Stone Roses ja anorakkiskandaalin alkupiste.
Tämäkin on tyypillinen rocktarina: arrogantti nuori yhtye osuu ajan hermolle, tekee sopivasti sekä klassiselta että aivan uudenlaiselta kuulostavaa musiikkia, valloittaa ensin kriitikot ja hipsterit, sitten vähitellen silkalla hienoudellaan suuremmankin yleisön. Pystyyn kehuttua debyyttialbumia seuraa pari singleä, jotka vievät soundia juuri sopivasti uusiin suuntiin. Kaikki odottavat trendituntosarvet ojossa huikeaa kakkoslevyä.
Sitä ei kuulu. Sen sijaan: sekoilua, levy-yhtiösotkuja, levy-yhtiön toimiston pistäminen päreiksi, juridinen limbo. Hiljaisuus.
Ja sitten, lopulta, yli viiden mittaansa pidemmän vuoden jälkeen: The Second Coming.
Kuinka vaatimaton otsikko.
Kaiketi Jeesuksenkin toinen tuleminen olisi odotuksiin nähden antikliimaksi. Sellaisena pidetään ainakin The Stone Rosesin kakkoslevyä, jonka puolivirallinen mielipide on aikaa sitten julistanut surulliseksi ja nälkävuoden mittaiseksi möhkäleeksi väsynyttä retrohardrockia. Mihin katosi innovatiivisuus, tyylilajifuusiot, flirttailu tanssimusiikin kanssa? Missä biisit?
Tämä ei ole minun mielipiteeni The Second Comingista. Levy kannattaa ottaa sen omilla ehdoilla. Valtaosa sen biiseistä on sävellyksinä oikeasti hyviä. Vapaalla kädellä annosteltu jamittelu voi ärsyttää puristisimpia brittipoppareita, mutta yhtye tuntuu uineen aika luontevasti hippitrippailun maailmaan, ja silloin olisi typerää yrittää tiivistää väkisin. Kitaristi John Squire soittaa ajoittain vähän liikaa, mutta rytmisektio on koko ajan tiukasti asian ytimessä.
Tyypillisen vastahankaisesti levyn päätösraidaksi jätetty ensisingle Love Spreads esittelee sen vahvuudet oikein hyvin. Keskitempoinen perusbiisi kulkee rennolla groovella, Squire irrottelee kuorrutteeksi käärmemäistä riffintynkää toisensa perään. Vokalisti Ian Brown mumisee tutun epävireisesti diibadaaba-sanoja, joista pitäisi kai yrittää hahmottaa jokin sanoma rakkaudesta todellisena uskontona.
Muistelen Brownin selvittäneen joskus, että biisin idea tuli unesta, jossa Kristus oli musta nainen. Tästä kertosäe, jota toistellaan viimeiset puolitoista minuuttia mantramaisena codana:
“Let me put you in the picture
let me show you what I mean
The messiah is my sister
ain’t no king man, she’s my queen”
Mitäpä väliä tuolla, paitsi että moinen retoriikka todistaa Brownin uponneen, arvattavasti laadukkaiden luonnontuotteiden innoittamana, syvälle hippiusvaan. Se on ihan ok. Brownin ganjapään karisma ja epälaulu tekevät tästä musiikista sympaattista. Kelatkaa, jos Love Spreadsin kitaralikkien päällä venyttelisi äänijänteitään joku viiden pennin Robert Plant. Lopputulos muuttuisi kertaheitolla sietämättömäksi. Juuri tällaista musiikillista estetiikkaahan ajan retrohengen haistaneet urpot Gomezin kaltaisissa yhtyeissä alkoivatkin sitten melkein saman tien markkinoida. Tästä retroriesasta ei olla päästy eroon vieläkään, eikä varmaan koskaan päästäkään.
Mutta The Stone Roses oli loppuun asti oma epätahtinen ja sekavahko entiteettinsä. Se loppu koitti nopeassa tahdissa kakkoslevyn ilmestymisen jälkeen: yhtye ei suinkaan hajonnut komeasti leimahtamalla, vaan itselleen luonteenomaisesti pikkumaisten sisäisten nahinoiden ja surkeiden keikkojen myötä.
Loistava ryhmä.
