazz nappaa häntä ensin.

Video ei ole enää saatavilla

#14 Carly Rae Jepsen (uusi)

Kuka: Entinen Idols-kolmonen Kanadasta, joka päätyi tekemään näennäisen höttöä, mutta muotopuhtaudessaan täydellistä poppia.

Kauan odotettu: Hittien ystävät huomasivat, ettei Call Me Maybe olekaan kappale muiden joukossa. Pop-entusiastien rakkauden Jepsen voitti lopullisesti vuoden 2015 kaupallisesti epäonnistuneen Emotion-levyn jälkeen.

Tuleeko: Tähän mennessä Jepsen on tenyt vain kaksi omaa konserttia Euroopassa. Jos ja kun oikea Euroopan-kiertue joskus koittaa, on toivottavaa, että Suomesta löytyisi Jepsenille sopiva paikka. Jäähalleihin hänen suosionsa ei nykyisellään riitä, klubit tuntuvat niin ikään vaikeilta, ja festivaalien profiiliin häntä on vaikea mahduttaa tapauksesta riippuen suosio- tai profiilisyistä. Mitä jää jäljelle? Kulttuuritalo?

Video ei ole enää saatavilla

#13 The Magnetic Fields (+7)

Mikä: Newyorkilaisen Stephin Merrittin pitkäaikainen projekti, joka on viehtynyt pikimustaan sarkasmiin, traagiseen romantiikkaan, lelusoittimiin, megalomaanisiin levykokonaisuuksiin, helinään, surinaan, pärinään, milloin mihinkin.

Kauan odotettu: 69 Love Songs julkaistiin vuonna 1999, ja Merrittistä tuli etabloitu musiikkilehtinimi. Aiemmat levyt ovat vähintään yhtä erinomaista, mutta kuulopuheiden mukaan niiden löytäminen vaati vakavaa postimyynnin ja indien harrastamista läpi 1990-luvun. Viime vuonna Merritt julkaisi 50 Song Memoir -nimisen omaelämäkertatriplalevyn, jota hän kiersi esittämässä kokonaisuudessaan kahden illan mittaisina konserttispektaakkeleina.

Tuleeko: Epätodennäköistä, mutta aina sopii toivoa, kunhan istumakonsertti saadaan järjestettyä. Merritt kärsii hyperakusiasta ja on laiska kiertämään varsinkin Euroopassa – mutta on silti käynyt viimeisen kymmenen vuoden sisällä kolmesti Tukholmassa.

Video ei ole enää saatavilla

#12 Gorillaz (+7)

Mikä: Blurin Damon Albarnin ja parhaiten Tank Girlistä tunnetun sarjakuvataiteilijan Jamie Hewlettin kaksikymmentä vuotta sitten perustama virtuaalibändi, joka kaikkien yllätykseksi tuli jäädäkseen.

Kauan odotettu: Alusta alkaen. Gorillazin konserteista ovat puhuneet haltioitunein sanoin nekin, jotka eivät yhtyeen vaikutteita sieltä täältä kauhovasta hybridipopista niin välitäkään.

Tuleeko: Toivottavasti – tosin pätäkkää pitää lyödää pöytään tukuttain. Gorillaz täyttäisi Suomessa minkä tahansa jäähallin ja voisi olla lukuisien festivaalien pääesiintyjä Flow’sta Ruisrockiin ja Provinssista Pori Jazziin. Keväällä bändi kolusi Etelä-Amerikkaa Para- ja Uruguayta myöten.

Video ei ole enää saatavilla

#11 Nils Frahm (uusi)

Mikä: Saksalainen klassista pianonsoittoa ja elektronista musiikkia yhdistelevä nero, joka pyörii lavalle rahdattavien soitinten ja laitteiden ympärillä kuin lapsi karkkikaupassa.

Kauan odotettu: Vuoden 2013 kokoelmalevy Spaces summasi yhteen hiljalleen kertyneen maineen Frahmista upeana live-esiintyjänä, joka rakentaa kappaleensa vähäeleisesti ja kasvattaa ne kärsivällisesti kliimaksiinsa. Tänä vuonna julkaistu All Melody jatkaa samaa linjaa.

Tuleeko: Löytyykö riittävästi maksavaa kiinnostusta? Frahm olisi täydellinen kiinnitys Flow’lle tai Kulttuuritaloon, mutta promoottoreita varmasti mietityttää, onko Frahm Suomessa riittävän suuri nimi budjettiriskin kattamiseksi. Roudauskustannuksista ja livemaineesta johtuen Frahmin hintalappu ei liene kovin pieni.

Video ei ole enää saatavilla

#10 Boards of Canada (+68)

Mikä: Yksi mysteerisimmistä ellei mysteerisin elektronisen musiikin kokoonpano maailmassa. Vasta vuonna 2005 selvisi, että skottilaiskaksikko on biologista sukua keskenään – eli veljeksiä. Musiikki on upottavaa salatiedettä ja vangitsevaa magiaa.

Kauan odotettu: Music Has the Right to Children -mestariteoksesta (1998) lähtien.

Tuleeko: Vuoden 2013 paluulevy Tomorrow’s Harvest ja sen julkaisukampanja loivat odotuksia, että yhtye olisi tekemässä myös jonkinlaista keikkaa. Mutta ei. Boards of Canada ei ole vieläkään esiintynyt livenä vuoden 2001 jälkeen, eikä uutta musiikkiakaan ole ilmestynyt viiteen vuoteen muutamaa remixiä lukuun ottamatta.

Video ei ole enää saatavilla

#9 Burial (uusi)

Mikä: Lontoolainen William Bevan, elektronisen musiikin pioneeri ja mysteeri.

Kauan odotettu: Teoriassa siitä lähtien, kun vuoden 2007 Untrue-levy keksi elektronisen musiikin uudelleen. Käytännössä on ollut selvää, ettei Burialiin kuulu keikkoja tai julkisuutta.

Tuleeko: Jos – ja valtava paino sanalla jos – Burial joskus muuttaa julkisuuslinjaansa, niin ihan mahdollista. Monin verroin merkittävämpi este on, ettei hän ylipäänsä ole koskaan edes vihjaillut keikkailevansa.

Video ei ole enää saatavilla

#8 Solange (uusi)

Mikä: Beyoncén pikkusisko, joka on jo moneen kertaan osoittanut olevansa enemmän kuin vain Beyoncén pikkusisko.

Kauan odotettu: Vuoden 2012 Losing You -indiehitti loi lupaukset, vuoden 2016 A Seat at the Table -levy räjäytti pankit.

Tuleeko: Kertoimet Flow-festivaalien pääesiintyjäpaikoille vuosina 2019–2021 eivät ole erityisen korkeat. Liikkuvat osat ja aikataulut ovat toki asia erikseen.

Video ei ole enää saatavilla

#7 Lorde (uusi)

Mikä: Uusiseelantilainen Ella Yelich-O’Connor, 21 vuotta, sukupolvensa ääni.

Kauan odotettu: Moni kuunteli vuoden 2013 Pure Heroine -levyä nyökytellen, mutta kukaan ei maininnut Lordea Flow-toiveitaan listatessa tai lähtenyt Eurooppaan tämän keikkojen perässä. Viime vuoden Melodraman jälkeen tilanne on ollut aivan toinen.

Tuleeko: Eiköhän lähivuosina. Lorde olisi luonteva buukkaus mille tahansa suomalaisfestivaalille – tai miksei vaikka Kulttuuritalollekin – ja tällä hetkellä juuri sopivan kokoinen artisti saapuakseen tänne.

Video ei ole enää saatavilla

#6 Drake (uusi)

Mikä: Meemien mestari ja yksi internet-ajan rap-suuruuksista, joka tietää, millä millenniaalien Instagram-kuvatekstit saa täytettyä.

Kauan odotettu: Take Care -levy löi Draken suureen tietoisuuteen vuonna 2011, ja Hotline Blingin tietää jokainen vähänkin internetiä viime vuosina vilkuillut.

Tuleeko: ”Now I’m on the road, half a million for a show”, räppäsi Drake jo vuonna 2013. Hintalappu lienee noussut entisestään, ja Drakella riittää kysyntää Pohjois-Amerikassa niin, ettei hän joka vuosi Eurooppaan vaivaudu. Lähimpänä hän on käynyt Tukholmassa, viimeksi vuosi sitten keväällä. Jos Drake Suomeen tulee, se ei tapahdu ainakaan kolmeen vuoteen.

Video ei ole enää saatavilla

#5 Ryuichi Sakamoto (uusi)

Mikä: Kokeellisen popin, elektronisen musiikin, elokuvamusiikin ja ambientin pioneeri, ”Japanin Kraftwerkin” eli Yellow Magic Orchestran perustajajäsen. 66-vuotias, joka on tehnyt yhteistyötä muun muassa David Bowien ja David Sylvianin, julkaisi viime vuonna erinomaisen async-albumin toivuttuaan kaulan alueen syövästä.

Kauan odotettu: Yellow Magic Orchestran, Thousand Knives -soolodebyytin (1978) ja viimeistään vuoden 1983 Merry Christmas, Mr. Lawrence -elokuvan (1983) myötä tietyissä piireissä jo vuosikymmentä. Ja uuden sukupolven taholta 2000-luvun alun Fennesz- ja Alva Noto -kollaboraatioista lähtien.

Tuleeko: Koputettakoon ensin puuta, mitä Sakamoton terveyteen tulee. Hänen edellisestä, sinfoniaorkesterin kanssa tehdystä Japanin-kiertueestaan on neljä vuotta. Sen jälkeen Sakamoto on esiintynyt vain kerran, viime vuoden toukokuussa Brasilian São Paulossa, japanilaisen kulttuurin edistämiskeskuksen Japan Housen avajaisissa. Euroopassa Sakamoto on käynyt viimeksi kesällä 2013, jolloin hän esiintyi Lontoossa Yoko Onon kuratoimalla Meltdown Festivalilla.

Video ei ole enää saatavilla

#4 Sufjan Stevens (+1)

Mikä: Amerikkalainen indie-folk-popin lippispäinen supernero.

Kauan odotettu: Vuodesta 2003, kun Stevens julkaisi ”The Fifty States Projectin” aloittaneen albumin Michiganin ja etenkin vuoden 2005 jälkeisen Illinoisin jälkeen.

Tuleeko: Yritetty on, mutta hintalappu on kova. Toisaalta Nuorgamin vastaavalla toimittajalla on lippismiehen itsensä antama suullinen lupaus syksyltä 2016! Joten jos ei seuraavalla Euroopan-kiertueella nappaa, niin tiedätte keitä syyttää: keikkapromoottoreita.

Video ei ole enää saatavilla

#3 Daft Punk (+6)

Mikä: Ranskalainen kypäräkaksikko, jolla on pahana tapana tehdä yksi musiikillinen vallankumous vuosikymmenessä.

Kauan odotettu: Homework-esikoisalbumin (1997) singlet Da Funk ja Around the World nousivat hitiksi vielä aikana, jolloin ”kaikki” näkivät televisiossa musiikkivideoita. Eli alusta asti hyvin laajasti.

Tuleeko: Ei mahdotonta, muttei todennäköistäkään. Daft Punk ei ole keikkaillut sitten Alive 2007 -kiertueen, ja jos duo ”tien päälle” vielä joskus lähtee, varmasti aivan jokainen maailman metropoleista ottaa heidät avosylin vastaan. ”Alive 2017” -kiertueesta liikkui runsaasti huhuja, mutta kaikki vihjailevat verkkosivustot, videotrailerit ja uutiset paljastuivat ankoiksi.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Beyoncé (+22)

Mikä: Queen Bey, pop-ikoni, feministi-ikoni, tyyli-ikoni.

Kauan odotettu: Vuodesta 2003 lähtien. Silloin Beyoncé siirtyi Destiny’s Childistä soolouralle ja julkaisi ensimmäisen singlensä Crazy in Loven.

Tuleeko: Aina saa toivoa, varsinkin, kun Olympiastadionin remontti saadaan valmiiksi. ‘Yoncen Euroopan-kiertueet eivät ole olleet mitenkään harvinaisia. Tänä kesänä Beyoncé kiertää Jay-Z:n kanssa ja esiintyy pitkin Itämeren reunamia Tukholmasta Varsovaan. Edellisestä eurokiertueesta on siitäkin vain kaksi vuotta.

Video ei ole enää saatavilla

#1 Kate Bush (+10)

Mikä: Yksi popin suurimmista taiteilijoista. Ja yksi levyarvioiden väärinkäytetyimmistä referenssiartisteista.

Kauan odotettu: Wuthering Heights -single julkaistiin tammikuussa 1978. Siitä lähtien.

Tuleeko: Ei tule, koska ei lähtökohtaisesti keikkaile. Bushin esitykset Lontoon Hammersmith Apollossa elokuussa 2014 olivat valtava ihme, Euroopan-kiertue täyttä mahdottomuutta ja Suomen-konsertti vielä mahdotontakin mahdottomampi ajatus.

Video ei ole enää saatavilla

King Krule, tervetuloa!

Syksyllä 2011 äänestimme Nuorgamissa järjestykseen olennaisinta 100 artistia ja yhtyettä, jotka eivät olleet käyneet Suomessa. Mikä on tilanne kuusi ja puoli vuotta myöhemmin?

#40 Coldplay (–17)

Mikä: Yksi 2000-luvun suosituimmista yhtyeistä, jota tuskin tarvitsee sen suuremmin esitellä.

Kauan odotettu: Koko 2000-luvun ajan.

Tuleeko: Ehkä kesällä 2020, kun Helsingin Olympiastadion on saatu remontoiduksi. Mikään muu paikka Suomessa ei ole yhtyeelle tarpeeksi iso. Tarinan mukaan Coldplay oli muutama vuosi sitten tulossa Hartwall Areenaan, mutta viikonloppu oli jo varattu monsteriautoille.

Video ei ole enää saatavilla

#39 Sun Kil Moon (+29)

Mikä: Entisen slowcore-mestarin ja nykyisen tajunnanvirtaänkyrän ja Vaikean Ihmisen Mark Kozelekin folk-akti, joka samaan aikaan on ja ei ole synonyymi kaikille Kozelekin nykytekemisille.

Kauan odotettu: Vuodesta 2001, jolloin Kozelekin edellinen yhtye Red House Painters käytännössä vaihtoi nimensä ja jatkoi toimintaa korealaisen höyhensarjan nyrkkeilijän Sung-Kil Moonin mukaan nimettynä Sun Kil Moonina.

Tuleeko: Periaatteessa on jo tulossa: Sun Kil Moon on yhtä kuin Kozelek, joka esiintyy soolona Savoy-teatterissa lokakuussa, mutta soittaa Sun Kil Moonin musiikkia. Vuoden 2014 konsertti jäi yritykseksi Kozelekin suivaannuttua ääniteknikkoihin soundcheckissä. Kozelekin uusin levy ilmestyi toukokuussa ja on julkaistu hänen omalla nimellään, vaikka se on tyyliltään identtinen parin edellisen Sun Kil Moon -levyn kanssa. Että päätä siinä sitten.

Video ei ole enää saatavilla

#38 Sampha (uusi)

Mikä: Draken, Kanye Westin ja Solangen levyillä laulanut ja The xx:ää ja Chairliftiä remiksannut lontoolainen soul-laulaja ja tuottaja, jonka musiikissa on TV on the Radiota ja tunnetta.

Kauan odotettu: Hype ehti kiehua vuodesta 2013 asti, kunnes yksikään indiefani ei päässyt saati halunnut päästä pakoon Process-levyn singlejä Blood on Me ja (No One Knows Me) Like the Piano. Lopullisena sinettinä levy voitti vuosi sitten Mercury-palkinnon.

Tuleeko: Kaikki oli jo valmiina, kunnes Suuri Flow-myrsky tuli ja pilasi. Paikkaava keikka lienee lähitulevaisuudessa itsestäänselvyys.

Video ei ole enää saatavilla

#37 Panda Bear (uusi)

Mikä: Lissabonissa asuva Noah Lennox, Animal Collectiven merkittävintä soolouraa tehnyt neljännes.

Kauan odotettu: Vuoden 2007 Person Pitch -levy valmisteli indieyleisön korvia Animal Collectiven Merriweather Post Pavilionia varten ja osoitti, ettei Lennoxin oma materiaali kalpene lainkaan pääbändin tekeleiden rinnalla.

Tuleeko: Lennoxin houkutteleminen Portugalista Pohjois-Eurooppaan on ollut yllättävän vaikea tehtävä. Edesmenneen H2Ö:n ympärillä pyöri huhuja tai ainakin toiveita, mutta Lennox on käynyt edes Ruotsissa viimeksi vuonna 2010. Sopivia keikkapaikkoja kyllä piisaisi: Panda Bear on soittanut viime vuosina niin Berliinin Berghainissa kuin New Yorkin MoMassa ja Music Hall of Williamsburgissa.

Video ei ole enää saatavilla

#36 Spoon (+9)

Mikä: Neljännesvuosisata sitten Texasin Austinissa perustettu bändi, joka yhdistelee melodista kitararockia kokeelliseen ilmaisuun. Kuulostaa siltä mitä onkin: power pop -yhtyeeltä, joka on ottanut nimensä Canin kappaleesta.

Kauan odotettu: Viitisentoista vuotta. Vuoden 2007 Ga Ga Ga Ga Ga -albumi taisi haravoida täydet pisteet niin Rumbasta, Soundista kuin SUE-lehdestäkin.

Tuleeko: Vaikeaa, muttei mahdotonta. Bändi on ollut kotimaassaan reilut kymmenen vuotta top 20 -kamaa, mutta on löytänyt aikaa maailman kiertämiselle – Australiaa ja Etelä-Amerikkaa myöten. Viime vuonna bändi soitti Euroopassa yli 30 keikkaa, lähimmät Norjassa ja Tanskassa.

Video ei ole enää saatavilla

#35 Johnny Jewel (uusi)

Mikä: 43-vuotias John Michael Padgett, Italians Do It Better -levy-yhtiön perustaja, mestarmieli Chromaticsin, Glass Candyn ja Desiren takana ja viime vuosina myös soolomuusikko ja soundtrackintekijä.

Kauan odotettu: Bändiensä kanssa Jewelin on saattanut jo nähdä Suomessa, mutta soolokeikka on alkanut kiinnostaa hänen tehtyään musiikkia viime kesänä Twin Peaks: The Returniin. Tänä talvena ilmestyi soololevy Digital Rain.

Tuleeko: Vaikea sanoa. Ainakaan tähän mennessä Jewel ei ole tehnyt keikkoja soolomateriaalinsa tiimoilta.

Video ei ole enää saatavilla

#34 Alvvays (uusi)

Mikä: Perinteensä läpikotaisin tunteva torontolainen indiepop-bändi.

Kauan odotettu: Viime syksynä ilmestynyt kakkoslevy Antisocialites ja sen huippukappaleiden nippu lunastivat nimettömän debyytin (2014) luomat odotukset.

Tuleeko: Miksei. Ainakin Alvvays olisi erittäin hyvää viihtymismusiikkia maamme indiefestivaaleille.

Video ei ole enää saatavilla

#33 Adele (+58)

Mikä: Aikamme suurin popdiiva.

Kauan odotettu: Ensilevystä 19 alkaen, eli jo kymmenen vuotta.

Tuleeko: Ei varmaan pitkään aikaan, mutta mahdollisesti joskus. Adele kärsii pahasta ramppikuumeesta, minkä lisäksi hänellä on ollut ongelmia äänensä kanssa. Mutta toisaalta Adele on vasta 30-vuotias ja voi hyvin jatkaa uraansa melkein puoli vuosisataa. Ehkä siis ehtii joskus tännekin.

Video ei ole enää saatavilla

#32 The Strokes (–7)

Mikä: Vuosituhannen vaihteessa kitararockin ”pelastanut” ja New Yorkin pelastanut kvartetti.

Kauan odotettu: Keväästä 2001 alkaen, jolloin bändin esikois-ep The Modern Age hullaannutti niin diskohileet kuin kriitikotkin.

Tuleeko: The Strokesin edellisestä levystä on jo viisi vuotta aikaa, seuraavaan liittyy epämääräisyyttä, eikä bändi ole kiertänyt viime vuosina kovinkaan ahkerasti. Kyseessä on silti sen luokan mahatapaus, että eiköhän jokin Suomen suurista festivaaleista – ehkä todennäköisimmin niistä rock-mielisin eli Provinssirock – vielä jonain vuonna pulita itsensä kipeäksi.

Video ei ole enää saatavilla

#31 Sleater-Kinney (uusi)

Mikä: 1990-luvun Riot grrrl -liikehdinnän bändeistä viimeisiä ja suurimpia. Oli tauolla vuodet 2006–2014 ja palasi levytyskantaan vuonna 2015 hukkaamatta mitään vanhoista vahvuuksistaan. Tällä välin bändin laulaja-kitaristi Carrie Brownsteinista oli ehtinyt tulla Portlandia-tv-sarjan tähtikäsikirjoittaja.

Kauan odotettu: 1990-luvun puolivälistä.

Tuleeko: Vaikeaa vaan ei mahdotonta. Paluunsa jälkeen bändi on tehnyt Euroopassa tasan yhden festivaalikeikan (Primavera 2015) ja pienen nipun klubikeikkoja (mm. Lontoo, Berliini, Amsterdam). Brownstein on lupaillut uutta levyä ensi vuoden alkuun. Jos sitä seuraa jäntevämpi Euroopan-kiertue, ainakin Sideways-toimistossa toivottaneen kalenterivoittoja ja tehtäneen tarjouksia sormet syyhyten.

Video ei ole enää saatavilla

#30 Taylor Swift (uusi)

Mikä: Kantrin ihmelapsesta popin megatähdeksi vuosien varrella kasvanut laulaja-laulunkirjoittaja.

Kauan odotettu: Kuranttien kantritähtien koukkailut Eurooppaan ovat ylipäätään aika harvinaisia, joten realistisesti Swiftiä on odotettu tänne noin kahdeksan vuotta, Speak Now -albumista lähtien.

Tuleeko: Swift on tuoreimmilla kiertueillaan esiintynyt Euroopassa vain suurimmissa kaupungeissa ja suurimmilla stadioneilla. Juuri Yhdysvalloista käynnistynyt Reputation-kiertue käsittää surkeat kuusi keikkaa Euroopassa, kaikki Brittein saarilla. Eli ei tule.

Video ei ole enää saatavilla

#29 Mitski (uusi)

Mikä: Brooklyniin päätynyt japanilais-amerikkalainen rock-muusikko, jonka soitossa ysärin collegerock kuuluu vahvasti.

Kauan odotettu: Viimeistään vuodesta 2016, jolloin läpimurtolevy Puberty 2 ilmestyi.

Tuleeko: Ennen pitkää. Mitski on kiertänyt Eurooppaa taajaan, ja Sidewaysin tai Flow’n luulisi buukkaavan artistin lähivuosina. Klubikeikkakaan ei ole poissuljettu, sillä kokoonpano on pieni.

Video ei ole enää saatavilla

#28 Jim O’Rourke (uusi)

Mikä: Chicagolaislähtöinen, useita vuosituhannen taitteen amerikkalaisia indieklassikoita (Wilco, Smog, Joanna Newsom) äänittänyt ja tuottanut erikoismies, joka on soolourallaan touhunnut yhtä sun toista noisesta Burt Bacharach -covereihin. Soolotuotannosta tunnetaan parhaiten Drag Cityn julkaisemat viisi poplevyä, joista vuoden 2001 Insignificancea pidetään yleisesti indieklassikkona.

Kauan odotettu: Jim O’Rourke on kyllä käynyt Suomessa, mutta vain Sonic Youthin rivijäsenenä Ilosaarirockissa 2003. Suomessa hänen suosionsa indie-nörttien keskuudessa lieneekin karttunut juuri Sonic Youth -yhteistyön kautta.

Tuleeko: Epätodennäköiseltä näyttää. O’Rourke on lentopelosta kärsivä erakkoluonne, joka on asunut jo liki 20 vuotta Japanissa. Hän viihtyy parhaiten tokiolaisessa Steamroom-studiossaan tai paikalliskiertueilla uudessa kotimaassaan. Viime syksynä suomalaiset O’Rourke-fanit hieraisivat tosin silmiään, kun ruotsalaisen Extravagans-festivaalin esiintyjälistasta löytyi myös O’Rourken nimi. Kävi kuitenkin ilmi, että tapahtumassa vain esitettiin hänen sävellyksensä.

Video ei ole enää saatavilla

#27 Guided by Voices (–11)

Mikä: Kaikkien janoisten sankari Robert Pollard sekoittaa varhaista R.E.M.:iä, The Whota ja miljoonaa unohdettua voimapopbändiä ja julkaisee levyjä useammin kuin sinä vaihdat sukkia.

Kauan odotettu: Ainakin 1990-luvulta lähtien. Vaikka taso vaihtelee, Pollard (ja keitä bändissä nyt sillä viikolla sattuu olemaankin) on yksi suurimpia jenkki-indien sankareita.

Tuleeko: Vaikeaksi menee: kuluvalla vuosikymmenellä bändi on hajoillut ja kasautunut uudelleen ja tehnyt vain yhden keikan Yhdysvaltojen ulkopuolella. Jostain syystä se nähtiin vuoden 2011 Øya-festivaalilla Oslossa. Sitä edeltävänä kahdeksana vuonna se ylitti Kanadan rajan vain kahdesti. Edellisestä Euroopan-kiertueesta on 15 vuotta.

Video ei ole enää saatavilla

#26 Weyes Blood (uusi)

Mikä: Natalie Mering, ihan juuri kolmekymppinen pehmopsykedelikko ja kevytprogeilija Santa Monicasta.

Kauan odotettu: Kiinnostus roihahti vuoden 2016 Front Row Seat to Earth -levystä ja erityisesti sen Do You Need My Love? -huippulaulusta ja on sittemmin ottanut lisäkierroksia Ariel Pinkin kanssa tehdystä ep:stä ja keikkasettiin ilmaantuneista Moonlight Shadow’sta ja Vitamin C:stä.

Tuleeko: Viimeistään seuraavan levyn aikaan Suomen-keikalle ei pitäisi olla esteitä tai hidasteita.

Video ei ole enää saatavilla

#25 Grandaddy (uusi)

Mikä: Indierockyhtye Modestosta Kaliforniasta.

Kauan odotettu: Suomesta löytyy naivistisen indiepsykedelian pikkuklassikosta The Sophtware Slumpista (2000) hullaantunut kiihkomielinen Grandaddy-seuraajakunta, joka on pitänyt käsiään ristissä vuoden 2012 comebackistä lähtien.

Tuleeko: Hetken näytti paremmalta, nyt taas heikommalta. Yhtyeen basisti Kevin Garcia kuoli vuosi sitten vappuna, minkä jälkeen Grandaddy perui tulevat keikkansa, eikä ole antanut ennustetta tulevaisuudestaan.

Video ei ole enää saatavilla

#24 Chance the Rapper (uusi)

Mikä: Chicagolainen hyvästä ja voimauttavasta meiningistään tunnettu räppäri Chancellor Bennett (s. 1993), joka sai aikoinaan urahaaveilleen tsemppiä itseltään Barack Obamalta (Bennettin isä työskenteli tämän avustajana senaatissa). Sittemmin Bennett on kirjoittanut kappaleita muun muassa Kanye Westin Life of Pablo -albumille.

Kauan odotettu: Enemmistö vuoden 2013 Acid Rap -mixtapesta ja loput vuoden 2016 The Colouring Book -debyyttialbumista lukien. The Colouring Book oli ensimmäinen vain striimauspalveluissa julkaistu albumi, joka nousi Billboardin top 10:een ja voitti Grammyn.

Tuleeko: Chance on tyypillinen amerikkalainen räppitähti, jonka saaminen Eurooppaan on kiven takana ja vaivannäöstä kiitos on usein peruminen – kuten Øya ja Way Out West huomasivat vuosi sitten. Flow ei ollut Chancea buukannut ja välttyi perumiselta. Todennäköisin syy on artistin täkäläisen vetovoiman ja keikkapalkkion välinen epäsuhta. Se lienee merkittävä hidaste Suomen-keikoille myös jatkossa.

Video ei ole enää saatavilla

#23 Dead Can Dance (+72)

Mikä: Brendan Perryn ja Lisa Gerrardin yrmystä keskiaikagotiikasta etnisiä ulapoita kohti seilannut taiderockyhtye.

Kauan odotettu: Mustahuulisimmat varmaan jo vuoden 1984 debyytistä saakka, esoteerisempi yleisö kenties 1990-luvulta, jolloin kaksikon ilmaisu karisti viimeisetkin yhteytensä klassiseen rockilmaisuun.

Tuleeko: Voipa hyvinkin tulla! Maailma on pienentynyt siinä missä Dead Can Dancen ilmaisu on laventunut, joten ilmeisesti tänä syksynä uuden albumin julkaiseva yhtye voisi hyvin tulla Suomeenkin. Musiikkinsa puolesta sopisi monen hyvinkin erilaisen festivaalin ohjelmistoon, tosin Kalajoen Juhannuksen tuskin kannattaa tarjouspyyntöä jättää.

Video ei ole enää saatavilla

#22 Eminem (+47)

Mikä: Eminem.

Kauan odotettu: Parikymmentä vuotta.

Tuleeko: Eminemin kesän keikat Skandinaviassa ovat ensimmäiset 17 vuoteen. Seuraava, edes spekulatiivinen mahdollisuus saada Eminem Suomeen lienee siis noin vuonna 2035.

Video ei ole enää saatavilla

#21 King Krule (uusi)

Mikä: Archie Marshall, 23 vuotta, mölinälaulaja, pisamanaama ja ihmelapsi Etelä-Lontoosta.

Kauan odotettu: Pikkuklubeille vuoden 2011 nimettömästä esikois-ep:stä lähtien, isommille areenoille vuoden 2013 esikoisalbumista 6 Feet Beneath the Moon.

Tuleeko: Todennäköisesti ennen pitkää. Etelä-Suomen Krule-fanit rukoilevat Flow’n tai Sidewaysin – tai esimerkiksi Tavastian – ehtivän ennen Ilosaarirockia, jonka monipuoliseen linjaan brittinuorukainen sopisi paremmin kuin hyvin.

Video ei ole enää saatavilla

”Vai Juhlaviikoille… mmmhh”, tuumaa Aimee Mann.

Syksyllä 2011 laitoimme Nuorgamissa järjestykseen olennaisinta 100 artistia ja yhtyettä, jotka eivät olleet käyneet Suomessa. Mikä on tilanne kuusi ja puoli vuotta myöhemmin?

#60 Alva Noto (uusi)

Mikä: Mille Plateux’lla musiikillisen uransa aloittanut ja nykyään Raster-Notonille levyttävä kuvataiteilija Carsten Nicolai, joka on tehnyt yhteistyötä muun muassa Mika Vainion, Scannerin, Ryoji Ikedan ja etenkin Ryuichi Sakamoton kanssa. Dropatuista nimistä voimme jo päätellä, että liikumme konemusiikin abstraktioon taipuvaisemmassa kvadrantissa.

Kauan odotettu: Vuosituhannen alusta, viimeistään Raster-Notonille Opiaten kanssa tehdystä Opto Filesista lähtien.

Tuleeko: Vaikea sanoa. Elokuussa mies pitää itsepintaisesti lomaa eikä eräs pääkaupunkiseudulla järjestettävä festivaali ole onnistunut vielä vakuuttamaan poikkeuksien tekemisen siunauksellisuudesta.

Video ei ole enää saatavilla

#59 The Divine Comedy (–41)

Mikä: Neil Hannonin suuruudenhullu yhden miehen ja vuokratun sinfoniaorkesterin projekti.

Kauan odotettu: Vuodesta 1996 saakka, jolloin Casanova-albumi toi tervetulleen tuulahduksen wildeaanista sarkasmia ja kyynistä romanttisuutta brittipopin jätkäkulttuurin keskelle.

Tuleeko: Niin kauan kuin on elämää on toivoa. Vuoden 2016 Foreverland-levyn jälkeinen kiertue on ehtinyt jo päättyä, ja Hannon lienee vetäytynyt tekemään uusia teemalevyjä kriketistä The Duckworth Lewis Method -sivuprojektinsa kanssa. Mutta kenties sitten, kun The Divine Comedy aktivoituu seuraavan kerran?

Video ei ole enää saatavilla

#58 Orchestral Manoeuvres in the Dark (–2)

Mikä: Ensimmäisen aallon syntikkapopduo, joka suodattaa Kraftwerkia liverpoolilaisromantiikan läpi.

Kauan odotettu: Siitä asti, kun bändi 1980-luvun puolivälissä innostui keikkailusta julkaistuaan sitä ennen rivin klassisia synapoplevyjä. Vuonna 1993, jolloin bändi oli Andy McCluskeyn sooloprojekti, keikkapäivä Helsinkiin ilmoitettiin ja peruttiin. Vuonna 1996 OMD esiintyi Suomen televisiossa Universal-albuminsa promokiertueella ja esitti playbackina Walking on the Milky Way -singlensä – vielä kun muistaisi missä ohjelmassa!

Tuleeko: Olisi korkea aika! Yhtye keikkailee ahkerasti, ja The Human Leaguen keikka Flow’ssa 2011 osoitti, miten hyvin nostalgisten elektropophittien armada voi toimia myös uuden musiikin festivaaleilla. Keikkasetin voisi koostaa pelkistä hittisingleistä.

Video ei ole enää saatavilla

#57 Death Cab for Cutie (–19)

Mikä: Yhdysvaltojen oma The Smiths, introverttiä ja kirjallista kitarapoppia työstävä yhtye.

Kauan odotettu: Siitä lähtien, kun bändin neljäs albumi Transatlanticism (2003) avarsi yhtyeen soundia ja samalla siivitti biisejä The O.C.:n kaltaisille televisiosarjoille.

Tuleeko: Mikä ettei! Uutta levyä on suunniteltu tälle vuodelle, ja toukokuun alun teaserit viittaavat tarkemman julkaisupäivän sijoittuvan elokuulle. Uusimpien albumien elektronisemman soundin ja abstraktimpien tekstien myötä bändi on keikkaillut ympäri maailmaa, miksi ei siis Suomessakin.

Video ei ole enää saatavilla

#56 Happy Mondays (±0)

Mikä: 1980- ja 1990-luvun taitteen Madchester-buumin ikonisin ja huuruisin yhtye, vaikkakaan ei suosioltaan koskaan Stone Rosesin luokassa.

Kauan odotettu: Kolmisenkymmentä vuotta – kylläkin ailahtelevaisella intensiteetillä, bändin aktiivisuudesta ja Shaun Ryderin kulloisesta kondiksesta riippuen.

Tuleeko: Vaikea enää uskoa. Helsingissä bändi pistäisi varmasti vielä pystyyn kunnon bileet, niin tuhannen hengen klubilla kuin festivaaliteltassakin, mutta hintalappu lienee täkäläiseen yleisöpohjaan nähden liian korkea, niin paljon bändillä riittää yhä vientiä kotimaassaan. Toisaalta, kävihan Ian Brown Tavastialla vuonna 2010…

Video ei ole enää saatavilla

#55 Ariana Grande (uusi)

Mikä: Entinen Victorious-teinisitcomin näyttelijä, josta tuli puolihuomaamatta yksi maailman suurimmista poppareista.

Kauan odotettu: Vuoden 2014 neljä Yhdysvaltain top 10 -singleä loihtineesta listaykköslevystä My Everythingistä lähtien. Vuoden 2016 kolmoslevy Dangerous Woman ei ollut samanlainen listajyrä, mutta laittoi lisää ”pökköä” ”pesään” pop-harrastajien keskuudessa. Neljäs levy Sweetener ilmestyy tänä kesänä.

Tuleeko: Granden kokoisten tähtien saaminen Suomeen on aina vähän sattumankauppaa, mutta hyvä merkki on, että neljännen levyn ensimmäinen single No Tears Left to Cry on jumahtanut Suomen Spotifyn kuumimpaan kärkeen.

Video ei ole enää saatavilla

#54 Christina Aguilera (+32)

Mikä: Voimakkaasta äänestään ja niukasta vaatetuksestaan tunnettu popdiiva.

Kauan odotettu: Sitten vuosituhannen vaihteen teinipopbuumin.

Tuleeko: Mahdollista. Kesäkuussa ilmestyvä Aguileran ensimmäinen levy kuuteen vuoteen on kaksiteräinen miekka: toisaalta olisi syy kiertää maailmaa oikein urakalla, toisaalta kiinnostusta löytynee Suomea jännittävämmistä paikoista enemmän kuin tylsempänä vuonna.

Video ei ole enää saatavilla

#53 Usher (uusi)

Mikä: Kahdeksan Grammya kuitannut r&b-artisti, joka oli Billboardin mukaan viime vuosikymmenen ”toiseksi menestynein artisti” ja Yhdysvaltain paras singlelistamenestyjä.

Kauan odotettu: Viimeistään 2000-luvun jättihiteistä (You Got It Bad, U Remind Me, Yeah, Confessions) asti.

Tuleeko: Vaikeaa on. 2000-luvun alussa isot r&b-starat karttoivat Suomen kaukaa. Vuoden 2013 alussa Usherin Euroopan-kiertueen piti pysähtyä Hartwall-areenalle, mutta sitä lykättiin eikä uutta keikkapäivämäärää koskaan löytynyt. Johtopäätöksiä voi vetää siitä, että vuoden 2015 alussa Euroopassa käynyt maailmankiertue kiersi vain helppoja ja varmoja areenakaupunkeja. Niistä lähin oli Kööpenhamina.

Video ei ole enää saatavilla

#52 Aimee Mann (+47)

Mikä: Pitkän uran tehnyt laulaja-laulunkirjoittaja muistetaan erityisesti albumistaan Bachelor No 2. or the Last Remains of Dodo sekä esiintymisestään Paul Thomas Andersonin ohjaaman Magnolia-elokuvan ääniraidalla. Viimeisin levy Mental Illness ilmestyi vuosi sitten.

Kauan odotettu: Siitä lähtien, kun Save Me soi Magnolian lopussa. Harmaaohimoiset jo vuoden 1993 Whatever-albumista ja I Should’ve Known -hittisinglestä.

Tuleeko: Euroopan-kiertueet ovat olleet harvinaisia ja lyhyitä, mutta Mannin nykystatus tekisi hänestä oikein sopivan artistin Juhlaviikoille.

Video ei ole enää saatavilla

#51 Neutral Milk Hotel (uusi)

Mikä: Yksi 1990-luvun virallisista indiebändeistä, kaksi levyä julkaissut kulttisuosikki ja Elephant 6 -skenen ykkösnimi.

Kauan odotettu: Harva lienee edes kuvitellut Neutral Milk Hotelin Suomen-keikan mahdollisuutta ennen yhtyeen vuonna 2013 julkistamaa comeback-kierrosta.

Tuleeko: Eipä taida. Comeback kesti vuoteen 2015 asti, ja sen aikana bändi taisi olla vetovoimaansa nähden liian kallis suomalaisfestivaaleille. Tällä tietoa lisää keikkoja ei ole tulossa

Video ei ole enää saatavilla

#50 The Blue Nile (–19)

Mikä: Kuulaan romantikkopopin jo 1980-luvulla patentoinut skottitrio.

Kauan odotettu: Innokkaimmat varmasti jo debyytistä A Walk Across The Rooftopsista (1984) lähtien, realistit bändin nerouden varmistaneesta kakkoslevystä Hats (1989), jonka jälkeen bändi alkoi myös tehdä keikkoja.

Tuleeko: Ei liene toivoa. Viimeisin albumi High ilmestyi vuonna 2004, ja vaikka bändi ei ole koskaan virallisesti hajonnut, Paul Joseph Moore on useaan kertaan ilmoittanut, ettei aio enää bändiin palata. Vielä vuonna 2006 Paul Buchanan ja Robert Moore esiintyivät nimellä ”Paul Buchanan sings the songs of The Blue Nile”, mutta sittemmin hekin ovat keskittyneet soolouriinsa. Myös Buchananin soolokonsertti kelpaisi!

Video ei ole enää saatavilla

#48 (tasoissa) Damon Albarn (uusi)

Mikä: Blur-äijä, Gorillaz-äijä ja erikoisprojektiäijä.

Kauan odotettu: Soolovieraaksi vuoden 2014 soolodebyytistä Everyday Robotsista alkaen, vaikka mieluummin enemmistö ainakin tämän listauksen pohjalta ottaisi Albarnin Suomen-keikkansa Gorillazin muodossa. Blur maassamme on käynytkin.

Tuleeko: Kuluvalla vuosikymmenellä Albarn on tehnyt vaikka mitä: oopperaa, Blurin paluulevyn, Gorillazia ja soololevyn noin alkajaisiksi. Soolokeikkoja hän on tehnyt yhtä Glastonburyn poikkeusta lukuun ottamatta vain promotoidakseen Everyday Robotsia, joten Suomeen häntä saattaa odottaa korkeintaan seuraavan soololevyn tullessa.

Video ei ole enää saatavilla

#48 (tasoissa) Thom Yorke (uusi)

Mikä: Radiohead-äijä, joka unohtui äänestyksen longlistiltä ja on jälkikäteen diktatoroitu samalle sijalle Blur-äijä Albarnin kanssa.

Kauan odotettu: The Eraser -soololevy ilmestyi vuonna 2006, ja yhtäkkiä Huvila-teltan konsertin ainutkertaisuuden traumatisoimille Radiohead-faneille realisoitui mahdollisuus saada edes osa suosikkiyhtyeestään Suomeen. Yorke on myös soittanut Radioheadia omilla keikoillaan – onni niille, jotka eivät enää edes muista hänen julkaisseen vuonna 2014 Tomorrow’s Modern Boxes -nimisen soololevyn.

Tuleeko: Epätodennäköisemmin kuin Radiohead palaisi viimein Suomeen. Yorke kiertää harvakseltaan. Tänä kesänä hän tekee reilun parin viikon Euroopan-kiertueen, jonka ohjelmassa on nippu Länsi- ja Keski-Euroopan suurimpien kaupunkien lippulaivakeikkapaikkoja.

Video ei ole enää saatavilla

#47 Hannah Diamond (uusi)

Mikä: PC Music -kollektiivin autenttisuuden raja-aitoja uhmaava poptähti.

Kauan odotettu: Vuoden 2014 PC Music -buumista lähtien.

Tuleeko: Diamondin keikat ovat tähän asti olleet kovin satunnaisia esityksiä tai dj-settejä. Turku Modernin muutaman vuoden takaiseen PC Music -iltamaan hän ei osallistunut, mutta Helsinki olisi sopivia, viikoittaisia klubeja järjestäviä paikkoja väärällään.

Video ei ole enää saatavilla

#46 Gang Gang Dance (±0)

Mikä: Newyorkilaisyhtyeen musiikki kruisailee hyperpsykedeelisesti, intensiivisesti ja meluisasti yli genrerajojen.

Kauan odotettu: Erikoismusiikkia seuraavat vuoden 2005 God’s Money -albumista lähtien. Lopullisesti indieyleisö hullaantui vuoden 2011 Eye Contact -levystä.

Tuleeko: Miksei. Varsinkin, kun seitsemän vuoden levytystauko päättyy viimein ja bändi julkaisee juhannuksena Kazuashita-nimisen albumin.

Video ei ole enää saatavilla

#45 Sky Ferreira (uusi)

Mikä: Entinen post-teinitähti ja trash-ikoni ja indien bad girl, joka on viime vuosina tehnyt noin kaikkea muuta (mm. esiintynyt Twin Peaksissa ja fiittaillut menemään muun muassa The Jesus and Mary Chainin, Ssionin ja entisten ja nykyisen poikaystäviensä bändien Iceagen ja DIIVin levyillä) kuin odotettua kakkoslevyään, joka on nimetty Masochismiksi jo kolme vuotta sitten.

Kauan odotettu: Siitä lähtien, kun Everything Is Embarrassing -kappale hurmasi popnörtit vuonna 2012.

Tuleeko: Lienee ainakin festivaalien toivelistoilla, mikäli toinen levy a) ilmestyy joskus ja b) vastaa edes puoliksi toiveita.

Video ei ole enää saatavilla

#44 The Clientele (uusi)

Mikä: Jo 1990-luvun alussa perustettu lontoolaisyhtye, joka soittaa kuiskuttelevaa ja harsomaisen psykedeelistä indiepoppia.

Kauan odotettu: Vuosituhannen taitteesta, jolloin The Clientele julkaisi siihenastiset single- ja ep-aarteensa Suburban Light -kokoelmalevylle. Se lienee yhä tunnetumpi kuin yksikään yhtyeen sittemmin julkaisemasta viidestä studioalbumista.

Tuleeko: Ei aivan mahdotonta, sillä viime syksynä yhtye julkaisi kahdeksan vuoden tauon jälkeen uuden albumin, erinomaisen Music for the Age of Miraclesin. The Clientelen hintalappu lienee maltillinen, mutta jonkinlaista rohkeutta vain ja ainoastaan kulttimainetta nauttivan bändin buukkaaminen pikkuklubille tai festivaalin prestiisislottiin kysyisi. Tanskassa bändi piipahti vuonna 2016.

Video ei ole enää saatavilla

#43 Aretha Franklin (–7)

Mikä: Soulin kuningatar.

Kauan odotettu: Yli 50 vuotta, viimeistään siitä lähtien, kun I Never Loved a Man the Way I Love You löi Arethan läpi poplistoilla.

Tuleeko: Ei tule. Soulin kuningatar on jo 76-vuotias, eikä ole kiertänyt Euroopassa vuosikymmeniin. Arethan kerrotaan kärsivän lentopelosta, mikä on rajoittanut ulkomaankonsertit minimiin. Jos hän jostain syystä saapuisi vielä vanhalle mantereelle, kalenteri täyttyisi varmasti rahakkaammista kohteista.

Video ei ole enää saatavilla

#42 Modest Mouse (uusi)

Mikä: Yhdysvaltain luoteisosien ysärirockin kulmakiviä, josta tuli lähes vahingossa The O.C. -sukupolven suosituimpia indieyhtyeitä.

Kauan odotettu: Viimeistään vuodesta 2004, jolloin Float Onista tuli kaikkien odotusten vastainen crossover-hitti – joskin jo neljä vuotta aiemmin ilmestynyt The Moon & Antarctica herätti mahlat juoksemaan Euroopassakin.

Tuleeko: Melko epätodennäköistä. Yhtye on esiintynyt Euroopassa viimeksi vuonna 2015, ja silloinkin jakauma Britannian ja muun Euroopan välillä meni aika lailla tasan – lähimpänä Suomea yhtye esiintyi festivaaleilla Norrköpingissä. Kuten Amerikan indieihmeillä yleensä, kysyntä Euroopassa on sen verran vähäistä, ettei tänne tulla kuin festareita kiertämään, jos silloinkaan.

Video ei ole enää saatavilla

#41 Stars of the Lid (+16)

Mikä: Yli kaksikymmentä vuotta aaltoilevan uneliasta ambientia tarjoillut texasilaisduo.

Kauan odotettu: Vuoden 2001 The Tired Sounds Of… oli arvostelumenestys, joka viimeistään nosti bändin dronemittapuulla arvioiden suuremman yleisön suosioon.

Tuleeko: Suomalainen suosio rajoittunee yhä lähinnä Street Spirit -foorumille. Bändi on varsin satunnainen Euroopan-kävijä ja vielä satunnaisempi Manner-Euroopan kävijä, mutta The Other Sound, we’re looking at you. Duon toisen osapuolen Adam Wiltzien projekti A Winged Victory for the Sullen on Flow’ssa käynytkin.

Video ei ole enää saatavilla

Suomeen…? Hjmm hjmm, Q-Tip tuumaa.

Syksyllä 2011 laitoimme Nuorgamissa järjestykseen olennaisinta 100 artistia ja yhtyettä, jotka eivät olleet käyneet Suomessa. Mikä on tilanne kuusi ja puoli vuotta myöhemmin?

#80 The Mountain Goats (uusi)

Mikä: John Darniellen tuottelias ja kulttiseurattu vaihtoehtofolk-yhtye, jonka teemaskaala on vaihdellut vapaapainista Raamatun kautta teinigoottiuteen.

Kauan odotettu: Darnielle itse pitää vuoden 2002 All Hail West Texas -levyä ”lo-fi-tuotantonsa kulmakivenä”. Samana vuonna ilmestynyt Tallahassee vei bändin 4AD:lle. Kolmanneksi kaanonlevyksi voinee lukea vuoden 2005 The Sunset Treen. Jokainen odottaja on kuitenkin yksilö: Darnielle on julkaissut tällä vuosituhannella 12 levyä, ja ”kyytiin” on voinut hypätä minkä kohdalla tahansa.

Tuleeko: Toivotaan, toivotaan. Bändin kiertueet ovat harvinaisehkoja, Euroopan-kiertueet vielä harvinaisempia. Syksyn 2017 keikat Tukholmassa olivat osa ensimmäistä Skandinavian-kierrosta 14 vuoteen – ensiyrityksellä Ruotsia raavittiin sentään linköpingejä myöten.

Video ei ole enää saatavilla

#79 Gary Numan (–43)

Kuka: Känisevä syntikkapopin legenda ja robotti-wannabe, joka on luonut kolhoudesta ja tunnekylmyydestä linjakkaan joskin yksiulotteisen uran.

Kauan odotettu: Vuodesta 1979, jolloin Numan alkoi ympätä silloisen bändinsä Tubeway Armyn geneeriseen punkiin vaikutteita Bowielta, Ultravoxilta ja Philip K. Dickiltä.

Tuleeko: Flow-lauantain alkuillasta Numanille löytyisi telttapaikka, jos Suomessa vain olisi intohimoisia numanoideja. Heitä tarvittaisiin keikan järjestämiseen, sillä Numania on jo jonkin aikaa kiinnostanut saarnata vain käännytetyille.

Video ei ole enää saatavilla

#78 The Avalanches (–30)

Mikä: Sampleista kasattua tanssimusiikkia tekevä australialaisyhtye, joka julkaisi vuonna 2000 Since I Left You -indieklassikon ja palasi kaikkien yllätykseksi levytyskantaan 16 vuotta myöhemmin.

Kauan odotettu: Alusta asti, ja nyt taas hieman intensiivisemmin, kun yhtye onnistui sittenkin olemaan olemassa ja tekemään levyn.

Tuleeko: Nähtäväksi jää, menikö Avalanchesin ”juna” jälleen. Viime kesänä bändi kiersi pitkin Eurooppaa ja oli varmasti myös suomalaisfestivaalien toivelistoilla. Seuraavasta kiertueesta ei ole tietoa – ja kuten on käynyt ilmi – bändillä on taipumusta vuosien vaikeiluun.

Video ei ole enää saatavilla

#77 Melody’s Echo Chamber (uusi)

Mikä: Ranskalaisen Melody Prochet’n ranskapoppia, shoegazea ja progea yhdistelevä projekti.

Kauan odotettu: Prochet’n silloisen poikaystävän Tame Impalan Kevin Parkerin taikapölytuotannolla kuorrutetusta esikoisesta (2012) lähtien. Kesäkuun alussa ilmestyvä kakkoslevy nostaa odotukset vielä toiseen potenssiin.

Tuleeko: Kesällä 2017 Prochet joutui vakavaan onnettomuuteen, eikä ole sen jälkeen ollut julkisuudessa tai keikkaillut. Toivoa sopii, että hän palaa vielä joskus lavoille. Ja että suomalaispromoottorit ovat silloin valppaina.

Video ei ole enää saatavilla

#76 Frankie Rose (uusi)

Mikä: Frankie Rose, oikealta nimeltään Frankie Rose, on Dum Dum Girlsistä, Vivian Girlsistä ja Crystal Stiltsistä soolouralle lähtenyt indiemuusikko.

Kauan odotettu: Vuoden 2012 Interstellar-levyn syntikkatykittelevästä avauskappaleesta ja Know Me -indiepophitistä lähtien.

Tuleeko: Toivottavasti. Rosen neljäs soololevy Cage Tropical ilmestyi viime vuonna ja osoitti, että Rosen magiasta on yhä hyvin paljon jäljellä, vaikka hänen päivänsä indiemedioiden otsikoissa alkavat olla luetut.

Video ei ole enää saatavilla

#75 (Sandy) Alex G (uusi)

Mikä: Alexander Giannoscoli eli Elliott Smithiin ja Built to Spilliin verrattu philadelphialainen laulaja-lauluntekijä ja Frank Oceanin yhteistyökumppani.

Kauan odotettu: Vuonna 1993 syntynyt Giannoscoli on jälleen yksi Bandcamp-tähti, mutta laajemmin noteeratuksi indienimeksi hän nosti itsensä julkaistessaan vuonna 2014 ensimmäisen ei-omakustanteensa DSU:n, jonka muun muassa Noisey, Vogue ja Washington Post listasivat vuoden parhaiden joukkoon. Lopullinen läpimurto oli Dominon vuonna 2017 julkaisema seitsemäs (!!!) levy Rocket.

Tuleeko: Giannoscolin asema sukupolvensa keskeisenä indienimenä alkaa olla sen verran sementoitu, että eiköhän.

Video ei ole enää saatavilla

#74 Best Coast (uusi)

Mikä: Kalifornialaisten Bethany Cosentinon ja Bobb Brunon duo, joka laulaa yksinkertaisia ja kesäisiä lauluja ”laiskottelusta, pilvenpoltosta ja kissoista”, kuten Cosentino on yhtyettä kuvannut.

Kauan odotettu: Kesästä 2010, jolloin Best Coastista tuli yksi viimeisistä buzzbandeista. Cosentino ja hänen Snacks-kissansa hurmasivat Twitterissä, ja yhtye julkaisi oivallisen Crazy for You -debyyttinsä, joka yllätti kaikki nousemalla Yhdysvaltain albumilistalla sijalle 36.

Tuleeko: Tuskinpa, ellei pääse yli hypebändin kohtalostaan. Vuonna 2013 ilmestyneen kakkoslevyn tuotti Jon Brion, ja se pärjäsi listalla debyyttiäkin paremmin, mutta huuma oli ohi. Vuoden 2015 kolmoslevyä muistaa tuskin kukaan. Crazy for Youn kymmenvuotisjuhla odottaa kahden vuoden päässä, mutta saavatko yhden kesän ihmeet soittaa klassikkolevykeikkoja?

Video ei ole enää saatavilla

#73 Camera Obscura (–22)

Mikä: Skotlantilainen hissutteluindien mestariryhmä.

Kauan odotettu: Vuoden 2006 ylistetty Let’s Get Out of This Country -albumi oli läpimurto, vuoden 2009 French Navy -single indiediskokelpoinen moderni twee-standardi.

Tuleeko: Ensisijainen toive on, että yhtye virkoaisi. Nyt Camera Obscura on ollut hiljaa ja keikkailematta vuodesta 2015, jolloin sen kosketinsoittaja Carey Lander kuoli sairastamaansa osteosarkoomaan.

Video ei ole enää saatavilla

#72 Tegan and Sara (uusi)

Mikä: Kanadalaiset identtiset kaksoset Tegan ja Sara Quin, jotka aloittivat vuosituhannen vaihteessa kitaravetoisena indie-duona, mutta vaivihkaa muuttuivat suoraviivaiseksi popkaksikoksi.

Kauan odotettu: Riippuu siitä miten ajoissa Teganin ja Saran musiikkiin on tutustunut, mutta vähintään läpimurtoalbumista So Jealous (2004) lähtien.

Tuleeko: Jos Tegan and Saralla olisi kiinnostusta vierailla Suomessa, he olisivat todennäköisesti käyneet esimerkiksi Flow-festivaalilla jo vuosia sitten. Nyt tiedossa ei ole keikkoja ylipäätään missään.

Video ei ole enää saatavilla

#71 Beirut (–30)

Mikä: Newmexicolaisen multi-instrumentalistin Zach Condonin parikymppisenä luoma indiefolkyhtye, joka leikkaa ja liimaa maailman musiikkikulttuurit sopivan hippimäisiksi kollaaseiksi.

Kauan odotettu: Vuoden 2007 4AD-debyytin Flying Cup Clubin indiehitistä Nantesista lähtien.

Tuleeko: Tuskin mikään olisi ollut flowfestivaalimpi artisti vuonna 2008 kuin Beirut, mutta kiinnostus bändiä kohtaan on ollut siitä lähtien tasaisessa laskusuhdanteessa. Spekuloida voi korkeintaan sillä, ottaisiko Pori Jazz, Ilosaarirock tai Juhlaviikot Beirutin keikalle, jos saisi tarpeeksi halvalla.

Video ei ole enää saatavilla

#70 Fiona Apple (uusi)

Kuka: 1990-luvulla hädin tuskin parikymppisenä läpilyönyt pianoa soittava vaihtoehtotähti, jonka laulut ovat henkilökohtaisia poliittiseen ja vereslihalle asti.

Kauan odotettu: Vuoden 1996 Tidal-levystä ja sen Grammyn voittaneesta Criminal-kappaleesta asti. Tällä vuosituhannella Applelta on lähinnä odotettu levyjä, joita hän on julkaissut vuosina 2005 ja 2012. Mahdolliset keikat ovat siihen päälle kivaa bonusta.

Tuleeko: Pahanlaisesti esiintymispelkoinen Apple on tehnyt uransa aikana neljä kiertuetta, joiden Euroopan-keikat voi laskea yhden käden sormilla. Eli ihme jos.

Video ei ole enää saatavilla

#69 Selena Gomez (uusi)

Kuka: Disneyn Wizards of a Waverly Place -sarjasta laulajan uralle ponkaissut supertähti, jolla on 137 miljoonaa Instagram-seuraajaa ja on-off-rakkaussuhde Justin Bieberiin.

Kauan odotettu: Kymmenen vuotta, Gomez perusti Selena Gomez and The Scene -yhtyeen vain 16-vuotiaana. Sooloura alkoi varsinaisesti vuonna 2013, jolloin ilmestyi Stars Dance -albumi, joka sisälsi muun muassa Yhdysvaltojen Hot 100 -listan top ten -hitin Come & Get It.

Tuleeko: Vuoden 2016 Revival-kiertueella Gomez oli buukattu keikalle Hartwall Arenalle, mutta hän joutui jättämään kiertueen koko Euroopan-osan väliin terveysongelmien takia. Toivo elää!

Video ei ole enää saatavilla

#68 Soccer Mommy (uusi)

Mikä: Bandcampista indieyleisön tietoisuuteen noussut nashvilleläinen college rock -artisti Sophie Allison, joka on nimennyt vaikutteikseen Mitskin ja Avril Lavignen.

Kauan odotettu: Siitä sekunnista, kun on kuullut Allisonin laulavan keväällä julkaistun Clean-debyyttinsä Your Dog -singlen ensimmäisen rivin.

Tuleeko: Levyn erinomaisuus oli yllätys, ja auttamattomasti myöhässä tätä festivaalikesää ajatellen. Syksyn Euroopan-kiertue ei tule Tukholmaa lähemmäs, mutta toivoa sopii, että Soccer Mommy on relevantti vielä kesän 2019 festivaalibuukkaajien silmissä.

Video ei ole enää saatavilla

#67 Kehlani (uusi)

Mikä: America’s Got Talentissa Poplyfe-coverbändin osana vuonna 2011 menestynyt r&b-laulaja, josta tuli sittemmin Grammy-ehdokas ja Eminemille ja Cardi B:lle kelpaava fiittaaja.

Kauan odotettu: Grammy-ehdokkuuden Kehlani sai vuoden 2015 You Should Be Here -mixtapellaan. Varsinaisena läpimurtona voi pitää tammikuun 2017 CrazySexySavage-debyyttilevyä, joka nousi jättihittien puutteesta huolimatta Billboardin kolmoseksi.

Tuleeko: Ottajia varmasti olisi Pori Jazzista Flow’hun ja Circusin pistokeikkaan, mutta onko Kehlanin suosio liian Amerikka-keskeistä. Viime vuoden Euroopan-kiertue jäi kesken tyräleikkauksen vuoksi. Konsertit nähtiin keskimäärin tuhannen katsojan klubeilla, mikä ei välttämättä ole paras diili Kehlanin kaltaiselle tähdelle.

Video ei ole enää saatavilla

#66 Annie Lennox (uusi)

Mikä: Skotlantilainen laulaja-lauluntekijä, josta tuli tähti Eurythmicsin toisena jäsenenä. Soolouralle hän lähti vuonna 1992 ja heti ensimmäinen levy Diva oli klassikko ja massiivinen hitti.

Kauan odotettu: Siitä lähtien kun Whyn laulukoukku kaikui ekaa kertaa jollain aikuiseen makuun sopivalla radiokanavalla, mutta se aikuisen maun omaava joukko ei ehkä kovin valtavaa salia täyttäisi.

Tuleeko: Epätodennäköistä, ellei Pori Jazz räväytä. Annie Lennox täyttää suuria konserttisaleja tarpeeksi monessa markkinassa, ettei hänelle tarvitse buukata tuotannollisista syistä myöhemmin peruttavaa keikkaa.

Video ei ole enää saatavilla

#65 Conor Oberst (+16)

Mikä: Entinen lapsinero, laulaja-lauluntekijä joka tunnetaan parhaiten vuoteen 2011 jatkuneesta Bright Eyes -yhtyeestään. Lisäksi hän oli mukana Monsters of Folk -superbändissä vuonna 2009 ja on julkaissut tällä vuosikymmenellä neljä soololevyä. Viimeisin niistä, nimeltään Salutations, ilmestyi viime vuonna.

Kauan odotettu: Bright Eyesin 2000-luvun alun läpimurrosta asti.

Tuleeko: Oberstin toivominen tarkoittaa käytännössä Bright Eyesin toivomista, ja vaikka comeback-nostalgiakiertueita ei vielä ole luvassa, laulaja soittaa valikoituja nuoruuskappaleita yhä keikoillaan. Flow-festivaalin iltapäivän hattuslotissa (mm. Ryan Adams vuonna 2017) olisi Oberstille erinomainen paikka, joka toivottavasti vielä täytetään.

Video ei ole enää saatavilla

#64 Kacey Musgraves (uusi)

Mikä: Kolmekymppinen Grammy-voittaja, kantritähti ja parhaassa tapauksessa crossover-tähti Nashvillestä.

Kauan odotettu: Keväästä 2018, kun rundi-inkkarit löysivät Musgravesin kolmannen levyn Golden Hourin turvamusiikikseen.

Tuleeko: Tuskin saapuu edes Eurooppaan ennen kuin kantritähteyden pölyt on lopullisesti karistettu. Jos niin ylipäänsä tapahtuu joskus.

Video ei ole enää saatavilla

#63 Sebadoh (uusi)

Mikä: Indie rockin indierockmaisuuden maailmanennätys, joka muuttui Lou Barlow’n puuhasteluprojektista oikeaksi bändiksi 1980-luvun lopulla tämän saatua potkut Dinosaur Jr.:sta.

Kauan odotettu: Noin neljännesvuosisadan ajan. Sebadoh oli ja on tärkeä bändi maltillisen kokoiselle joukolle sinnikkäitä indierockveteraaneja kauhtuneissa t-paidoissaan, joissa lukee usein esimerkiksi ”Yo La Tengo”, ”Guided by Voices” tai ”Posies”.

Tuleeko: Jos virtaa vain vielä riittää, niin mahdollista. 2000-luvun ensimmäinen Sebadoh-albumi Defend Yourself (2013) toi bändin Ruotsiin, Norjaan ja Tanskaan – muttei Suomeen. Barlow nähtiin Helsingissä joulukuussa, kun Dinosaur Jr. esiintyi Tavastialla alkuperäiskokoonpanossaan.

Video ei ole enää saatavilla

#62 Q-Tip (uusi)

Mikä: Yksi räpin eläviä jumalkuvia, jonka paikka pantheonissa voisi olla hiukan samanlainen kuin Willie Nelsonilla countryssa. Teki suurtyönsä viime vuosina uudelleen aktivoituneen ja lopettaneen A Tribe Called Questin jäsenenä.

Kauan odotettu: Vuodesta 1990 – muodossa tai toisessa.

Tuleeko: Konsertoi vielä viime syksyyn asti sekä soolona että osana A Tribe Called Questiä, mutta jälkimäisen pantua pillit pussiin mahdollisuudet ovat tilastotiedettä perversseihin solmuihin mankeloiden puolittuneet.

Video ei ole enää saatavilla

#61 Gas (uusi)

Mikä: Saksalainen elektronisen musiikin moniottelija ja Kompakt-levy-yhtiön perustaja Wolfgang Voigt. Gas-nimellään Voigt on julkaissut kuusi albumia syvälle ikimetsiin tunkeutuvaa ambientin ja teknon rajaseuduilla kummittelevaa LSD-hakuista äänimassaa. Itse hän kuvailee musiikkinsa olevan ”metsän tuomista diskoon tai toisin päin”.

Kauan odotettu: Realistisesti vasta viime vuodesta lähtien. Vuosituhannen vaihteessa julkaistujen levyjen aikaan Gasin tuskin odotettiin ilmestyvän Suomeen esittämään musiikkiaan, mutta viime vuoden Narkopopin jälkeen Voigt herätti myös projektin livekeikat henkiin.

Tuleeko: Ei mitenkään mahdotonta. The Other Sound on kuitenkin käytännössä ainoa vaihtoehto, vaikka Gasin kuuleminen Turussa Uittamon lavan metsissä Ilmiössä olisikin valtavan upeaa.

Video ei ole enää saatavilla

Camila Cabello Suomeen, niin kuin olis jo!

Syksyllä 2011 laitoimme Nuorgamissa järjestykseen sata artistia ja yhtyettä, jotka eivät olleet käyneet Suomessa, vaikka mielestämme olisi ehdottomasti pitänyt.

Kuusi ja puoli vuotta myöhemmin sadasta listatusta artistista kolmekymmentäviisi on käynyt tai tulossa Suomeen. On aika uusia äänestys.

Koostimme hieman yli kolmensadan Suomeen odottamamme artistin longlistin, jolta oli siivottu pois tulevan kesän festarijulkistukset, muutama tuleva klubivieras ja hajonneiksi ilmoittautuneita yhtyeitä, mutta muuten toivoa sai ihan mitä tahansa – myös mahdottomuuksia.

Äänestykseen osallistui 27 henkilöä Nuorgamista ja sen reunamilta. Jokainen äänestäjä antoi artisteille nollaa, yhtä, kolmea tai viittä pistettä mielensä mukaan. Muita ohjeita ei ollut. Niin montaa sai äänestää kuin halusi, sataa tai viittä nimeä, ihan miltä tuntui. Listalle pääsemiseen vaadittiin 18 pistettä. Kaksi parasta pääsivät yli sadan pisteen. Ed Sheeranin sijoitus oli 119.

Lopullinen lista julkaistaan viidessä 20 artistin mittaisessa osassa tämän viikon aikana. Tällä kertaa emme lupaa keikkajärjestäjille tuoretta muffinssia, vaan toivomme, vaadimme ja rukoilemme, että ainakin 35 mainituista nimistä on nähty Suomessa jouluun 2025 mennessä.

Jos äänestetty artisti on ollut myös vuoden 2011 listalla, sijoituskehitys kerrotaan suluissa nimen jälkeen.

Tekstien kirjoittamiseen ovat osallistuneet Markus Hilden, Samuli Knuuti, Antti Lähde, Matti Markkola, Juha Merimaa, Oskari Onninen, Arttu Tolonen ja Niko Vartiainen.

#100 The Bleachers (uusi)

Mikä: Edesmenneen Fun.-yhtyeen kolmanneksen, Lena Dunhamin pitkäaikaisen ex-poikaystävän ja tämän hetken velhoimman tuottajavelhon Jack Antonoffin sooloyhtye.

Kauan odotettu: Bleachersin debyyttilevyn ensimmäinen single I Wanna Get Better oli pikkuhitti Yhdysvalloissa kevättalvella 2014. Levy ilmestyi puoli vuotta myöhemmin, ja sillä vierailivat Grimes ja Yoko Ono, mutta Antonoffin kiinnostuspisteitä ovat kasvattaneet ensi sijassa hänen tuotantonsa Taylor Swiftin, St. Vincentin ja Lorden levyille.

Tuleeko: Nojaa. Todennäköisemmin Antonoff nousee Suomessa lavalle Lorden keikalla, kuten on pari kertaa tapahtunut (deittihuhuista puhumattakaan!) kuin tulee maahan Bleachersinä.

Video ei ole enää saatavilla

#99 DJ Khaled (uusi)

Mikä: Supertuottaja ja räppimoguli, joka on julkaissut siinä sivussa kymmenen levyä, joilla äänessä ovat olleet maailman suurimmat tähdet.

Kauan odotettu: DJ Khaled on ollut jo toistakymmentä vuotta skenen suuri nimi, mutta kiertämisen makuun hän pääsi kunnolla vasta 2016 ollessaan Beyoncén Formation-kiertueen erikoisvieras. Ensimmäiset megahitit ovat vasta viime vuoden listaykköseksi nousseelta Grateful-levyltä: Wild Thoughtsin esittivät Rihanna ja Bryson Tiller, I’m the Onen vaatimattomasti Justin Bieber, Quavo, Chance the Rapper ja Lil Wayne.

Tuleeko: Tällä hetkellä Khaled kiertää Demi Lovaton kanssa Yhdysvaltoja. Oma Euroopan-kiertue voisi olla ajankohtainen, jos myöhemmin tänä vuonna ilmestyvä Father of Asahd -levy on Gratefulin kaltainen osuma. Ja silloinkin toiveet pitää osoittaa Blockfestin tai Weekendin rohkelikkoiluun.

Video ei ole enää saatavilla

#98 Field Music (uusi)

Mikä: Sunderlandilaisveljesten David ja Peter Brewisin muodostama indiepopyhtye, joka yhdistelee omalaatuisesti kamaripopin keveyttä, Steely Danin silmäniskuja, Wiren kulmikkuutta ja The High Llamasin rantapoikafantasioita. Kuusi ja tuorein albumi Open Here toi 30. sijallaan yhtyeelle sen uran parhaan noteerauksen Britannian albumilistalla.

Kauan odotettu: Bändi on nauttinut vankkaa kriitikko- ja kulttisuosiota kakkosalbumistaan Tones of Townista (2007) lähtien. Suomessakin bändille löytyy pieni, mutta uskollinen kuulijakunta.

Tuleeko: Tuskin, sillä Field Music keikkailee vain harvoin saarivaltakunnan ulkopuolella. Huhtikuinen minikiertue vei bändin sentään Ranskaan, Belgiaan ja Alankomaihin.

Video ei ole enää saatavilla

#97 Girlpool (uusi)

Mikä: Losangelesiläisten Cleo Tuckerin ja Harmony Tividadin riisuttua indiepoppia soittava duo, joka on velkaa niin 1960-luvun tyttöbändeille kuin Beat Happeningille.

Kauan odotettu: Trve kvlt indie -vastaus on sanoa, että vuoden 2015 debyytistä Before the World Was Big lähtien. Todennäköisemmin bändi on ”uinut tutkalle” vuoden takaisella 123-biisillään ja sitä seuranneella, kehutulla Powerplant-levyllään.

Tuleeko: No joo, miksi ei, varsinkin, jos urakehitys jatkuu. Nykyisellään suomalainen fanikunta lienee omaan keikkaan nähden liian pieni jopa Kuudennelle linjalle, mutta vaikka Sidewaysiin? Todellakin.

Video ei ole enää saatavilla

#96 Doves (–54)

Mikä: 2000-luvun brittirockin sydämellisimmät mörököllit, nuo työläispsykedelian mestarit Manchesterista.

Kauan odotettu: Esikoisalbumin Lost Souls (2000) julkaisusta asti. Dovesin suosio kotimaassaan on kuitenkin ollut koko ajan sitä luokkaa, että Suomen festivaalikesään bändiä on ollut turha haikailla.

Tuleeko: Taitaa olla myöhäistä, ellei comeback-keiju pelasta. Doves on ollut tauolla vuodesta 2010 lähtien, ja sitä johtaneet Williamsin kaksoset ovat jo perustaneet uuden yhtyeen Black Riversin. Vuoden 2018 alussa Britanniassa perustettiin nettiadressi vaatimaan Dovesin comebackia. Tätä kirjoittaessa sen on allekirjoittanut hieman yli 1 100 ihmistä.

Video ei ole enää saatavilla

#95 Camila Cabello (uusi)

Kuka: Fifth Harmony -ryhmästä toissa vuonna soolouralle irtautunut kuubalaissyntyinen popartisti.

Kauan odotettu: Fifth Harmonya ei koskaan saatu Suomeen, sillä he lopettavat tänä vuonna. Camila Cabelloa on odotettu viimeistään talvisesta, vuoden parhaimpiin kuuluvasta Camila-albumista lähtien.

Tuleeko: Jos Cabellon toinen albumi menestyy aikanaan yhtä hyvin kuin ensimmäinen, hän saattaa tehdä laajemman kiertueen myös Euroopassa, jolloin Suomen-keikka on ihan mahdollinen.

Video ei ole enää saatavilla

#94 Ciara (uusi)

Kuka: Ensimmäinen, ja toistaiseksi ainoa, crunk’n’b-ajassa pinnalle noussut kestotähti.

Kauan odotettu: Sitten ison jenkkihitin Goodies (2004), jota seurasi liuta muita menestyssinkkuja.

Tuleeko: Suomessa on ehkä 13 Ciara-fania, joista muutama osallistui tähän äänestykseen. Eli tuskin tulee. Ellei Pori Jazz yllätä muutaman vuoden kuluttua!

Video ei ole enää saatavilla

#93 Marc Almond (–19)

Kuka: Syntikkapopin törkysieluinen kultakurkku, josta on vuosikymmenten saatossa kuoriutunut melodramaattisten soihtuballadien ja kirjallisten laulelmien esittäjä.

Kauan odotettu: Soft Cellin keulamiehenä Tainted Loven (1980) päräyttävistä alkutahdeista saakka, mutta nykyisen rockilmaisun rajat rikkovan esiintyjähahmonsa siemenet Marc istutti 1980-luvun puolivälin soololevyillään.

Tuleeko: Ei kannata pidättää hengitystään, sillä vaikka ”Manteli-Markku” (anteeksi) kiertää Britanniassa kaiken maailman ipswichit, hän saapuu saarivaltiosta mantereen puolelle vain harvakseltaan.

Video ei ole enää saatavilla

#92 Stephen Malkmus & the Jicks (uusi)

Mikä: Stephen Malkmusin uranjatke Pavementin jäätyä ”tauolle” vuonna 1999.

Kauan odotettu: Periaatteessa koko olemassaolonsa ajan. Jicks on julkaissut nipun ihan onnistuneita levyjä, ja tällä viikolla ilmestyvää Sparkle Hardia on kehuttu ennakkoon vaikka kuinka. Silti valtava enemmistö menisi todennäköisesti keikalle nähdäkseen Pavement-keulahahmo Malkmusin, eikä siksi, että Jicks on heistä maailman neljänneksi paras bändi.

Tuleeko: Eiköhän jonain päivänä. Jicks ei ole maailman aktiivisimmin kiertävä yhtye, mutta edellisellä Euroopan-kierroksellaan vuonna 2014 se kiersi Pohjoismaita Bergeniä, Århusia ja Malmöä myöten.

Video ei ole enää saatavilla

#91 Frankie Cosmos (uusi)

Kuka: Vuonna 1994 syntynyt Greta Kline, minuutin tai parin mittaisista lauluistaan tunnettu entinen Bandcamp-tähti ja DIY-indiepoppari (nelisenkymmentä julkaisua eri nimillä vuosina 2008–2014), nykyinen kitaraindien tähtitulokas, jonka maaliskuussa ilmestyneen kolmannen studiolevyn Vesselin julkaisi Sub Pop.

Kauan odotettu: Normaalit musiikki-ihmiset vuoden 2016 Next Thing -levyä ympäröineestä Pitchfork-hypestä lähtien, indiepopparit vuoden 2014 Zentropy-levystä alkaen ja Bandcamp-nörtit kenties vieläkin pidempään.

Tuleeko: Tuskin yhdenkään ihmisen toivelistan kärjessä, mutta mahdollisia paikkoja voisivat olla vaikka Belle and Sebastianin lämmittelyslotti (joita Frankie Cosmos tekee tulevana syksynä) tai Flow’n pallolava siinä vaiheessa, kun Suomessa on katsomollinen ihmisiä, joille Cosmosin nimi sanoo jotain.

Video ei ole enää saatavilla

#90 Let’s Eat Grandma (uusi)

Mikä: Kokeellista syntikkapoppia soittavat 19-vuotiaat Rosa Walton ja Jenny Hollingworth Norwichistä Britanniasta. Tulevan kesän suuri indieläpimurto, kenties.

Kauan odotettu: Varsinainen odotuksen aihe tällä hetkellä on, että kesäkuun lopussa ilmestyvä kakkoslevy I’m All Ears olisi yhtä hyvä kuin maaliskuinen Falling Into Me -single lupailee. Täysipainoinen Suomen-keikan odotus voi alkaa vasta siinä vaiheessa.

Tuleeko: Jos kaikki menee putkeen, festarikesä 2019, tulisit jo!

Video ei ole enää saatavilla

#89 Steve Mason (+–0)

Kuka: The Beta Band -mies, skottilainen monipuolisuusihme, joka on seikkaillut viime vuosina niin elektropopin, hiphopin kuin dubinkin maailmassa.

Kauan odotettu: Siitä hetkestä, kun Beta Bandin esikois-ep (1997) ja sen meditatiivisesti jumittava avausraita Dry the Rain kietoivat pauloihinsa.

Tuleeko: Toivottavasti. Mason on käynyt Ruotsissa viimeisen viiden vuoden aikana kolmesti, ja olisi räjäyttävä kokemus vaikkapa G Livelabin tyyppisissä hifiklubiolosuhteissa.

Video ei ole enää saatavilla

#88 The Decemberists (–39)

Mikä: Historiasta ja ”tarinankerronnasta” sairaalloisen kiinnostunut indiefolkbändi Portlandista.

Kauan odotettu: Vuoden 2005 Picaresque ja vuoden 2006 The Crane Wife esittelivät bändin, jolle dramaattisesti orkestroidut kymmensäkeistöiset tarinat eivät olleet liioittelua vaan kovaa ydintä. Lavalla bändi on harrastanut muun muassa historiallisten meritaisteluiden näyttelemistä.

Tuleeko: “Joulukuulaisille” näkyy käyneen ns. perinteiset. Vuoden 2010 The King’s Dead -levy nousi Yhdysvaltain albumilistan ykköseksi, ja kaksi seuraavaa ovat nekin nousseet top 10:een. Sillä suosiolla Euroopan-visiitit voi jättää muutamaan brittikeikkaan ja pistoihin Pariisiin ja Berliiniin.

Video ei ole enää saatavilla

#87 My Morning Jacket (–58)

Mikä: Jim Jamesin johtama kentuckylaisbändi, joka soittaa maha- ja hatturockia avaruudesta.

Kauan odotettu: Vuoden 2005 Z-albumista lähtien. Odotus on kuitenkin laantumaan päin: vuoden 2011 muffinssilistan sijalta 29 pudotusta on huimat 59 sijaa.

Tuleeko: Epätodennäköistä. Suomi-hype on hiipunut, kuten yltä käy ilmi. Bändi on Yhdysvalloissa niin suosittu, ettei sen tarvitse vaivautua Eurooppaan kuin satunnaisille käväisyille. Vuoden 2015 The Waterfall -levyn jälkeen keulahahmo Jim James on keskittynyt soolouraansa, eikä tietoa seuraavasta My Morning Jacket -levystä ole.

Video ei ole enää saatavilla

#86 Linda Perhacs (uusi)

Kuka: 75-vuotias folk-laulunkirjoittaja, jonka historia unohti ja New Weird America löysi.

Kauan odotettu: Siitä lähtien, kun vuoden 1970 Parallelograms julistettiin indieharrastajien keskuudessa salaiseksi aarteeksi, ja Sufjan Stevensin Asthmatic Kitty -levymerkki julkaisi vuonna 2014 Perhacsin paluulevyn The Soul of All Natural Things.

Tuleeko: Eipä taida. Vuosina 2013 ja 2014 Perhacsin saattoi nähdä Euroopassa esimerkiksi Utrechtin Le Guess Who? -festivaalilla, mutta sen jälkeen hän on soittanut harvinaiset keikkansa lähinnä koti-Kaliforniassa.

Video ei ole enää saatavilla

#85 Protomartyr (uusi)

Mikä: Neljä levyä julkaissut post-punk-yhtye Detroitista Yhdysvalloista.

Kauan odotettu: Vuosina 2014 ja 2015 julkaistuista Under Color of Official Right ja The Agent Intellect -levyistä asti. Tai siitä hetkestä asti, kun on oppinut muistamaan, että Preoccupations on kaksi levyä nykynimellään julkaissut post-punk-yhtye Calgarysta Kanadasta.

Tuleeko: Preoccupations esiintyy tämän kesän Sidewaysissa. Se voisi ihan yhtä hyvin olla Protomartyr. Useampi äänestäjä tästä kysyikin.

Video ei ole enää saatavilla

#84 Okkervil River (–21)

Mikä: Juurevaa country- ja folksoundia nautiskelevaan keskitien soft rockiin yhdistelevä indiejyrä Teksasin Austinista. Bändin yhdeksäs albumi In the Rainbow Rain ilmestyi huhtikuussa.

Kauan odotettu: Bändin osakkeet nousivat varsin korkealle vuoden 2005 kolmosalbumin Black Sheep Boyn jälkeen. Top 50 -tasolle bändin sekä kotimaassaan että Britanniassa nostaneen indiefolkbuumin laannuttua bändin suosio on ollut hiipumaan päin.

Tuleeko: Kiire alkaa tulla. Vielä vuosikymmenen alussa bändi olisi ollut oiva kiinnitys esimerkiksi Tavastialle – kuten nokkamies Will Sheffin aiempi bändi, Shearwater – jos bändi vielä 2020-luvun taitteen hujakoilla Suomeen tuodaan, niin kenties Juhlaviikoille?

Video ei ole enää saatavilla

#83 Ke$ha (uusi)

Kuka: Kymmenisen vuotta sitten biisintekijänä huipulle noussut omaleimainen popartisti, joka taisteli tuottajaansa Dr. Lukea vastaan oikeudessa syyttäen tätä seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Julkaisi viime vuonna pitkän tauon jälkeen erinomaisen uuden albumin nimeltä Rainbow.

Kauan odotettu: Vuodesta 2010 ja Tik Tok -gigahitistä alkaen. Ke$han status ja vaikutusvalta naisartistien puolestapuhujana on kasvanut eksponentiaalisesti vuosien varrella.

Tuleeko: On parhaillaan Yhdysvaltojen-kiertueella Macklemoren kanssa. Viime vuonna kävi heittämässä yhden keikan Britanniassa. Suomi on kaikin puolin hyvin epätodennäköinen kohde, ellei aikataulu jonkin festarin kanssa osu täydellisesti yksiin hamassa tulevaisuudessa.

Video ei ole enää saatavilla

#82 Big Thief (uusi)

Mikä: Newyorkilaisen Adrienne Lenkerin rytmisesti ja emotionaalisesti monimutkaisia indierock-lauluja esittävä yhtye.

Kauan odotettu: Keväästä 2017, jolloin Saddle Creekin julkaisema kakkoslevy Capacity kuiskaili emo-revivalin aallonharjalla ja osoitti, että kappaleita voi tehdä myös eri tavalla ja eri perspektiivistä kuin on totuttu.

Tuleeko: Ihanaahan se olisi, varsinkin hämärtyvässä syysillassa Flow’n pallolavalla, mutta suosion kasvua joutunee vielä odottelemaan pykälän verran.

Video ei ole enää saatavilla

#81 Tracey Thorn (uusi)

Kuka: Vuosituhannen vaihteeseen asti Everything But the Girlin keulakuva. Vuodesta 2007 alkaen satunnaisesti levyttävä sooloartisti, erinomainen kirjoittaja ja muutenkin maailman paras ihminen.

Kauan odotettu: Indie-postimerkkeilijät Everything But the Girlin esikoissinglestä Night and Daystä (1983) lähtien, valtavirtayleisö hetken verran vuoden I Don’t Want to Talk About -hitin soidessa radioissa (1989), klubbailijat Massive Attackin Protectionin (1994) ja Todd Terryn remiksaaman Missing-singlen (1995) jälkeen.

Tuleeko: Ei, ellei Thorn jollain ilveellä pääse eroon esiintymispelostaan, josta hän on puhunut avoimesti ja johon hän viittaa vuoden 2015 kirjansa Naked at the Albert Hallin nimellä. Keikkatietoja kokoava Setlist.fm listaa 2010-luvulta kolme Thorn-esiintymistä, mutta ne ovat kaikki Thornin kirjaprojekteihin liittyviä haastattelu- tai lukutilaisuuksia.

Video ei ole enää saatavilla

”Yhtäkkiä Beyoncé ei halunnut enää olla bootylicious. Hän oli viimein valmis olemaan Independent Woman ja laulamaan Run the World tarkoittaen jokaista tavua.”

Beyoncén cooliuden alkupiste: hyvä aihe väitellä kovaäänisesti julkisilla paikoilla

”Baby love me lights out”

Vastikään, kauniina aurinkoisena kevätpäivänä istuin ystäväni kanssa kahvilassa. Seurasi kovaäänisehkö pop-väittely: onko jokin yksittäinen hetki, jolloin Beyoncésta tuli silleen ihan kaikkien mielestä cool?

Ensimmäisestä vastauksesta on helppo löytää konsensus: hän oli jo sitä Destiny’s Childin aikaan ja ensimmäisestä soolosinglestään Crazy in Love lähtien.

Hyväksytään.

Seuraavasta vastausvaihtoehdosta seurasi jo eripuraa: Mitä kesällä 2011 julkaistu 4-levy aiheutti? Oliko se kenties ratkaiseva käännekohta?

Katsotaanpa. Jonkinlaista kriitikkosuosiota oli ainakin havaittavissa. Siihen vaikutti jo aika. Tuolloin poptimismiksi kutsuttu indien ja valtavirran liudentuminen eli kultavuosiaan.

Ennakkobiisi 1+1 kelpasi Pitchforkille arvioitavaksi – ensimmäisenä Beyoncén omana kappaleena ikinä. Levy sai medialta 8,0 pisteen varovaiset kehut, ja miljardin dollarin torvikoukulla siunattu Countdown-single ylsi vuoden seitsemänneksi parhaaksi kappaleeksi.

Metacriticin kritiikkiaggregaattorissa 4 sai 73 pisteen keskiarvon – niukasti Beyoncén uran parhaan – mutta vuoden kärkilistoja sillä ei kolkuteltu.

Mutta vuosi 2011 oli aikaa, jolloin Beyoncé oli vielä valtavirtapoptähti eikä kokonaistaideteos. Queen Bey oli jo keksitty, mutta tuolloin kuningatarkin oli vielä kuolevainen.

4 oli megaluokan pop-levy, mutta varsin perinteinen sellainen eikä missään nimessä Tapaus. Sen edeltäjältäkin oli jäänyt elämään omat halonsa ja singleladiesinsä, miksei ”Neloseltakin”.

Silti levyn keulasingle Run the World (Girls) oli voimalaulu, jollaista ei ollut ennen kuultu. Enää miehen sormeen ei tarvinnut laittaa sormusta, kuten kolme vuotta aiempi megahitti neuvoi. Tämä oli Meidän juttu.

Kesän 2011 suuri popkysymys kuului: ”Onko Beyoncé feministi?” Itse hän sanoi haastattelussa, että feminismin tilalle voisi keksiä uuden sanan. Bootylicious esimerkiksi olisi hyvä.

Pikemminkin koomista kuin coolia.

Run the World (Girls) oli listafloppi yltäen vain Billboardin sijalle 29. (Beyoncén soolouralla oli tuolloin pitkälti toistakymmentä parempaa noteerausta.)

Se enteili kuitenkin tulevaa.

Vuonna 2011 poptähteys ei ollut vielä nykyisen kaltainen läpi internetin levittyvien kuvien, videoiden, giffien, hashtagien, meemien ja lyriikanpätkien rihmainen verkosto ja toisiinsa linkittyvä sekamelska.

Beyoncé jos joku on esimerkki tällä tavoin ”monimediallisesta” poptähdestä, joten tarvitaan vielä kolmas vastaus.

Ystäväni mielestä vastaukseni oli väärä, mutta minä väitän, että kaikki muuttui 13. joulukuuta 2013.

Vasta se oli alku kaikelle tälle.

via GIPHY

via GIPHY

via GIPHY

via GIPHY

Tuona joulukuun päivänä Beyoncé julkaisi iTunesissa viidennen levynsä – tarkemmin ottaen ”visual albumin”, sillä jokaisesta kappaleesta oli tehty video – nimeltään Beyoncé.

Levy ilmestyi yllättäen ja pyytämättä kuin In Rainbows. Levy muutti musiikkibisneksen yllättäen ja pyytämättä kuin In Rainbows. Levy muutti poptähteyden yllättäen ja pyytämättä tavalla, jota kukaan ei ollut tehnyt Beyoncéa ennen.

Yhtäkkiä Beyoncé oli meemi.

Yhtäkkiä Beyoncé oli tuhansia giffejä ympäri internetiä.

Yhtäkkiä Beyoncé oli I woke up like this ja bow down bitches, never drop that alcohol ja lopulta I slay.

Yhtäkkiä Beyoncé ei halunnut enää olla bootylicious. Hän oli viimein valmis olemaan Independent Woman ja laulamaan Run the World tarkoittaen jokaista tavua. (Last.fm:n kuuntelumääriä esittävästä kuvaajasta voi arvioida, että Run the World (Girls) on noussut nykysuosioon vasta jälkijättöisesti.)

Yhtäkkiä Beyoncé oli maailman vaikutusvaltaisin feministi, joka lainasi asialleen kirjailija Chimamanda Ngozi Adichien suuta.

Yhtäkkiä Beyoncé oli politiikkaa.

Yhtäkkiä pop oli politiikkaa.

Miley Cyrusin Wrecking Ball oli lyönyt vanhan popmaailman säröille jo muutamaa kuukautta aiemmin, mutta Beyoncé oli se, joka ajoi muutoksen loppuun ja raivasi tietä Rihannan ANTIn kaltaisille pelottomille megalevyille.

Beyoncé-albumilla ei enää soinut suoranainen r&b, vaan elektroninen pop maailmassa, jossa genret ovat viimein luhistuneet toistensa sisään.

Levy oli ensimmäinen hetki, kun Beyoncén yhteydessä saattoi hyvillä mielin käyttää määrettä ”kriitikkosuosikki”. (Osasyy on toki kriitikoissa.)

Metacriticeissä ja pitchforkeissa päästiin uusille arvosanaluvuille. Poptimismi sai lopullisen voittonsa. Siitä lähtien vähintä, mitä maailman suosituimmilta poppareilta on saattanut odottaa, ovat megaspektaakkelit ja vuoden kiinnostavimmat levyt. Mieluiten molemmat.

Levyn kahdesta ensisinglestä Drunk in Love oli kiistaton viiden ja puolen minuutin bängeri ja Beyoncén allofthelights, josta tuli Grammy-voittaja ja megahitti.

Sen rinnakkaissingle ja toinen Spotifyssa julkaistu biisi oli XO, robynmaisesti naksuttava keskitempoinen, pieni sävellys varsinaisen pop-monoliitin varjossa.

XO on voimaballadi ilman suoranaista balladia tai joka paikkaan tursuteltavaa juustoa, mutta muilla lajityypin rakkaimmilla hyveillä. Laulu kuin kolme ja puoli minuuttia ilotulitusta, paperikonfettia ja läikähtelevää lämpöä tietoisuudesta, että elämä on juuri nyt tässä hetkessä, euforia on aina väliaikaista ja kohta Ne Rummunlyönnit iskevät viimeisen kerran ja kappale on ohi.

Kun Beyoncén ääni on sortua monta kertaa kertosäkeiden aikana, sydänalassa värähtää ja muistaa, että hahmo gif-animaatiossa on ihminen.

Samoin megatähden yllättävä inhimillisyys muistuttaa siitä, että vaikka pop olisi kuinka astunut juuri samalla sekunnilla uuteen aikaan, se on silti pohjimmiltaan sitä samaa, johon on ehtinyt rakastua jo niin monta kertaa.

Video ei ole enää saatavilla

”Daniel Lopatinin kappaleet ovat musiikkiobjekteja, jotka luovat paikantunnun ja esineisiin elämän.”

Chrome Country on Daniel Lopatinin joka-aamuinen utopia.

Mikä on Chrome Country?

Onko Chrome Country seuraava aamu Blade Runnerin lopputekstien jälkeen, kun aurinko yllättäen palaa taivaalle ja hohtaa valoaan pilvenpiirtäjien lasipinnoista.

Onko Chrome Country arkkitehtitoimiston hyperrealistisisissa kaavakuvissa, joissa toimeliaisuutta puhisevat simulaatioihmiset virtaavat huomaamatta, että heidän arkensa hallitsee heitä eivätkä he sitä.

Onko Chrome Country utopia?

Daniel Lopatinin Oneohtrix Point Never -nimellä tekemää instrumentaalimusiikkia on helppo käsitteellistää. Erityisesti vuoden 2013 R Plus Seven -levy jo pyysi siihen.

Tuoreessa muistissa oli, kuinka Simon Reynolds oli Retromania-kirjassaan ylistänyt Lopatinia. Tämän musiikki kuvasi Reynoldsin mukaan haudattua konsumeristista utopiaa ja toisaalta nykyistä maailmaa, jossa internetistä on tullut uusi subliimi, jonka edessä ihminen havahtuu pienuuteensa.

Lisäksi James Ferraron Far Side Virtual -levyn kulttuurinen arvo oli alkanut kirkastua. Levy oli kuin Marx eksyneenä Windows 95:een. Äänipankkijinglet ja soittoäänet kuvasivat monien mielestä kiihtyvyysopin mukaista musiikkia matkalla kapitalisminjälkeisyyteen.

Vaporwave, kriitikot sanoivat ja horisivat menemään.

Ferraron tavoin Lopatin oli kuudennella levyllään löytänyt soitinmallinnukset ja virtuaalistudiot. Hän rakensi niillä omaa MIDI-maailmaansa, jossa oli helppo kuulla Reynoldsin oppien mukainen menneisyyden ja tulevaisuuden samanaikainen läsnäolo.

Lopatinin oma lukuohje on kuitenkin yksinkertaisempi. Levyn kappaleet ovat musiikkiobjekteja, jotka luovat paikantunnun ja esineisiin elämän. Teema on Lopatinin mukaan domestic bliss, arjen autuus.

Kodin Chrome Country on keittiö.

Jääkaappi, leivänpaahdin, kahvinkeitin, liesi – kaikki laitteita, joiden pinnat ovat kromia, jonka alta lähtee pian yhteys internetiin.

Oneohtrix Point Neverin kappaleessa soivat niiden digitaalikellojen vilkkuvat minuuttierottimet, samea peilikuva jääkaapin ovessa ja teknologian jokapäiväisyys. Se pitää meidät hengissä, käynnistää ja ylentää arkisen. Kappaleen ja koko albumin viimeinen minuutti on loppusoitto sen kunniaksi.

Orgaaninen juhlistaa synteettistä – eikä vain sanaleikin tasolla. Urkufanfaarissa soi länsimainen kulttuurihistoria: katedraalit, kirkot, kuolema, mutta erityisesti elämä.

Ikkunantakainen kirkkaus toivottaa tervetulleeksi aamuun. Ihminen seisoo älyjääkaappinsa edessä ja hörppää höyryävää kahvia. Data virtaa laitteissa. Onni leviää ihmisen kasvoille.

Uusi päivä voi alkaa.

Video ei ole enää saatavilla

Kisahallin parkkipaikka Helsingissä, kello puoli viisi perjantai-iltana. Kilometrejä jäljellä n. 2700.

Autossa istutuista tunneista merkittävä osuus käytettiin Nuorgamiin kirjoitettujen satunnaisten artikkeleiden lukemiseen Tässä näytettä antaa Antti.

Ensimmäinen pysähdys oranssiin liikennekeitaaseen osui Vaajakoskelle.

Markus ja ”perillä on tuolla edessämme jossain”.

Niin, tuolla nelostien päässä jossain.

Seuraava pysähdyspaikka: ABC Viitasaari.

Helsingistä Nuorgamiin on matkaa 1334 kilometriä, joista Valtatie 4 kattaa 1287.

Nuorgam tuki epäsuorasti myös suomalaisen laatujournalismin tulevaisuutta eli Magneettimediaa.

Huomenna on ensimmäinen adventti. Tässä kuvassa lauletaan kaikkien tuntemaa musiikkikappaletta Hoosianna.

Nuorgamissa käymiseen kului yhteensä 52 tuntia. Vastaava toimittaja Matti Markkola oli vastaava kuljettaja kiitos yleisen ajokortittomuuden.

Yölliset elämänmerkit valkoassa pakettiautossa olivat lähinnä älylaitteiden valonkajoa. Arttu todistaa Nuorgamin sanaa iPadin loisteessa.

Matti kommentoi videolle päivän jännintä hetkeä: löytyykö avain ”Fabion” vihreästä postilaatikosta vai ei.

Vastaus edellisen kuvatekstin kysymykseen: löytyi. Emme joutuneet nukkumaan autossa.

Hyvää huomenta Rovaniemi. Viiden tunnin unien jälkeen jaksaa taas.

Pro tip muille Nuorgamin-matkaajille: Huomioikaa, että Rovaniemeltä matkaa perille on 510 kilometriä, liki saman verran kuin Helsingistä Kajaaniin.

Napapiirillä nähdyt muut ihmiset: 3, nähdyt joulupukit: 0.

Antti esittelee Nuorgamin kenties ensimmäistä jättiviraalihittiä: Teuvo Hakkarainen ja bileet minareetin nokassa.

Ivalon ainut konditoria oli palanut vain muutamaa viikkoa aiemmin, joten emme saaneet muffinsseja Nuorgamiin vietäväksi. Kukat ovat hyvä suunnitelma b.

Matkaa Nuorgamiin noin 70 kilometriä. Aikaa Nuorgamin Alkon sulkeutumiseen vajaa tunti.

AIkaa Nuorgamin Alkon sulkeutumiseen: seitsemän.

Perillä! Teemu näyttää taistelukuvaamisen / loppukirin mallia.

Nuorgamissa on yksi kauppa, jonka yhteydessä on Alko. Artun toteamus ”Nuorgam on norjalaisten Tallinna” todettiin asiakaskuntaa ja heidän ostoksiaan seuraamalla paikkansapitäväksi.

Matti ja Markus kiittävät nuorgamilaisia siitä, että saimme lainata sivustolle heidän kylänsä nimeä.

Nuorgam Nuorgamissa.

Q: Lähtisitkö Markus Hildenin kanssa Nuorgamin kylälle? A: Lähtisin milloin vain!

Nuorgamin ainut baari Staalonpesä oli viimeistä päivää auki, sillä sesonki loppui elokuun viimeiseen päivään.

Baarinpitäjä Risto, jolle Staalonpesä oli järjestyksessään 17:s työpaikka.

Lopettamisriitti osa yksi: En tahdo sinua enää Staalonpesän tyhjässä karaokessa.

Nuorgam Nuorgamissa, osa 2.

Tämä Nuorgamin loppua symboloiva kuva on tribuutti Suomen Kuvalehden kansikuvituksille.

Antti laskee Nuorgamin Nuorgamin maan poveen.

Nuorgam hiljentyy seremoniallisesti muistelemaan mennyttä kahta ja puolta vuotta.

KIITOS 2011–2013.

Skandaalien välttämiseksi Anna ei laittanut tähän kuvaan Burzum-paitaa.

Ruotsalainen, Earthia fanittava ja urut edellä mustista mustinta taidepoppia soittava lauluntekijä Anna von Hausswolff jos joku on pyhäinpäivän iltaan sopiva muusikko. Viime vuonna Hausswolff julkaisi toisen albuminsa Ceremonyn, joka arvioitiin Nuorgamissa 89 pisteen arvoiseksi. Tänään hän esiintyy Tavastialla.

Isäsi on menestynyt kuvataiteilija. Onko hän vaikuttanut musiikillisesti sinuun?

”Kasvoin hänen musiiikkinsa ja taiteensa kanssa. Sekä hän että äitini olivat musiikinrakastajia ja esittelivät minulle ja siskolleni lukuisia hyviä bändejä, kun olimme lapsia, eli tuossa mielessä he ovat vaikuttaneet minuun ja siskooni paljon. Mutta on monta syytä, miksi minä kuulostan siltä kuin kuulostan ja isäni teokset ovat erilaisia. Hänen systemaattinen tapansa tehdä töitä on todella jotain muuta kuin minun, joten on vaikea sanoa miten se olisi vaikuttanut minuun. Mutta se kuitenkin on.”

Mitä kappaletta olet kuunnellut eniten elämässäsi? Mikä tekee siitä erityisen?

”En ole ikinä kuunnellut mitään yhtä paljon kuin Jan Welmersin Litanietä. Löysin hänet kolme vuotta sitten ja järkeni lähti hänen sävellystensä yksinkertaisuuden ja monimutkaisuuden edessä. Olen kuunnellut hänen musiikkiaan liki päivittäin siitä lähtien.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä klassikkokappaletta et ole koskaan ymmärtänyt? Miksi?

”On paljon musiikkia, jota en ole koskaan tajunnut, mutta se johtuu enemmänkin siitä, etten tiedä siitä tarpeeksi tai kokenut sitä oikealla tavalla. Haluamatta ravisuttaa kiihkeästi asioihinsa suhtautuvaa urkurimaailmaa, joudun tunnustamaan, että minusta moni Bachin teos on kovin tylsä.”

Mikä on suosikkisäkeesi pop-musiikissa?

”Cat Stevensin Where Do the Children Play. Se koskettaa sydäntäni.”

”Well I think it’s fine, building jumbo planes
Or taking a ride on a cosmic train
Switch on summer from a slot machine
Get what you want to if you want, ’cause you can get anything

I know we’ve come a long way
We’re changing day to day
But tell me, where do the children play?”

Video ei ole enää saatavilla

Ketkä olivat idoleitasi, kun olit teini?

”Carl Einar Häckner, TLC, Shampoo, Snoop Doggy Dogg ja Latin Kings.”

Video ei ole enää saatavilla

Minkä kappaleen todennnäköisimmin laulat, jos löydät itsesi karaokebaarista? Vai käytkö edes karaokessa?

”Todennäköisesti jotain juustoista soulia tai r&b:tä. Jotain, mitä lauloin kun olin lapsi, koska ne ovat ainoat kappaleet, joiden sanat muistan tai joita saan ylipäätään lauletuksi humalassa. Laulan karaokea, mutten kovinkaan usein. Viimeksi tein itsestäni vain pellen, todellinen puhtaan häpeän hetki, joten aion olla jatkossa varovaisempi.”

Kenen muusikon kuolema on viimeksi koskettanut sinua syvään?

”Lou Reedin. Olin Kööpenhaminassa ja luin siitä Facebookista. Hän on ollut erittäin tärkeä hahmo elämässäni. Nyt tuntuu, että olen hänelle paljon velkaa, koska hän on antanut minulle niin monta hienoa tarinaa ja hetkeä.”

Ketkä neljä soittaisivat unelmakvartetissasi? Kuka olisi tuottaja?

”Minulla on unelmakvartettini kanssani kiertueella ja työskentelen unelmatuottajani kanssa. Olen onnekas tyttö ja erittäin kiitollinen kaikkia kohtaan, jotka käyttävät paljon aikaa ja energiaa musiikkiini.”

Kenen ääni saa selkäpiissäsi valumaan hyyn?

”Diamanda Galás aiheuttaa minulle väreitä jokaisella mahdollisella tavalla. En ole koskaan kuullut kenenkään muuttavan ääntään niin moneen muotoon hukkaamatta kuitenkaan tunnelatausta.”

Mikä bändi tai artisti tekee maailman tärkeintä musiikkia juuri nyt?

”Mikä tahansa bändi, joka voi aiheuttaa voimakkaan poliittisen muutoksen taiteen/musiikin/performanssin avulla tai lisätä tietoisuutta poliittisesti rikkinäisestä/rikkinäisessä valtiossa on tärkeä. Mutta jos minun pitäisi valita yhtye, jonka musiikki aiheuttaa eniten tulevaisuuden musiikkiin, sanoisin Sunn O))) tai Earth. Ne ovat avanneet niin monta tuntematonta ovea äänitaiteilijoille ja muusikoille ympäri maailman ja avaavat uusia koko ajan. On inspiroivaa kuulla uuden äänitaiteen ja lähestyttävämmän genren kuten metallin kombinaatio. Tuntuu, että heidän suosionsa kasvaa koko ajan.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on ärsyttvävin väärintulkinta, joka musiikistasi, teksteistäsi tai imagostasi on tehty?

”Uskoisin olevani onnekas, koska en ole kuullut kovinkaan monia ärsyttäviä väärintulkintoja musiikistani. Minulla oli valokuvassa Burzum-paita viime vuonna ja sen jälkeen minua alettiin syyttää fasistiksi ja natsisympatisoijaksi. Se teki minusta surullisen ja vihaisen, koska vastustan täysin kaikkea sitä. Joten sen on oltava ollut pahin väärintulkinta imagostani.”

Mitä artisteja suosittelet todennäköisesti kiinnostavalle tuttavuudelle?

”Italialaista Agartthaa, ruotsalaisia bändejä kuten Fire!, Tempel!, Xenia Kriisin ja Bo Hansson. Tai muita bändejä kuten of:the Wand and the Moon, Bohren und der Club of Gore, Godspeed You! Black Emperor, Earth & Fire, Earth, Barn Owl ja Swans.”

Video ei ole enää saatavilla

Kuinka hyvin tunnet suomalaista musiikkia? Onko sinulla suosikkeja?

”Harmillisesti en juuri. Jean Sibelius ja Pan Sonic ovat huippuja!”

Kuka tai mikä on täysin yliarvostettua?

”Swedish House Mafia. En vain tajua sitä.”

Mikä on noloin asia levykokoelmassasi?

”Tällä hetkellä kokoelmani on hyvin pieni, koska kun muutin Kööpenhaminaan Göteborgista, päätin etten ota mukaan yhtään levyä. Halusin aloittaa nollasta ja tehdä uusia löytöjä. Uudessa kokoelmassani on vain kiinnostavia levyjä.”

Mikä on suosikkitapasi kuluttaa aikaa?

”Kuuntelen musiikkia tai katson elokuvia, mutten pitäisi sitä ajan kuluttamisena. Katsoin ennen paljon televisiota, mikä vei paljon aikaa eikä inspiroinut yleensä minua lainkaan. Nyt olen tosin heittänyt televisioni pois.”

Jim Morrison, nero vai pölvästi?

”Pölvästi? Miten voit sanoa pölvästiksi jotakuta, joka laittaa niin paljon energiaa ja ajatuksia musiikkiinsa. Hän on ehdottomasti nero.”

Anna von Hausswolff Tavastialla 2.11. Ovet klo. 20:00.

”Jos etsit kadonnutta aikaa jotain, josta jouduit luopumaan
liian usein huomaat ei se totta ollutkaan
ja joku tuskin tietää mitä etsii vailla määränpäätä harhailee
monen vuoden jälkeen ystävälleen kirjoittaa”

Jos jonkin musiikkimaailman musiikkihahmon olisi pitänyt kuulla jokin musiikkimaailman musiikkikappale niin John Peelin Leevi and the Leavingsin Rin Tin Tin.

Sillä John Peel jos kuka olisi sitä rakastanut.

Rin Tin Tin on australialaisin koskaan Suomessa sävelletty popkappale, jollaisesta The Churchin ja Go-Betweensin kaltaiset yhtyeet vain unelmoivat.

Lisäksi Rin Tin Tin on suomalaisen voimapopin kulma- ja jalokivi. Kappale, jolla ei ole mitään hävettävää Teenage Fanclubin tai Big Starin tekosten rinnalla. Suomalaisen popmusiikin The Concept ja September Gurls.

Kolmanneksi Rin Tin Tin on Leevi and the Leavingsin näkemys siitä, kuinka twee popin naiivi, nuori ja sentimentaalinen ihastuminen kääntyy vuosien jälkeen musertavaksi ja aikuiseksi kaipaukseksi. Sen teksti kuvaa kokemusta, jonka Belle and Sebastianin Stuart Murdoch voisi kirjoittaa siinä vaiheessa, kun hänestä tulee vähän nykyistä keski-ikäisempi.

Toisin kuin monissa muissa Leevi-biiseissä, Rin Tin Tinin tragediassa ei ole kyse mistään konkreettisista asioista. Kappale vangitsee sen abstraktin, aivan liian myöhään keksityn idean, että se myyttinen oikea olisi ollut olemassa ja häntä ei voi enää koskaan saada.

Kertoja itse on jo joutunut naimisiin. Jo lähtökohtaisesti pielessä olevan avioliiton tila on se kriisi, joka Rin Tin Tinin liittää osaksi Häntä koipien välissä -levyn sielunmaisemaa.

Jos koko levyn haluaa lukea juuri suomalaisena ajan- ja mielentilankuvana, Rin Tin Tin olisi suomalaisen miesstereotyypin tragedia. Loppuelämäksi sisintä kalvava kaipuu on seuraus ujoudenkaltaisista olotiloista johtuvasta kyvyttömyydestä puhua tunteista. Kaipuu on seuraus hiljaisuudesta. Ja mitäpä sitä puhumaan, jos voi kerran heiluttaa koipien väliin asemoitua häntäänsä.

Rin Tin Tin on kuitenkin paljon universaalimpi. Sillä vaikket olisikaan keski-ikää hipova, suomalainen, keskiluokkainen ja kaukaasialainen heteromies, onko mikään niin vaikeaa kuin sanoa toiselle ihmiselle tärkeitä asioita ääneen, rehellisesti ja kiemurtelematta. Olisihan se aina riski. Varsinkin, kun voi heiluttaa sitä häntäänsä.

Rin Tin Tinin kertojalta jäi sanat sanomatta ja hän katui sitä koko elämänsä. Uskaltakaa te, koska #yolo.

Video ei ole enää saatavilla

Tragedian ja komedian yhteys on bassolinjan muotoinen.

Tanssii
hullu Amalia kamalia tansseja tanssii
tai sitten sillä on siellä mies.
Ja ne laulaa
laalalalalalaa
mielenvikaisia likaisia lauluja laulaa
ikivanhoja iskelmiä mitä lie

Häntä koipien välissä on Leevi and the Leavingsin synkein levy, mustia ihmiskohtaloita kiedottuna loputtomaan harmaaseen. Tekstinsä puolesta Amalia on albumikontekstissaankin synkimmästä päästä. Kappale on todellinen Leevi and the Leavingsin Tuntematon potilas. Kaikki kansanluokat toisiinsa liittävä ihmiskohtalo vanhuuden ja sen lieveilmiöiden vääjäämättömyydestä.

Sodassa majurimiehensä menettänyt yksinäinen vanhus tanssimassa yksin. Pöydällä (varmasti haljenneessa Arabian kulhossa) köllöttää Gösta Sundqvistin kenties traagisin yksittäinen detalji: pullakranssin on täytynyt odottaa vierailijaa todella kauan, jotta homeen voisi raaputtaa pois.

Mutta Amalia ei kuitenkaan ole tarina, jolle iltapäivälehtikansa itkisi kuin Arttu Wiskarin rivitalotragedioille. Pikemminkin se on poliittisen korrektiuden vastainen  kappale, jollaisen julkaiseminen voisi aiheuttaa nyky-Suomessamme jopa pahennusta.

Sundqvist heittää nimittäin vanhuuden, mielisairauden ja yksinäisyyden aivan leikiksi. Mikä ovelinta, hän tekee sen ensisijaisesti sävellyksen keinoin. Kahden pennin barokkipopin alla on niin paljon niin synkkää ja niin mustaa, että sitä joutuu käsittelemään anarkistisen huumorin keinoin.

Koko kappaleen musiikillinen vitsi pohjautuu hönttiin kvarttibassoon. Viimeistään, kun kuudentoista sekunnin kohdalla bassolinja kaatuu triolin alas, ei voi olla näkemättä silmissään, miten totaalisen höpsähtänyt Amalia-mummo horjahtelee sen tahdissa ympäri asuntoaan. Samaa komediaa tihkuvat myös säkeistöjen hulvattomat loppusoinnut.

Amalian sävellys on niin törkeä, että tuntuu muodollisuuksilta vedellä pikimustalla liidulla viivoja yksinäisen vanhuksen mahdollisesta miessuhteesta ja Alzheimer-aggression suuhun tuomista irstauksista tai tituleerata heti kappaleen alussa Amaliaa hulluksi.

Ehkä tälle saa sittenkin nauraa.

Video ei ole enää saatavilla

Mushmouthed Talk on rockbändin näköinen rockbändi.

Rokkimusiikkia. Oululaista rokkimusiikkia.

Perustettu:
2006? Oulussa.

Jäsenet:
Lauri Sukanen: Laulu, Kitara
Miika Moilanen: Basso, Laulu
Joonas Manninen: Laulu, Rummut

Julkaisut?
Foggy Notion (2013)
We Both Like Motörhead (omakustanne 2012)
Läjä erilaisia cd-r levyjä, eepeitä ja mixteippejä aikasemmilta vuosilta.

Levyhyllyssä Mushmouthed Talk sijoittuu…
…kauemmas 22-Pistepirkosta ja Jolly Jumpersista kuin maantieteellisiä johtopäätöksiä turhan innokkaasti vetävät popkirjoittajat väittävät.

Todennäköisimmin Mushmouthed Talk…
…päätyy Nuggets-boksin seuraavalle kuvitteelliselle jatko-osalle.

Epätodennäköisimmin Mushmouthed Talk…
…joutuu ironiasyytöksien piiskaamaksi.

Miksi Mushmouthed Talk on hyvä?
Ydin 60-luvun esivoimapoppia, kuori vuoroin slacker ja vuoroin lakonis-aggressiivinen. Hyvät biisit. Lauri Sukasen turhautunut lauluääni. Paluu rokkimusiikin perusasioihin ja mitä näitä nyt on.

Kuvailkaa Mushmouthed Talkia kolmella sanalla?
Lauri: ”Bäihteet, mimmit ja Oulu.”
Miika: ”Garagerock mumbo jumbo.”
Joonas: ”Lahjomaton särisevä hengentuote.”

Mitä levyä olette kuunnelleet eniten elämässänne?
Lauri: ”Arto Muna & Millenium – Syksyn Sävel.”
Miika: ”Kingston Wall – I.”
Joonas: ”Sen täytyy olla Jethro Tullin Stand Up, se on ollut soitossa suurin piirtein niin kauan kuin olen levyjä kuunnellut.”

Video ei ole enää saatavilla

Minkä levyn ostit viimeksi? Mitä pidit siitä?
Lauri: ”Primal Scream – More Light. NNNIIICCEEEE!”
Miika: ”Cannonball Adderley – Somethin’ Else. Tykkäsin.”
Joonas: ”Black Magic Sixin toinen julkaisu Doomsday Bound. En liiemmin tykännyt, ensimmäisen jälkeen sillä ei juuri ollut annettavaa.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä levy parantaa todennäköisimmin krapulanne?
Lauri: ”Käy suihkussa -yhtyeen albumi Pese hampaat.”
Miika: ”First Aid Kit – The Lion’s Roar.”
Joonas: ”Vaikka Miika huoltoasemalla matkalla Helsingistä Ouluun vakuuttikin sen olevan juuri ostamansa Fröbelin Palikoiden Fröbelin Palikat, päädyn kuitenkin Nick Cave & The Bad Seedsin Push The Sky Awayhin. Dxxxa D lausuu myös krapulan pois hienosti.”

Video ei ole enää saatavilla

Ketkä soittaisivat unelmakvartetissanne? Kuka tuottaisi?
Lauri: ”Kalle (rummut), Jussi (laulu), Tommi (basso) ja Jarkko (skeba) Tuottaa vois Joku kova NY rockjäbä.”
Miika: ”Jack White kitarassa, Devendra Banhart laulussa, bassossa Jack Bruce, rummuissa Dave Grohl ja tuottajana toimis Frank Zappa.”
Joonas: ”Mushmouthed Talk. Heitetään se neljäs luiskaan. Lemmy tuottamaan, siitä voisi tulla mielenkiintoista.”

Mitä kappaletta toivot dj:ltä ollessasi hyvin hyvin humalassa?
Lauri: ”Flaming Sideburns – Blow the Roof.”
Miika: ”Danny – Kuusamo.”
Joonas: ”En toivo.”

Mitä yhtyettä suosittelette todennäköisimmin mielenkiintoiselle tuttavuudelle?
Lauri: ”Tuomas Henrik Jeesuksen Kristuksen Bändiä.”
Miika: ”Unknown Mortal Orchestra.”
Joonas: ”Mark Lanegania olen joskus suositellut.”

Kuka tai mikä on ehdottoman yliarvostettua?
Lauri: ”Hyvä käytös.”
Miika: ”Lenkkimakkara”
Joonas: ”Sohvat, IKEA:n keittiöt ja taulutelevisiot. Nuoret aikuiset haluavat näyttää jupeilta riippumatta sosioekonomisesta asemastaan. Miksi? Ei siinä mitään, jos pitää taulutelevisioista, mutta minusta tämä on joku buumi.”

Kenen muusikon haluaisitte vierailemaan Mushmouthed Talkin keikalla/levyllä?
Lauri: ”The Animalin (Muppets Show).”
Miika: ”Elton John.”
Joonas: ”Iggy Pop. Jumalauta.”

Mitä artistia tai levyä kaikki keikkakulkuneuvossanne suostuvat suurimmalla todennäköisyydellä kuuntelemaan ilman nurinoita?
Lauri: ”Niin kauan kun minä soitan tässä bändissä, ja miksaajamme Hiltunen on reissussa mukana niin semmosta musiikkia tuskin löytyy.”
Miika: ”Nick Cavea.”
Joonas: ”Eiköhän laiteta joka tapauksessa pelkkä Low Rider soimaan.”

Jos joutuisitte lento-onnettomuuteen ja joutuisitte kuolemaan yksi kulttuurituote kädessänne, mikä teos se olisi?
Lauri: ”Adele.”
Miika: ”Frank Zappan Baby Snakes DVD”
Joonas: ”Veisin mukanani niin kutsutun suomalaisen kulttuurin. Eipähän tarvitsisi enää yrittää suojella sitä vaikutteilta. Meillä on täällä mahtavia juttuja, mutta kaikki ei tunnu ymmärtävän, että täällä ei olisi yhtään kantasuomalaista tai niiden tapoja, jos joku ei niitä olisi tänne ensin tuonut. Se ei ole itsessään mikään käsite. Toisaalta Sieppari ruispellossa olisi valinta matkalukemiseksi.”

Mitä pidätte Eppu Normaalista?
Lauri: ”Njet njet on kova!”
Miika: ”Eppu Normaali ei herätä suuria tunteita.”
Joonas: ”Oma suhde Eppuihin on aika löyhä, mutta menemättä klassikkomatskuun, ajattelen, että he ovat omalta korvaamattomalta osaltaan olleet sekoilemassa suomalaista rokkia siihen uskoon missä se nyt on. Oli se sitten hyvä tai paha.”

Mushmouthed Talk tänään perjantaina Tampereen Doriksessa (& Pintandwefall) ja huomenna lauantaina Korjaamolla Helsingissä (Bone Voyage Label Night, & 22-Pistepirkko ja Talmud Beach.)

Risto Juhani pimeässä. (Kuva: Aki Roukala)

Vaikka Risto Juhani teki debyyttilevynsä vuonna 2007, hän on pysynyt katseilta piilossa tai unohduksissa. Nyt sille ei ole enää mitään syytä.

Kuka, mistä? 
Risto Juhani, Helsingistä

Kauan olet tehnyt musiikkia? Muita projekteja?
Ensimmäiset omat biisit tein 12-vuotiaana. Laulaja-lauluntekijä-materiaalista innostuin noin 20-vuotiaana. Nuorempana soitin bassoa Shimizu-nimisessä bändissä, jossa oli mukana Kiki Paun jäseniä ja laulajana Olavi Uusivirta. Nykyään soitan rumpuja bändissä nimeltä Suomen Zorro & Elämän paineet ja kitaraa yhdessä punkbändissä.

Julkaisut? 
Luuranko (Kiima, 2007)
Pimeä saari (Kioski, 2013)

Todennäköisimmin Risto Juhani…
…edesauttaa määreen ”aitous” odotettua kunnianpalautusta.

Epätodennäköisimmin Risto Juhani…
…alkaa ikinä twiittaamaan maanisesti.

Levyhyllyssä Risto Juhani sijoittuu…
Johonkin Sufjan Stevensin ja Liekin välille.

Miksi Risto Juhani on hyvä?
En tiedä, mitä Risto Juhanin debyyttilevyn ja viikko sitten ilmestyneen Pimeän saaren välillä tapahtui. Mutta nyt ollaan suurtekojen äärellä. Tyylillisesti Pimeä saari tuo mieleen Sufjan Stevensin Seven Swansin impressionistiset ja tummat sävyt siinä missä suomalaisen lauluntekijäperinteen Nurmiosta Strengiin. Tuntuu itsestäänselvältä, että Risto Juhanin albumia positiivisempaa kotimaista lauluntekijäyllätystä emme tule tänä vuonna kuulemaan.

Kuvaile musiikkiasi kolmella sanalla?
”Kaunista, monikerroksista, surumielistä.”

Mitä levyä olet kuunnellut eniten elämässäsi? 
”Vaikea sanoa, mutta luultavasti joku Elliott Smithin levyistä tai Soundgardenin Superunknown.”

Minkä levyn ostit viimeksi? Mitä pidit siitä? 
”Scott Walkerin Bish Bosch. Raikasta kuunnella pop-musiikkia, joka ei kuulosta tippaakaan pop-musiikilta. ”

Mikä levy parantaa todennäköisimmin krapulasi? 
”Ei ainakaan Scott Walkerin Bish Bosch. Hiljaisuus.”

Ketkä soittaisivat unelmakvartetissasi? Kuka tuottaisi?
”Mielenkiintoinen cocktail voisi olla John Coltrane, Glenn Gould, John Bonham ja Fat Mike. Tuottajana toimisi Brian Wilson.”

Mitä kappaletta toivot dj:ltä ollessasi hyvin hyvin humalassa? 
”Luultavasti jotain, jota kukaan muu ei haluaisi sillä hetkellä kuunnella; jotain liian hidasta ja synkkää. Hyvällä tuulella Django Reinhardtia.”

Mitä yhtyettä suosittelet todennäköisimmin mielenkiintoiselle tuttavuudelle? 
”Tällä hetkellä voisin suositella Arvo Pärtin ECM-levyjä. Ne tuovat ainakin itselleni rauhallisen olon.”

Kuka tai mikä on ehdottoman yliarvostettua?
”Raha.”

Jos saisit tavata yhden edesmenneen muusikon ja esittää hänelle yhden kysymyksen, kenet haluaisit tavata ja mitä kysyä?
”Elliott Smithin voisin tavata, mutta en kysyisi mitään vaan kiittäisin hienosta musiikista, jota hän loi.”

Kuka on suosikkisi muista Suomen etunimellä tai kahdella sellaisella esiintyvistä artisteista? Miksi?
”Risto ja Juhani. He ovat kaimojani.”

Mitä pidät Eppu Normaalista?  
”En ole sitä oikeastaan koskaan kuunnellut, joten ei ole mitään erityistä mielipidettäkään.”

Kuvateksti.

The Nationalin uljain kappale on hienovarainen oikeamielisen cityliberaaliuden kritiikki.

Stay out super late tonight
Picking apples, making pies
Put a little something in our lemonade
And take it with us

The Nationalin Fake Empire on kahdeksan vuotta ja kuukauden eläneen, noin 180 000 biisinkuuntelua sisältävän last.fm-tilini kuunnelluin kappale. Mutta en kirjoita nyt siitä.

The Nationalin Fake Empire oli myös se kappale, jonka suomalainen musiikkimedia nosti Boxer-levyn ilmestyessä esiin käytännössä jokaisessa arvioissa höystettynä kohtuuttomin ylisanoin. Tai niin muistijälkeni sanovat. Mutta en kirjoita siitäkään. Saati googlaa, olinko oikeassa.

Sen sijaan Fake Empire on The Nationalin diskografiassa kappale, jossa yleinen on jokaisessa suhteessa yksityistä edellä. Vaikka kappale rakentuu selvästi kahden ihmisen yhdessäolon ympärille, se on ennen kaikkea kuva ideologisen simulaation ajasta, neliminuuttinen 2010-luvun suurkaupunkielämän illusorisuudesta.

The Nationalin Matt Berninger sanoi The Quietusin haastattelussa, että Fake Empire kertoo disilluusioiden ja apatian tuhoamasta sukupolvesta, jolle ympäröivä maailma on ahdistava ja monimutkainen tuote ja joka sen vuoksi keskittyy luisteleviin homoballerinoihin ja söpöihin pikkulintuihin. Tietämättömyys on autuutta, kunhan on kivaa.

Se maalaa sen oikeamielisyyden kuplan, joka kuvaa ahdistavan hyvin myös helsinkiläistä, Instagram-filteröityä urbaania elämää. Siihen ikuisen ravintolapäivän maailmaan kuuluvat niin minulla on oikeus -kulutuskulttuuri kuin mustavalkoinen Hyvien Asioiden puolustaminen ja pakkomielle sulkea korvansa omaan oikeamielisyytensä sisältämiltä ristiriidoilta.

Berningerin maalaama Fake Empire on se lifestyle-vasemmistolaisuuden mädättämä maailma, jossa on tärkeämpää julistaa ensin olevansa feministi ja pohtia sen jälkeen, mitä se oikeasti tarkoittaa ja miten ristiriidassa se on oman käytöksen kanssa. Ja saman analogian voi liittää liki mihin tahansa muuhun cityliberaaliin arvoon valveutuneesta kulutuksesta eksotiikanpalvontaan.

Siihen nähden, miten The Nationalista on muodostunut varsinkin Suomessa turvaindien perikuva ja Fake Empirestä sen rakastetuin kappale, Berningerin teksti on harvinaisen kitkerästi stereotyyppisimpiä National-faneja piiskaava puheenvuoro.

Video ei ole enää saatavilla

Mitä muuta?

The Nationalilta äänestettiin myös kappaleita About Today, Anyone’s Ghost, Lemonworld, Secret Meeting, Slow Show, Sorrow ja Start a War.

Pariisin kevät olemme myös me aurinkolasipäät, eikä pelkkä Arto.

Pop-yhtyeen omakuva loppuunpalamisen vuosilta.

Pariisin kevät oli pitkään yhtye, jonka olemassaolosta ei voinut kuin riemuita ja joka ansaitsi konsensussuosionsa. Se oli joka suhteessa oikealla tavalla naiivimpi ja kekseliäämpi kuin moni muu. Ja mikä parhainta, viimeistään heiheimutsin jälkeen myös suuri yleisö löysi sen ja erinomaisuus kääntyi myös rahallisiksi ansioiksi, kuten liian harvoin tapahtuu. Astronautti-levyn ja livekaapista ulostulon jälkeen kaikki oli valmista suurelle menestymistarinalle.

Niitä paineita Pariisin kevät ei tainnut ikinä oppia sietämään.

Edellislevy Kaikki on satua osoitti jo lipsumista. Silti silläkin oli kiistattomasti huippulahjakkuutta hehkuvia, Kesäyön kaltaisia kappaleita, jotka jo studionpöydällä kuulostivat jättihiteiltä. Arto Tuunelan ja bändin kannalta oli onni, että kaikki radiokanavaluokat lävistävä hitti on aina arvokkaampi kuin viiden tähden albumi ilman sellaista.

Mutta nyt jokin on mennyt vikaan. Nyt tuntuu kuin Pariisin kevät ei keksisi mitään, ellei sen olisi pakko. Tapa yhdistää kunnianhimo ja sympaattisuus on kadonnut täysin.

Jossain on tie ulos kuulostaa levyltä, jonka on tehnyt stressaantunut, kuoliaaksi väsynyt ja burnoutin partaalla oleva yhtye. Sillä soittavaa ryhmää ei ennen kaikkea tunnista enää yhtyeeksi, joka Pariisin kevät joskus oli.

Kun levyn väsyneisyyden huomattuaan kiinnittää huomion sanoihin, ei pääse irti ajatuksesta, että levy on myös allegoria yhtyeen nykytilasta, kärsivän popyhtyeen hätähuuto.

Laulutekstien sinä voisi monessa kohdassa olla Pariisin kevään idea, luova, kekseliäs ja pohjattoman inspiroitunut. Mutta se vain pakenee.

Teoriaan sopii myös se, kuinka yhtyeen keskushahmo Arto Tuunela on puhunut jatkuvasti haastatteluissa intuitiouskostaan. Kun tätä levyä tulkitsee alitajunnan logiikan kautta, se kertoo paljon enemmän kuin artisti ikinä myöntäisi julkisesti.

Jo avauskappale Viimeisen päivän ensimmäinen säkeistö sanoo paljon, varsinkin kun tiedämme, miten luovuudella ladattuja tiloja ketjuhotellien huoneet ovat.

”Metsä on vaihtunut hotellin käytäviksi
Numeroidut ovet mahdollisuuksiksi”

Kertosäkeessä huipentuu ajatus siitä, että Pariisin keväälle julkisuuden tuoman valokeilan kirkkaus on verrannollinen umpikujan syvyydelle.

”Kävelet pois
valo on liikaa”

Levyn on täynnä vastaavia metaforia. Aina kun yhtyeen itsereflektioajatusta yrittää paeta, seuraava rivi nykäisee takaisin. Odotus-singlen sinä on häkissä. Seismisessä järistyksessä Tuunela laulaa unohtaneensa kaiken. Mielikuvituksen tuotetta -kappaleessa hän etsii syitä unettomille öilleen. Päätösslovari Peittävää kohinaa ei jätä enää mitään epäselvää. Se kuvastaa sitä, miltä albumi kuulostaakin. Ikään kuin Tuunela ja Pariisin kevät olisivat rakentaneet levyä teoriapohjalta, toteuttaen innottoman mekaanisesti paperille kirjattua Pariisin kevään musiikkireseptiä.

”Oli maaginen kosketus
Nyt on huijarin pakotie
Kohti pysähtymistä
Se vie, se vie”

Myöhemmin kappaleessa mainitaan ”mellakka-aidasta vapauden edessä” ja ”syanidikapseli hampaiden välissä”. Selvempää tuskin on.

Lohduttomuuden ilmapiirin alta löytyy aiempaa luurankomaisemmaksi sovitettu ja kitaravetoisempi albumi. Tyylillisesti se soi aiempaa enemmän suoristetun kevyt-Mewin ja katovuosiajan Smashing Pumpkinsin ihanteiden mukaisesti. Lopputulos on yhtä kaikki harvinaisen lattea ja innoton. Oveton ovi on ainut kappale, joka erottuisi millään tapaa edukseen yhtyeen aiemmilta albumeilta. Ehkä siksi sen kertosäkeestä aistii myös Jossain on tie ulos -levylle harvinaista toivoa.

Albumin on tuottanut Tuunela, ja vastaavan tuottajan nimikkeellä levyn taustajoukoissa on toiminut myös Janne Halmkrona. On suorastaan poikkeuksellista, miten tällaisesta studio-osaamisen määrästä huolimatta Jossain on tie ulos pystyy kuulostamaan niin rupiselta. Levyn soundimaailma on kova, kuiva, karkea ja tiiviiksi pakattu – aivan kuten Weetabixit. Ja on levyn kuunteleminenkin nautinnon tasolla rinnastettavissa siihen, että hieroisi kuivia vehnämurokkeita korviinsa.

Enempää en tahdo ilkeillä, sillä Jossain on tie ulos on levy, joka ei sitä ansaitse. Sen edessä tulee lähinnä surullinen olo. Siksi tämä on kritiikki, jota en olisi halunnut oikeastaan joutua kirjoittamaan, mutta samalla tavalla Jossain on tie ulos on levy, jota en olisi halunnut Pariisin keväältä koskaan kuulla.

Albumi tuntuu siltä kuin sitä olisi tehty taottavan kuumalla raudalla uhaten, vaikka oikeasti studiossa pesimisen sijaan aika olisi pitänyt käyttää lepäämiseen ja voimien keräämiseen.

Kun albumia vertaa Astronauttiin tai Meteoriittiin, olo on kuin ihmisen suuresta tragediasta kertovan lehtijutun ääressä. Artikkeli on kuvitettu kahdella vierekkäisellä kuvalla. Ensimmäisessä hymyilee lahjakas ja elämästä nauttiva yhtye. Sen viereisessä kuvassa näkyy, kuinka jokin meni auttamattomasti vikaan. Eikä katsoja voi kuin spekuloida mahdollisia syitä.

38 Jossain on tie ulos on poikkeuksellisen inspiraatiottomalta kuulostava levy, jonka nimi on harvinaisen osuva. Pariisin kevät on pisteessä, jossa sen kannattaisi vain pitää tauko saadakseen lukot auki.

Tältä näyttää superbändi (kuva: Kerttu Malinen)

Lieblings on 2010-luvun Pansies, joka on palauttanut sielunsa vuoteen 1992.

Bändin jäsenet:
Katja (The Wrecking Queens), Andy (The Sugarrush, Royal Piss), Coma (The Sugarrrush, Soft Rabbit), Sam (The Pansies, Montevideo).

Perustettu:
”Kesällä 2011 Coma ja Sam eivät useasta yrityksestä huolimatta onnistuneet voittamaan Alppilalaisen klassikkoravintola Weeruskan musavisaa. Tästä sisuuntuneina he päättivät kostaa ei vain Alppilalle, vaan koko maailmalle ja perustaa äänekästä popmusiikkia soittavan bändin. Andy draftattiin välittömästi mukaan, sillä hän oli ylivoimaisesti kovaäänisin äänilähde Coman ystäväpiiristä. Jäljelle jäi rumpalin palli, jolle kaivattiin istumaan naiskauneutta. Eikä pelkästään kauneuden takia, vaan siksi, että mimmirumpalit ovat ehkä cooleinta mitä voi kuvitella. Kävipä tuuri, että Samin tuttu Katja suostui mukaan, sillä mimmirumpali-listalla ei ollut muita potentiaalisia ehdokkaita. Ensimmäiset treenit pidettiinkin pian legendaarisella Studio 303:lla Malmilla.”

Julkaisut:
It’s All Gonna Fall – digisingle, toukokuu 2013 (Gaea)
Take Us To Your Leader – albumi, elokuu 2013 (Gaea)

Todennäköisimmin Lieblings…
…viettää Big Starin palvontamenoja bänditreeneissään.

Epätodennäköisimmin Lieblings…
…tekee mitään itsetarkoituksellisen vaikeaa.

Levyhyllyssä Lieblings sijoittuu…
…1990-luvulle.

Miksi Lieblings on hyvä?
Lieblingsin debyyttilevy on voimapopsäveltämisen briljanssia, jonka yläpuolella tosin lepattelee hyvin voimakas retromanian haamu. Kunhan vain pääsee sen yli, että Lieblings haluaa olla mieluummin Suomen Lemonheads ja Posies ja Teenage Fanclub kuin pop-musiikin vallankumous, valittamista ei ole.

Kuvailkaa Lieblingsiä musiikkia kolmella sanalla?
S: ”Rujo, kaunis, pöljä.”
C: ”Vähän niinku Lemonheads.”
K: ”Girl drummer USA.”

Mitä levyä olette kuunnelleet eniten elämässänne?
S: ”Neil Young – Harvest. Faija piti huolen siitä, että vaikka kuinka yrittäisin, en ehtisi koskaan kuunnella mitään levyä yhtä paljon kuin tämä soi lapsuudenkodissani.”
C: ”Nirvana – Nevermind. Ilmestyessään soi tauotta kuukausia ja tähän palaa edelleen sopivin väliajoin.”
K: ”Prince – Purple Rain. Kolahti lukiossa ja toimii edelleen.”

Video ei ole enää saatavilla

Minkä levyn ostit viimeksi? Mitä pidit siitä?
S: ”Deerhunter – Monomania. Näin bändin taannoin livenä ja pidin! Jälkijättöisesti ostettu levykin toimii, vaikkei yltänytkään huikean keikan tunnelataukseen.”
C: ”Tuorein National. Kuuntelen sen heti, kun saan hankittua vinyylisoittimen.”
K: ”Verven Urban Hymns löytyi kirpparilta. En muistanutkaan että levyllä on noin monta hyvää biisiä.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä levy parantaa todennäköisimmin krapulanne?
S: ”Suklaalevy.”
K: ”Rubikin Solar. Siinä on paljon parantavaa voimaa.”

Ketkä soittaisivat unelmakvartetissanne? Kuka tuottaisi?
S: ”En mä kyllä vaihtaisi näitä valloittavia pösilöitä keihinkään. Mutta Butch Vig vois kyllä aikamatkustaa vuoteen 1992 ja tuottaa sieltä käsin meidän seuraavan levyn.”
C: ”HAIMin sisarukset ja minä. Wayne Coyne tuottaa.”
K: ”Bat for Lashesin Natasha laulaa, kitarassa PJ Harvey, bassossa Alex James + mä rummuissa. Bon Iver tuottaa.”

Mitä kappaletta toivot dj:ltä ollessasi hyvin hyvin humalassa?
S: ”En tiedä, mutta laulan karaokessa Robbie Williamsia ollessani hyvin hyvin humalassa.”
C: ”Mitä tahansa Princeä. Tai jos kyseessä on Milla Palovaara, saatan uskaltaa mennä pyytämään Sinnersin Hot Shotia.”
K: ”Fleetwood Macin ’Go Your Own Way’ on ehdottomasti yksi niistä.”

Mitä yhtyettä suosittelette todennäköisimmin mielenkiintoiselle tuttavuudelle?
S: ”My Bloody Valentine erottaa kyllä kätsysti jyvät akanoista.”
C: ”Final Assaultia.”
K: ”Näin Flow´n jälkimainingeissa sanoisin että Beach House.”

Video ei ole enää saatavilla

Kuka tai mikä on ehdottoman yliarvostettua?
S: ”Pakko vastata hiukset, kun omat alkaa harventua uhkaavasti. Vai mitä Andy?”

Mitä artistia tai levyä kaikki keikkakulkuneuvossanne suostuvat suurimmalla todennäköisyydellä kuuntelemaan ilman nurinoita?
S: ”Tuskin mistään artistista tai kokonaisesta levystä päästään sopuun, mutta Eran Ameno kuunnellaan alusta loppuun asiaankuuluvalla hartaudella.”
K: ”Komppaan.”

Video ei ole enää saatavilla

Jos olisitte saaneet estää jotain artistia tekemästä comebackin, minkä olisitte suoneet jäävän telakalle?
S: ”Pakko sanoa, että vaikka ensin vähän innostuinkin, toivon nyt että The Stone Roses ei olisi palannut uudelleen lavoille.”

Mitä pidätte Eppu Normaalista?
S: ”Tarkoitat varmaan Eppu Nuotiota?”
C: ”Pidän. Osittain todennäköisesti Eppu Normaalin levymyynnin ansiosta The Sugarrush sai POKO-aikoinaan käydä studiossa.”

Kuudennessa aistissa voit todistaa, että Hopeajärvi kuulostaa hyvin paljon tältä kuvalta. (Kuva: Bumba Wickström)

Kysymys: ”Suomen paras uusi bändi juuri nyt?” Vastaus: (varovaista nyökyttelyä).

Perustettu:
Helsingissä, vuonna 2011.
Ari: ”Jonkinlainen ajatus oli marinoitunut jo pitkään sitä ennen eri keittiönpöytien ääressä ja oli selvää että Ukko ja Timo pitää saada ehdottomasti mukaan.”

Bändin jäsenet:
Teemu Tanner – laulu,kitara
Timo Tikka – rummut
Ukko Perttilä – kitara
Ari Salonen – basso,laulu

Teemu: ”Hopeajärven lisäksi mulla on pari muuta, pidempiaikaista rokkibändiä: Lady Escape ja Dwnstrs.”
Timo: ”Mä olen osa-aikaisena rokkirumpalina Hopeajärven lisäksi möykkäävässä veljesbändi Torso.ssa sekä kosmisessa synabändissä nimeltä Straktobeam. Pöytälaatikossa yritän tehä konemusaa ja räppitaustoja.”
Ukko: ”Mulla oli Agradecimiento-niminen bändi. Sitten oon ollut basistina muun muassa Yön sykkeessä, Kanttoripojassa ja Melting Heartsissa.”
Ari: ”Oon soittanut sekoilurokkia ja -jatsia Pasilian savuissa ja Modern Feelingseissa. Apostol Salonen heittää toisinaan keikkaa. Ja rumpuja soitan Ave Noturnassa.”

Julkaisut:
Hopeajärvi, Mustat Kalsarit, Nolls, Raikulipoika – live at Sir Oliver (4-way split CS,Toukokuu 2013)
Hopeajärvi – s/t (12″,Ektro/Full Contact , Heinäkuu 2013)

Levyhyllyssä Hopeajärvi sijoittuu…
Sielun Veljien kulmikkaimpien, Radiopuhelimien vittumaisimpien hetkien ja kirskuvimman post-punkin tuntumaan.

Todennäköisimmin Hopeajärvi…
…sijaitsisi Suomen kartalla Talvivaaran kaivosmyrkkyjen valuma-alueella.

Epätodennäköisimmin Hopeajärvi…
…on hyvä kalajärvi.

Miksi Hopeajärvi on hyvä?
Kolme ihmistä koki menneenä keväänä aiheelliseksi kertoa minulle, että Hopeajärvi on Suomen paras bändi juuri nyt. Menin keikalle. Yksin eräänä perjantaisena alkuiltana. Vain Hopeajärven takia. Kannatti. Hopeajärven haluaisi liittää Radiopuhelimista Sydän, sydämeen jatkuvaan traditioon, mutta samaan aikaan bändin kiero svengi on liian luontevaa ja johdonmukaista tullakseen rinnastetuksi vinorockiin.  Toisaalta bändin soinnissa on tilaa populistisimman post-punkin tai Pixiesin yksinkertaisille melodioille. Hopeajärvessä on aivan liikaa koukkuja ja tarttumapintaa, jotta bändin voisi antaa hukkua undergroundiin. Kaikkien pitäisi kuulla tätä.

Kuvailkaa Hopeajärveä kolmella sanalla?
Teemu: ”Dägä,dägä,dägä.”
Timo: ”Niinku uus tulevaisuus” (muualla kuultua)
Ukko: ”Kauan odotettu spelttisarvi.”
Ari: ”Opiskelijalippu päättärille saakka.”

Mitä levyä olette kuunnelleet eniten elämässänne?
Teemu: ”Elliott Smithin XO aika vahvoilla.”
Timo: ”Mulla taitaa mennä Teemun kanssa melkein samoilla linjoilla. Eli Elliott Smithin Figure 8”
Ukko: Blood Sugar Sex Magik? Songs from a Room?
Ari: ”Silver & Gold (Neil Young), Up On The Sun (Meat Puppets), Uplift Mofo Party Plan (Red Hot Chili Peppers)?”

Video ei ole enää saatavilla

Minkä levyn ostit viimeksi? Mitä pidit siitä?
Teemu: ”Posti toi muun muassa Ättestupan uuden LP:n. Vaatii vielä lisää tarkastelua, mutta eiköhän sekin rupea sieltä aukeemaan. Upee orkesteri.”
Timo: ”Ostin pari viikkoa sitten vihdoin Baxter Stockmanin Romance-seiskan ja Punter– älpyn. Hyvinhän nuo ovat pyörineet kotona! Mahtava bändi ja ihania ihmisiä!”
Ukko: ”Flaming Tunes -levy pitäis hankkia.”
Ari: ”En oikein mitään. Tuomari Nurmio & Viides Kolonnan Maailmanpyörä palaa löytyi kirppikseltä, kasettina. Pääsin viimeinkin nauttimaan siitä, aivan loistava, nerokas. Sonic Youthin SYR9:n ostin kun se ilmestyi.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä levy parantaa todennäköisimmin krapulanne?
Teemu: ”Mikä tahansa Morphinen levyistä.”
Timo: ”Nyt varmaan Kurt Vilen Wakin’ On A Pretty Daze.”
Ukko: ”Viimeinen tango Pariisissa -soundtrack. Tai Robert Ashley.”
Ari: ”Ylen Ykkönen (radio) on joskus auttanut. George Harrisonin Brainwashed myös. Toi Timon ehdotus helpottaa vaikkei olisikaan krapulaa.”

Video ei ole enää saatavilla

Ketkä soittaisivat unelmakvartetissanne? Kuka tuottaisi?
Teemu: ”Taco Bells vois soittaa taustat ja Martti Suosalo laulamaan. Tuottamassa Jukka Virtanen.”
Timo: ”Muut saa namedroppailla tähän. Mä soitan jo niin monen unelmatyypin kanssa, että en jaksa haaveilla.”
Ukko: ”Jane’s Addictionin jätkät. Mä tuottaisin.”
Ari: ”Mikkiin Gudrun Gut ja Pete Malmi, rumpuihin J Mascis, Elisa Ambrogio mukaan. Jukka Orma & Roy Thomas Baker & Caetano Veloso tuottamaan. Kevin Shieldsille ei kerrottaisi. Mutta kuten Timo sanoi, on sitä oikeesti päässyt soittelemaan unelmatyyppien kanssa.”

Mitä kappaletta toivot dj:ltä ollessasi hyvin hyvin humalassa?
Teemu: ”Jos DJ on hyvä, ei tarvi toivoo mitään. Jos se on kurja, mä lähen sit vaan menee.”
Timo: ”Wall of Voodoo: Mexican Radio.”
Ukko: ”James Chancea.”
Ari: ”Mitä vaan Queenin Hot Spacelta.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä yhtyettä suosittelette todennäköisimmin mielenkiintoiselle tuttavuudelle?
Teemu: ”Oukkidouppia.”
Timo: ”The Caretaker.”
Ukko: ”Fast City tai Hot Visions.”
Ari: ”Cockpits. Eiku pitääkö olla toimiva bändi, Nolls ja Mother Goose.”

Video ei ole enää saatavilla

Kuka tai mikä on ehdottoman yliarvostettua?
Teemu: ”Suomalainen ”stand up-komiikka” . Tästä vois paasata vaikka kuinka paljon. Hyi.”
Timo: ”Avokadopasta.”
Ukko: ”Algoritmit.”
Ari: ”Akatemia.”

Kenen muusikon haluaisitte vierailemaan Hopeajärven keikalla/levyllä?
Teemu: ”Samuli Tanner ja hähää, se onkin jo tehty!”
Timo: ”Vaikka Mick Flower?”
Ukko: ”Joo, olis kova! Tai Virginia Genta..”
Ari: ”Joku 80-luvulta paikalle ilmaantunut saksalainen vois olla hyvä.”

Mitä artistia tai levyä kaikki keikkakulkuneuvossanne suostuvat suurimmalla todennäköisyydellä kuuntelemaan ilman nurinoita?
Teemu: ”Ei olla kauheesti vielä kulkuneuvoiltu (Suomen kaupungit, moi!) , mutta Jim O’Rourke, Se. ja Neil Young soi ainaki viimeks.”
Ukko: ”Anton Nikkilän White Nights aiheutti kans hyvänlaatuista nurinaa.”
Timo: ”Joo! Se White Nights uppos mulle täysillä! Äänimaisema sopi sateiseen Manseen ja pieneen autoon täydellisesti.”
Ari: ”Markku Lahtelan Sirkus vol. 1 toimisi aivan varmasti.”

Video ei ole enää saatavilla

Kim Deal vai Kim Gordon? Miksi?
Teemu : ”Kim Deal. Koska The (motherfucking) Breeders !
Timo : ”Sama”
Ukko: ”Kim Deal. Tää on ihan selvä.”
Ari: ”Kim Gordon, eihän tässä ole mitään jakoa muilla. Kun Gordon avaa suunsa, aika pysähtyy. Noi muut ei osaa elää.”

Mitä pidätte Eppu Normaalista?
Teemu: ”Ohittamaton osa himassa saatua musakasvatusta. Nykykondis ei puhuttele.”
Timo: ”Eppu Normaalista tulee mieleen lapsuuden kesät Punkaharjulla; Saimaan kirkas vesi, Retretti, kesämaa, korkeushyppy ja uistelu.”
Ari: ”Kerran kallioilla istuskellessa oli pakko käydä kysymässä mitä viereisessä mankassa soi kun oli niin hyvää enkä mitenkään tunnistanut. Olikin sitten Eppuja. Joskus voi käydä niin.”

Hopeajärvi Kuudennen aistin Redbull Garagessa huomenna perjantaina kello 1.45.

”Not marrying kind” silloin, ”marrying kind” nyt.

Frida Hyvösen pianonovelli lapsuusnostalgiasta onkin novelli ruotsalaisesta luokkayhteiskunnasta ja sen ylipääsemättömistä muureista.

”I guess you do the dirty now and I do the dancing
And once we were Baby and Johnny
In a small boring town where the winters were long
And our real names were Frida and Jimmy”

Kaunis vaalea nainen istuu omakotitalonsa portailla pohjoisruotsalaisessa pikkukaupungissa. Hänen vieressä istuu nokikolari mustissaan.

Frida ja Jimmy.

Nainen ojentaa siroa kättään ja hipaisee nokikolarin käsivartta. Nokikolari säpsähtää.

”He said: Watch Frida, your hands will get dirty
And I felt like I had a fever”

Yksikään 2000-luvun musiikkikappale tuskin sisältää yhtä jännitteistä kohtausta kuin kuvailemani hetki Frida Hyvösen Dirty Dancing.

Dirty Dancing on Hyvösen (s. 1977) uran hienoin kappale. Kerta toisensa jälkeen ei voi olla liikuttumatta sen lyyrisen taituruuden edessä, jolla Hyvönen muuttaa lapsuusnostalgian tarkkanäköiseksi pienoisnovelliksi ruotsalaisesta luokkayhteiskunnasta. Ja hän tekee sen tavalla, johon en keksi yhdenkään suomalaisen pystyneen edes äidinkielellään.

Dirty Dancing -kappaleen lika on samalla tavoin pohjimmiltaan viatonta, mutta silti ympäristön odotusten kannalta ylitsepääsemätöntä kuin mambo Patrick Swayzen ja Jennifer Greyn tähdittämässä elokuvassa.

Hyvösen tapa käsitellä ruotsalaisen yhteiskunnan säröjä kaikenkertovien yksityiskohtien kautta tuo mieleen Jens Lekmanin.

Niin intensiivistä kuin Dirty Dancingissa kuvattu varhaisteinirakkaus oli 1990-luvun alussa, jotain perustavanlaatuista luokkaeroista kertoo se, kuinka isätön Jimmy vie Fridan tanssimaan juuri työväentalon, folkets husin kellariin. Orastavia kuiluja osoittaa myös se, kuinka hän ampuu lapsena lintuja altaaseen tehdäkseen vaikutuksen Fridaan – jota koskettivat enemmän heidän vaihtamansa kirjeet. Kellaritansseista puhumattakaan.

”The love of my life when I was a kid
Used to write me the sweetest letters
And one night he shot a couple of birds in a pool
Thought it was to impress me”

Kaksikymmentä vuotta myöhemmin luokkaerot ovat repeytyneet entisestään. Molemmat lapsuuden rakastavaiset ovat liian kaukana omilla teillään. Heidän välillään on muuri, jota korkeampaa ruotsalainen luokkayhteiskunta onnistuu tuskin nostattamaan.

Jimmy on nuohooja, metsästäjä, kahden lapsen isä ja selvästi myös toisen naisen puoliso. Jimmy on myös jäänyt samaan kaupunkiin, Flarkeniin, josta Frida muutti nuorena pois vain palatakseen sinne takaisin kolmekymppisenä.

Samaan aikaan Hyvösestä on kasvanut flyygeliä soittava ja litterääri taiteilija, joka laulaa ”I’m not the marrying kind.”

Siksi Jimmyn kädet ovat likaiset muustakin kuin noesta: hän kokee olevansa alhaisempaa luokkaa kuin Frida.

Miksi älykkötaiteilijaa edes kiinnostaisi duunari, joka yritti tehdä 20 vuotta sitten vaikutuksen häneen ampumalla lintuja. Tai vastavuoroisesti: miksi duunaria kiinnostaisi älykkötaiteilija?

Hyvönen asettaa itsensä kuitenkin perustellusti duunari vs. intellektuelli -asettelun vahvemmaksi osapuoleksi. Ja juuri siitä syystä lopullisesti pakit ja särkee lapsuudenunelmansa lopullisesti. Toisaalta emme voi edes tietää, elättelikö tarinan Frida Jimmystä enää mitään todellisia toiveita vai tiedostiko hänkin lasiseinien korkeuden.

Koska Hyvönen on poikkeuksellinen kirjoittaja, novellisti muusikon vaatteissa, hän jättää tärkeimmän auki. Päätöskohtauksessa Frida uskottelee itselleen, että hänen ja Jimmyn rakkaustarina jääkööt omaan aikaansa. Hän tekee sen niin viileästi, että kurkkuun korahtelevaa pettymystä ei voi olla huomaamatta.

Istuessaan asuntonsa portailla Frida pohtii sitä samaa, mitä varmasti jokainen meistä joskus. Entä jos meillä olisi sittenkin ollut vielä uusi mahdollisuus. Entä jos.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Frida Hyvöseltä ei äänestetty muita kappaleita, mutta ruotsalaisista sooloartisteista kupongeille ylsivät myös muun muassa José González (Deadweight on Velveteen) ja Jens Lekman (Maple Leaves).

Miesten muoti kuluvana keväänä on ajatonta, mutta virallisuutta voi rikkoa hillityllä parralla.

The National jalostaa melankoliapoppinsa kansainväliseen luokkaan uudella albumillaan, väittää Samuli Knuuti. Oskari Onninen on hieman eri mieltä.

SK: Maailman kuluneimpia kliseitä on sanoa, että eskimoilla on milloin-mikäkin-määrä sanoja lumelle. The National sen sijaan on loihtinut jo kuuden albumillisen verran synonyymeja romanttisille epäonnistumisille. Laulaja Matt Berningerin ääneen kiteytyvät kaikki tytöt (tai pojat), joita et ikinä tullut suudelleeksi, kaikki hukatut mahdollisuudet, kaikki väärät valinnat, kaikki ne tilaisuudet jotka menivät ja jotka tajusit tilaisuuksiksi vasta kun ne olivat menneet.

Mitä pidemmälle The Nationalin ura on edennyt, sitä selvemmin Berninger on leimannut itsensä Morrisseyn sielunkumppaniksi – Bona Dragin mainitseminen kappaleessa Pink Rabbits on itseään painavampi tunnustus. Mutta siinä missä Morrissey on aina ollut androgyyni, Berninger on traaginen ja pesunkestävä hetero: tästä kielivät paitsi kappaleisiin sirotellut naisten nimet myös niin vettynyt itsesääli, johon vain naisten hylkäämät miehet pystyvät.

On helppoa ajatella The Nationalin tekevän samaa albumia yhä uudelleen, mutta vanhoihin albumeihin palaaminen todistaa oletuksen vääräksi. Läpimurtolevyt Alligator (2005) ja Boxer (2007) ovat hyvin tiheitä levyjä, paljon rosoisempia ja särmikkäämpiä kuin kaksi viimeisintä, ja Berningerin laulajahahmon ulosannissa oli vielä sosiopatiaa ja itseensä kompastelevaa monisanaisuutta. Kun Richey Edwards ei ole enää keskuudessamme, kuka muu tunkisi kertosäkeeseen sanat:

”Just another another uninnocent
inelegant fall into the unmagnificent lives of adults”?

OO: Vaikka The Nationaliin ovat aina liittyneet edellä mainitut romanttiset epäonnistumiset, Matt Berninger on pysynyt kaikesta viileän etäällä – kunnes nyt. Uusi albumi Trouble Will Find Me on yhtä keski-ikäistyvän miehen suruaariaa ja hiljaista itsesääliä, jota juodaan alas kirjahyllyjen verhoamassa brooklynilaisasunnossa laatupunaviinin kanssa. Ne tunteet ja aikuistumiskivut, orastavat erot ja nuoruuden katoaminen, jotka olivat High Violetilla (2010) pala kurkussa, vuotavat nyt Berningerin silmistä vetenä ja värisyttäisivät hänen ääntään, jos hän kykenisi niin sävykkääseen tulkintaan.

Sosiopatian katoaminen on tehnyt The Nationalista indierock-vastineen Juha Itkosen empatiaproosalle (ilmaisusta kiitos Tommi Melenderille). Vaikka The National on siirtynyt kovin itkosmaisista sukupolvi- ja kasvuteemoista pari pykälää yksinäistä lasinpohjan tuijottamista kohti, Berningerin tekstit elävät siitä, että ne tähtäävät tunnereaktioihin välillä turhankin paljon. Särkynyt tila tulee toki parhaimmillaan liki ja koskettaa, kuten Berningerin purkaessa alakuloisen keski-ikäisen alentunutta liikuttumiskykyä Don’t Swallow the Cap -kappaleessa: ”To see me cry / play Let It Be / or Nevermind”.

Muutoin Trouble Will Find Me ruotii enemmän terapeutinsohvalla käytäviä keskusteluja höystäen niitä – jälleen itkosmaisilla popmusiikkiviittauksilla – kuin sitä urbaanin elonkuvan tyhjyyttä, johon Nationalissa oli aiemmin helppo rakastua. Siihen nähden on erityisen outoa, että levyn kappaleet on täytetty tekstillä selvästi aiempaa tiiviimmin.

SK: Trouble Will Find Me -albumilla Berninger ja taustabändinsä on virtaviivaistanut ilmaisuaan. Mestarillinen High Violet omalla tavallaan kolkutti mestaruussarjan portteja, mutta koska The National elää alisuorittamisesta, megasuosio jäi tulematta. He ovat tuomittuja jäämään ikuisesti R.E.M.:ksi ennen The One I Lovea, ennen Losing My Religionia.

Trouble Will Find Me tuntuukin aluksi pettymykseltä, sillä sekään ei tarjoile niitä kaivattuja hittejä. Mutta The Nationalin nerous onkin kumulatiivista, kiintymys bändiin kertyy elimistöön levy levyltä. Demons, Graceless ja Humiliation ovat silkkaa poptaidetta, kappaleet ovat synkkiä kuin nimensä, mutta Berninger silti laulaa ne pilke silmäkulmassa. ”When I walk into the room, I don’t light it up”, kuuluu yksi säe ja toinen: ”I don’t have a sunny side to face this.” Ja kukapa muu saisi säkeen ”I was a white girl in a park full of white girls” kuulostamaan traagisemmalta kuin parrakas amerikkalaismies?

OO: Mutta eikö The National oikeastaan jo ole mestaruussarjassa, vaikka Losing My Religion on jäänyt ja myös jäävä siltä tekemättä? Bändi on kuitenkin kolmen viimeisen levyn sarjallaan noussut Radioheadin ja Arcade Firen sukuiseksi indien suureksi pyhäksi. Toisin sanoen siis yhtyeeksi, johon suuren konsensuksen on hankala suhtautua hymistelyä nihkeämmin. Ja kun bändiä katsoo tämän statuksen kautta, kumulatiivinen nerous ei riitä. Tekee Berninger mitä tahansa, hän on tehnyt kaiken sen paremmin jo joskus aiemmin.

Trouble Will Find Men paras neljännes, johon kuuluvat Don’t Swallow the Capin lisäksi levyn surullisuuden kaunein ilmentymä Fireproof, Nationalin ideaa suorastaan platonisella puhtaudella esittelevä Sea of Love sekä päätöskolmikko, ovat kappaleita, joiden pitäisi olla Nationalille rutiinia, arkisia itsestäänselvyyksiä kuin kauluspaitojen silittäminen ja satunnaiset juoksulenkit Central Parkissa.

SK: Trouble Will Find Me on ylipitkä ja omaan napaansa tuijottava levy, mutta niin on suuri osa sen kohderyhmästäkin. Kuten minä. Vaikka se ei ole bändin paras levy, se on silti tarpeellinen luku bändin fantastiseen historiaan. Maailma olisi huonompi paikka ilman Don’t Swallow The Capin ja This Is The Last Timen kaltaisia kappaleita.

Toisin kuin vaikkapa aikalaisensa Grizzly Bear tai Tame Impala, The National iskee suoraan vyön alle, tavoittelee suoraa emotionaalista reaktiota. Siksi se on tullut tänne pysyäkseen, ja siksi sitä inhoavat ne, joille viileys on itseisarvo ja keino pakastaa itsensä tuntemasta mitään.

OO: En todellakaan käy kiistämään sitä, etteikö Trouble Will Find Me olisi tarpeellinen luku Nationalin suureen suurkaupunkiromaaniin. Sen sijaan se on luku, joka pakottaa pelkäämään sitä, että seuraavat neljäsataa sivua märehditään samaa, vaikka kerronnan struktuuri ja juonenrakenteet ovat olleet tuttuja jo edellisten sivusatojen ajan. Vaikka National ei ole ikinä lukeutunut indierockin ekstrovertteihin, Trouble Will Find Me on bändin uran käpertynein ja masentunein albumi. Samalla se on myös tekijöidensä heikoin täyspitkä kymmeneen vuoteen. Se, kuinka levy pakottaa siitäkin huolimatta hymistelyyn ja nyökyttelyyn, osoittaa, että Nationalin konseptissa on kuluneisuudestaan huolimatta jotain erityistä.

Trouble Will Find Me käy oppikirjanäytteeksi indierock-bändin henkisestä sekä fyysisestä keski-iänkriisistä – kypsymisestä, joka on kääntynyt itseään vastaan. Albumi herättää tietysti tunteita eri tavoin kuin lukuisten kollegayhtyeiden tuotokset, mutta kaikki ne tunteet ovat tuttuja viimeisen kolmen levyn ajalta. Vaikka National ei ole kulkenut tätä tietä vielä loppuun, sen jokainen liikennevaloristeys on muuttunut toisensa näköiseksi. Ostaisit, Matt, seuraavaksi vaikka moottoripyörän. Tai edes sitalopraamia.

76Dialogin lopputulos jotakuinkin: The National on viimeistään nyt tullut jäädäkseen, mutta silti sen pitäisi keksiä jotain uutta. Päätä siitä sitten. Kokonaispisteytys on Knuutin 82 ja Onnisen 70 pisteen keskiarvo.

Video ei ole enää saatavilla

Kun Crystal Castles vieraili Suvilahdessa kesällä 2009, Alice Glassin lavatoiminta muistutti lähinnä psykoottista barbieta. (Kuva: Tomi Palsa)

Crystal Castlesilla oli ensin pinta, sitten sisältö ja lopulta myös tunne.

”We were lovers
Now we can’t be friends
Fascination ends
Here we go again”

Musiikinkuunteluun liittyy kaksi ultimaattisen typerää pakkomiellettä. Toinen niistä on omien, äärimmäisten obskuureiden indiebändien omaa suojelu muilta, jotta oma musiikkimaku pysyisi mahdollisimman erityislaatuisena pikkupikku lumihiutaleena. Toinen typeryys on välttää bändejä niiden muodikkuuden vuoksi. Kun bändiin lyödään trendileima, se karkoittaa ”aidon” musiikin ystävät välittömästi tiehensä. Syystä, että olisihan se noloa olla yksi teennäinen musahipsteri muiden joukossa.

Minä suhtauduin taannoin Crystal Castlesiin alkujaan juuri tällä tavalla. Kun yhtye nousi pinnalle vuonna 2008, se oli oksettavan trendikäs: Se kuvaili itseään MySpacessa sanoilla ”Thrash / Thrash / Thrash”, peitti kasvonsa ja näytti kuvissa vicemaisemmalta kuin Vicen omat valokuvat ja kaiken huipuksi toimi rikkinäisiltä muistikorteilta ja korruptoituneilta tiedostoilta kuulostavan soundin, eikä niinkään kappaleiden ehdoilla.

Kaiken huippuna juuri ja juuri parikymppinen solisti Alice Glass oli aikansa superhipsteri, piripäisesti esiintyvä ja ilmeisen piripäinen heroin chic, jonka rinnalla heitä trendiaallokossa edeltäneet nu-rave-neonistit ja Justicen nahkatakkiranskikset tuntuivat landepaukuilta.

Toisin sanoen Crystal Castles oli varhaisvaiheessaan pelkkää estetiikkaa. Se on yleisin syy, miksi siihen ja niin moneen muuhun pintansa hioneeseen artistiin suhtaudutaan paheksuen. Lisäksi pelkkään estetiikkaan pohjautuva musiikki kun jäi 2000-luvulla lähes aina aikansa lapseksi, minkä ovat saaneet kokea karvaasti nahoissaan niin kingsoftheconveniencet, klaxonsit kuin muutkin trendibändit.

Toisaalta Crystal Castlesista tykkääminen oli tuohon aikaan samanlainen avain katu- ja internetkredibiliteettiin kuin Vicen Irc-Galleria-yhteisöön kuuluminen. Ja toki se oli bändi, josta taidelukiomme viileimmät tytöt tuntuivat intoilevan enemmän kuin mistään muusta. Jo siksi sitä piti yrittää edes kuunnella.

Vaikken tuolloin missään tapauksessa rakastanut Crystal Castlesia, hurjimmat soundikokeilut Alice Practice ja XXCZCUCZ Me sekä Health-cover Crimewave riittivät lopulta syyksi ostaa albumi, jonka piti unohtua muutamassa kuukaudessa. Samoihin aikoihin kristallipallosta saattoi nähdä, kuinka Alice Glass tekisi itselleen liian hurjan päihdecocktailin ja menehtyisi.

Crystal Castles perustettiin vuonna 2004, kun Ethan Kath pyysi Alice Glassia laulamaan hänen demoilleen ja studioinsinööri nauhoitti Glassin soundcheckin. (Kuva: Tomi Palsa)

Mutta kuinka kävikään? Kaksi vuotta myöhemmin Crystal Castles palasi ja oli kaikkien todennäköisyyksien vastaisesti jälleen koherentti. Bändin kakkoslevy oli kylmän viileä, mutta Glass ja Ethan Kath olivat rakentaneet äänisirpaleistaan oikeita kappaleita. Estetiikan alla oli sittenkin substanssia: Celestica, Suffocation ja Empathy olivat erinomaisia biisejä.

Toisenkin levyn laulunkirjoituksellinen huippuhetki oli silti cover. Kanadalaisen, lähinnä kotimaassaan mainetta keränneen new wave -bändin Platinum Blonden vuonna 1983 levyttämä Not in Love julkaistiin Crystal Castlesin kakkoslevyn neljäntenä singlenä joulukuussa 2010. Lopputulos on bändin listamenestynein single, unohdetun pikkuhitin huikea uudelleensyntymä.

Kun versiota vertaa Platinum Blonden originaaliin, joutuu myöntämään, että Crystal Castles ei läpilue vanhaa kappaletta, vaan kirjoittaa siihen itse sisällön. Esimerkiksi käy jo säkeistöön sovitettu nerokas syntikka-arpeggio, joka kiristää jännitettä kertosäkeeseen asti. Kun kertosäe starttaa, Ethan Kath kaivaa koneistaan turboboostin, ja kappale sukeltaa vastustamattomalla tavalla suihkumoottorein peilien, mustan jään ja strobovalojen täyttämään tunneliin.

Tärkein on silti vierailija. Albumiversiosta poiketen singlellä Alice Glassin efektoidut huudot saivat antaa tilaa The Curen Robert Smithille. Not in Loven teksti on suorasanainen erotragedia täynnä Love Will Tear Us Apartille sukua olevaa kylmyyttä. Siksi osuvampaa esittäjää sille ei olisi kuin taatun ylipateettinen Smith.

Debyyttilevyllään Crystal Castles oli pintaa, jonka alta toisella levyllä paljastui sisältö. Robert Smith toi Not in Loveen mukaan tunteen, joka bändin musiikista vielä puuttui. Siksi Not in Love on Crystal Castlesin uran tähänastinen merkkipaalu. Silloin kohdallaan on aivan kaikki.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Crystal Castlesilta äänestettiin myös kappaleita Air War ja Crimewave.

Tätä kuvaa otettaessa ei sanottu ”cheese”.

Kuudes silmä on nimensäkin puolesta hyppy suomalaisen post-punkin kulta-aikaan, jolloin hallitsivat bändit kuten Silmät ja Kuudes tunti.

Jäsenet:
Laulussa ja kitarassa Jere, Alisa rummuttaa, syntetisaattoristin virkaa toimittaa Pinni ja Matti soittaa bassoa.

Perustettu, koska, missä?
Rob Halford -baari, Berliini, joulu 2009.

Julkaisut:
7″ (Combat Rock Industry 2012)
S/T-täyspitkä LP/CD (Combat Rock Industry 05/2013)

Levyhyllyssä Kuudes silmä sijoittuu:
”Kuolleiden postpunk-sankareiden Mömmö–Vastelin–Honkavaara sekaan.”

Todennäköisimmin Kuudes silmä…
…ei ole lainkaan pahoillaan siitä, että välimatkaa The 69 Eyesiin on turvallisen 63 silmän verran.

Epätodennäköisimmin Kuudes silmä…
…hymyilee promokuvissa.

Miksi Kuudes silmä on hyvä?
Kuudennen silmän debyyttialbumi menisi aivan täydestä, jos Svart Records julkaisi sen unohdetun 80-luvun suomalaisen post-punk-suuruuden kadonneena aarteena. Silti bändi on enemmän kuin ilmeisimmät verrokkinsa Musta Paraati, Kuudes tunti ja Jäljet-levyn aikainen Ratsia. Pienen, mutta ratkaisevan eron tekee Kuudennen silmän tapa soittaa kollegoitaan kitaravetoisemmin ja laulaja Jeren ääni, jonka patetian rinnalla traagisimmatkaan post-punk-romantikot kuulostavat tunteettomilta.

Kuudennen silmän musiikki teidän mielestänne kolmella sanalla?
Jere: ”Stadin gootit 69.”
Matti: ”Valkoset buutsit & savu.”

Mitä levyä olette kuunnelleet eniten elämänne aikana?
Matti: ”The Curen Pornography tai Wish.”
Jere: ”Rudimentary Penin Death Church, Leatherfacen Mush tai sit joku Rancidin Let’s Go!”
Alisa: ”Wipersin Is This Real?”

Video ei ole enää saatavilla

Minkä kappaleen esitätte todennäköisimmin karaokessa?
Jere: ”Masan kanssa ollaan vedetty onnistuneesti duettona Sinead O’Connorin Nothing Compares 2 U:ta, että varmaan se sitten.”

Alisa: ”Dingon Facebookissa.”

Video ei ole enää saatavilla

Suosikkisäkeenne popmusiikissa?
Jere:

”Jesus saves, Gretzky scores!”
(Propagandhi: Resisting Tyrannical Government)

Video ei ole enää saatavilla

Alisa:

”I started thinking and I started dreaming
My dick got hard and I started craming”
(Fang: An Invitation)

Video ei ole enää saatavilla

Matti:

”Mikä mun päässä nykii?”
(Maho Neitsyt: Mikä mun päässä nykii)

Video ei ole enää saatavilla

Minkä levyn ostitte viimeksi? Mitä piditte siitä?
Jere: ”Armless Children/Ydinaseeton Pohjolan Split 7″. Pidin kyllä kovasti!”
Matti: ”1981:n uusin EP. Vitun kova!”
Alisa: ”Cross Stitched Eyesin Decomposition. Ei lähtenyt aluksi niin hyvin kuin eka LP, mutta olen myöhemmin lämmennyt levyyn.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on ensimmäinen pop-kappale, josta muistatte pitäneenne?
Jere: ”Mä luulen et se oli joku Dire Straitsin Money For Nothing.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä artistia tai yhtyettä suosittelette todennäköisimmin kiinnostavalle tuttavuudelle?
Jere: ”Polite Force on hyvä ja aliarvostettu kotimainen bändi, eli vastaan Polite Force.”
Matti: ”Palace Beautiful.”
Alisa: ”Maailmanloppu.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on viimeisin todella hyvä kappale, jonka muistatte löytäneenne?
Jere: ”Lebakon Jäätelökesä. Mielettömät stemmat!”
Alisa: ”Skywaven Nothing.”

http://www.youtube.com/watch?v=yhKJaoSAVZI

Matti: ”Stiv Batorsin It’s Cold Outside.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä levy parantaa todennäköisimmin krapulanne?
Jere: ”Princen nimetön albumi.”

Video ei ole enää saatavilla

Matti: ”Electric Wizardin Dopethrone.”

Video ei ole enää saatavilla

Alisa: ”Citizens Arrestin Colossus.”

Video ei ole enää saatavilla

Kenen laulajan ääni saa selkäpiissänne soimaan hyyn a) hyvässä ja b) pahassa?
Jere: ”A) Greg Sage, b) Jerry Only.”

Video ei ole enää saatavilla

Alisa: ”A) GISMin Sakevi, b) joku suami-ÄIJÄ.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on suosikkinne Kuudes-alkuisista asioista? Miksi?
Jere: ”6. Päivä. Kova actionpläjäys!”
Matti: ”Kuudes käsky kirjasta Raamattu.”
Alisa: ”Kuudes raskausviikko. Johan rupee kuumottaa.”

Mitä pidätte Eppu Normaalista?
Jere: ”Kai mä siitä joskus lapsena tykkäsin.”
Matti: ”Pääasiassa negatiivisia mielleyhtymiä aiheuttaa.”
Alisa: ”Iham paska.”

Kuudes silmä keikalla:
31.5. TBA, Pietari, RUS
1.6. TBA, Petroskoi, RUS
9.6. Kupoli, Helsinki
26.6. Lepakkomies, Helsinki
12.7. Töminä, Ilosaarirock, Joensuu
26.-27.7. Puntala-Rock, Lempäälä

Radiohead – just kiddaeing.

Radiohead julkaisi vuonna 2000 Kid A -albumin, jolla se keksi itsensä uudelleen, vaikka OK Computerin jälkeen kukaan ei ollut sitä pyytänyt tai toivonut. Saati aluksi uskonut korviaan. Ilman Kid A:ta…

…Radiohead olisi juuttunut fin de sieclen teknologia-angstiinsa ja kitaroihin. Nyt he voittivat fobiansa kohtaamalla sen.

…Radioheadilta olisi odotettu sen rajallisen mittaisen loppu-uran ajan ”uutta OK Computeria”. Järjettömästi ja turhaan, kunnes bändi olisi saanut tarpeeksensa ja luovuttanut.

…Radiohead voisi aivan hyvin tehdä comebackin tämän vuoden Primaverassa ja soittaa Karma Policea, Street Spiritiä ja muita OK Computerin ja The Bendsin hittejä ja itkettää varhaiskeski-ikäistä ja nuoruutensa jo kadottanutta yleisöään. Ja siinä sivussa osoittaa muuttuneensa Paranoid Androidin rahanahneeksi ”Gucci little piggyksi”.

…musiikkitoimittajilta puuttuisi kunnollinen klisee ”itsensä täydelliselle ja koneelliselle uudelleenkeksimiselle”. Vai sanottaisiinko muka ”tehdä Transit” Neil Youngia mukaillen? Häh?

…Radioheadista ei olisi tullut ”aikamme tärkeintä bändiä”, popmaailman virallista kultaisia innovaatioita hautovaa pekkahimasta tai vastaavaa fantastikkoa, vaan sille olisi voinut povata ideakaivon hidasta tyrehtymistä.

…Pitchfork olisi jakanut kymmenpisteisiä fiilispohjalta nykyistä pidempään. Ainakin jos tätä esseetä on uskominen.

…Radiohead ei olisi koskaan tehnyt omaa Metal Machine Musiciaan. Tai ei se sitä nytkään tehnyt kuin Nick Hornbyn mielestä.

…Radioheadia voisi nälviä siitä, ettei se keksinyt mitään konkreettisesti ”ennenkuulematonta” musiikkia, sillä Kid A:hin verrattuna OK Computeria voi hyvällä tahdolla kutsua yhdeksi angstiseksi ja erinomaiseksi kitararocklevyksi muiden aikalaistensa joukossa.

…meillä ei todennäköisesti olisi King of Limbsiä. No, jokaisella hopeareunuksella on pilvensä, kuten viisaammat sanovat.

Video ei ole enää saatavilla

The Ark – naurettavia ja ylpeitä siitä.

So, take it to the stage in a multicoloured jacket take it jackpot, crackpot,
Strutting like a peacock
Nailvarnish Arkansas
Shimmy-shammy featherboah crackpot haircut
Dye your hair in glowing red and blue,

Tätä oli The Ark.

Mutta mitä siitä, jos tarjolla oli mustia T-paitoja, joissa luki ”ART_IS_RESISTANCE”.

Tai tuolta minusta tuntui elämäni ainoalla The Ark -keikalla Ankkarockissa 2007, jossa bändi esiintyi ennen Nine Inch Nailsia. Vaikka katsoin keikkaa turvallisen etäisyyden päästä lähinnä skriinien välityksellä. Mutta olisi kuvottanut lähes kaikki kaikki muukin, joka tuona pyhiinvaelluksenomaisena päivänä ei ollut Trent Reznorista lähtöisin.

Nyt tilanne on se, että livetilanteessa Arkin It Takes a Fool to Remain Sane olisi varmasti potentiaalisempi itkettäjä kuin Nine Inch Nailsin Hurt tuolloin.

Samoin Ark olisi ollut  parempi samastumiskohde teinille kuin Reznorin nihilistiset itsetuhofantasiat. (Jos olisin ollut edes jollain lailla oikeasti ulkopuolinen, mutta kunhan dramatisoin nuoruuttani, koska se kuuluu popklassikkoformaattiin, sori.) Samoin se on säilynyt paremmin kuin yksikään muu Arkin kappale. Erityisesti bändin muuta tuotantoa painavamman ja vakavamman sisältönsä vuoksi.

Saman We Are the Ark -debyyttilevyn toinen hittisingle Let Your Body Decide on vaivaannuttava aikahyppy kertosäettä edeltävine kovalevyrock-breikkeineen, jotka kaivavat esiin traumaattiset muistikuvat The Rasmuksen In the Shadowsin musiikkivideosta ja Pahojen poikien elektroniikkaliikeryöstöstä.

Seuraavan albumin Calleth You, Cometh I tai muut singlet eivät yltäneet enää läheskään It Takes a Fool to Remain Sanen tasolle. Arkin tuotannon ylivoimaisin huippuhetki on killersmäisesti hehkuva stadionpopin mestariteos. Se oli toisaalta bändin oma, glitterillä kirjattu huoneentaulu, mutta vielä enemmän universaali suvaitsevaisuuden ohjelmajulistus, jota tulisi soittaa kaikkialla halki maailman Euroviisuista etelävaltioihin – myös turpiinsaamisen tai muilutuksen uhalla.

And if you think I’m corny
Then it will not make me sorry
It’s your right to laugh at me
And in turn that’s my opportunity
To feel brave

Vuonna 2000 Arkin  ja erityisesti keulakuvansa Ola Salon riikinkukkomainen ja liikaa kimalletta sieraimiinsa hönkinyt överiglam sopi täysin ajan henkeen. Nousukaudet ovat perinteisesti vapauttaneet sekä arvoja että pukeutumista. Se auttoi varmasti myös debytoivaa ruotsalaisbändiä nousemaan listamenestykseksi – tippaakaan itse kappaletta väheksymättä. The Arkin tietynlaista edelläkävijyyttä 2000-luvun alun glam-sävyisessä ja seksuaalisilla rooleilla pelailevassa musiikkiilmastossa korostaa se, että Scissor Sisters ja The Darkness breikkasivat vasta pari vuotta myöhemmin.

Samoin teki The Killers, jonka valtava painoarvo on jättänyt jälkensä anakronistisesti myös It Takes a Fool to Remain Saneen. Nyt It Takes a Fool to Remain Sanea ei saa kuunneltua huomaamatta tätä pinttynyttä leimaa, vaikka kappaleessa ja Arkissa ylipäätään olennaisinta on se elementti, joka Killersiltä puuttuu totaalisimmin: kyky itseironiaan.

Ola Salo on sanonut, että minkä tahansa kappaleen riveistä voisi kaivertaa hänen hautakiveensä. Mitähän Brandon Flowersin hautakivessä lukisi?

No, ei ainakaan: ”because ridicule is no shame”

Video ei ole enää saatavilla

Panssarijuna tunnustaa väriä ja uniformua.

Nuorgamin torilla viime vuoden Kuudennessa aistissa ”2000-luvun parhaan keikan” kaatosateessa soittanut Panssarijuna debytoi albumimitassa ja kuuluu ehdottomasti kaikkihuomisenbändien joukkoon. Kauan eläköön traumablues!

Kokoonpano:
Jussi Karmala – akustinen kitara, ukulele, banjo ja laulu
Matti Karmala – rummut ja laulu
Henrik Lindqvist – basso, huuliharppu ja laulu
Petteri Valtiala – sähkökitara, mandoliini ja laulu

Kysymyksiin on vastannut Jussi, ellei toisin mainita.

Perustettu, missä, miten?

”Panssarijuna perustettiin Tampereella 2003 Toralinnan talossa. Talon seinät ovat yhä luodinreikien täplittämät, sillä siellä käytiin veriset taistelut Suomen sisällissodassa. Joku kuollut kapinallinen kuiskasi korvaani: ’Panssarijuna’. Lausuin sen ääneen. Tunnistin itsessäni traumabluesin. Äänitimme kitaristi Simo Saukon ja rumpali Mikko Valon kanssa joukon äänekkäitä biisejä.

Panssarijuna muutti pian Helsinkiin, jossa veljeni Matti Karmala siirtyi rumpuihin soittamaan matkalaukkua, pyykkilautaa ja tykinhylsyä. Meille selvisi, että isoäitimme isoisä oli ollut sisällissodassa punaisten panssarijunan kiväärimies. Hän onnistui pakenemaan valkoisten kuolemantuomiota Yhdysvaltoihin sodan päätyttyä. Tajusimme kantavamme traumabluesia verenperintönä.

Kun lapsuuden naapurimme Henrik Lindqvist ja sielukas ystävämme Petteri Valtiala hyppäsivät kyytiin, loksahti Panssarijuna juuri oikealle raideleveydelle. Haistoin kerran näätää -LP syntyi kuin automaattikirjoituksella.”

Julkaisut:

Haistoin kerran näätää, LP, 2013 (Joteskii Groteskii)
Panssarijuna, 7″, 2011 (Joteskii Groteskii)
Cdr-julkaisuja vuosina 2004–2007.

Todennäköisimmin Panssarijuna…
…loksauttaa liveyleisönsä leuat aivan missä ja koska tahansa.

Epätodennäköisimmin Panssarijuna…
…nappaa leukojen takaisinsijoilleenrunnomisen sijaan tapahtuneesta kivan irtodetaljin tulevaan kappaleeseensa.

Levyhyllyssä Panssarijuna sijoittuu…
…osastoon Suomi-lo-fi.

Miksi Panssarijuna on hyvä?
Panssarijuna on hankkinut täysin syystä itselleen aseman myyttisen vahvana livebändinä, joka vie pikkuvahvistimien ja pyykkilautojen avulla bändin absurdein tekstein ryyditetyn kolinabluesin ja räminäfolkin jopa koomisen pateettisille tasoille. Livemaineen tuntien oli ihana huomata, että samaa järjetöntä energiaa ja energistä järjettömyyttä on tallentunut valtava määrä myös yhtyeen levylle.

Luonnehtikaa Panssarijunan musiikkia kolmella sanalla?
”Minulla on tupessa.”

Mitä levyä olette kuunnelleet eniten elämänne aikana?
”Led Zeppelin III:sta.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä levyä kuuntelette mieluiten, jos olette todella, todella humalassa?
Jussi: Incredible String Band – I Looked Up
Matti: Hector – Herra Mirandos
Henrik: Beach Boys – Pet Sounds 
Petteri: Earth – Pentastar: In the Style of Demons

Minkä kappaleen esitätte mieluiten karaokessa?
Jussi: ”Hank Williamsin Your Cheating Heart. Rakastan karaokea.”
Matti: ”Tapio Heinosen Julian Grimau. Eikä tarvitse edes pakottaa.”
Henrik: ”Olen aina halunnut laulaa George Michaelin Freedomin karaokessa.”
Petteri: ”Vangelis. Hyviksissä kurkkulaulan synatorvia.”

Mitkä ovat suosikkisäkeenne popmusiikissa?

”You took the part that once was my heart
so why not take all of me?”
All Of Me (1931)

Video ei ole enää saatavilla

Minkä klassikkokappaleen päälle et ole koskaan ymmärtänyt?
”Sonic Youthin tuotantoon en ole koskaan päässyt aidosti sisään.”

Mikä on ärsyttävin musiikistanne tehty tulkinta, jonka olette kuulleet?
”Neo-hipsterismi. Yhden kuulijan tulkinta Panssarijunan pikkuvahvistimista oli se, että ne edustavat neo-hipsterismiä. Totuus on kuitenkin raadollisempi: pikkuvahvareita ei tarvitse roudata autolla, joten koko yhtye voi keskittyä kisakunnon ylläpitoon.”

Mitkä kolme asiaa inspiroivat teitä tällä hetkellä?
”Orjuus, jälleensyntymä ja paholainen.”

Mitä artistia suosittelette todennäköisimmin kiinnostavalle tuttavuudelle?
”Oletkos kuullut laulua Tikkalan Masasta? Tietenkin RÄJÄYTTÄJÄT!”

Video ei ole enää saatavilla

Millaiset motiivit saavat ihmisen haistamaan näätää? Oletteko haistaneet näätää tai muita eläimiä?
”Kun haistoimme ensimmäisen kerran näätää, sen pistävä ja kiimainen tuoksu oli pökerryttävä. Äkkiä siihen kuitenkin tottui. Nyt ei osaisi enää elää ilman. Motiivista sen verran, että rukkasten ja lapasten kanssakin on joskus hankalaa, paljain käsin ei puhettakaan.”

Jos maailmanloppu saapuisi tunnin kuluttua, minkä albumin haluaisitte kuunnella läpi ennen sen saapumista? Entä haluaisitteko tehdä samalla jotain muuta?
”Willie Nelsonin Family Bible. Olen sellainen optimisti, että vaikka maailmanloppu tulisi tänään, varaisin bänditreenit huomiseksi.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä pidätte Eppu Normaalista?
”Pidin yhtyeestä yläasteella esitelmän. Opettaja kehui sitä. Eput on upea bändi. Odotan koko ajan, että he tekisivät vielä kantrilevyn.”

Luonto täyttyy Smogista.

Jos indiemuusikoita arvotettaisiin heidän parisuhdehistoriansa mukaan, mikä on toki ajatuksena järjetön ja kamala, Bill Callahanin status olisi kärkipäässä. Tai siis, Cat Powerin ja Joanna Newsomin kanssa seurustelusta irtoaisi väistämättä kovat pisteet.

Callahanin ensimmäinen omalla nimellään julkaisema albumi Sometimes I Wish I Were an Eagle (2009) oli tekijänsä yleiseen kryptisyyteen nähden avautuminen erosta Newsomin kanssa. Kymmenen vuotta aiemmin Smogin nimellä julkaistu – ja ainakin minun kirjoissani Callahanin huikean uran huikein mestariteos Knock Knock kietoi puolestaan mahdolliset eroviitteet paksun arvoitusverhon taa.

Knock Knockin kansi, jossa kissa pönöttää salamoivan taivaan alla, sisältää toki 1+1-tyyppisesti ratkaistavan metaforan, mutta muutoin Cat Power -viitteiden etsiminen albumilta vaatii mielikuvitusta ja ennen kaikkea uskoa siihen, että niitä sieltä löytää.

Albumin keskipisteenä sijaitseva Cold Blooded Old Times soi muuten raskasmielisellä ja jylhällä levyllä leppoisana ja hyväntahtoisena renkutuksena, joka tosin käsittelee varsin selkokielisesti lapsuustraumoja ja niiden vaikutusta ihmisluonteeseen.

the type of memories
that turn your bones
turn your bones to glass

and though you were
just a little squirrel
you understood every word

and in this way
they gave you clarity
a cold-blooded clarity

cold-blooded old times
cold-blooded old times

Selvittämättömäksi jäävä mysteeri on siinä, viittaako kappaleen viimeinen säkeistö hyväksikäyttöön vai siihen, että Chan Marshall olisi pettänyt Callahania. Jos vaihtoehto on jälkimmäinen, koko kappaletta voisi pitää viitteenä Marshalliin ja hänen menneisyyteensä jatkuvasti paikasta toiseen muuttaneen eroperheen lapsena, joka 16-vuotiaana etääntyi täysin äidistään.

how can I stand
and laugh with the man
who redefined your body?

Albumina Smogin Knock Knock on erityislaatuisimpia moderneja lauluntekijälevyjä. Kokeellisena ja Jandekin innoittamana muusikkona 90-luvun alussa aloittanut Callahan oli viimeistään edellisellä levyllään Red Apple Fallsilla (1997) tuonut lo-fi-kohinan sijaan kappaleisiinsa toiveikkaana junnaavaa folkia. Red Apple Fallsin tavoin Jim O’Rourken tuottama Knock Knock oli Smogin ensimmäinen bändilevy, jonka sävyt vaihtelevat No Dancingin jyrisevästä folkrockista River Guardin surumieliseen slowcoreen.

Laulunkirjoituksensa lisäksi albumin hienous piilee siinä, miten se uskaltaa monessa yhteydessä olla niin vähän. Cold Blooded Old Timesia vetävät monotonisen kitaranrenkutuksen lisäksi koomisen veltot taputukset ja myöhemmin ilmestyvät yksittäiset pianosoinnut. Kappale voisi olla ohi jo kolmen minuutin kohdalla, mutta Callahan päättää vielä huikennella hieman. Bändi jatkaa soittamistaan samalla kuivakalla mekaanisuudella kuin tähänkin asti, mutta maestro irroittelee rennosti löyhän pentatonisen kitarasoolon.

Ja taivas varjele millaisen kitarasoolon! 52 sekuntia tremolona soitettua säveltä, jonka nimeä tai käytettyjä kitaraefektejä en näillä korvilla osaa suoraan nimetä. Mutta vähemmästäkin on ihmisiä julistettu neroiksi.

Video ei ole enää saatavilla

Hefner, eli vasemmalta lukien Hayman, Harding, Hayter.

Darren Haymanin vuonna 1995 perustama Hefner on brittipopin salattu aarre, unohdettu suuruus, aliarvostettua nerokkuutta ja muita vastaavia kliseitä. Bändin suurin fani oli John Peel, joka valitsi vuoden 1999 Fidelity Wars -levyltä kaksi kappaletta saman vuoden Festive-listauksensa top-kolmoseen.

Vaikka Hayman on aksenttiaan myöten leimallisen britti, Hefnerin musiikillinen tausta oli Atlantin takaisessa indierockissa, selvimpänä Pavementissa. Hefner oli slacker-indietä brittiläiseen tapaan. Haymanin teksteissä on samaa naivismia kuin Jonathan Richmanilla, mutta silti Hefner jos mikä oli älykköbändi, joka annosteli itseironiaa ja kyynisyyttä tunteikkuutensa sekaan. Haymanin humalaista realismia, makuuhuoneita ja tupakansavua pursuavat tekstit ovat lavuaaridraamaa kaksvitosille taideopiskelijoille.

Hefnerin henkistä taajuutta kuvaa parhaiten Fidelity Wars -levyn avausraidan Hymn for Cigarettesin (jossa Hayman muistelee eksäänsä tupakkamerkkien kautta) lause.

”How can she love me if she doesn’t even love the cinema that I love”

Toisin kuin vaikka Pulpin kohdalla, Hefnerille arjessa ei ollut mitään magiaa tai vertauskuvallisuutta, vaan kaiken pohjalla oli monimutkainen ihmissuhderealismi ja twee popille sukua oleva herkkäily. Yhteistä molemmille bändeille on niiden pakkomielle naissukupuoleen, tosin sillä erotuksella että Pulp saattoi laulaa muistakin aiheista.

Erotematiikkaa käsittelevän Fidelity Wars -levyn kolmossingle I Took Her Love for Granted on yksinkertaisen koukuttava Pixies-basson johdattama sävellys ja naiivi laastarisuhdekuvaus, jonka tekstiin ei jää mitään tulkinnanvaraa. Kun kuuntelee Haymanin äänenpainoja ja toteamuksia, mieleen nousee väistämättä Jarvis Cocker ja Common People.

”Hope was propping me up when I met her
As soon as I saw her I wanted to taste her lips,
So I did
I was ecstatic
for at least six weeks
oh”

Toinen säkeistö paljastaa biisin hyväksikäyttävän pohjavireen, johon myös kappaleen nimi viittaa. I Took Her Love for Granted on laulu laastarisuhteesta, joka meneekin vikaan. Lähtökohtaisesti ylipainoiseen tyttöön ihastuminen aiheuttaa kognitiivista dissonanssia, mutta kertoja onnistuu silti täyttämään eronjälkeisen tunnetyhjiönsä. Lopulta tilanne on vielä alkuperäistäkin surkeampi, ja sellainen, että Hayman joutui kirjoittamaan Fidelity Warsille myös Every Little Gesture -biisin purkaakseen tämän laastarijutun aiheuttamia solmuja.

”Can’t feel disappointed when her hips are that wide
but I still feel lonely and screwed up inside
And the taste of her tongue
it makes me wish I’d given up smoking
She was a big, big girl she had big ideas
Like how my heart should be free
but I don’t want it to be
I want her
here beside me”

Video ei ole enää saatavilla

Madonnan ehdokas epäilyttävien promokuvien katselmukseen vuodelta 1998.

Oli se ajassaan kiinni. Huh. Muuta ei voi todeta, kun kuuntelee Madonnan Frozenin valistunein ja objektiivisin korvin.

Vielä 1990-luvun lopussa (ja toki Music-levyä julkaistessaan vuonna 2000) Madonna oli syystä suuri poptähti. Hänen 1990-luvun levynsä olivat täysin aikansa tuotteita ja olivat sitä persoonallisesti. Kaukana tulevaisuudessa oli 2010-lukulainen hengetön suihkumoottoripop.

Kuka tahansa olisi halunnut vuonna 1998 Frozenin kaltaisen singlen. Se oli vuosi, jolloin Massive Attack julkaisi Mezzaninen ja – niin hurjalta kuin se kuulostaakin – Morcheeba myi Briteissä platinaa. Frozen oli Madonnan ja Ray of Light -levyn hänelle tuottaneen downtempo-mies William Orbitin tapa vihjailla triphopin suuntaan.

Frozen oli täysin epämadonnamainen single, taiteen ja viihteen kultaiseen leikkaukseen mittatilattu sydänsuruballadi, jonka dramaattiset jouset maalasivat pitkiä ja traagisia kaaria. Jotta se kulki mahdollisimman käsikädessä Madonnan tuoreiden mystiikka- ja kabbalahurahduksien kanssa, biisiin oli upotettu muutama perkussio, jotka olivat kirjaimellisesti kuin itämaisia mausteita kappaleen pinnassa.

Kappale, jossa hiljaisuus ja tauot näyttelevät merkittävää osaa, oli myös rohkea valinta levyn ensisingleksi. Riski kannatti, ja Frozenista tuli Madonnan ensimmäinen listaykkönen briteissä sitten vuoden 1990. Juuri siksi se on yksi laulajattaren uran erityisimmistä nahanluonneista ja viimeisiä näytteitä siitä, miten vallankumouksellinen artisti Madonna olikaan – ja optimistisimmissa ajatuksissa on vielä joskus.

Vaikka Frozenin kohauttaneessa videossa mustaan Jean Paul Gaultierin kaapuun verhoutunut Madonna muuttuu niin dobermanniksi kuin varisparveksi, Ray of Light oli tuolloin pikkupojasta reilusti kovempi juttu.

Syykin oli ilmiselvä. Videossa oli katuja pitkin valoviivoina kiitäviä autoja.

Jumalauta. Onko mitään siistimpää?

Video ei ole enää saatavilla

Meidän emo on parempaa kuin teidän emo!

Erehdyin vastikään sanomaan Nuorgam-kollegoilleni, että My Chemical Romance on hieno yhtye ja Billy Talentin Red Flag mielettömän hyvä biisi. Jouduin vittumitäpaskaa-myrskyn keskukseen. Genre tuntuu olevan punainen vaate jopa niille, jotka eivät pidä Sugababesiakaan guilty pleasurena.

Kun Jimmy Eat Worldin The Middle -single rikkoi ensimmäisenä emon ja kaupallisuuden raja-aidan vuonna 2001, genre erkani hiljalleen menneisyydestään. Ennen kaikki oli aidompaa ja epäkaupallisempaa ja nyt kaikki pilalla. Siksi 2000-luvun emo on niin monelle musiikillinen turn-off.

Kun vuosikymmen ehti puoliväliinsä, My Chemical Romancen ja Fall Out Boyn johdolla emosta tuli suurempi kuin koskaan aiemmin. Bändi myi areenoja ympäri maailman ja aiheutti teinitytöille voimallisia sekoamisreaktioita. Emosta oli tullut lähes täysi vastakohta Rites of Springin diy-juurille, vaikka ylitunteellisuus ei ollut kadonnut mihinkään. Sitä stigmaa nämä bändit kantavat yhä.

Ohessa on nyt 20 erinomaista kappaletta 2000-lukulaista emoa niille, joista Gerard Way on kova jätkä ja hieno muusikko siinä missä Ian MacKayekin.

Tarkkojen raja-aitojen määrittely on tietty hankalahkoa ja siksi mukana on niin Billy Talentia ja Panic! at the Discoa, jotka ovat enemmänkin My Chemical Romancen nostattaman buumin sisarbändejä kuin suoraa jatketta emon perinnölle. Toista ääripäätä edustavat listasijoituksille noussutta screamoa tekevät Thursday ja Funeral for a Friend.

Kommenttilaatikkoon voitte huomauttaa puuttuvista olennaisuuksista ja ihmetellä, miten voin laittaa Appleseed Castia tai Saves the Dayta tällaisen paskan sekaan.

1. Jimmy Eat World – The Middle
2. My Chemical Romance – I’m Not Okay, I Promise
3. Saves The Day – At Your Funeral
4. Panic! At The Disco – I Write Sins Not Tragedies
5. The All-American Rejects – Dirty Little Secret
6. The Red Jumpsuit Apparatus – Face Down
7. Fall Out Boy – Dance, Dance
8. Brand New – Archers
9. New Found Glory – My Friends Over You
10. Motion City Soundtrack – L.G. FUAD
11. Taking Back Sunday – Cute Without the ”E” (Cut From the Team)
12. Latterman – Doom! Doom! Doom!
13. Billy Talent – Red Flag
14. AFI – Girl’s Not Grey
15. Paramore – That’s What You Get
16. Silverstein – Smile In Your Sleep
17. Thursday – Understanding In a Car Crash
18. Funeral For A Friend – Juneau
19. Dashboard Confessional – Screaming Infidelities
20. The Appleseed Cast – On Reflection

Kuuntele soittolista tästä.

Lopunaikojen koitettua hiukset kasvavat ja vaatteet katoavat.(Kuva: Annukka Pakarinen)

Lopun ajan mies on tervetullut muistutus siitä, että folkin ei sittenkään tarvise olla villasukkamusiikkia.

Video ei ole enää saatavilla

Haastatteluun vastasivat Eero ja Einari.

Einari: ”Lopun ajan mies otti ensimmäisen askeleensa talvella 2010, kun mulla yhtenä iltana ui mieleen ajatus ’Saatana soittaa huuliharppua luurankojen juhlissa’. Silloin jo soitettiin Eeron ja Jarnon kanssa samassa bändissä, mutta biisit tehtiin englanniksi. Keväällä 2011 se orkka pantiin arkkuun ja mä kiinnostuin musiikin kirjoittamisesta suomeksi, kun oli jo tämä lausekin valmiina. Lauran ja mun tiet ristesi seuraavana kesänä yksissä juhlissa. Puoli vuotta meni vaiheillessa, sit mä sain tehtyä keväällä 2012 monta demoa, minkä jälkeen jätkät lähti kanssa mukaan. Meitä oli auttamassa alkuun hyvä ystävämme Henrik Iivari, joka nyt vuoden vaihteessa lähti takaisin omille teilleen ja Pete tuli tilalle.”

Julkaisut:
Maailmanlopun mantra promosingle syyskuu 2012
Piru vie kaikesta puolet akustisena Luomustudiolla helmikuu 2013
”Nyt keväällä tulee lisää videota ja singleä ulos.”

Levyhyllyssä Lopun ajan mies sijoittuu…
…Tundramatiksin ja Joose Keskitalon myrkkyruiskukitaralevyjen välille.

Todennäköisimmin Lopun ajan mies…
…läimäisee tulevaisuudessa kaikkien korville muistutuksen siitä, että akustissävyinen musiikki ei itsearvoisesti ole laimeaa.

Epätodennäköisimmin Lopun ajan mies…
…tarvitsisi koskaan sähköjä vakuuttavaan esitykseen.

Miksi Lopun ajan mies on hyvä?
”Einari Stylmanin ääni kuulostaa hämmentävän mutaisella tavalla saarnamiesversiolta J. Karjalaiselta, ja bändin musiikki on perinteistä olematta retroa ja modernia roikkumatta tässä hetkessä. On  lohduttavaa nähdä, että tässä mumfordandsonsien syövyttämässä maailmassa joku onnistuu tekemään hissuttelematonta rämistelykantria, jonka luomusävyt ovat kliinisen villasukkailun sijaan täynnä aitoa multaa ja ruostetta. ”

Kuvailkaa Lopun ajan miehen musiikkia kolmella sanalla?
”Puu, tupakka, sävykkyys.”

Mitä albumia olette kuunnelleet eniten elämänne aikana?
Einari: ”Pink Floydin Wish You Were Here on soinut niin usein nukkumaan mennessä, et se on varmasti se.”

Eero: ”Luultavasti Queenin Jazz.”

Video ei ole enää saatavilla

Jos saisitte valita kenet vain, kenet haluaisitte laulamaan Lopun ajan miehen kappaleelle?
Eero: ”Prince.”
Einari: ”Sen kanssa olisi varmasti nastaa. Itse kelpuuttaisin Grace Slickin Jefferson Airplanesta.”

Jos Lopun ajan mies olisi jokin elävä henkilö, kuka hän olisi?
Eero: ”Andy McCoy varmaan.”
Einari: ”En usko kyllä siihen. Tuskin olisi myöskään kukaan meistä.”

Mitä kappaletta haluaisitte kuunnella maailmanlopun hetkellä?
Eero: Arvo Pärtin Spiegel im spiegel.
Einari: Scott Walkerin Seventh Seal.

Video ei ole enää saatavilla

Mikä kappale tai albumi parantaa todennäköisin krapulanne?
Eero: Joensuu 1685:n nimikkoalbumi parantaa oikeastaan mitä vaan.
Einari: Slowdiven Rutti.

www.youtube.com/watch?v=r2eujVjmIAA

Mitä kappaletta toivotte todennäköisimmin dj:ltä, jos olette hyvin, hyvin humalassa?
Eero: Sebastianin Motor.
Einari: En yleensä viitsi mennä juttelemaan dj:lle, mutta aika usein mä laitan jukeboxista soimaan Bowien Jean Genien.

Video ei ole enää saatavilla

Ketkä soittaisivat unelmakvartetissanne? Kuka tuottaisi?
Einari: ”Se olis Serge Gainsbourgin tuottama pumppu, jossa Marc Bolan soittaisi skittaa ja laulaisi Minnie Ripertonin kanssa. Dave Richmond ja Questlove hoitaisivat rytmin.”
Eero: ”Urkuja vetäisi Jon Lord, groovea pitäisi yllä Darren King, kitarassa olisi Omar Rodríguez-López ja Thomas Erak laulaisi. Tuottajana istuisi Phil Spector.”

Mikä artisti tai yhtye tekee maailman tärkeintä musiikkia juuri nyt?
Eero: ”No itselle talven yli selviämistä on jelpannut kovasti Tame Impala.”
Einari: ”Mikko Joensuun keikka sai mut viimeksi mystisiin tiloihin, se on tärkeää.”

Minkä levyn ostitte viimeksi? Millaisia ajatuksia se herätti?
Einari: ”Garfield Steelin Darkness Freedom. Sitä mä yhtenä lauantaiaamuna kuuntelin kovalla ja tuijotin kansikuvan ruosteisesta marjanpoimimesta tehtyä kypärää. Ainakin voiman ja nopeuden ajatukset kävivät mielessä.”
Eero:”PMMP:n Rakkaudesta. Olin fiiliksillä mahtavista rumpusoundeista ja Jori Sjöroosista. Pop-nero.”

Mitä pidätte Eppu Normaalista?
Eero: ”No ei tule kuunneltua enää, mutta pienenä maistui kyllä.”
Einari: ”Sain lapsena lahjaksi kasetille äänitettynä tämän Repullinen hittejä -kokoelman, jota kuuntelin silloin hirveästi. Ei Eppu Normaali nykyään soi oikein omassa, eikä kaverienkaan kodeissa, mutta muistan niiden liven olleen rautaa Wanaja Festivalissa 2010. Martti Syrjä on mun mielestä kyllä oiva pop-tekstittäjä.”

Lopun ajan mies Korjaamon Vaunusalissa huomenna 9. helmikuuta Samuli Putron lämmittelijänä.

Maria Minerva – Tallinnan lahja konemusiikille ja kriittiselle teorialle.

Tallinnasta Lontoon kautta Brooklyniin päätynyt Maria Minerva on Laurel Halon, Holly Herndonin ja Grimesin ohella yksi viime vuosien kiinnostavimmista tuottaja-muusikoista. Not Not Funille levyttävä artisti toivoisi, että joku kyseenalaistaisi hänen olemisensa täysin.

Kuinka Maria Minerva eroaa Maria Juurista?

”Minerva matkustaa, Juur ei juuri poistu kotoa ja sängystä. Minervalla on paljon epämääräisiä keskusteluja eri puolilta maailmaa tulevien ihmisten kanssa, Juur vain istuu yksin, katsoo rikossarjoja, stalkkaa ihmisiä netissä, kirjoittaa lauluja ja lukee. Minervalla ei ole aikaa mihinkään, Juur ottaa kaiken iisisti. Molemmat Juur ja Minerva uskovat Pareton periaatteeseen, joka tunnetaan myös 80–20-sääntönä. Se on elinvoimaisimman vähemmistön laki, todennäköisyysjakauma, joka esittää että monissa asioissa 20 prosenttia syistä riittää luomaan 80 prosenttia syistä.”

Mitä albumia olet kuunnellut eniten elämäsi aikana? Mikä siitä tekee erityisen?

”Niitä on joitain. Ne ovat erityisiä lähinnä siksi, että olen hyvin lojaali arvostamiani ihmisiä, paikkoja ja musiikkia kohtaan.

Garbage – Garbage
Ian Brown – Music of The Spheres
The Beatles – White Album
Stereolab – Margerine Eclipse
St. Etienne – Good Humor
Chris & Cosey – Techno Primitiv
…ja lista jatkuu loputtomiin.”

Mikä on suosikkisäkeesi pop-lyriikassa?

“How could your nothings be so sweet
you left your love letters incomplete”
(Scritti Politti: Hypnotize)

”Se käsittelee kolmea suosikkiaihettani: tyhjyyttä, rakkautta ja vastaavuuksia.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä kappaletta todennäköisimmin toivot dj:ltä ollessasi hyvin, hyvin humalassa?

”Joo, teen tätä. Se on luonnollinen tarve, joka tapahtuu varmasti kaikille. Minulla on pakkomielle tanssimiseen. Toivon Dr. Albanin Sing Hallelujahia, koska a) se on insidevitsi ja b) se on hyvä laulu. Tavallaan.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä albumi todennäköisimmin parantaa krapulasi?

”Minulla ei ole erityistä albumia, mutta laulu. Se on Chris and Coseyn Exotika. Smooth ja mystinen biisi, joka saa minut aina pois ryömimisvaiheesta.”

Video ei ole enää saatavilla

Ketkä olivat idolisi, kun olit teini?

”Spice Girls, dooh. Geri oli suosikkini. Arvostan yhä heistä lähteneitä hyviä viboja, vaikka se kaikki olisikin ollut keinotekoisesta ja tuotettua.”

Mikä yhtye tai artisti tekee tärkeintä musiikkia maailmassa juuri nyt?

”Tämä on kiinnostava kysymys. En usko, että kukaan on enää erityinen. Maailma on genrejen ja skenejen runsaudensarvi; raja-aidat marginaalin ja mainstreamin välillä ovat katoamassa ja yhä enemmän musiikkia on tarjolla. Samaan aikaan musiikissa on vähemmän syvyyttä, mutta enemmän symbolien vaihtoa, joka ylläpitää vallitsevia normeja ja hierarkioita. Eikä se ole paha asia. Emme vain ole 1800-luvulla enää.”

Mikä on ärsyttävin tulkinta mikä sinusta tai musiikistasi on tehty?

”Kaikki ne ovat melko ärsyttäviä. Kiinnostavasti olen itse keksinyt juoruja itsestäni. Hauska asia imagon ja identiteetin luomisessa on se, että saat mitä tilaat. Ihmisillä ei ole aikaa miettiä sinun ’ekstratasojasi’, vaan ne hyväksyvät sinut pakettina varsin suoraviivaisesti. Olisin äärimmäisen innoissani, jos joku kyseenalaistaisi minun olemassaoloni premissit.”

Suosittele meille kirjaa?

”Olen lukenut aika paljon viime aikoina. Se on vaihe. Olen kyllästynyt facebookaamiseen. Suosittelen Chris Krausin I Love Dickiä, Roberto Bolãnon 2666:tta ja Naomi Wolfin Vaginaa.”

Mitkä kolme asiaa inspiroivat sinua juuri nyt?

”Stand-up.
Tuoreet mehut, joissa on inkivääriä.
Tieto siitä, että kevät tulee pian.”

Maria Minerva lauantaina 26. tammikuuta Kuudennella linjalla Helsingissä. Ovet aukeavat kello 19, ja keikka päättyy kello 22 mennessä. Liput 8 euroa plus toimituskulut.

Video ei ole enää saatavilla

Rumpali ulkoistettuna valokuvaajaksi. (Kuva: Jarno Alho)

Kun Sur-rurista ottaa pois kaikki jäsenet paitsi laulaja-lyyrikko Vilu Vuorenmaan, jää jäljelle pelkkä väliviiva ja raukeana vellovaa sekä naivistista lo-fi-folkia.

Yhtyeeseen kuuluu:
Ville ”Vilu” Vuorenmaa
Jarno Alho

Vilu: ”Aloitin soittamaan Pelkkä väliviiva -nimellä yksikseni. Piti olla Sur-rur-keikka noin pari vuotta sitten muistaakseni Vastavirta-klubilla, Tampereella vai oliko se Turussa Punx Pikikissä ja viime hetkellä selvisi, ettei rumpalimme Kimmo pääsekään paikalle ja vähän myöhemmin myös basistillemme Larelle tuli eräs este. Päätin sitten soittaa keikan itsekseni nimellä Pelkkä väliviiva, harkittuani sitä ennen soittavani mm. nimillä Rur, Sur, Solo Error ja Suo Dökötti. Tämän jälkeen olen soitellut sooloilukeikkoja silloin tällöin muuallakin. Noin reilu vuosi sitten soittelimme ensimmäistä kertaa Jarnon kanssa yhdessä keltaisessa treenitalossa Tampereella. Mulla oli muutamia julkaisemattomia biisejä ja soitimme sitten niitä ja tällä samalla kertaa äänitimmekin jo PVV:n lp-levyn kipaleista suuren osan. Olemme sittemmin soittaneet myös Jarnon kanssa PVV-duokeikkoja.”

Julkaisut:
”Äsken ilmestynyt Pelkkä väliviiva LP, jonka julkaisivat Joteskii Groteskii, Creative Class War sekä muutama salamies.”

Todennäköisimmin Pelkkä väliviiva…
…olisi kiinnostanut kulta-aikansa K Recordsia, mikäli se operoisi englanniksi.

Epätodennäköisimmin Pelkkä väliviiva…
…saa ikinä maistaa Asko Kallosen touch of deathia.

Levyhyllyssä Pelkkä väliviiva…
…löytyy Sur-rurin kohdalta, mutta vinyylipussin sisällä on Palacen levy.

Miksi Pelkkä väliviiva on hyvä?
Pelkän väliviivan kulmikkuus ja soiton jäykkyys muistuttaa esimerkiksi Beat Happeningista tai Palacesta, mutta kummallakaan näistä yhtyeistä ei ollut Vuorenmaan tasoista lyyrikkoa. Tajunnanvirtaiset ja monitasoiset mikro- ja makrotasoille arkea ja nyky-yhteiskuntaa kieputtavat tekstit vaikuttavat Pelkän väliviivan albumilla aivan kuin Sur-rurinkin tekeleillä. Maanista ja löysää, yksinkertaista ja vaikeaselkoista – ja ennen kaikkea marginaalin uumeniin katoava taidonnäyte Suomen lahjakkaimpiin lukeutuvan tekstittäjän kieroista näyistä.

Kuvaile Pelkän väliviivan musiikkia kolmella sanalla?
Vilu: ”Hitaanpuoleinen, pelkistetty, venyvä”

Mitä albumia olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?
”Oliskohan se Neil Youngin Tonight’s The Night, Velvet Undergroundin kolmas tai Maidenin Seventh Son.”

Video ei ole enää saatavilla

Minkä lopettaneen yhtyeen tai edesmenneen artistin olisit halunnut nähdä livenä?
”Nico. Ja Minutemen myös! Olishan niitä vaikka mitä.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitkä ovat suosikkisäkeesi pop-musiikissa?
Vaikea valita yhtä. Sanon vaikka:

Eikö koskaan löydy läheltämme ystävää joka tuntisi meidät? (Wigwam: Luulosairas)

ja

On aina liian vähän aikaa. Se liian myöhään tajutaan. (M.A. Numminen: Liian vähän aikaa)

sekä Lepakon hämyt -nimisen ääniteoksen lopussa kuultava ”Ääää..!”.

Video ei ole enää saatavilla

Jos Jarno Alhoa ei lasketa, kenen rumpalin haluaisit vierailevan Pelkän väliviivan levyllä?
”No vaikkapa Merries-yhtyeen mainion rumpalin Artun, jota itse asiassa kerran Oulussa päädyin hetkellisesti tuuraamaan. Se oli penteleen haastava keikka.”

Mikä artisti tai yhtye tekee maailman tärkeintä musiikkia juuri nyt?
”Lontoolainen nouseva uusi kyky Boys With Little Soul. Heidän ensi-ep:nsä Flat Plans For Future on saanut minut ajattelemaan elämää aivan eri tavalla.”

Mistä kappaleesta sanoittaisit mieluiten käännöscoverin Pelkän väliviivan esitettäväksi?
”Crampsinkin esittämä It’s Just That Song vois olla sellainen. Tai L7:n Deathwish.”

Video ei ole enää saatavilla

Kuka tai mikä on äärimmäisen yliarvostettua?
”No tuota…emmä tiedä. Ehkä tyhjänpäiväisyys.”

Minkä levyn ostit viimeksi? Mitä pidit siitä?
”Bruce Springsteenin Nebraska LP. Ensimmäinen Springsteen-levyni. En ole vielä alkanut katua sen hankkimista.”

Ketkä olivat idoleitasi teini-ikäisenä?
”Elokuvien Dracula (1950-luvun tai vanhempi) sekä Reinikainen, Painajainen ja Kitty Pryde.”

Mitä pidät Eppu Normaalista?
”No siis joo, Hipit rautaa -kappaleesta tykkään. Myös Aknepopissa on puolensa, tietysti ja Maximum Jee & Jee:ssä. Kiitti kysymyksistä ja terveisiä kaikille!”

Pelkkä väliviiva kiertää helmikuussa Grateful Dadin kanssa:
20.2.ke Riihimäki, Vihreä talo
21.2.to Vastavirta, Tampere
22.2.pe Kirjakahvila, Turku
23.2.la HKI ? Galleria x?

Belle & Sebastian ja lähes oikea vuosi.

On ihmisiä, joista voisi tulla mitä tahansa, mutta joiden elämän todellisia haasteita on muistaa uusia kirjaston lainat ja olla antamatta teen jäähtyä kuppiin. Siinä sivussa voi notkua yliopiston kivanoloisilla taiteen tutkimuksen kursseilla, olla kolmekymppiseksi asti epävarma urastaan ja kartuttaa samalla kulttuurista pääomaansa – eli tehdä käytännössä kaikkea sitä, mikä on pohjimmiltaan vaaratonta mutta mistä kokoomuspuolue meitä koko ajan varoittaa.

Belle and Sebastianin Stuart Murdoch oli varmasti yksi heistä, mutta on valtaisa lohtu, että hän oli aikaansaavaa sorttia. Belle and Sebastianista tuli Glasgow-indien menestyksekkäin yhtye ja Murdochista kaikkien herkkien tyttöjen ja poikien sankarihahmo.

Ei voi olla olemassa bändiä, joka Belle & Sebastiania paremmin kirkastaisi haaveilun ja haahuilun ympärille säihkyvän auran, tekisi päämäärätiedottomuudesta kaunista ja muovaisi eskapismista näin turvallista. Juuri tällaisesta mielentilasta kirjoitettu laulu on yhtyeen kruununjalokivilevy If You’re Feeling Sinisterin kappale Get Me Away from Here, I’m Dying.

Kappale on metalaulu laulunkirjoittamisesta, joka keskeytyy ajatusten harhailtua karkuun. Siinä Murdoch esittää olevansa itsetietoisen ja -ironisen lahjakas muusikko ja kirjoittaja, mutta ennen muuta hän tiedostaa nämä taipumuksensa – ja kuittaa samalla lauseella Belle & Sebastianin aseman 90-luvun puolivälin brittipopskenessä sekä bändin tavaramerkkimäisen haahuilutaipumuksen.

”Think of it this way
You could either be successful or be us
With our winning smiles, and us
With our catchy tunes, and us
Now we’re photogenic.
You know, we don’t stand a chance”

Haaveilutaipumukset näkyvät siinä, että hän käyttäisi lahjakkuuttaan ja kirjoittaisi biisin, kertoja uppoutuu – kuten niin monessa muussakin Belle & Sebastianin biisissä – kirjoihin ja elää niiden maailmaa niin täysillä, että todellisuus muuttuu harmaaksi ja ahdistavaksi.

”Oh, I’ll settle down with some old story
About a boy who’s just like me
Thought there was love in everything and everyone
You’re so naive!
After a while they always get it
They always reach a sorry end
Still it was worth it as I turned the pages solemnly, and then
With a winning smile, the boy
With naivety succeeds”

Samalla Murdoch tekee tarkoituksella kappaleen hukuttavasta kirjasta metaforan itse Belle and Sebastianin musiikille. Kirjaan listataan kaikki se, miksi me saatamme rakastaa Belle and Sebastiania: bändin kappaleet pursuavat samaistumispintaa, herkkiä ja älykkäitä tyttöjä ja poikia sekä idealistista uskoa hyvään.  Twee-perinteen mukaisesti biisien maailma on täynnä aitoja tunteita, mutta sillä tavalla romantisoituna, ettei kirjojen laina-aika pääty ikinä ja pakkien saamisestakin löytää aina valoisan puolen.

Get Me Away from Here, I’m Dying on sävellyksenä levynsä heppoisimmasta päästä. Se voisi olla monen muun esittämänä ärsyttävä länkytys. Mutta biisin älyllinen twisti on suunnattoman hieno ja osoittaa, miksi Belle & Sebastian oli aikansa nokkelimpia brittibändejä. Murdoch kirjoitti laulun, joka on itse ratkaisu omaan, tekstin ensiriveissä julistettuun ongelmaansa ja joka oikeastaan kertoo Belle and Sebastianin kuuntelemisesta.

”Ooh! Get me away from here I’m dying
Play me a song to set me free
Nobody writes them like they used to
So it may as well be me”

Niin, eipä tarvitse ihmetellä, miksi Belle and Sebastian on kaikkien henkisten ja fyysisten humanistien suosikkibändi.

Video ei ole enää saatavilla

French Films mököttää ilman näkyvää syytä, kuten indiepopyhtyeen kuuluu.

Mikä se on?

French Films on vuonna 2010 perustettu kitaraindiebändi, josta on sittemmin tullut yksi tämän hetken menestyneimmistä suomalaisista indieyhtyeistä. Yhtye on kiertänyt ahkerasti Eurooppaa ja luonut itselleen maineen, jonka yhteydessä energisestä live-esiintymisestä puhuminen ei ole pelkkää sanahelinää. Lupauksia herättänyt debyyttialbumi saa jatkoa tulevana keväänä.

Miksi me välitämme?

French Filmsin soundi asettuu varsin perinnetietoisesti post-punkin ja modernin kitaraindien väliselle akselille. Sen kulmikkuutta haluaisi verrata varhaiseen The Cureen, joskin laulaja-biisintekijä Johannes on sanonut, ettei hän ollut kuullut läski-Bobin orkesteria paria biisiä enempää. Jos French Films olisi brittibändi, kenenkään ei tarvitsisi uhrata aikaansa Vaccinesista tai Palma Violetsista meuhkaamiseen. Alkuaikojen The Drums -vertauksetkin bändi kyseenalaisti osoittamalla olevansa paljon yhden biisin ihmeeksi jämähtänyttä verrokkiaan näkemyksekkäämpi ja ennen kaikkea näyttämällä, ettei se ole mikään blogi-ihme.

Kokoonpano:

Johannes Leppänen – guitar, vocals
Joni Kähkönen – guitar, vocals
Santtu Vainio – keyboards
Antti Inkiläinen – drums
Tuomas Asanti – bass

Julkaisut:

Golden Sea EP (2010, Gaea Records)
Imaginary Future LP (2011, Gaea Records)
When People Like You Filled the Heavens 7” (2012, Gaea Records)
TBA LP, March 2013 in Finland and April Europe/Asia

Small talk -haastattelussa bändin laulaja-kitaristi-biisintekijä Johannes Leppänen.

Mitä levyä olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?

”Hellacoptersin By the Grace of Godia. Junnumpana kuunteli paljon intensiivisemmin, jolloin samoja levyjä kuunteli paljon enemmän. Siksi varmaan tuota eniten.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä klassista popkappaletta et ole koskaan oikein ymmärtänyt?

”Yhtä biisiä en osaa valita, mutta suurin osa Bowien tuotannosta menee mulla täysin ohi.”

Mille bändille tekisitte tribuuttilevyn, jos olisi pakko?

”Ollaan me joskus funtsittu että tehtäisi jotain covereita, mutta tribuuttilevyä tuskin jaksettaisiin. En muista ainakaan kuulleeni yhtään hyvää tribuuttilevyä. Mutta jos olisi pakko niin olishan se huikeeta tehdä joku French Films plays NEU! -levy.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitkä ovat suosikkisäkeesi popmusiikissa?

”He not busy being born is busy dying”
(Bob Dylan – It’s Alright, Ma [I’m Only Bleeding])

…ja…

“The public wants what the public gets”
(The Jam – Going Underground)

Mikä on ärsyttävin musiikistasi tai sinusta tehty tulkinta, jonka olet kuullut?

”Ei mikään silleen oo kauheesti ärsyttänyt. Enemmän ollaan naureskeltu jätkien kanssa huvittaville vertauksille. Kriitikot tuntuu aina tietävän mistä kaikki on pöllitty.”

Mikä on French Filmsin uran rock’n’rollein hetki?

”Ei olla vissiin tarpeeksi rock’n’roll, kun ei haluta kertoa näitä julkisesti.”

Kenen muusikon haluaisit laulavan tai soittavan levylläsi?

“Joni sanoi tossa, kun tehtiin levyä Porvoossa, että pitäisi pyytää Remu käymään studiolla fiittaamassa, se kun tunsi Jonin vaarin (Jorma Kalenius & His Rock Devilsin rumpali). Mutta ei se sit uskaltanut ottaa siihen yhteyttä. Ehkä vielä joskus.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä mieltä olet ”kielletyn nautinnon” käsitteestä popmusiikissa?

”Ei se oo niin vakava asia, jos kuuntelee välillä spedempääkin musaa.”

Minkä lopettaneen yhtyeen tai edesmenneen artistin haluaisit nähdä livenä?

“Ihan mikä vaan Beatles, Kinks, Jimi Hendrix tai vaikka Pink Floyd ekan levyn aikoihin. Näitä perusbändejä niiden alkuvaiheissa ennen nykypäivän nostalgia-hypetystä, jossa itsekin olen osallisena. Ehkä mä ymmärtäisin sen Bowienkin päälle enemmän, jos olisin nähnyt sen livenä silloin kun se oli vielä nuori. The Ramones tietysti myös, ja tuoreemmista bändeistä esimerkiksi The Libertines.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on suosikkisi ranskalaisista elokuvista?

”En mä katsele ranskalaisia elokuvia oikeastaan. Mut varmaan pitäisi joskus. Toi on enemmän Jonin juttu.“

Mikä on vuoden 2012 suosikkilevysi?

“Rumba kysyi halutaanko osallistua johonkin parhaat levyt 2012 -listaukseen. Tajuttiin, että ollaan kuunneltu ehkä muutamaa uutta levyä koko vuotena, joten se jäi tekemättä. Mutta se TOYn lätty on kyllä kova!”

Video ei ole enää saatavilla

Ensimmäinen biisi, josta muistat tykänneesi?

”Frendi oli äänittänyt joskus tokalla luokalla Black Sabbathin ekaa levyä sen vaarilta c-kasetille. Kun nimikkobiisin loppuriffi lähti, olin vakuuttunut et tää on sitä kunnon musaa. Kuulin biisin kokonaisena vasta pari vuotta myöhemmin, kun alkupuolikas puuttui siltä kassulta.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä yhtyettä tai artistia suosittelet todennäköisimmin uudelle tuttavuudelle?

”Oon ehkä liikaakin hehkuttanut Kaleidoscopen Tangerine Dream -levyä viimeaikoina. Hienoa 1960-luvun psykedeliaa.”

Video ei ole enää saatavilla

Minkä levyn ostit viimeksi?

”Siitä on aikaa, mutta Raveonettesin ekan. Hyvä levy, hyvä bändi. 2000-luvun parhaita.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä kappaletta toivot dj:ltä silloin, kun olet todella, todella humalassa?

”A-Han Take on Me.”

Minkä musiikkivideon muistat parhaiten lapsuudestasi?

”Tää voi olla aika lame vastaus, mutta joko Beastie Boysin Sabotage tai Verven Bitter Sweet Symphony.”

Video ei ole enää saatavilla

Jos pitäisi sanoa yksi asia, jonka viimeinen kaksi vuotta on opettanut, mikä se olisi?

”Ehtiihän sitä parissa vuodessa oppia vaikka mitä. Perspektiivi on kasvanut noin yleisesti. Onhan tässä aika selkeesti opittu myös se, että musahommilla tienaaminen on helvetin vaikeaa.”

Kuka tai mikä on ehdottomasti yliarvostettua?

”Kokoomus.”

Kenen lauluääni saa selkäpiissäsi soimaan hyyn hyvällä ja kenen huonolla tavalla?

“Onhan näitä vaikka millä mitalla. Barry Whitellä on kingi saundi. Samoin Harrisonilla ja Lennonilla. Ja Joey Ramonella. Ja Matt Berningerillä (The National). Ja Sune Rose Wagner – Sharin Foo -kombo (The Raveonettes) toimii myös. Jos pitää jotain disauttaa, niin kyllähän lähestulkoon kaikki nää NRJ-, Voice-, Radio Rock-, yms-osastolla soivien artistien modernin limaset ja megakliinit lauluäänet on helvetin rasittavaa kuultavaa. Samaa täysin yhdentekevää paskaa, joten ne voi kaikki niputtaa kätevästi kertaheitolla. Ei pahalla tietty!”

Video ei ole enää saatavilla

Oletko koskaan valehdellut musiikkimaustasi vaikuttaaksesi viileämmältä kuin oletkaan?

”En mä oo. Mulla on niin hyvä maku.”

Mikä on noloin omistamasi levy?

”Noloin ja kovin on yksi Judas Priestin kokoelma.”

Minkä musiikkityylin päälle et ole koskaan ymmärtänyt?

”Esimerkiksi trance ja vaikka reggaeton on musatyyleinä niin kaukana mun mausta, että tuskin tulen ymmärtämään niiden päälle jatkossakaan.”

Mikä levy parantaa tehokkaimmin krapulasi?

”Riippuu vähän minkälainen darra. Jos on sellainen tosi järkyttävä krapis, niin sehän on periaatteessa mahdollisuuskin hyödyntää ne olotilat. Sillon jotain Popol Vuhia tai Godspeed You! Black Emperoria. Jos on sellainen darra, että pitäisi ryhdistäytyä, niin sillon jotain Black Lipsiä tai vaikka Obliviansia soimaan.”

Video ei ole enää saatavilla

Ketkä olivat ensimmäiset idolisi teini-ikäisenä?

”Ei mulla julisteita ollut ikinä seinillä, paitsi ehkä yks Led Zeppelinin kangas. Mutta Nicke Andersson tai Dee Dee Ramone oli mun ensimmäiset musiikilliset idolit. Ja Mando Diao oli ekojen levyjen aikaan ihan helvetin kova bändi, jolla oli huikeita melodisia garagepop-ralleja. Nykyäänhän se on ihan gonahtanut poppoo, mutta 2007, vielä ennen näitä Dance With Somebodyja, kun se oli vielä aito rokkibändi, eikä mikään ihme big band -yritys, ne veti varmaan energisimmän ja tiukoimman klubikeikan mitä oon koskaan ollut todistamassa. Nuorta hurmosta. Pokla päästi mut sillon alaikäsenä sisään Tavalle pienen anelun jälkeen. Reilua. R.I.P.”

Video ei ole enää saatavilla

Jos et olisi muusikko, mikä olisit?

”Varmaan yrittäisin olla astrobiologi tai vastaava. Tai antropologi. Tai tekisin jotain muuta taidetta, runoja tai elokuvia. En osaa sanoa, mutta varmasti jotain aika luovaa yrittäisin väsätä.”

Millä tavalla tuhlaat aikaasi kaikkein mieluiten?

”Mulla on aika harvoin fiilis, että tuhlaan aikaani. Kävin ennen bändiaikaa töissä aika turhanpäiväsissä duuneissa, mikä tuntui ajantuhlaukselta.”

Jos French Films olisi paikka, mikä paikka se olisi?

”Ehkä joku vanha huvipuisto. Huvipuistot on cool, paljon jengiä pitämässä hauskaa. Löytyy paljon värejä ja ehkä jotain kevyttä psykedeliaakin. Tai joku saari jossain kaukana etelässä Tyynellämerellä.”

Kenen muusikon kuolema on viimeksi koskettanut sinua syvästi?

”Ei mua ole koskaan kenenkään muusikon kuolema kauhean syvästi koskettanut. Jay Reatardin kuolema oli sellainen, josta tuli jonkun kanssa vähän jauhettuakin. Ja vaikken mikään suurin fani olekaan, niin kun olin katsomassa Brucea ja keikan loppupuolella tuli Clarence Clemons -muistofiilistelykohta, niin tippa oli lähellä nousta linssiin.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on edellinen todella hyvä biisi, jonka olet kuullut?

”Mä olen sitä musiikinkuuntelijaosastoa, että selaan lähinnä Youtubea läpi kun etsin uutta musaa. Mulla ei oo spotaria tai mitään. Just kuuntelin vähän aikaa sitten sellaista 1960-luvun psykegaragebändiä kuin Lemon Drops. Niiden biisi I Live In The Springtime iski.”

Video ei ole enää saatavilla

Jim Morrison – nero vai pölvästi?

”Kyllä se varmaan molempia on ollut. Enemmän kallistun neroon.”

Eurosonic järjestetään Hollannin Groningenissa 9.–12.2013. Mukana on 19 suomalaisyhtyettä ja -artistia.

Brian Molko oli nuorena brittirockin kaunein mies.

Placebo on yhtye, jota vilpittömästi rakastaakseen on oltava 17-vuotias tai mielenterveysongelmainen. Useimmissa tapauksissa molempia. Samasta syystä tuntuu siltä, että bändi liittyy monella ihmisellä vain tiettyyn vaiheeseen, eikä niinkään elämänkaareen.

Bändin nimettömältä debyyttilevyltä irroitettu single Nancy Boy on yksi yhtyeen parhaista, ellei jopa paras kappale. Sillä Placebo soi samaan aikaan suurena ja kiihkeänä, mutta rosoisena. Sen kitaroissa raivoaa grungen viimeiset rippeet ja möyrii juuri se ”huumeiden kiihdyttämä seksuaalinen himo”, jollaiseksi Brian Molko oli kappaleen halunnutkin.

Ja ennen kaikkea se kertoo siitä maailmasta, jonka vuoksi ihmiset Placeboa saattoivat rakastaa. Placebo romantisoi maailmaa, jossa ei voinut polttaa liian montaa tupakkaa putkeen, käyttää liikaa huulipunaa tai suudella liian montaa tai väärää ihmistä.

Placebo oli rockbändi niille, joita ei kiinnostanut perinteisten rocktähtien itseriittoisuus. Tai niille, joille perinteiset rock-ihanteet ennen kaikkea uusintivat ahdistavan normiston.

Placebo oli parhaimmillaan ollessaan seksuaalisesti ja farmakologisesti epätasapainoista musiikkia – ja siksi bändin nimi oli niin osuva. Juuri tästä on Nancy Boyssakin kyse. Molkon toive kitaroiden luomasta tunnelmasta on täysin synkassa tekstin kanssa.

”Alcoholic kind of mood
Lose my clothes,
Lose my lube
Cruising for a piece of fun
Looking out for number one
Different partner every night
So narcotic outta sight
What a gas, what a beautiful ass”

Kappaleen varsinainen twisti tulee vasta viimeisessä säkeistössä, jossa seksisuhde menee kieroksi. Tässä säädössä, johon biisin nimi myös viittaa, she onkin he, pää paperipussissa ja ulkonäkö täysin irroitettuna itse aktista.

”Douse himself with cheap perfume
Eyeholes in a paper bag
Greatest lay I ever had”

Sama kohta tuo Nancy Boyhyn mukaan myös sen seksuaalisen avoimuuden koukun, jota niin moni Placebossa rakasti. Molkon androgyyni hahmo sotki kertojan sukupuolisuuden, jolloin bändin tekstit saattoi tulkita kirjaimellisesti kokeilunhaluisiksi tai uteliaiksi omaa sukupuolta kohtaan.

Molko kertoi Melody Makerille myöhemmin, että hän halusi kirjoittaa kappaleen kyseenalaistaakseen syyt harrastaa seksiä saman sukupuolen kanssa, sillä hänestä oli lähinnä muodikasta olla julkisesti bi-curious – eli toisaalta hänen voi ajatella vetäneen maton monen faninsa jalkojen alta.

2000-luvun alussa bändi pudotti biisin settilistoistaan ja sanoi kadottaneensa yhteyden siihen. Myöhemmin Brian Molko sanoi toivoneensa, ettei hän olisi koskaan kirjoittanut Nancy Boyta, mutta Placebo otti vuosikymmenen puolivälissä biisin takaisin settilistaansa.

Samalla Molko ikään kuin rivien väleissä antoi luvan tulkita kappaletta väärin: paeta todellisuutta riskirajoille asti, yrittää vetää yliannostukset hedonismista ja kokeilla mitä tahansa, jos vain siltä sattui tuntumaan.

Video ei ole enää saatavilla

Billy, Billyn hiukset ja ne muut.

“Out on tour with the Smashing Pumpkins / Nature kids, but they don’t have no function / I don’t understand what they mean and I could really give a fuck.”

Pavementin Stephen Malkmusin tekstinpätkä bändin Range Life -biisissä oli hänen itsensä mukaan laulun kertojan suuhun kirjoitettu vitsi ja osa indien ja alternative rockin välistä vastakkainasettelua. Smashing Pumpkinsin Billy Corgan otti sen tapojensa mukaisesti tosissaan ja julisti, ettei hänen yhtyeensä suostuisi Lollapaloozassa, mikäli Pavement olisi niin ikään esiintyjälistalla.

Itse olen voinut aina samastua Malkmusin lauseiden ilmitasoon. En ymmärrä Smashing Pumpkinsia tai varsinkaan sen magnum opus -albumia Mellon Collie and the Infinite Sadnessia. Kaksi tähteä ja paha mieli, ikuisesti.

Jos jokin laulaja kuulostaa Neil Youngiakin enemmän lampaalta, sen on oltava Billy Corgan. Floodin tuottama soundimaailma saa levyn raskaat biisit kuulostamaan puuroiselta muoviseos-Metallicalta. Mellon Collie osoitti, että Smashing Pumpkins oli täysin suhteellisuudentajunsa hukannut yhtye, joka oli liian sisäsiisti grungeksi, liian pelokas metalliksi ja liian melodiatajuton kirjoittamaan kappaleita, joiden sävellykset riittäisivät kantamaan edes itsensä – saati sitten läpi kaksituntisen levyjätin.

Smashing Pumpkinsista tuli Placebon ja Nirvanan väliinputoaja, jonka angsti ei ole aitoa, vaan pikemminkin Corganin egomaanista kitinää, ”Love is suicide” -banaaliuksia ja epätoivoisia yrityksiä saada huomio kiinnitetyksi itseensä.

Ja voimme aivan hyvin katsoa myös Suomeen, jossa vasta myöhemmin Corgan-kampaukseen vaihtaneen Toni Wirtasen johtama Apulanta yhdisti angstista vyörytystä grungen perintöön tavalla, johon Smashing Pumpkins ei ikinä olisi kyennyt. Smässäreiden jättihitti Bullet with Butterfly Wings olisi ollut Apulanta-singlenä bändin 90-luvun keskinkertaisin.

Lohdullista on, että myös Smashing Pumpkinsilla ja Mellon Collie and the Infinite Sadnessilla on vahvat hetkensä, vaikka bändi on toki ylipäätään sellainen, että singlekokoelmakin on kokonaisuutena puuduttavahko. Vaikka Smashing Pumpkins leimautui juurikin angstisena ysärirockina, bändi oli parhaimmillaan silloin, kun se päästi ripauksia aurinkoa kitaravalliensa lävitse.

Siamese Dreamin Todayn sisältämää näennäisoptimismia ei pääse karkuun, Disarm ei tahraudu edes sillä, että noin 15 vuotta myöhemmin Lasse Kurki ja Knipi varastivat biisin kellokoukun Anna Puun C’est la vie –sinkkuun ja Tonight, Tonightin kruunaa ennenkuulemattoman uljas ja aikaa kestänyt tapa tehdä ysärivyörytyksestä nostattavaa jousien avulla.

Ja se yksi ylitse muiden, kimaltelevin helmi Mellon Collien kakkoslevyn mitättömyysmeressä ja syy antaa kaikki Smashing Pumpkinsin synnit anteeksi oli 1979.

Kuten Smashing Pumpkinsille oli normaalia – kenties juuri melodiatajuttomuutensa vuoksi –  myös 1979:n koukku, Billy Corganin tunnistamattomaksi efektoitu ”ooh”, on niitä, joissa yksinkertaisen ja nerokkaan yhteydet avautuvat tarkimmalla mahdollisella tavalla.

Jonathan Daytonin ja Valerie Farisin MTV:n gaalassa vuonna 1996 vuoden parhaaksi videoksi valittu video kertoo kappaleen huumaavasta nostalgiasta ja romantisoidusta nuoruudesta enemmän kuin Corganin kirjoittama teksti. 1979 videoineen on kuin parhain 90-luvun teinileffa puristettuna neljään minuuttiin: autoilua, punaisia kuppeja, villiintyvät kotibileet, tyhmänrohkeaa sekoilua pikkukaupassa sekä donitseja syövät poliisit. Kaikki ilman ajalle ominaista kyynisyyttä, välinpitämätöntä slackerismiä tai ironian häivää.

Instagramissa on suodin nimeltä 1977. Onneksi niin, sillä 1979:n tasolle Instagramin luoma keinonostalgia ei yllä ikipäivänä. Ja sitäpaitsi: ei 1979:n videoakaan ole erityisemmin sävytetty mihinkään suuntaan.

Video ei ole enää saatavilla

Anna Von Hausswolff, hautajaismusiikin ammattilainen.

Nuorgamin joulukalenterissa kirjoittajat suosittelevat päivittäin kolmea vuoden 2012 albumia sekä halutessaan yhtä ep:tä, reissueta tai kokoelmaa. Kalenterin viimeisen luukun avaa Oskari Onninen.

Andy Stott: Luxury Problems

Toiset syyttivät, että brittimuusikko Andy Stott kosiskeli Luxury Problemsilla turhaan aiempaa suurempaa yleisöä. Sinänsä totta, sillä albumi soi paljon mutaisen mekaanista edeltäjäkaksikkoaan Passed Me By / We Stay Together selkeämmin. Samoin kaiken alleen upottavaa mustaa tyhjyyttä Luxury Problemsissa on vähemmän kuin aiemmin, mutta silti albumin soundissa on läsnä pelkkiä kaikkiin harmaan sävyihin verhottuja teollisuushalleja, joita valaistaan Alison Skidmoren kuulaalla äänellä. Luxury Problemsilla on kaikki mahdollisuudet tehdä teknolle sama kuin Burialin Untrue teki dubstepille: siinä tapauksessa ensi vuonna teknobileissä tanssiminen on mahdotonta, ja tilalle jää vain vähäeleinen ja hidastettu liikehdintä.

Video ei ole enää saatavilla

Swans: The Seer

The Seer on amalgaami kaikesta, mitä Swans on tehnyt. Siinä sivussa se pelasti ja keksi uudelleen koko saattohoitotilaan ajautuneen post-rockin. Enää kuulijaa ei vavisuteta crescendoilla, vaan ruhjotaan niin kauan, että jokainen kitarasta lyöty sointu syventää transsia ja alkaa tuntua yhtä euforiselta kuin Sigur Rósin tai Mogwain kauneimmat kliimaksit. Ja mikä internetin silpoman keskittymiskyvyn ajassa tärkeintä, Seerin laittaminen soittimeen sisältää hiljaisen käskyn: nyt et tee mitään muuta kuin istut hiljaa, koet yliannostuksen desibelejä ja hukut järkälemäisen äänimassan alle. The Seer on eeppisintä, äärimmäisintä ja ylivoimaisesti merkittävintä, mitä pop-musiikilla on vuonna 2012 ollut tarjota.

Video ei ole enää saatavilla

Anna von Hausswolff: Ceremony

Joko minusta vain tuntui tai sitten ”taiteellisesti kunnianhimoisisia naisartisteja” oli menneenä vuonna enemmän pinnassa kuin koskaan. Heistä kaksi oli aliarvioituja ja ylitse muiden: Susanne Sundfør ja Anna von Hausswolff. Göteborgilaisen Hausswolffin (s.1986) urkujen varaan rakennettu Ceremony on goottilaisen katedraalin holveissa kaikuvia valtavia suruvirsiä, jotka kertovat niin tekijänsä loputtomasta kunnianhimosta kuin järjettömästä sävellyslahjakkuudesta. Albumi on täynnä kylmää ilmaa ja kuulasta surumielisyyttä, jonka sekaan Mountains Crave -sinkkubiisi tuo muutaman lasinmaalausten läpi suodattuneen valonsäteen. Hausswolff teki levyn, joka on kuin Bat for Lashes soittamassa musertavaa fuugaa taustamusiikiksi hänen oman lapsensa arkunkannolle. Ja siinä piilee hänen rohkeutensa: Natasha Khanista tai monesta muustakaan ei ole ikinä kuulostamaan näin ehdottomalta.

Video ei ole enää saatavilla

Sarja päättyy.

Mike Simonetti ja Photoshopin clone tool.

Troubleman Unlimited- ja Italians Do It Better -levy-yhtiöiden perustaja Mike Simonetti on diskon sijaan punk-mies, joka haluaa kipeästi suomalaisen rareseiskan. Autammehan häntä?

Mitä kappaletta olet kuunnellut eniten elämäsi aikana? Mikä tekee siitä erityisen?

”Todennäköisesti jotain Led Zeppelinin biisiä, koska rakastan niiden rumpusoundeja.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä klassikkokappaletta et ole koskaan ymmärtänyt?

”Jotain White Albumin kappaletta.”

Jos saisit pelastaa yhden levyn kokoelmastasi, mikä se olisi?

”Jokin Dischordin testipainokseni.”

Mikä albumi parantaa todennäköisimmin krapulasi?

”Ei albumia, pelkkä hiljaisuus.”

Ketkä olivat ensimmäisiä idoleitasi, kun olit teini?

”Ian MacKaye.”

Mitkä ovat suosikkisäkeesi popmusiikissa?

”Thinking of a master plan, ain’t nothing but sweat inside my hand”
(Eric B & Rakim – Paid In Full)

Video ei ole enää saatavilla

Kenen muusikon kuolema on viimeksi koskettanut sinua syvästi. Missä olit, kun kuulit siitä?

”Kun Metallican Cliff Burton kuoli. Olin silloin kotona.”

Jos saisit valita kenet tahansa esiintymään albumillesi, kuka olisi valintasi?

”Antony Hegarty. Hän on nero.”

Video ei ole enää saatavilla

Kuvaile Driven tärkeyttä Italians Do It Betterille?

”Drive toi labelille paljon uutta yleisöä, mikä on aina hyvä. Lisäksi se oli varsin hyvä elokuva.”

Kenen ääni saa selkäpiissäsi soimaan hyyn a) hyvässä ja b) pahassa mielessä?

”Hyvässä Kate Bushin. Niitä, joiden ääni sattuu väärällä tavalla on liian monta.”

Video ei ole enää saatavilla

Minkä edesmenneen artistin tai hajonneen bändin olisit halunnut nähdä livenä?

”Led Zeppelin, Void, varhainen Black Sabbath, Ron Hardy ja Larry Levan.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä artisti tai yhtye tekee tällä hetkellä maailman tärkeintä musiikkia?

”Chromatics rikkoo rajoja ja muuttaa elämiä.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä muuttuu musiikkibisneksessä seuraavan kymmenen vuoden aikana?

”Toivoisin, että vinyylifetisismi kuolee. Ihmiset välittävät enemmän siitä, soittaako dj musiikkia vinyyliltä kuin siitä, mitä musiikkia hän oikeasti soittaa. Ketä kiinnostaa, jos dj soittaa vinyyliä?”

Mitkä kolme asiaa inspiroivat sinua juuri nyt?

”Poikani, tyttäreni ja vaimoni.”

Mitä mieltä olet ”kielletyn nautinnon” käsitteestä musiikissa?

”Ei ole olemassa kiellettyä nautintoa. Hyvä biisi on hyvä biisi.”

Mitä artistia tai yhtyettä suosittelisit uudelle tuttavuudelle?

”Chromaticsia.”

Oletko ikinä valehdellut musiikkimaustasi vaikuttaaksesi coolimmalta kuin olet?

”En.”

Mitä musiikin genreä et ole koskaan ymmärtänyt?

”EDM:ää.”

Kuinka syvä on tuntemuksesi suomalaisesta musiikista? Onko sinulla suosikeita?

”Rattus, Maho Neitsyt, Varaus, Kaaos ja Terveet Kädet. Voitko löytää minulle Tipi & Ministereiden Verta rakastava nainen -seiskan?”

Video ei ole enää saatavilla

Kuka on tunnetuin henkilö joulukorttilistallasi?

”Äitini.”

Kuka tai mikä on täysin yliarvostettua?

”Lentomatkailu.”

Mikä on viimeisin todella hyvä kappale, jonka olet kuullut?

”Tykkään Katy Perryn Wide Awake -biisistä paljon.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on noloin omistamasi levy?

”Ei mikään. En häpeä mitään, mistä pidän!”

Jim Morrison – nero vai pölvästi?

”Ehdottomasti nero!”

Mike Simonetti + Tero Männikkö + Kristiina Männikkö Adamsissa perjantaina 14.12. Liput 8 € + 3 €.

Mark Linkous, kauan 1995:n jälkeen.

Muistan tarkalleen missä olin, kun Mark Linkous kuoli kuudes maaliskuuta 2010.

Muistan tarkalleen myös, miltä tuntui kuulla Sparklehorsea ensimmäistä kertaa ikinä, vain vähän sen jälkeen kun kuulin 47-vuotiaan Linkousin ampuneen itseään kiväärillä sydämeen.

Vaasalaisessa yksiössä, jossa oli välimerellinen kokolattiamatto, kuuntelin Linkousin yhden miehen yhtyeen Sparklehorsen Vivadixiesubmarinetransmissionplot-albumia läppärin surkeasta kaiuttimesta. Ja mitä enemmän albumia kuuntelin, sitä surullisemmaksi tunsin itseni Linkousin takia.

Nyt, lähes kolme vuotta myöhemmin pidän Linkousin poismenoa edelleen itseäni eniten koskettaneena muusikkokuolemana.

Lukuisissa pikkubändeissä soittanut Linkous oli valmistellut debyyttiään Vivadixiesubmarinetransmissionplotia 1980-luvun lopusta lähtien lähinnä kotistudiossaan kasiraiturin kanssa.

Someday I Will Treat You Good oli Vivadixien kolmas sinkkubiisi, suurin hitti ja yksi levyn vanhimpia kappaleita. Siinä grungen heikot viimeiset hengenvedot sekoittuivat suorastaan wilcomaiseen alt.countryyn ja klassiseen laulunkirjoittamiseen. Lopputulosta enempää Sparklehorse ei koskaan kuulostanut aikansa mainstreamilta. Ja juuri tämän kappaleen siivellä yhtye pääsi lämmittelemään niin Radioheadia kuin R.E.M.:iä.

Tärkein rivi on avaus:

”There’s something going on around here”

Siinä Linkous sanoo puolihuomaamatta enemmän musiikkinsa surrealismista kuin pelkästään yhdestä kappaleesta. Someday I Will Treat You Good on dekadenssin ja dissosiaation välisillä poluilla hortoilevaa painajaista. Kertoja hylkää sosiopaatin tavoin naisen – joka voisi aivan hyvin olla metafora Linkousista itsestään – moottoritien varteen kuolemaan ja uskottelee pelastavansa tämän vielä joskus.

Se on suora esimerkki siitä, Sparklehorsen musiikissa on aina jotain selittämätöntä ja jäljentämätöntä sekä tekstien että sovitusten tasolla. Nauhat humisevat kuin niihin olisi tarttunut haamuja, ja lyriikoissa todellisuus vääristyy eläinmetaforiksi, joista Linkous laulaa äänellä, joka voisi särähtää sirpaleiksi minä hetkenä hyvänsä.

Mutta samalla tavalla kuin Linkousin sielunveljellä ja kaimalla Eelsin Mark Oliver Everettillä, Sparklehorsen musiikin uniikilla tavalla suodattavan suruharson läpi hehkuu aina edes hieman toivoa. Joko synkeänä optimismina, oikein sijoitettuina duurisointuina tai bändin musiikissa sielun lailla väreilevänä kauneutena.

Sparklehorseen jätti valmiin ja väistämättömän tulkintakehyksen paitsi Linkousin lopullinen kohtalo, myös hänen traaginen henkilöhistoriansa, josta toimittajat kyselivät häneltä kyllästymiseen asti. Pitkäaikaiseen masennusalhoon uponnut Linkous sammui vuonna 1996, kesken Radioheadin lämmittelykiertueen omien jalkojensa päälle 14 tunniksi. Sitä seurasi vielä sairaalassa saatu sydänkohtaus ja kolmen minuutin kliininen kuolema.

Mark Linkous lihavoi itse oman tarinansa pop-historian alihuomioiduksi tragediaksi, ja loi itselleen sen kautta myyttisen tarinan ja vieläkin vahvemman kulttimaineen. Silti Sparklehorsea kuunnellessa hukkuu kerta toisensa jälkeen empatiavyöryn alle ja toivoo, että tarinaan olisi kirjoitettu toisenlainen loppu.

Video ei ole enää saatavilla

Ruutupaita, tuo ysäri-indien heimovaate.

Olen ollut pitkään sitä mieltä, että Pavementin tekstien ylitulkitseminen paljastaa fiksuimmistakin indienörteistä ummehtuneimmat puolet. Vaikka Stephen Malkmus on toki lyyrikkona nero, saman energian voisi käyttää suosiolla Toolin tekstien tulkitsemiseen minkälie Rosettan kiven avulla, eikä mihinkään tällaiseen cooliin kevytkryptisyyteen.

Siinä missä Crooked Rain, Crooked Rainin ensimmäinen single, jenkkien rocklistan kymmenenneksi noussut Cut Your Hair oli Pavementin mittapuulla jopa klassinen pop-kappale, Gold Soundz on puolestaan luonnosmainen renkutus, joka tuntuu usein esimerkiltä siitä, miten vaivattoman kuuloisesti Pavement pystyi kirjoittamaan täydellisiä biisejä.

Pavementin kulttibändiasemaa 90-luvulla sinetöi se, kuinka yhtye pyrki tarjoamaan vaihtoehdon alternativelle, mistä käy viitteeksi Range Life -biisin vittuilu Smashing Pumpkinsille. Tätä statusta pönkitti Crooked Rain, Crooked Rain, joka oli Slanted & Enchanted -debyytin jälkeen askel vähemmän lo-fiin suuntaan, mutta sävellyksiltään vähintään yhtä kiero (heh) kuin edeltäjänsä.

Levyn kakkossinglessä Gold Soundzissa on kuulokuvansa osalta ennen kaikkea kyse rentoudesta ja välinpitämättömyydestä. Se on nimenomaan kappale, joka kuulostaa videonsa juoksentelulta joulupukkipuvuissa.

Tunnelma on helppo hukata, jos kappaleen tekstiä lähtee kahlaamaan liian pakkomielteisesti läpi. Varsinkin, kun Gold Soundz on ilmiselvästi tajunnanvirtaa, jossa puuttuvia aukkoja on täytetty lähinnä biisin rakenteen esittelyllä.

Mutta niin anaalista kuin se onkin, ehkä on pakko hukkua Malkmusin metaforalabyrinttiin hetkeksi tai pariksi. Ihan vain vähän.

Nostalgiaa, joo. Sirpaleisia muistoja, joo. Ihmissuhde, jota kelataan läpi, joo. Ja tuo ihmissuhde on rikkoutunut, joo.

Kaiken ytimessä on ilmiselvästi ollut luottamus, joka keskimmäisessä säkeistössä rikotaan. Syylliset jäävät kiinni. Trial’s over weapon’s found. Yhteiset salaisuudet muuttuvat kertojan ja tytön omiksi salaisuuksiksi, kun luottamusta ei ole.

Biisin ja kenties koko Pavementin tunnetuimmat fraasit ja irrallisimmin siteeratut ovat kappaleen kolmannessa säkeistössä. Niissä ei ole rakkautta, vaan humalaista kaipuuta ja epätoivoa.

So drunk in the August sun
And you’re the kind of girl I like
Because you’re empty and I’m empty
And you can never quarantine the past

Nihilismiä, joo. Mutta sellaista nihilismiä, joka toimii pelastavana eleenä. Ehkä välinpitämättömyys palauttaa heidät vielä yhteen.

Menneisyydestä ei pääse eroon, eikä sillä tai millään muullakaan ole mitään väliä. Siitä toki soisi monen ottavan oppia.

Kuinka humalassa kertoja on viimeisessä säkeistössä? Vai onko? Voivatko he oikeasti palata vielä yhteen, go back to those gold sounds? Sitäkö tässä halutaan? Saako rikotun luottamuksen korjattua?

On muuten aika surullista miettiä yksinään kello kolmelta yöllä, mitähän Stephen Malkmus mahtoi ihan oikeasti tarkoittaa. Vaiko edes mitään.

I’ve been sitting here too long, indeed.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Ja siitä nihkeiden Pavement-puristien kiusaksi vielä Astrid Swanin ja Burning Heartsin versio, silvuplee.

Men in Black, osa 32.

Tänään sarjamme totelkoot nimeä Kaikki huomisen superbändit, kun framilla on kokeneen ja vielä kokeneemman konemuusikon uusin yhtye. Kirkasta tulevaisuutta myös sille voi toki odottaa.

Jäsenet:
Jori Hulkkonen, Juho Paalosmaa.

Juho: ”Tutustuin Joriin Villa Nahin kautta muutama vuosi sitten, kun teimme Origin-levyä. Sittemmin olin Jorin levyllä vierailijana. Vuosi sitten heräsi keskustelu, että kokeillaan yhteistyötä. Yhteistyö toimi tosi hyvin. Ollaan aika sen tyyppisiä ihmisiä, ettei löydy toista kaveria, joka on samalla aaltopituudella.  Tuli huomattua jo Originia tehdessä, muttei tuossa mittakaavassa. Saamme Jorin kanssa tehtyä biisejä hirvittävän nopeasti. Villa Nahin kanssa se on paljon hitaampaa.”

Jori: ”Oltiin tunnettu useampi vuosi ja tiedettiin, että studioyhteistyö sujuu, mikä on ensiarvoisen tärkeää. Yhteistyössä on tärkeintä, ettei se ole kompromissi, vaan enemmän kuin yksin voisi tehdä. Kun vuosi sitten kokeilimme Juhon kanssa, mitä tästä tulisi, yhden viikonlopun aikana kävi selväksi, että on yhteinen musalinja. Ekat sessiot olivat tammikuun puolivälissä, ja levy valmistui toukokuussa, mikä kuvastaa yhteistyön saumattomuutta ja tehokkuutta. Ollaan hämmästelty sitä, että harvoin saa mitään aikaan näin nopeasti. Noiden neljän kuukauden pohjalta meillä olisi materiaalia jo toiseenkin albumiin.”

Julkaisut:
Not Over / Sooner than Now 12″ ilmestyi alkusyksystä.
Debyyttilevy Sin Cos Tan julkaistaan 22.11 Euroopassa Solina Recordsin kautta ja maailmalla Sugarkane-labelin läpi.

Todennäköisimmin Sin Cos Tan…
…saa kriitikot kaivamaan Villa Nah -arvionsa kovalevyjen syövereistä ja kopypeistailemaan niistä runollisia adjektiivipurskahduksia musiikin ajattomuudesta ja ylevää kaunopuhetta synteettisen ja tunteikkuuden taitavasta yhdistelemisestä.

Epätodennäköisimmin Sin Cos Tan…
…jää tähtimäärissä Hulkkosen muita yhtyeitä tai Villa Nahia jälkeen.

Levyhyllyssä Sin Cos Tan sijoittuu…
…luokkaan  78.8916, Dance, Tekno.
Asiasanat: elektroninen populaarimusiikki.

Miksi Sin Cos Tan on hyvä?
Sin Cos Tan tekee ”hyvää” ja Suomessa aliedustettua musiikkia hyvin. Jos sinulle riittää virheettömästi, tasaisella varmuudella ja pettämättömällä tyylitajulla tehty syntikkapop, bändin debyytti on pakkohankinta. Jos haluat jotain vielä enemmän, kannattaa tarttua bändin Trust– ja Bittersweet-kappaleisiin.

Kuvaile Sin Cos Tanin musiikkia kolmella sanalla?
Juho: ”Tummaa, kypsempää, poppia.”

Jori: ”Ajaton, ajankohtainen ja sielukas.”

Mitä levyä olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?
Juho: ”Hirveän vaikea sanoa. Ehkä Bowien Station to Stationia, mutta sitäkin kuuntelin yhdessä vaiheessa hirveästi, mutten enää niin paljoa. Tai sitten kuuntelin parikymppisenä Daft Punkin Discoverya todella paljon.”

Jori: ”Pet Shop Boysin neljä ensimmäistä levyä, mutta vaikea sanoa mitä oikeasti eniten, mutta varmasti enemmän kuin mitään muuta bändiä.”

Video ei ole enää saatavilla

Millä levyllä on mielestäsi parhaat soundit?
Juho: ”Discovery oli silloin sellainen, että se kuulosti käsittämättömän hienolta. Nykyään se ei ehkä kuulosta niin spesiaalilta, koska se soundi on käytetty äärimmilleen. Aikoinaan siinä yhdistyi niin paljon diskosampleja ynnä muuta, ja tuotanto oli hengästyttävää suhteessa tapahtuvien asioiden määrään. En osaa kyllä tällä hetkellä sanoa mitään levyä. Niin moni kuulostaa niin hyvältä.”

Jori: ”On yksi levy, jonka äänimaisemaa tai iskevyyttä ei muista löydy. Scott Walkerin Tilt pelaa dynamiikalla ja hiljaisuudella. Sen soundimaailma kolahtaa kerta toisensa jälkeen. Se on yksi omia kaikkien aikojen suosikkialbumeitani.”

Video ei ole enää saatavilla

Suosikkisäkeesi popmusiikissa?
Juho: ”Osoittaa tikapuuajattelua, että mietin nyt Station to Stationia, sen avausbiisissä on kohta…”

”It’s not the side-effects of the cocaine
I’m thinking that it must be love”

Jori: ”Sekin tulee varmaan Smithsiltä tai Pet Shop Boysilta. En oo ikinä ollut lyriikkakeskeinen. Kestää hyvin pitkään, ennen kuin kuuntelen lyriikoita. Jos kuuntelen kappaleen pari tai kolme kertaa, keskityn enemmän kokonaisuuteen, soundiin, tuotantoon ja melodioihin. Sanoitus on toissijainen juttu. Siksi vaatii todella paljon kuuntelukertoja, että sanoma tulee biisistä läpi. Mulle tulee myös usein omia ja omituisia tulkintoja, kun ne kuuntelukerrat vääristää sitä musaa. Ehkä vastaan Pet Shop Boysin Do I Have To. Monesti vaan tuntuu, että pään sisällä lukisi…”

”It’s a fatal mistake
and you know it
that you’re dying to make
You’ll pay for it.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä musiikkia todennäköisimmin suosittelisit kiinnostavalle tuttavuudelle?
Juho: ”Jaakko Eino Kalevia. Kaikki, joille oon suositellut, on tykänneet siitä.”

Jori: ”Omaani.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä kappaletta todennäkösiimmin toivot dj:ltä, kun olet hyvin hyvin humalassa?
Juho: ”Toivon, etten ikinä toivo humalassa mitään. Mutta Dazz Bandin Let It Whip. Sitä mä pyytäsin. Lukitsen tämän vastauksen.”

Jori: ”Koitan olla toivomatta, koska dj:nä en pidä toivojista ja toivomisesta, koska se sotii dj:n toimintaa vastaan. Dj:n pitää taistella musiikkitulvaa vastaan ja soittaa asioita, joita ihmiset eivät ole kuulleet tai tajunneet kuunnella. En ole ikinä tajunnut, että baariin tai klubille mennään kuuntelemaan samaa musaa, mitä kuunnellaan etkoilla tai jatkoilla.”

Video ei ole enää saatavilla

Kenen haluaisit laulavan albumillanne?
Juho: ”Katsoisin biisikohtaisesti. Mieslaulajana haluaisin duoon naisosapuolen. Chairliftin Carolina Polachek olisi aika kova. Se olisi vielä elossa ja aktiivinen. Muut vaihtoehdot menevät kuolleisiin tai uransa lopettaneisiin.”

Jori: ”Olen täyttänyt jo melkein kaikki nämä unelmat. Pet Shop Boysin ja John Foxxin on tehty jo musaa, ja Foxxin kanssa oli pidempi yhteistyöpätkä. He ovat olleet itselle tärkeitä nimiä. Eli ei ole laulajaunelmia, tai jos on ollut, ne on koittanut saada tapahtumaan. Ja ovat tapahtuneetkin.”

Video ei ole enää saatavilla

Oliko sinulla idoleita teini-iässä?
Juho: ”Olin 1990-luvulla kova Blur-fani. Tykkäsin brittipopista silloin. Sitten just Bowie, kun tuli ikää lisää. Oon tykännyt aina toismaailmallisista artisteista kuten Bowie ja Prince. Niillä on niin hyvin rakentunut imago ja stoorit siihen ympärille, mikä tekee niistä jollain tavalla yliluonnollisia. Muuten kun näkee bändejä, niin lapsuuden illuusio muusikoista ja esiintymisestä on särkynyt. Näiden kahden kanssa miettii silti yhä, että miten tuo kaikki on mahdollista.”

Jori: ”Varmaan ollut nimenomaan Pet Shop Boys ja erityisesti 1985-1990-ajan imago, keikkailemattomuus ja erikoinen julkisuudenvälttely. Kaikki siinä, miten he tekivät asioita, viehätti mua todella paljon. Se on ollut hyvin tärkeä vaikuttaja.”

Video ei ole enää saatavilla

Minkä levyn ostit viimeksi? Mitä pidit siitä?
Juho: ”Oliskohan ollut The xx:n uusin. En oo kuunnellut sitä niin paljoa, mutta bändi kuulostaa aika paljon itseltään. Vaikuttivat jatkavan samalla soundilla, mutta riisutummassa muodossa.”

Jori: ”Taisin viimeksi ostaa Grizzly Bearin ja xx:n uudet levyt. Tykkäsin molemmista tosi paljon. Grizzlystä tykkäsin enemmän kuin luulin. Olin diggaillut niitä aiemmin, mutta uusi on edeltäjiään mielenkiintoisempi. Xx teki kakkoslevyn, joka ei pettänyt, vaikka kaikki merkit oli ilmassa, ettei se innostaisi. Ne onnistuivat uusintamaan ekan levyn juttuja siten, että se ei toista itseään.”

Video ei ole enää saatavilla

Kuka tai mikä on ehdottoman yliarvostettua?
Juho: ”Christopher Nolanin Batman-leffat. Ei paskoja, mutta yliarvostettuja. Siinä on suuri ero.”

Jori: ”Yleisradio, tv, viihde ja urheilu. Yliarvostettuja erikseen omina puhtaina olomuotoinaan, mutta pahimmillaan erilaisina yhdistelminä.”

Kuinka hyvin teiltä taittuu trigonometria?
Juho ”Mä ehdotin sitä nimeä, mutta oon ihan sairaan huono matikassa. Sen takia nää kyseiset termit ovat niin mystisiä, että voin suhtautua niihin sopivan etäisesti, eivätkä ne ahdista. Jori on ymmärtääkseni ollut koulussa hyvä matikassa. Mulla on teoria siitä, millaiset ihmiset on hyviä matikassa. Laskisin Jorin sellaiseksi.”

Jori: ”En varmaan enää ole, mutta koulussa olin kohtalaisen taitava matemaatikko. Mietin nuorempana jopa koviin tieteisiin lähtemisestä, lukemaan matematiikkaa tai fysiikkaa. Nimi oli Juhon idea. Musiikkia oli syntynyt julkaisupisteeseen asti, ja oli muutama kuukausi aikaa keksiä nimi. Sitten käytiin läpi satoja nimiä sisältänyt tekstari-sähköposti-rumba ennen kuin Juho heitti tuon. Siitä tulee hauskoja mielleyhtymiä eri suunnilta. Hyvä ja yksinkertainen, helppo muistaa ja uskomattominta kyllä, sen nimistä bändiä ei ollut olemassa. Varattiin tuo sitten heti.”

Mitä pidät Eppu Normaalista?
Juho: ”Ei mulla ole mitään Eppu Normaalia vastaan. Se kuvaa mun musiikillisia tuntemuksia hyvin vähän, mutta ei vituta tai aiheuta angstia. En oo kuullut sitä lapsuudessani niin paljoa, että se liittyisi mihinkään nostalgiaankaan.”

Jori: ”Mun isoveli tykkäsi niistä aikoinaan. En tiedä, oliko se fani, mutta osti se kaikki ne levyt. Se oli sitä aikaa, kun mun ja mun veljen tiet alkoi erkanemaan musiikillisesti. Olin kallellaan synteettiseen poppiin ja kiinnostuin teknosta ja housesta ynnä muusta. Veli kuunteli enemmän eppuja ja mainstreamimpää amerikkalaista pop-musiikkia. Suhtautuminen Eppuihin on sellainen, että se kuvastaa mulle jotain oman musiikillisen identieteetin löytämistä joskus nuorena. Musiikillisesti se ei oo koskaan merkinnyt juuri mitään.”

Sin Cos Tanin debyyttilevy ilmestyy 22.11.

Sin Cos Tan keikalla:

24.11.2012 New York, tbc
29.11.2012 The Lexington, London
30.11.2012 London, tba
01.12.2012 Adams, Helsinki
11.1.2013 Eurosonic 2013, Groningen

Se o Petriiiiii! Eikun Jamie.

Xiu Xiun ainut vakijäsen Jamie Stewart on mies, joka kysyi bändin nettisivuilla elokuussa faneiltaan syitä jatkaa elämää. Samasta mielenlaadusta kertovat myös yhdeksän levyä julkaisseen Xiu Xiun kappaleet, joiden teemoista mainittakoon bulimia, insesti, abortti, Haitin maanjäristys ja jokseenkin kaikki kuviteltavat kuoleman muodot. Monet bändin kappaleet höystävät teemansa pikimustalla huumorilla, ja Stewart jatkaa samaa linjaa small talk -kysymyksiemme parissa.

Olet tehnyt kappaleita monista rankoista teemoista. Mikä aihe on sinulle liikaa?
”Ei mikään. Pahoitteluni, että kuulostan kusipäältä jo heti alkuun.”

Mikä on pelottavin koskaan kuulemasi kappale?
”Noin viikko sitten soitimme keikan Melbournessa Lawrence Englishin kanssa ja hän soitti nauhoitusta Patagoniassa olleesta myrskystä valtavalla volyymillä. Itse myrskyn lisäksi siinä kuului ääniä läheisestä rakennuksesta irtoavista metalliosista. Pakotin itseni pysymään huoneessa kuuntelemassa. Se oli kauhistuttavaa.”

Ketä muusikkoa arvostat eniten hänen kokeiluistaan?
”Einstürzende Neubautenia. He konkreettisesti irroittivat musiikin oppikirjoista ja antoivat sen olla väkivaltaista, hurjaa ja anteeksiantamatonta.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä kappaletta olet kuunnellut eniten elämäsi aikana? Mikä siinä on erityistä?
”Se menee, ’get up, get up, GET UP!’ piipitysmelodialla. Se aloittaa päivän, joka ei ole hirvittävä 10 prosentin todennäköisyydellä. Ja tietty tekee minulle selväksi, etten ole kuollut. Ha, VITUN HA!”

Minkä kappaleen kuunteleminen tekee sinut varmasti iloiseksi edes lyhyeksi aikaa?
”Tämä on säälittävää, mutta jonkin Smithsin biisin. Ei mikään yllätys.”

Minkä kappaleen haluat soitettavan hautajaisissasi?
”Swansin Raping a Slaven tai ’paljon onnea vaan’.”

Video ei ole enää saatavilla

Ketkä soittaisivat unelmakvartetissasi? Kuka toimisi tuottajana?
”Kobra, mangusti, valkohai ja grönlanninhylje. Tuottaja olisi Batman.”

Mikä on ärsyttävin kuulemasi väärintulkinta musiikistasi/imagostasi/lyriikoistasi?
”Se, että ne ovat hyviä.”

Mikä olisit, jos et olisi muusikko?
”Haaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaamu!”

Mitkä kolme asiaa inspiroivat sinua tällä hetkellä?
”Omenan syöminen, söpön kampauksen hankkiminen ja sukat.”

Mitä mieltä olet ”kielletyn nautinnon” konseptista musiikissa?
”Eikö se ole aika hassu? Jos pidät jostain musiikista, anna mennä äläkä häpeile sitä.”

Mitä artistia tai yhtyettä suosittelisit todennäköisimmin kiinnostavalle tuttavuudelle?
”Chris Watsonia.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä tai kuka on todella yliarvostettua?
”Kouluammuskelut. Yhden sekunnin ajan tunsin empatiaa Columbinen murhaajia kohtaan. Sitten tajusin, että se on typerin asia, mitä olen ikinä eläissäni miettinyt.”

Mikä on suosikkitapasi tuhlata aikaa?
”Selata netistä kuvia analogisyntikoista, joihin minulla ei ole koskaan varaa.”

Oliko sinulla teininä idoleita?
”Bauhaus, Prince, karateopettajani, Depeche Mode, Duran Duran, äiti ja isä, Bruce Lee, Vaginal Davis, Otis Redding, The Cure ja Duckie Pretty in Pinkistä.”

Jim Morrison, nero vai pölvästi?
”Frank Sinatra, nero vai pölvästi?”

Xiu Xiu ja Bendagram Helsingin Korjaamolla 31.10.

Video ei ole enää saatavilla

Stereolab ja hymyilevä vallankumous!

Stereolabille Debord, Adorno ja Foucault ovat olleet varmasti sankareita siinä missä Velvet Underground, Françoise Hardy kuin Neu!:kin.

Vuonna 1990 Lontoossa perustettua yhtyettä voi hyvällä tahdolla väittää aikansa taidepop-ryhmistä totaalisimmaksi: postmoderniksi kokonaistaideteokseksi, joka todennäköisyyksien vastaisesti selviää lukuisten ja lukuisten viittaustensa taakan alta voittajana, aikansa pop-musiikin suurena radikaalina ja vallankumouksellisena.

French Disko julkaistiin vuonna 1993 Jenny Ondioline -ep:n päätösraitana. Tuossa vaiheessa Stereolab oli vasta rakentamassa musiikillista maailmaansa. Sen soundin pohjana olivat lauluntekijä-kitaristi Tim Ganen entisen bändin, sosialisti-C86-yhtye McCarthyn kitaraindiepop sekä shoegazen ja noiserockin pedaaliviehtymykset. Stereolabin oman äänen kruunasi laulaja-lauluntekijä Lætitia Sadier, ranskatar, joka laulaa kuin 1960-luvun sensuelli ranskatar aiheista, joita edustivat lähinnä 1900-luvun vasemmalle kallellaan olleet ranskalaiset filosofimiehet.

Ep:tä seurannut Transient Random Noise-Bursts with Announcements -kolmosalbumi on luettavissa yhtyeen tärkeimpien albumeiden joukkoon, mutta vaikka sen meluaallot olivat enemmän väkivaltaisia kuin viimeisen päälle chic.

Yhtye oli noihin aikoihin vielä kaukana Emperor Tomato Ketchup- ja Dots and Loops -albumeilla saavutetusta maalista, jossa motorik-biitit ja vintageurut sekä pulputukset, exotica-, tropicalia- ja loungesävyt loivat täysin uniikin yhdistelmänsä.

Tuon ajan Stereolabin mekaanisen krautpopin seassa French Disko oli tyylipuhdas poppis. Se oli Stereolabille eräänlainen vaalimainos, ohjelmajulistus sekä yltiöälykäs tapa aloittaa vallankumous ja kutsua kuulijat barrikadeille. Viva la resistance -slogan energisoidaan huutamisen sijaan räjähtävällä särövallilla.

French Diskoksi manifestoitunut viesti on selvä: toivoa on, mutta se vaatii muutoksen.

”Though this world’s essentially
An absurd place to be living in
It doesn’t call for bubble withdrawal

It said human existence is pointless
As acts of rebellious solidarity
Can bring sense in this world”

Ganen ja Sadierin terävästä sävelkynästä huolimatta Stereolabin nerous on noussut häikäisevimmilleen kokonaisuuksien tasolla. Edgar Varésen ja Karlheinz Stockhausenin kaltaiset elektronisen musiikin pioneerisäveltäjät loivat 1950- ja 1960-luvuilla ”tulevaisuuden musiikkia”. Siinä missä heidän luomansa tulevaisuusnäkemykset eivät ikinä toteutuneet, Stereolab on operoinut jo lähtökohtaisesti retrofuturistisesti ja rakentanut järjestelmällisesti analogisoittimin omaa kadonnutta tulevaisuuttaan.

Työn tarkkuudesta kertoo se, että todennäköisesti jokainen Stereolabinsa kuunnellut pystyy kuvittelemaan täsmälleen, miltä tuossa tulevaisuudessa näyttäisi.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Versio numero 2.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus 2!

Editors teki French Diskosta mainion coverin. Tällä kertaa sanoistakin saa selvää!

Video ei ole enää saatavilla

Phil Elverum maalaa musiikillaan maisemia.

Vuoden parhaan albumimuotoon puetun maisemamaalauksen uhkaavampi puolisko.

Kirjailija-filosofi Edmund Burke kuvaili 1700-luvulla subliimia eli ylevää ”nautinnolliseksi tunteeksi ja mielihyväksi, jota koemme pystyessämme tarkkailemaan kauhistuttavaa asiaa ilman, että se on vaaraksi meille itsellemme”. Erityisesti subliimi herättää kokijassaan hämmästystä, mutta sen vähäisempiä muotoja ovat kunnioitus, palvonta ja ihailu.

1700-luvun lopun ja romantiikan ajan kuvataiteessa subliimi liittyi erityisesti maisemamaalaukseen, ihmisen pienuuteen luonnon hahmottamattoman jylhyyden, kohisevien valtamerien ja edessä jättimäisinä siintävien vuorien edessä. Nimistä mainittakoon Caspar Friedrich ja J.M.W. Turner.

Kun singahdetaan kaksisataa vuotta eteenpäin, emme voi olla soveltamatta samaa teoriaa myös Phil Elverumin Mount Eerie -yhtyeen tämän vuoden tuplalevyn toiseen puoliskoon Ocean Roariin. Jo yhdeksänminuuttisen avausraidan Pale Lightsin ensisekunnit asettavat kuulijan perspektiiviin suhteessa musiikkiin. Hyytävä ja kylmän mekaanisesti etenevä äänivalli jatkaa Mount Eerien black metal -viitteiden tiellä, mutta ilman sahausta.

Muutaman minuutin jälkeen hyökyvä riffi feidautuu taustaan ja luontoon vetäytyneenä erakkona tunnettu Elverumin hauras ääni nousee tiivistämään levyn moodia entisestään. Mies seisomassa rannalla kotiseuduillaan Washingtonin osavaltion Anacortesissa, mielettömän massiivisen luonnon edessä. Tällöin Ocean Roar saavuttaa subliimin, nousee musiikiksi, jonka edessä kuulija havahtuu omaan pienuuteensa.

“Pale lights from other islands
slow flashing
through blue dusk
across the water
seeing island shapes
‘Who is there?’ I call
A small yelp on the wind
and then
more roaring”

Albumiparin ensimmäinen osa, keväällä ilmestynyt Clear Moon on Ocean Roaria biisiorientoituneempi. Albumikaksikon osana se tuntuu surumielisen ja uhkaavan tyyneltä ennen myrskyä. Clear Moon oli seesteistä haahuilua lähimetsän hämärässä ja Elverumin pyrkimyksiä löytää tasapainoa luonnon kanssa. Clear Moonin melankoliasta huolimatta levyn esteettisenä kategoriana olisi helppo puhua pittoreskista, silmääkiehtovasta maalauksellisuudesta.

Ocean Roarilla tätä tasapainoa ei ole, vaan sen taituruus ja voima löytyvät kontrastista. Pale Lightsia seuraavat nimikappale ja Ancient Times ovat raukeudessaan kuin pariminuuttisia uppoamisia kirjoittajansa tajuntaan ja subliimin aiheuttamaan mielihyvään, kunnes Elverumin ties kuinka mones ”instrumentaaliksi” nimetty kappale maalaa aavemaisilla huiluillaan ulkoisen maailman tummaa horisonttia.

Sitä seuraava Waves ruhjoo nimensä mukaisesti ja meditatiivisena kuin myrskysään aallot rantakivikkoon ja vie levyn esteettisen ajatuksen äärimmilleen. Kappale esittää Elverumin muusikon sijaan maisemamaalarina ja Ocean Roarin kokoelmana sävyiltään yhtäläisiä kuvaelmia luonnon suuruudesta, huojuvista puista ja ikkunoita piiskaavasta myrskystä. Koukkujen sijaan kyse on äänenväreistä ja massasta. Vaikka yleistunnelma on yhtenäinen, jokaisen kappaleen luomat näyt eriävät toisistaan.

Samaisesta syystä Ocean Roar pääsee oikeuksiinsa vasta mahdollisimman kokonaisvaltaisena kuunteluelämyksenä, silmät suljettuina, niin että musiikin sydämessä oleva kitaradrone pääsee resonoimaan selkärankaa pitkin.

Elverumin Microphones-ajoista muistuttava raukea I Walked Home Beholding on tekstuaalisesti albumin toinen temaattinen ydin. Ihmisen pienuudesta nousee yksinäisyys ja mitättömyys kaiken massiivisen, kuten humisevan tuulen (jota Elverum tutki Wind’s Poem -albumillaan) ja kohisevan valtameren rinnalla.

“Tossed on the waves
blown onto land
Grasping meaning
in churning mess
A moment of clear air breathing, seeing the expanse
Totally at peace with the meaninglessness of living

Drifting in a changing world
alone
Reaching for a solid thing
in vain
The stone dissolves in the same wind I swim through
Where I live there is a constant roaring”

Elverumille syy luoda subliimia musiikkia on asettaa pieni ihminen omaan, merkityksettömään asemaansa. Siinä filosofisessa pyrkimyksessä Ocean Roar on hänen uransa toistaiseksi merkittävin teos. Se on valtava ja puhdistava maisemakuvaus valtamerestä, jonka käsityskyvyn rajat ylittävä koko muistuttaa moderniin aikaan ahdistunutta tekijäänsä biologisista realiteeteistä ja auttaa häntä löytämään sisäisen rauhan.

80 Ocean Roar on Mount Eerien tähän asti metallisin ja hankalin albumi, joka on oikeissa olosuhteissa kuunneltuna vaikuttava tutkielma ihmisen pienuudesta ja tarpeettomuudesta. Jos menet vielä tänä syksynä mökille, ei liene epäselvää, mikä levy sinun on otettava mukaasi.

Video ei ole enää saatavilla

Slowdive huolehti julkisivustaan myös promokuvissa.

Slowdiven Alison on mielestäni yksi maailman parhaista kappaleista.

Tylsää tai ei, mutta se on myös kappale, josta on hyvin vaikea sanoa mitään järkevää yrittämättä keksiä nokkelia tai ”nokkelia” vertauksia siitä, miltä yhtye kuulostaa.

Varsinkaan, kun en ole niin pelihousuja nuuhkivaa tyyppiä, että tahtoisin trivianöyhtäillä Creation-levy-yhtiön Slowdiven kakkoslevylle esittämistä vaatimuksista ja Brian Enon kanssa tehdyn studioyhteistyön detaljeista. Tai pohdiskella bändin biisinkirjoittaja Neil Halsteadin kannabisviehtymystä, joka oikeastaan latistaa illuusion Slowdiven täydelliseksi siloitellusta pehmeydestä rokkiurpojen laajapupilliseksi jumitukseksi.

Vaikka biisin tekstistä löytyy traaginen kuvaus päihteisiin viehtyneestä naisesta, Alisonissa on tärkeintä Halsteadin sävellys ja Slowdiven millimetrityöltä tuntuva sovitus. Kaikuhunnusta kuultavat juuri oikean verran läpi niin kappaleen löysää ryhtiä pystyssä pitävät kitara- ja bassolinjat.

Lontoolaisyhtyeen kakkoslevy Souvlaki julkaistiin joitain kuukausia ennen Sueden debyyttilevyä, jonka jälkeen brittipop-aalto hukutti shoegazen alleen. Sen listahuipuksi jäi 51:s sija, joka oli flopannutta edeltäjälevy Just for the Daytakin (1991) heikompi suoritus. Alison oli levyn avauskappale, Slowdiven huumaavan raukeuden maksiimi.

Mediassakin shoegaze-kiuas oli ehtinyt jo tässä vaiheessa jäähtyä ja kastua sen verran, että edeltäjänsä Just for the Dayn tavoin Souvlakia lähinnä läiskittiin. Melody Makerin Dave Simpson ilmoitti jopa haluavansa mieluummin tukehtua puuroon kuin kuunnella Souvlakia koskaan uudelleen.

Väärässä olivat, typerykset, sillä näin jälkikäteen katsottuna Souvlakista on muodostunut yksi shoegazen kivijalkalevyistä, vaikka pioneeriarvoa sillä ei olekaan. Oman tunnelmansa se välitti kuitenkin paremmin kuin mikään kollegalevy.

Jos Cocteau Twins oli kuin tiukaksi vedettyä, tummansinistä satiinia, Slowdive oli samaa kangasta leijailemassa vapaana syystuulessa. Tai jos My Bloody Valentine oli kuin kaiken yli vyöryvä tsunami, Slowdive oli kuin hidastettua makrokuvaa sadepisaran särkemästä vedenpinnasta, sillä heissä ei koskaan ollut kyse desibeleistä tai voimasta.

Alisonissa on vain yksi särö, jota ilman kappale olisi liiankin täydellinen. Kuka ihmeessä voi aloittaa loppufeidauksen välittömästi biisin noustua hekumalliseen codansa korkeimpaan kohtaan? Tekivät saman virheen vielä Souvlakin toisessa huippubiisissä When the Sun Hitsissä.

Niin, miksi? Oliko ihan pakko?

Video ei ole enää saatavilla

Walesin leopardikuosin ystävät ry.:n luokkakuva vuodelta 1992.

Richey James Edwardsilla oli kaikissa teksteissään agenda, jonka julkituomisen väline Manic Street Preachers oli. Yhtyeen debyyttilevyn suurin hitti Motorcycle Emptiness oli ensimmäinen todellinen esimerkki siitä, kuinka pukea punk-vimma ja raivokas yhteiskuntakritiikki siihen muotoon, jossa mahdollisimman suuret massat sen kuulisivat.

Vaikka Manic Street Preachersin varhaisaikoina yhtye rakensi ympärilleen parhaansa mukaan rocktähtikulttia ja flirttaili glam-vaikutteilla sekä verhoutui meikkeihin ja leoparditurkkeihin, Motorcycle Emptiness oli ennen muuta uljaasti sävelletty ja huolimattomasti kuunneltuna vaaraton täsmähitti, joka oli kuin tehty kansansuosiota varten. Muiden Generation Terroristsin biisien seassa Motorcycle Emptiness tuntuu kypsemmältä.

Oikeastaan kappale olisi ihan hyvin voinut ilmestyä niin vuoden 1995 Everything Must Go -levyllä kuin sitä seuranneella This Is My Truth Tell Me Yoursillakin, joilla Manics asetti itsensä lopullisesti stadionbrittipopin maailmaan.

”Life lies a slow suicide
Orthodox dreams and symbolic myths
From feudal serf to spender
This wonderful world of purchase power”

Motorcycle Emptinessin kulutuskritiikki näyttää ilmiselvältä osalta Manicsien mediastrategiaa. He selvästi tiesivät jo varhain, että oikeat palopuheet pidetään suurin elkein stadioneilla kymmenille tuhansille ihmisille, eikä missään ryönäisen klubin nurkassa karjuen. Uskon, että Manic Street Preachers on alusta asti ihaillut salaa U2:ta, sillä bändin oli valjastettava U2:n aseet oman politiikkansa ja vallankumouksensa kanavaksi. Marxilainen julistus menee läpi siinä missä hyväntekeväisyysteatterikin, jos sen vain pukee oikeaan asuun. Massat kuuntelevat vasta silloin, jos heitä osaa puhutella oikealla tavalla. Siksi Motorcycle Emptinessin kaltaiset kappaleet ovat Manic Street Preachersin sanoman kannalta elintärkeitä.

Video ei ole enää saatavilla