”l love the sound of breaking glass /
Especially when I’m lonely /
l need the noises of destruction /
When there’s nothing new”
Soolouransa alkutaipaleella Nick Lowe kunnostautui erityisesti vallalla oleville popkulttuurin trendeille irvimisessä. Lowe ”kosti” David Bowielle sukunimensä leikkelyn julkaisemalla Low-albumin vastaiskuksi EP:n nimeltään Bowi, kun hän teki Jesus of Cool -albumilleen kappaleen (I Love the Sound Of) Breaking Glass.
Kappaleen otsikossa itsessään on jo viittaus Bowien Low-albumin kappaleeseen Breaking Glass, ja musiikillisesti Lowe oli ammentanut siihen Sound and Visionista. Peräkkäin kuunneltuna Lowen ja Bowien kappaleet ovatkin hämmentävää kuultavaa.
Lowen mukailee kappaleen esikuvaa suorastaan nerokkaasti. Kappaleiden välinen yhteys selviää kuuntelijalle heti, mutta plagioinnista ei voi puhua. (I Love the Sound Of) Breaking Glass ei ole alisteinen Bowien Sound and Visionille, vaan omilla vahvuuksillaan valloittava pop-sävellys.
Poukkoilevan pianon ja basson varaan rakentuva teos saa seurakseen Lowen pidättäytyneen laulun. Kappale on alusta loppuun hymyn korviin tuovien ääniaaltojen täyttämä. Erityisen riemukas on pianistin soolo, joka muistuttaa ruotsinlaivoista, joissa saattaa kohdata maireasti hymyilevän herrasmiehen valkoisen flyygelin ääressä.
Kappale kuulostaa irtonaiselta, ja sen hiukan taiteellisemman popin puolelle kurottava muotokieli on hauska poikkeus Lowen tuotannossa, joka muutoin luottaa rockin perusasioihin. Ehkä kappale onkin Lowen vitsi, joka menee täysin allekirjoittaneelta ohitse. En ole täysin hahmottanut, miksi Lowe on käynyt Bowielle kuittailemaan, mutta (I Love the Sound Of) Breaking Glass on mestariteos myös minulle vieraaksi jäävän kontekstinsa ulkopuolella.
Kappale nousi Iso-Britannian singlelistalla seitsemänneksi.