Marraskuussa kuunnellaan vuoden 1994 tähdellisimpiä musiikkiesityksiä. Biisi per päivä.
Vuoden 1994 klassisimmat popkappaleet Bug Powder Dustista Waterfallsiin parin hiirenklikkauksen päässä!
Katugangsterien maailma oli etupäässä miehistä, sarjakuvamaisena nähtyä pyssyjen paukuttelua, jossa naiset edustivat samanlaista motiivia kuin huumenyssäkkä, setelinippu tai ysimillinen. Sitten tuli TLC ja myi yli 50 miljoonaa levyä.
Joonas Kuisma yritti olla olematta sentimentaalinen.
Gallagherin veljekset olivat pienituloisesta perheestä Manchesterin paskaisesta lähiöstä. Ei heillä ollut muita vaihtoehtoja kuin ryhtyä autovarkaiksi tai tarttua sähkökitaraan ja perustaa bändi.
Regulate ei ole vain kappale. Se on eeppinen kertomus vapaudesta, uuden aikakauden suunnannäyttäjinä toimimisesta ja ystävyydestä, joka kestää läpi aikojen.
Ei sen niin väliä, ketä rakastaa, kunhan rakastaa.
Jos ei tullut vielä selväksi, sanotaan se vielä kerran: 1990-luvun ainoita sankareita olivat väliinputoajat.
Sabotagen kaltaisia biisejä, joiden energiapurkaus on supernovan luokkaa ja joiden paineaallot vyöryvät vielä vuosien ajan eteenpäin, tehdään hyvin harvoin.
Portisheadin esikoislevy oli Margaret Thatcherin jääkauden kohmeesta ja brittipopin ikeestä sulanut ihme.
Tämä on maailma, jossa Beach Boys voi muistuttaa olemaan uskollinen omalle koululle ja kantamaan sen värejä kunnialla. Tässä maailmassa isä kaivaa takapihalle laskeumasuojaa ja musiikki on ihanan simppeli asia.
Nuorgam penkoi NIN-popklassikon kunniaksi arkistoistaan Anton Vanha-Majamaan Nuorgamzineen 18 vuotta sitten tekemän Trent Reznor -haastattelun – ja työnsi sen jälkeen likaisia huumeneuloja kynsiensä alle.
Ehkä Green Day ei lopulta ollut mikään ihan oikea punk-bändi, mutta sen energian, nopeiden tempojen ja iskevien kappaleiden juovuttava yhdistelmä kutitteli sitä samaa aivojen osaa, jonka rock’n’roll oli sytyttänyt eloon jo 40 vuotta aikaisemmin.
A Girl Like You on saanut Collinsin elämäntarinassa yllättävän merkityksen – siitä on tullut hänen sitkeytensä ja tulevaisuudenuskonsa symboli.
Kuinka hyvän kappaleen voi tehdä, jos haluaa kuristaa henkilön, jonka kanssa sen on kirjoittanut?
Tällaisia biisejä syntyy vain taiteen ja roskan ristisiitoksena.
Dark & Long on kuin jossain englantilaisessa kaupungissa taksia ajavan miehen sisäinen monologi. En tiedä ovatko kadut ovat sateiset kuin Taksikuskissa, mutta ukkosta ja salamaa ilmassa on – ja maailma hukkuu paskaan.
Black Hole Sun on Soundgarden mittakaavassa perin vaivaton tekele. Se ei kuitenkaan vähennä kappaleen merkitystä seattlelaisyhtyeen tunnettuuden tekijänä.
Jos Morrissey on joitakin ihmisiä vihannut yhtä paljon kuin lihansyöjiä tai Margaret Thatcheria, niin entisiä bänditovereitaan.
Pavementin tekstien ylitulkitseminen paljastaa fiksuimmistakin indienörteistä ummehtuneimmat puolet.
Elastica oli hohtava photoshopattu päiväperho, hetkellisesti oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Sellaisetkin rockyhtyeet voivat olla tärkeitä.
