Vanhemmuus muuttaa taidetta

Olen elänyt noin kahdeksan kuukautta siinä käsityksessä, että minusta tulee isä. Laskettu aika on ensi viikolla, eikä toistaiseksi ole ilmennyt syytä muuttaa oletusta. Suhtaudun asiaan rauhallisen odottavasti, suurta paniikkia tai muitakaan tunnetyrskyjä ei ole ilmennyt.

Pari viikkoa sitten oli kuitenkin hetki, jolloin en tunnistanut itseäni. Pauli Hanhiniemi lauloi tv:ssä hittiään Valehtelisin jos väittäisin. Voitelin keittiössä karjalanpiirakoita.

”Ois kai siistii antaa periksi
Toteais vain kylmästi
’Ei tästä mitään tuu’
Lähtis kävelemään
Painais oven kiinni perässään”

Liikutuksen sykäys oli niin voimakas, että minun oli laskettava veitsi kädestä. Rintaa puristi. Tunne meni pian ohi, mutta tilalle tulvahti kertakaikkinen hämmennys, joka hetken ajan täytti kaiken.

En hämmästynyt sitä, että liikutun musiikista. En hämmästynyt siitäkään, että kappaleen aihe kosketti. Hämmennyin siitä, että tämä nimenomainen kappale yhtäkkiä puhutteli niin voimallisesti.

Samasta aiheesta on tehty lukemattomia hienoja lauluja, kuten Leevi & The Leavingsin Kerro terveiset lapsille tai Joshua Jamesin Millie. En lainkaan ihmettelisi, jos kokisin nuo laulut entistä voimakkaammin. Ne ovat jo alkujaan syviä ja painavia teoksia.

Kolmannen naisen sietämätön renkutus ei kuitenkaan ole minusta ikinä kuulunut samaan joukkoon. Hanhiniemen olemukseen kiteytyy minusta jotain pohjattoman eltaantunutta ja ankeaa sellaisesta 1990-lukulaisesta pastellinsävyisen kerrostalolähiön elämästä työttömyyksineen ja kurkkuvoileipineen, jollaisesta sain formatiivisina vuosinani yliannostuksen.

Liikuttuminen mistään Paulin tekemisistä tai sanomisista on ajatuksena yhtä vieras ja masentava kuin liikuttua Matti Kyllösen formulaselostuksesta.

Totesin, että syyn täytyy olla edessä siintävässä isyydessä. Liikutukseen näet kytkeytyi pelkoa ja häpeää, joka oli todellisempaa kuin normaaliin taiteen tai viihteen kokemisen viitekehykseen mahtuu. Uudenlaista ahdistusta riittämättömyydestä.

Tehdessäni itselleni selkoa tapahtumista keksin kaksi muutakin tapausta, joissa tuleva vanhemmuus on jotenkin kääntänyt taidetta päälaelleen.

Syyskuussa kävin Joensuun taidemuseo Onnissa, jossa osa Ateneumin kokoelmasta oli kierroksella. Näyttelyn keskipisteenä oli Eero Järnefeltin teos Raatajat rahanalaiset (1893). Tuolloin isyys oli vasta asia, joka oli ensi kertaa elämässäni todennäköinen skenaario. Mistään ei tietenkään ollut mitään varmaa tietoa, mutta muistan asian putkahdelleen päähäni silloin tällöin epätodellisina välähdyksinä. Noina hetkinä oloni oli kuin vuoristoradan ensimmäisessä vaunussa juuri silloin, kun turvakaaret lukittuvat, vaunu nytkähtää liikkeelle ja aloittaa hitaan kiipeämisensä kohti pelottavaa syöksyä tuntemattomaan.

Kiertelin huoneita hajamielisesti, kunnes saavuin pääteoksen eteen. En ole ikinä elämässäni liikuttunut kuvataiteesta, vaikka näyttelyissä museokortillani silloin tällöin laahustelenkin kaltaisteni seassa. Järnefeltin teoksenkin olen nähnyt jo joskus aiemmin, mutta kohtaamisesta ei ole jäänyt mainittavaa muistijälkeä.

Nyt kuitenkin murruin sen edessä täysin. Tunnetta on vaikea kuvata muuten kuin että se oli äärimmäisen voimakas. Kyseessä ei ollut mikään yksittäinen emootio. Totta kai mukana oli paljon sympatiaa etualan tyttöä kohtaan, mutta paljon muutakin. En saanut katsettani irti tytön silmistä ja kyynelet valuivat pitkin poskia.

Meni kymmenen sekuntia tai minuuttia tai puoli tuntia, en tiedä, mutta päästyäni jatkamaan matkaa en pystynyt enää keskittymään mihinkään näyttelyn muista teoksista. Kurkkasin loppuihin huoneisiin mekaanisesti ja lähdin kohti juna-asemaa. Myöhemmin kuvaillessani tapahtumia työkaverilleni hän uumoili minun kokeneen katarsiksen.

Syksyn pimeydessä on vain vähän positiivisia puolia, mutta yksi niistä on mahdollisuus tunnelmallisiin iltalenkkeihin koiran kanssa. Katuvalot häilyvät lätäköissä ja märät lehdet tuoksuvat raikkaassa ilmassa. Näillä kävelyillä on ehdottomasti kuunneltava tunnelmaan sopivaa musiikkia, ja valitseminen on tarkkaa puuhaa. En ole soittolistaihmisiä, joten yleensä valitsen albumeita. Yksi varmoista vakioistani on Songs: Ohian levy The Lioness. Jason Molinan lohduton ja hiljainen baritonikitara ja ihmisyyden syvimmissä alhoissa verkkaan lipuvat tekstit ovat kuin luotuja noihin yksinäisiin, jotenkin melodramaattisinkiin hetkiin.

Viime syksynä kuitenkin skippasin yhden biisin tuolta levyltä systemaattisesti ja tekisin niin varmasti vieläkin (en osaa kuvitella kuuntelevani kyseistä levyä näin keväällä tai kesällä), Coxcomb Redin. Outoa tämä on siksi, että jos vielä edellisenä syksynä joku olisi kysynyt suosikkikappalettani levyltä, olisin vastannut miettimättä juuri sen. Tieto mahdollisesta isyydestä on kuitenkin tehnyt aiemmin rakastamastani kappaleesta täysin kuuntelukelvottoman.

Ennen laulu oli minulle väkevä tulkinta ydinperheen problematiikasta ja inhimillisestä kärsimyksestä. Nyt se nostaa mieleni pimeimmistä sopukoista pintaan jotain sellaista, jota en halua ajatella, nimetä enkä varsinkaan kohdata.

”I watched you hold the son in your arms while he bled to death
He grew so pale next to you
The world is so pale next to you
The world is so pale next to you

Your hair is coxcomb red your eyes are viper black
Your hair is coxcomb red your eyes are viper black”

Olisi typerää olettaa, että vanhemmuus ei muuttaisi maailmankuvaani tai tunne-elämääni jollain tavalla. En kuitenkaan ole varautunut siihen, että taiteen ja viihteen kohdalla muutokset olisivat näin kummallisia ja rajuja. Tuleeko minusta Matti Kyllösen selostuksia muisteleva ja liian surullisia lauluja välttelevä faija? Pitääkö minun kääntää kanavaa, jos myöhäisillan koukuttavassa nordic noir -sarjassa tehdään lapselle pahaa?

Nyt odotuksen kalkkiviivoilla tuntuu, kuin minulle olisi lyöty kouraan Matrix-elokuvan pillerit ja kirjoittaisin lokikirjaan muistiinpanoa hetkestä, jolloin pystyin vielä näkemään molemmat todellisuudet hyvine ja huonoine puolineen. Taiteeseen intohimoisesti suhtautuva lapseton hedonisti, perheellinen… mikä? Matrix-vertausta jatkaakseni: en osaa myöskään sanoa, kumpi vaihtoehto tässä olisi se ”matrix” ja kumpi ”todellisuus”.

Jos ja kun isyys sitten koittaa, tuskinpa se selviää sittenkään. On kuitenkin jossain määrin pelottava ajatus, että uudessa roolissani en pysty ehkä enää tunnistamaan muutosta itsessäni. Ehkä Kolmas nainen oli aina kova.