Radiopuhelimet – Ei kenenkään maa

If Society

Radiopuhelimet, ilman sähköä.

Radiopuhelimet, ilman sähköä.

Äänekkyydestään tunnettu kulttibändi julkaisee akustisen levyn.

RadiopuhKansiRadiopuhelimien fanikuntaa ei ehkä lasketa kymmenissä tuhansissa, mutta vihkiytyneissä piireissä yhtye on kiistatta instituutio. Sen arktis-hysteerinen metallifunk-soundi, vokalisti J.A. Mäen pitkänhuiskea, ankara lavakarisma (ja muusikoiden vähäeleinen asiallisuus), Mäen ja kitaristi Jarno Mällisen tarkkanäköisesti ihmistä ja yhteiskuntaa purkavat tekstit…

Radiopuhelimet-fani tietää, mistä osatekijöistä bändin nerous muodostuu. Se on aina tuntunut alkemialta. Näennäisesti yhteismitattomat tekijät – kova meteli ja pohjoinen zen, tyly tiukkailmeisyys ja syvällekäyvä humanismi – lyövät kättä ja synnyttävät harmonisen kokonaisuuden. Radiopuhelimien kuuntelu on riitti, ja onnistuneiden riittien tapaan siihen sisältyy myös melkoinen annos turvallisuushakuisuutta ja muutosvastarintaa.

Niinpä yhtyeen siirtyminen akustisen ilmaisun pariin – ensin keikoilla ja nyt levyllä – tuntuu ehkä suuremmalta muutokselta kuin mitä sen kaiken järjen mukaan pitäisi olla. Miksei bändi voisi kokeilla erilaisia juttuja eri vaiheissa uraansa? No, jonkin muun orkesterin tapauksessa en olisikaan kokenut tätä ongelmaksi, mutta akustisiin Radiopuhelimiin myönnän suhtautuneeni alun alkaen hieman skeptisesti.

Ei kenenkään maan ensipyöräytys ei vapauttanut ennakkoluuloista ainakaan kokonaan. Kyllähän musiikki oli tunnistettavasti Radiopuhelimia, mutta akustisilla kitaroilla soitettuina tutunoloiset riffit tuottivat häiritsevän MTV Unplugged -vaikutelman. Tuon ohjelmakonseptinhan muistaa lähinnä siitä, että useimmat siinä esiintyneet tuntuivat vain vetävän biisinsä läpi rämpyttelyversioina.

Jatkoin kuuntelua. Ensimmäisenä kolahti Kilju. Se on ilmeisesti yksi niistä biiseistä, jotka tehtiin alun perin yhtyeen ja Juha Hurmeen Tommi-näytelmään (jota en ole nähnyt). Pasi Lappalaisen teksti – toistolle ja tietylle naivismille perustuva hirtehishumoristinen kuvaus tuon klassisen janojuoman nauttimisesta luvatta paukkupakkasella – on sovitettu lähes 7-minuuttiseksi teokseksi, joka saa puolestavälistä alkaen yhä maanisempia ulottuvuuksia. Pekka ja Veera Tuomen saksofonit freejazzailevat taustalle samaa kognitiivistä dissonanssia, jonka ärhäkkään kiljuhumalaan hankkiutuva teinipoika kokee. Biisi saa paniikinomaisen kliimaksin lossivahdin yllättäessä oksennuskuntoon päätyneen porukan. Hälyisä loppu on uskottava musiikillinen kuva joka suuntaan säntäillen pakenevista, pahoinvoivista sankareistamme.

Tajuan: ei tämä saatana mitään unplugged-Radiopuhelimia ole. Tässä on keksitty aivan uusia ilmaisukeinoja, joskin ne perustuvat sellaisiin, joita on aiemmin kuultu Hailuodon kaltaisilla tunnelmallisemmilla Puhelimet-helmillä. Nyt vimma ja vapaamuotoinen kokeilevuus vain on ympätty samaan kappaleeseen. Radiopuhelimet alkaa yhtäkkiä tuntua poikkeuksellisen kiinnostavalta progebändiltä.

Kiljusta tulee avainkokemus, jonka kautta muukin levy aukeaa. Useimmat sen kappaleet eivät tavoittele mitään niin uskallettua, mutta sovituksista alkaa paljastua juttuja, jotka alkuennakkoluulojen kourissa jäivät niiden akustisten kitaroiden alle. Lyömäsoitintaiteilija Jyrki Raatikainen on yhtä hyvä etnisiä sävyjä hyödyntävänä perkussionistina kuin hulluna piiskamiehenä. Saksofonit valtaavat paljon sähkökitaralta jäävää tilaa, ja jonkin kumman ajatuskäännöksen kautta ne akustisetkin alkavat kuulostaa hypnoottisen hakkaavilta rämpytyksen sijaan. Kiistatta ne ovat levyn instrumentaatiossa hallitsevassa osassa, joten ratkaisevinta on, miten niihin suhtautuu.

Tekstithän ovat kautta linjan erinomaisia Radiopuhelimet-tekstejä. Kiljun selvä vastinpari on levyn aloittava Tommin pornolehdet, joka kuvaa toista useille koulupoikasukupolville tuttua kulttuuri-ilmiötä samantapaisella härskillä huumorilla. Senkin on sanoittanut ulkopuolinen tekijä, Jarno Valli.

Mäki ja Mällinen taas varioivat niitä aihekokonaisuuksia, jotka heitä ovat myöhemmillä Puhelimet-levyillä muutenkin kiinnostaneet. Ihmisen luontosuhde, sarkastinen ote yhteiskunnan outouksiin, viiston humoristinen syrjäseutujen ja elämän marginaalien kuvaus; näiden parissa herrat loistavat, ja tälläkin kertaa esimerkiksi nimibiisi ja Kuolemaa karkuun tarjoavat mitä painavinta pohdittavaa meitä riivaavan höttöisen kulttuurisilpun keskelle.

Kiljun ohella levyn parhaat biisit on asemoitu sen loppupuolelle. Tämän yhtyeen mittareilla hätkähdyttävän melodinen Juhlatalossa on hilpeänjulma allegoria, joka voisi melkein olla Jarkko Martikaisen kynästä. Siinä kuulen aitoa kykyä uudistua.

Kaikkein kirkkain kruununjalokivi on kuitenkin albumin yli 8-minuuttisena päättävä Yö kun saatiin päätökseen. Siinä on synkimmän deltabluesin ja sysisuomalaisen kansanballadin musiikilliset ainekset ja moniselitteinen, apokalyptinen teksti, joka tuntuu puhuvan niin isoista asioista, ettei niin sanotun rocklyriikan oikeastaan pitäisi pystyä moiseen.

Niin kuin paha ryyppyputki tuntuu loputtomalta, vasta kuolemaan päättyvältä, niin tuntuu pohjoinen pimeä talvikin loputtomalta, vasta kuolemaan päättyvältä. Ja niin tuntuu itseään ja elinympäristöään tuhoavan ihmiskunnan yö loputtomalta, vasta maailmanloppuun päättyvältä.

Mutta ehkä sittenkin tulee se aamu, kun pää selviää. Se ensimmäinen kevätpäivä, kun aurinko viiltää silmiä ja heijastaa lumilakeuksien kaiken kirkkauden.

Se tajuamisen hetki, josta käänne parempaan voi, hitaasti, alkaa.

Ei kappaleen sanoittanut J.A. Mäki nähdäkseni väitä tietävänsä, että niin käy. Mutta tämä levy päättyy vihjaukseen, että niin voisi käydä. Sen soitua loppuun ei voi kuin jäädä joksikin aikaa hiljaisuuteen miettimään – maailmaakin, mutta ennen kaikkea taiteen voimaa sen kuvaajana.

Niin on käynyt tämän orkesterin parissa monesti ennenkin.

83 Akustinen konsepti vaatii totuttelua, eikä kaikki levyn materiaali ole niin vahvaa, etteikö sähköisten Radiopuhelimien raivokasta energiaa jäisi kaipaamaan. Lopulta yhtye pystyy kuitenkin tälläkin levyllä parhaimmillaan sellaisiin saavutuksiin, joista tusinatasolla popmusiikkia tekevät hahmot eivät osaa edes uneksia. Olisiko jo aika myöntää näille miehille erinäisiä niin sanotun korkeakulttuurin alan palkintoja?

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!