Wilco-noste tuo unohdetun brittilauluntekijän ensimmäistä kertaa edes lähelle parrasvaloja.
Harva tietää Bill Faysta mitään – en minäkään tiennyt vielä pari kuukautta sitten, enkä tiedä paljoa vieläkään. Eräänä päivänä ystäväni linkitti Facebookiin miehen The Healing Day -balladin. Mykistyin: enpä ollut aikoihin kuullut täysin puun takaa tullutta kappaletta, joka voitelisi sielua näin suloisesti, pyyhkisi kaikki mahdolliset murheet mennessään. En muista enää, oliko minulla edes murheita sillä hetkellä. Siinäpä se pointti juuri onkin.
Laulaja-pianisti Fay levytti kaksi täysin vaille huomiota jäänyttä albumia brittipsykedeliaan erikoistuneelle Deram-levymerkille 1970-luvun alussa. Sitten hän vain katosi. 2000-luvun retromaaninen kulttuuri on nostanut esiin tällaisia tarinoita niin paljon, että ne tahtovat sekoittua toisiinsa. Tuskinpa olisin kiinnittänyt Fayhynkaan huomiota ilman tuota yhtä biisilinkkiä. En ollut tiennyt, että Wilcon Jeff Tweedy on hehkuttanut miestä jo vuosia ja esiintynytkin usein tämän kanssa.
The Healing Day oli peräisin tuolloin, elokuussa juuri julkaistulta Life Is People -levyltä, joka on harvinaisen hyvä syy tutustua Fayhin. 40 vuotta poissa parrasvaloista ollut lauluntekijä on nimittäin tehnyt paluulevyn, joka viiltää syvältä ja vetää vertoja mille tahansa tänä vuonna julkaistulle suositumman aikalaisen uudelle hengentuotteelle. Tällaisia lauluja esittää ihminen, joka ei ole saanut julkisuutta ilmaiseksi tai haaskannut aikaansa kokaiinin vetämiseen kartanoissa. Sen sijaan vuosikymmenien varrelle on arvatenkin mahtunut tavallista elämää – tiedä sitten millaista, mutta väliäkö tuolla, tavallinen elämä opettaa suhteellisuudentajua ja monelle viisauttakin, vaikka vaatiikin epätavallisia lahjoja pystyä välittämään näitä sattumanvaraiselle suomalaiselle näin kouriintuntuvasti.
Kannessa Fay istuu flyygelin ääressä eläköityneen filosofian opettajan näköisenä ja sympaattisena. Hänen hyvin brittiläisellä tavalla sielukas äänensä välittää samaa kodikkuuden ja empatian tunnetta. Tulee yksinkertaisesti ajateltua, että tämä henkilö on hyvien puolella. Kuuntelee ja sanoo harvakseltaan pari hyvin valittua rohkaisun sanaa, taputtaa ehkä olalle. Jostain näkökulmasta tarkasteltuna The Healing Day tai Empires voisivat olla kovin kirkasotsaista lohtuhalimusiikkia, ja levyn 8-minuuttinen kulminaatiopiste Cosmic Concerto – Life Is People on perusideansa (joskaan ei välttämättä toteutuksensa) puolesta anakronistinen tuulahdus 1960-luvun lopulta. Mutta Fay tekee sen mitä tekee yksinkertaisesti niin vilpittömästi ja hyvin, ettei kyynisyydelle ole sijaa.
Jeff Tweedylle Fay nostaa hattua pysäyttävällä tulkinnalla Wilcon Jesus Etc:stä. Sen teksti on moniselitteisempi kuin hänen omansa, mutta saa tässä yhteydessä uusia painotuksia. Life Is Peoplea leimaa vähäeleinen hengellisyys, joka on luonteeltaan aika erilaista kuin vaikkapa myöhäiskauden Johnny Cashin dramaattinen vanhatestamentillisuus. Arvostelijan mielessä alkaa hahmottua eräänlainen hyvän kiertokulku. Bill Fay on saanut jostakin – Jumalalta, maailmankaikkeudelta, mitä väliä – uskon, jota itselläni ei ole, mutta kuunnellessani hänen musiikkiaan pääsen osalliseksi siitä.
En oikeastaan sanojen takia. Näiden vakavien, mutta kohottavien melodioiden takia. Levyn upeasti tyhjää tilaa täyttävien piano- ja urkusovitusten takia. Tuon vangitsevan äänen takia.
Kokonaisuuden takia.
84 Syksy pudottaa keltaisia lehtiä maahan. Minulla on ystävä jossain.