Viime vuosikymmenen puolivälissä syntyi Helsingin ja Manchesterin hämyisten katujen ristipaineessa levyllinen melkein tanssittavaa hämydiskoa, joka ei aivan kivunnut tanssipunkin aallonharjalle, vaikka reseptiä tulkittiin luovasti ja ammattitaitoisesti. Worse Than a Girl oli Boys of Scandinavian toinen single.
“Under the iron bridge
I never play hard to please”
Synkähkön diskon ja postpunkin välimaastossa operoivaa tanssimusiikkia soittava Boys of Scandinavia osaa kysyä olennaisimmat kysymykset. Olennaisimmat siinä aamuneljän tumussa, kun pitäisi siirtyä valomerkin jälkeen jatkamaan aamuklubille ja suusta tulee vain seuralaiselle osoitettu kysymys ”miks shä rakashtat mua kun mä oon tämmöne?”
Ympärillä kaupunki herää uuteen aamuun, mutta silmissä hämärtää. Vastausta kysymykseen et muista, mutta jatkoilla tanssit hulluna, pyydät tiskijukalta Pet Shop Boysia, itket eteisessä ja sammut lopulta porttikongiin. Yksin. Story of your life. Ainakin melkein.
Worse Than a Girlillä laulaa hieman samanlainen sääliö. Kertoja viihtyy varjoissa, siltojen alla, pimeydessä.
Alun suttuisan rumpukoneen nuhaisesta tuhnutuksesta purkautuu silti bassokuvio, joka on letkeämpi kuin mihin tarinan kertoja oikeasti kykenisi. Se katselee ympärilleen, keikuttaa lannettaan ja uskaltaa kuvitella itsestään liikoja. Liikkeen vimmassa ja lauluäänen vaivaantuneessa toteavuudessa on samaa kiusallisen kömpelöä viehkeyttä, jolle Ian Curtisin livehahmo rakentui.
45 sekunnin kohdalla esiin pilkahtava riffi ujeltaa jo suorastaan uhmakkaasti, ikään kuin parempaansa teeskennellen. Ikään kuin sanoen ”hei beibi, täältä mä tuun”. Mikään ei kuitenkaan muutu. Kolmannen kiertonsa kohdalla se on jo nujerrettu. Puhtinsa menettäneenä se joutuu myöntämään, ettei mitään hienompaa ole tulossa. Beibi saa seuraa jostain toisesta. Humalatila ei kohennu uudella Fisu-kierroksella, eikä nurkissa nyhjöttävä nukkavieru hylkiö muutu rock-tähdeksi sellaista esittämällä.
Eikä muuttunut Boys of Scandinaviakaan. Vuonna 2005 julkaistu debyyttipitkä Kill The Party on sinkkuja ja remixejä lukuun ottamatta ainut merkintä yhtyeen diskografiassa. Suurin suosio jäi saavuttamatta, vaikka tuskinpa Teemu Metsälän, Tuomo Kuusen ja Juhana Lahtisen muodostama trio maailmantähdiksi aikoikaan. Viime vuodet yhtye on viettänyt hiljaiseloa.
Kotimaisen tanssimusiikin lyhyeen historiaan se jätti kuitenkin jälkensä levyllä, jonka kimurantissa, mutta vastaanpanemattomassa seksikkyydessä on jotain ainutlaatuisen, noh, skandinaavista.