Nuorgam <3 David Lynch: Roadhouse-levyraati – Twin Peaks: The Returnin musiikkiesitykset rankattuna

Tasan vuosi sitten 21. toukokuuta 2017 nähtiin ensimmäiset tunnit 1990-luvun kulttisarjan Twin Peaksin järisyttävästä 18-tuntisesta paluusta. David Lynchin suurtyö osoitti, ettei yli 70-vuotiaan ohjaajan vimmainen näkemys ole lientynyt iän myötä, päinvastoin. Fanit kerääntyivät yhteen keskustelupalstoilla ja sosiaalisessa mediassa ruotimaan, hämmästelemään ja ahdistumaan yhdessä abstraktin, hitaan ja armottoman kuolonmarssin edetessä.

Lynch on usein sanonut, että hänelle elokuva on 50-prosenttisesti kuvaa ja 50-prosenttisesti ääntä. Twin Peaks: The Returnissa tämä ei näy pelkästään häiriintyneen ääniraidan ja kuvan tanssina, vaan myös tapahtumissa: sarjan silmiinpistävimpiä piirteitä on Bang Bang Bar -tienvarsikapakassa eli tuttavallisemmin Roadhousessa nähtävien musiikkiesitysten valtava määrä ja korkea taso.

Alkuperäisessä sarjassa tuon paheiden ja laittomuuksien pesän kolkko atmosfääri toi mieleen lähinnä Lahden Tirran tai Lapinjärven Hotelli Hanhen. Uudella kaudella juottola tuntuu kuitenkin elävän verevää renessanssia paikallisen nuorison keskuudessa, kun artistit Chromaticsista Eddie Vedderiin ja Hudson Mohawkeen kipuavat vuorollaan lavalle esiintymään täydelle salille.

Nuorgam juhlisti Twin Peaks: The Returnin vuosipäivää kokoamalla yhteen yhdeksän Twin Peaks- ja musiikki-intoilijaa arvioimaan kaikki viisitoista Roadhousen lavalla viime keväänä nähtyä esitystä. Pisteitä annettiin nollasta kymmeneen huomioiden kappaleen lisäksi esityksen visuaalinen ilme, esiintyjien lavapresenssi ja joissain tapauksissa myös kappaleen aikana nähtävät lavan ulkopuoliset tapahtumat. Lopuksi esitykset pantiin viralliseen ja absoluuttiseen paremmuusjärjestykseen keskiarvon mukaan.

#15 Hudson Mohawke – Human (ep. 9)

Skotlantilainen tuottaja-dj valitsi Roadhousen uuden kappaleensa kantaesityspaikaksi. Huomion varastaa kuitenkin pöydässä notkuva indiepoptähti Sky Ferreira.

Keskiarvo: 4,8

”Huomioni kaikesta muusta vie epäreilusti se, että Ellan (Ferreira) Rainier-tölkki on niin ilmiselvän tyhjä että tarjoilkaa nyt pöytiin herranjumala.” (Hanna-Katariina Mononen)

”Hudson on tehnyt huikeita biisejä mutta tällä lavalla hän jättää pahasti kylmäksi. Biisi tuntuu siltä kuin se olisi vain yhtä introa.” (Mathias Foster)

#14 Lissie – Wild West (ep. 14)

Lynch buukkasi Lissien Roadhouseen tiemmä nähtyään tämän Lady Gaga– ja Metallica-versiointeja YouTubessa. Etenkin Britanniassa suosittu yhdysvaltalainen laulaja-lauluntekijä esittää kolmannen albuminsa nimikkokappaleen.

Keskiarvo: 5,3

”Badalamentiläis-lynchiläinen tremolokitara johdattaa sisään kappaleeseen, joka kasvaa isoksi indiepopiksi. Tekee mieli kasvattaa parta ja pukeutua ruutupaitaan, mutta biisi on vain OK, ei sen enempää.” (Henry Lehto)

”Hyvä kappale – mutta yksi niistä The Returnin musiikkiesityksistä, jotka eivät yksinkertaisesti toimi prosessoidun lauluäänen ja eläväisen huulisynkkauksen välisen sovittamattoman ristiriidan takia.” (Antti Lähde)

#13 The Cactus Blossoms – Mississippi (ep.11)

Minneapolisilaisveljekset Jack Torrey ja Page Burkum kanavoivat kappaleessaan The Everly Brothersin henkeä niin sisäisesti kuin ulkoisesti.

Keskiarvo: 5,6

”Nätti, vaikkakin hiukan mitäänsanomaton 50’s-balladi itselle täysin tuntemattomalta
yhtyeeltä. Miinusta siitä, ettei Ed [Hurley, Big Ed’s Gas Farm -bensa-aseman omistaja] ollut yleisössä. Hänen sydämeensä tällainen Everly Brothers -tunnelmointi olisi varmasti osunut.” (Antti Lähde)

”Vaivatonta leffakantria! Lopun rautalankamehustelu lähtee hienosti. Roadhouse-kohtauksista suoraviivaisimpia: bändi veivaa ilman sen kummempia kikkoja ja yleisö hiihtää. Toisaalta sellainen biisi, johon ei muuta tarvitsekaan.” (Mikael Mattila)

#12 Chromatics – Saturday (ep. 11)

Tuottaja-multi-instumentalistin ja Italians Do It Better -levymerkin perustajan Johnny Jewelin luotsaama yhtye esiintyy Roadhousen lavalla peräti kahdesti. Saturday on esityksistä jälkimmäinen.

Keskiarvo: 6,3

”Chromaticsin toinen Roadhouse-esiintyminen uhkaa jäädä dialogin alle, mutta kun yhtye nostetaan pintaan, taivas aukenee. Italians-nörtti haluaisi kuulla tämän version myös ilman dialogia, sillä kappaleesta on julkaistu vain Desiren versio Johnny Jewelin Windswept-levyllä.” (Teemu Fiilin)

”Chromatics lipuu rauhallisesti kuin alkutekstien Twin Peaks -vesiputous. Kaikki on hidasta ja kaunista. Hetken kaikki on hyvin Lynchin maailmassa ja toivoa on.” (Henry Lehto)

#11 James Marshall (”James Hurley”) – Just You (ep. 13)

27 vuotta sitten nuorta kapinallista James Hurleyä esittänyt James Marshall ja sarjan säveltäjä Angelo Badalamenti improvisoivat Lynchin kanssa kohtauksen, jossa Hurley vaikersi kyseisen 1950-lukupastissin olohuoneen matolla kitaraa silitellen. Maddie ja Donna, joiden molempien kanssa James tuolloin vehtasi, huojuivat ja hymisivät mukana yhteiseen mikrofoniin. Syntyi sietämättömän vaivaannuttava tai rakastettava kohtaus ja pieni pala tv-historiaa. Nyt James Marshall-Hurley nousee Roadhousen lavalle esittämään kappaleen uudelleen – ja uudelle naiselle, totta kai.

Keskiarvo: 6,5

”Yksi maagisimpia hetkiä Twin Peaksin ensimmäisellä kaudella on luotu uudestaan, ja se toimii edelleenkin yhtä hienosti ja maagisesti.” (Mathias Foster)

”Tälle ei pitäisi antaa arvosanaa ollenkaan, koska tämähän on silkka kainalopieru, trollaus, vitsi! Annetaan numero siis ’siltä väliltä’. Eikös tämän ääniraita kaiken lisäksi ollut aivan 1:1 alkuperäisen kanssa? Naiskatsojan liikuttunut reaktio naurattaa – kuten kuuluukin.” (Mikael Mattila)

#10 The Veils – Axolotl (ep. 15)

Roadhousen lavalle saadaan kansainvälistä väriä, kun uusiseelantilaisen Finn ”Barryn poika” Andrewsin johtama ja brittimuusikoista kokoamansa yhtye esittää tuoreimman albuminsa avauskappaleen, jonka on tuottanut jenkkiräppäri El-P.

Keskiarvo: 6,7

”Looshistaan hätistetty mimmi varastaa show’n ihanan häiriintyneellä käytöksellään. Varsinainen musiikkiesitys on vain toissijaista taustaa.” (Hanna-Katariina Mononen)

”Anteeksiantamaton ja taidokas industrial-tausta ottaa haltuunsa ensi äänistä lähtien. Vokalistina laulua ja spoken wordia sekoittava vaalea kundi iso hattu päässään. Videolla pieni ja syrjitty nainen kiihdyttää itsensä karmivaan laurapalmermaiseen huutoon.” (Kimmo Kallio)

#8 (jaettu) Au Revoir Simone – A Violent Yet Flammable World (ep. 9)

Jo 15 vuoden ikään ehtinyt brooklyniläinen dream pop -trio esiintyy Roadhousessa kahdesti. Raadin hampaissa pahemmin kärsi tulkinta The Bird of Music -albumin (2007) kappaleesta. Sky Ferreiran hahmo jatkaa sivuluisuaan looshin liukkailla nahkapenkeillä hampparien paistamisesta turisten ja kainaloitaan raapien.

Keskiarvo: 6,8

”Levottoman naisen kainaloihottuma johtaa yhteen sarjan parhaista esityksistä. Niin itse kappale kuin Lynchin siirtymä ihotautikuvastosta kolmeen eteeriseen naismuusikkoon ovat nappisuorituksia. Bridgen rumpuraita tuo mieleen Björkin Hunter-kappaleen tuntumatta piiruakaan päälle liimatulta.” (Kimmo Kallio)

”Au Revoir Simonen vedot tuntuvat vähän liiankin ohimeneviltä, tai sitten bändi itse ei vain merkitse itselleni tarpeeksi. Toisaalta tällaisen kepeän, iskelmällisen biisin ja kuumottavien narkkareiden välillä oli ihan viehättävä kontrasti.” (Mikael Mattila)

#8 (jaettu) Trouble – Snake Eyes (ep. 5)

David Lynchin pojan Rileyn ”yhtye”. Lynch soittaa kitaraa, Dirty Beaches -yhtyeen Alex Hungtai saksofonia ja sarjan musiikkivastaava Dean Hurley rumpuja. Roadhouse-maailmassa tämä mennee jonkinlaisesta superkokoonpanosta.

Keskiarvo: 6,8

”Geneerinen ränttätänttäveto säestää Richard Hornen hahmon pahuutta häiritsevästi korostavaa esittelyä.” (Vesa Vehviläinen)

”Parin myötäkarvaan silittäneen kappaleen jälkeen päästään lopulta uhkaavampaan tunnelmaan. Kitaramakunsa Jack Whitelta lainannut bändi takoo tahtia repivälle saksofonille. Richard Horne ei esityksestä välitä, vaan harrastaa laittomuuksia ja ahdistelee naapuripöydän naisia.” (Henry Lehto)

#6 (jaettu) Rebekah Del Rio – No Stars (ep. 10)

Meksikonamerikkalainen laulaja on tullut tutuksi englantia puhuvassa maailmassa paitsi kolmen oktaavin äänialastaan, myös esiintymisestään David Lynchin elokuvassa Mulholland Drive. Kappale on Del Rion levyltä Love Hurts Love Heals (2011), ja laulaja kirjoitti sen yhdessä David Lynchin ja kitara-pedalsteel-virtuoosi John Neffin (mm. Drive-By Truckers) kanssa. Lavalla kitaraa soittaa Moby.

Keskiarvo: 6,9

”Mulholland Drivessa mykistävän a cappella -version Llorando-laulusta esittänyt Del Rio esiintyy Roadhousessa oudon hillitysti yllättävän yksitoikkoisella, Twin Peaks -pastissia lähenevällä kappaleella. Vaikea sanoa, missä määrin tämä on tietoinen valinta.” (Kimmo Kallio)

”Todella ’uncanny’ tuon luonnottoman autotunen takia, mutta sehän juurikin tekee tähän ’sen’. Biisinä klassisempaa Lynch-musaa, Julee Cruisen ’jalanjäljissä’ tokikin. Biisi, jossa ei tapahdu mitään, mutta joka vangitsee silti!” (Mikael Mattila)

#6 Sharon Van Etten – Tarifa (ep. 6)

Newjerseyläinen laulaja-lauluntekijä on soolouransa ohessa musisoinut esimerkiksi The National -yhtyeen kanssa lavalla ja levyllä. Van Etten esiintyi bändin lämmittelijänä Suomessakin vuonna 2011 Kulttuuritalolla Helsingissä. Kappale on hänen neljänneltä levyltään Are We There (2014).

Keskiarvo: 6,9

”Vähän kuin Au Revoir Simonen kohdalla kävi, Twin Peaksin voi toivoa tuoneen lisänostetta rikollisen vähälle huomiolle jääneen Sharon Van Ettenin uralle. Pakko kuitenkin myöntää, että kappale on lopulta aika geneerinen Roadhouseen – mitään erityistä ’twinpeaksmäisyyttä’ siinä ei oikeastaan ole.” (Teemu Fiilin)

”Sharonin lauluääni osaa leikata tiensä läpi sieluun, mutta jostakin syystä esitys jää muuten valjuksi.” (Hanna-Katariina Mononen)

#5 Edward Louis Severson (Eddie Vedder) – Out of Sand (ep. 16)

Oikealla nimellään esiintyvä Pearl Jam -laulaja tiemmä kirjoitti hattukantrikappaleen nimenomaisesti sarjaa varten.

Keskiarvo: 7,0

”Vahva esitys, jossa tila kuuluu. Identiteetin katoamisesta, ajan loppumisesta ja uskon
hiipumisesta kertova teksti pääsee akustisessa esityksessä hyvin esille ja alustaa Audreyn
pitkään odotetun saapumiseen muiden ihmisten pariin.” (Antti Lähde)

”Eddie Vedder on aina ollut minulle salainen guilty pleasure, joten herran riisuttu akustinen veto toimii hienosti.” (Mathias Foster)

#3 (jaettu) Nine Inch Nails – She’s Gone Away (ep. 8)

Trent Reznorin rautaisin ottein johtama synkän industrialrockin legenda. Reznor tarjosi kuulemma alun perin Lynchille eri kappaletta, mutta tämä halusi ystävältään jotain ’vähemmän twinpeaksmäistä’.

Keskiarvo: 7,5

”Kaikki muuttuu nyt. Aiempien kappaleiden eteerisen äänimaailman tilalle tulee teollista junttausta. Kun kappale päättyy, alkaa oudoin koskaan televisiossa nähty 40 minuuttia. Biisi ei ole Nine Inch Nailsin parhaimmistoa, mutta tässä rajapyykkinä se on lähes täydellinen.” (Henry Lehto)

”Nine Inch Nailsin Roadhouse-esitykseen suhtauduin suurella varauksella, mutta kyllä tässä on jotain sellaista hulluutta, jota sarja kaipaa! Biisi on mitä turhinta jämä-elektro-noiserockia, Trent näyttää lavalla upean ahdistavalta kusipäältä ja Mariqueen Maandig täydellisen tympääntyneeltä tamburiinijumalattarelta.” (Teemu Fiilin)

#3 (jaettu) Au Revoir Simone – Lark (ep. 4)

Ensimmäinen bändin kahdesta esityksestä Roadhousessa ja toinen kappale vuoden 2007 albumilta The Bird of Music.

Keskiarvo: 7,5

”Kaunis laulu ja vähäeleinen koreografia, josta ohjaaja repii kaikki tehot irti.” (Vesa Vehviläinen)

”Isn’t it too dreamy? Yhtyeen Anniella on hallussaan täydellisen twinpeaksmäiset, poissaolevan usvaiset tanssiliikkeet. Kappaleessa geneerisen rumpukoneraidan päälle rakentuu melankolisen kaunis äänimaailma, joka vähän särkee sydämen mutta lupaa samalla jotakin hyvää vielä tapahtuvaksi.” (Hanna-Katariina Mononen)

#2 Chromatics – Shadow (ep. 2)

Ensimmäinen portlandilaisyhtyeen kahdesta vedosta Roadhousen lavalla. Tällä kertaa laulaja Ruth Radelet pääsee ääneen.

Keskiarvo: 8,6

”Gaius Turunen kirjoitti aiemmin tässä kuussa kaiken olennaisen siitä, mikä tekee Shadow’sta Chromaticsin uran tärkeimmän kappaleen. Avausjakson playback on Twin Peaks: The Returnin musiikkiesityksistä vaikuttavin ja koskettavin. Johnny Jewel on fiksuna miehenä maalannut kyynelvanat poskipäilleen jo valmiiksi. Animehahmolta ja/tai eksoottiselta eläimeltä näyttävä laulaja Ruth Radelet huokuu melankolista viileyttä – ’she’s always been cool’.” (Antti Lähde)

”En ole mikään dream pop -sievistelyn suurystävä, mutta kappale on hykerryttävän vahva. Esitys on aseistariisuva pehmeässä melankoliassaan: en käsitä, miten joku asia voi muka olla yhtä aikaa eteerinen ja välitön, mutta tämä esitys tuntuu jotenkin vain olevan. Hieno melodia, ja tekstissäkin ideaa ainakin loppupuolella. Kauheasti tekisi mieli ajella aamuyöstä Juutinrauman siltaa, kuunnella tätä ja ikävöidä hulluna jonkun luo.” (Jarkko Immonen)

”Roadhousen lineup aukeaa turvallisesti sopivasti retrolta, sopivasti tuoreelta ja ehdottomasti Lynchiltä kuulostavalla Chromaticsilla. Ruth Radeletin ääni on epätodellinen. Twin Peaksin maailmaan se kuuluu, koska siellä normaalit säännöt eivät päde. Siinä maailmassa Jameskin on aina ollut cool.” (Henry Lehto)

[Esitystä ei ole Youtubessa, joten liitämme tähän kappaleen virallisen musiikkivideon, jonka yhtye on sanonut olevan kunnianosoitus David Lynchille ja tämän elokuvalle Blue Velvet (1986). Siinäkin miespääosaa näyttelee Kyle MacLachlan. Varsinaisen Roadhouse-esityksen voit katsoa esimerkiksi HBO Nordicilta.]

#1 Julee Cruise – The World Spins (ep. 17)

Hän on palannut! Julee Cruise! Roadhousen alkuperäinen residentti tekee comebackin uransa alkutaipaleen rakkaalle lavalle, jolla hänet nähtiin esiintymässä useaan otteeseen alkuperäisessä sarjassa. Cruise ottaa paikkansa rosterin kärjessä veteraanin varmuudella ja pyyhkii muilla yrittelijöillä Roadhousen lattiaa kuin kapakan oma siistijä. Angelo Badalamentin säveltämä ja David Lynchin sanoittama kappale kuultiin Cruisen esittämänä Roadhousessa jo alkuperäisessä sarjassa. Kappale on Cruisen levyltä Floating into the Night (1989).

Keskiarvo: 8,8

”Valitettavan lyhyeksi jäävä esitys ennättää houkuttelemaan kyyneleet kanavistaan. Julee on yhtä upea kuin aina, äänensä kuin toisesta maailmasta ja taipuvainen maalaamaan hetkestä taianomaisen – Badalamentin ja Lynchin vaikutusta kokonaisuuteen unohtamatta. Tuntuu kuin olisi palannut kotiin.” (Hanna-Katariina Mononen)

”Uuden sarjan hieno musiikkitarjonta vertautuu pakosta alkuperäisen sarjan Badalamentin musiikkiin ja Julee Cruisen lauluihin. Uuden sarjan päätösjaksot olivat kuitenkin niin intensiivisiä ja hämmentäviä, että ensi kertaa katsoessani en edes huomannut, että Julee Cruisen pakahduttavasta paluusta Roadhouse-baarin lavalle oli editoitu todella lyhyt pätkä.” (Vesa Vehviläinen)

”Ilman Julee Cruisen laulamaa Badalamentin biisiä tästä kaudesta olisi jäänyt puuttumaan olennainen osa. Bassokuvio muistuttaa ensimmäisistä nuoteista, joista kaikki 1990-luvulla alkoi. Feidataan mustaan. Kaikki voisi loppua tähän. Vaan ei, Lynch ei päästä niin helpolla.” (Henry Lehto)

BONUS! Carl Rodd (Harry Dean Stanton) – Red River Valley (ep. 10)

Suuret esitykset eivät aina kaipaa suuria puitteita. Sen paremmin tuskin voi kuvata Twin Peaksin laitamilla sijaitsevan Fat Trout Trailer Parkin sydämellisen omistajan Carl Roddin tulkintaa tästä kansansävelmästä tai Carlia näyttelevää näyttelijälegendaa Harry Dean Stantonia.

Stanton näytteli yli 50 vuotta kestäneellä urallaan lukemattomissa elokuvissa ja tv-sarjoissa, mutta muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta sivuosissa. Hänen tunnetuimpia elokuviaan ovat muun muassa Cool Hand Luke, Kummisetä II, Alien, Red Dawn, Alpha Dog, Pretty in Pink, Pako New Yorkista ja Repo Man.

Stanton kuoli 15. syyskuuta 2017 91 vuoden iässä vain reilu viikko sen jälkeen, kun Twin Peaks: The Returnin finaali oli saanut maailmanensi-iltansa. Stantonin viimeiseksi rooliksi jäi pääosa elokuvassa Lucky (2017), jossa näytteli myös hänen pitkäaikainen ystävänsä David Lynch.

”Carl Rodd on maailman paras ihminen.” (Antti Lähde)

”Harry Dean Stantonin vedosta en sano muuta kuin että parasta!!!” (Mikael Mattila)

”Miltä legendan karisma näyttää? Tältä.” (Henry Lehto)

”I think Harry Dean Stanton should run for President!” (David Lynch, 2016)