Paramore – s/t

Fueled by Ramen

Paramore ei ole ensimmäinen yhtye, joka viestii aikuistuneensa nimeämällä uuden albuminsa yhtyeen nimen mukaan.

Paramore ei ole ensimmäinen yhtye, joka viestii aikuistuneensa nimeämällä uuden albuminsa yhtyeen nimen mukaan.

Syötyään kymmenen vuotta pelkkiä nuudeleita Paramore on varttunut nuoreksi aikuiseksi.

ParamoreKansiJos Fast in My Car -avausraita herättää kolmessa minuutissa ja neljässäkymmenessä sekunnissa enemmän hykertelyä kuin yksikään kokonainen indielevy tänä vuonna, on kuulijan ehkä hyvä aika tarkistaa käsityksiään vanhasta inhokkiyhtyeestään.

Eikö Paramoren pitänyt olla soittava ikuisesti ja geelin ja shokkivärin sekoituksella hiuksensa kuorruttaneille Converse-tytöille terrycloth-rannesuojissaan? Eivätkö samat tytöt raahaisi ikuisesti Paramoren keikoille reluktantteja kundejaan, jotka mieluummin kuuntelisivat jotain ”tosi rajua punkrokkia”, kuten.. .tuota… Bad Religionia? Eikö Paramoren pitänyt loppuun asti symboloida vaihtoehtomusiikin kaupallisinta laitaa, markettikapinaa, jossa oli enemmän sarjakuvalehteä ja tarrakirjaa kuin rock-uskottavuutta?

Ilmeisesti ei. Perustajajäsenet Josh ja Zac Farro ovat nyt poistuneet takavasemmalle ja taustalla vaikuttaa M83-tuottaja Justin Meldal-Johnsen. Tuloksena on ryhmän tähän saakka mielenkiintoisimmin värittynyt albumi, siitäkin huolimatta, että kaikki neoninkajo tulee pari vuotta myöhässä. Levyn kannessa nähdään pari hipsterinoloista miestä ja hempukkamaisempi, ensimmäistä kertaa täysi-ikäiseltä naiselta näyttävä Haley Williams. (Joko silmäilet häntä tai et. Jos et, se on vähän kuin menisit mokkakengissä Roskildeen).

Kiehtovinta albumilla on saumattomuus, jolla päivitykset on liimattu alla sykkivän Paramoren emo-sydämen päälle. Hittikappale Now esimerkiksi on ehtaa kevythevimäistä sävellystyötä kornia kertosäettä myöten, mutta tässä kontekstissa kappaleen koukku tuntuu oivaltavalta. Kun perään on sijoitettu Grow Upin elektrodiskoa ja Ain’t It Funin nykivää indietanssipoppia, tuntuu bändin kulunut signatuurityyli yhtäkkiä kuriositeetilta pakkotoiston sijaan.

Pituutta levyllä on yli 60 minuuttia. Ote ei silti karkaa loppua kohden. Part II alkaa kahdeksankymmentälukulaisen maalailevalla kitaralla hairahtuen liian raskaisiin säkeistöosuuksiin, mutta perässä seuraa Last Hopen, Hate to See Your Heart Breakin ja Crazy Girlsin kaltaisia helmiä, joissa bändi kuulostaa enemmän Best Coastin nynnypopilta kuin pseudoadrenaliinilla ylipursotetulta purkkapunkilta. Lopulta huomaamatta valtavaksi kasvavan, seitsemänminuuttisen Futuren kolkot soundit päättävät levyn upeasti.

Paramorea saa toki kritisoida uusien sävyjensä ennakoitavasta valikoimasta. Yhtye on aina ollut melodisen punkpopin valkoisinta leipää, vailla suurta persoonallisuutta ja visiota. Tätä taustaa vasten kaikki uudet vaikutteet tuntuvat raikkailta. Toisaalta bändin aiempi rooli musiikillisesti tyhjänä tauluna antaa enemmän mahdollisuuksia kasvaa uusiin suuntiin kuin moni muu pitkän uran tehnyt akti voisi edes unelmoida.

Ja uuden pintasilauksen alla Paramore on yhä rockyhtyeeksi yhtä siisti kuin Yhdysvaltain WASP-vyöhykkeelle sijoitettu television nuortensarja. Vaikutelma on sekä päähäntaputtelua herättävä että vieraannuttava. Lopulta koko albumi muistuttaa pienellä riippulukolla lukittua päiväkirjaa. Williamsin sensibiliteetti teinidraaman taltioimiseen on niin harjaantunutta, että se lähentelee hienointa proosaa, jota kukaan ei vain genrensä puolesta suostu sellaiseksi kutsumaan. Tässä on muusikko, joka edelleen kirjoittaa viisitoistavuotiaan kokemusmaailmasta 25-vuotiaan elämänkokemuksella. Daydreamingin lyriikoissa hän henkäilee:

”Creep past the hours
like the shorter hand
on the clock
hanging on a wall
of a school house somewhere”

Williamsin kirjoittama musiikki sijoittuu selvästi johonkin rinnakkaistodellisuuteen, jossa jokainen on ikinuori. Uuden levyn soundikokeiluihin sijoitettuna tämä yksinkertainen fantasiamaailma näyttäytyy ensimmäistä kertaa todella kiehtovana ja tämän päivän vaihtoehtomusiikille piristävän vieraana.

83 Paramore on yhtye, joka ei koskaan ole ajanut itseään nurkkaan ensyklopediamaisella vaikutteiden kirjolla. Tämä levy todistaa, että uusiutumisen kannalta täydellinen tyylittömyys on kääntynyt eduksi.

http://www.youtube.com/watch?v=Rc6dzH4Cy-4