Minikritiikit, vko 49: Melody’s Echo Chamber, Alicia Keys, Elbow…

The Babies – Our House on the Hill

Woodsist

72 Vivian Girlsin Cassie Ramone ja Woodsin Kevin Morby ovat yhdistäneet voimansa autotallibändiksi, joka kuulostaa juuri siltä kuin voisi odottaa. Eli autotalli on siistissä A-frame-talossa, kesäloma alussa, olut kylmää, vanhemmat ovat poissa ja heistä muistuttaa vain katu-uskottava levykokoelma säilöttynä pahvilaatikkoon nurkassa. Rajuja levyjä, näiden jokaisesta urasta on puristettava kaikki mehut irti. Syksyllä ei mennä enää takaisin kouluun, Cassie, silloin meillä on ennakkoshekki levy-yhtiöltä ja Knitting Factoryn keikka Best Coastin lämppärinä. Sitä paitsi, lemmikkikani ja bändimme maskotti Herman söi meidän koulukirjat, eli ei meistä nyt tulekaan englantilaisen filologian maistereita. Ei. Meistä tulee seuraavat 14 kuukautta kestävä indiesensaatio. Nyt on vain treenattava, jotta olemme tarpeeksi cool, bored & cute tässä The Strokesin jälkeisessä maailmassa. Älä huoli. Pian asumme hotellissa ja syömme suklaamuroja aamiaiseksi joka aamu ja käskemme Christy Wampolen painua helvettiin. Sinä, minä ja Herman. (Joni Kling)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Sera Cahoone – Deer Creek Canyon

Sub Pop

79 Myönnettäköön, että tietynlaisella musiikilla on lähtökohtaisesti muita suuremmat mahdollisuudet läpäistä allekirjoittaneen panssari. Sera Cahoonen kaksi ensimmäistä albumia edustivat juuri sen sorttista musiikkia: akustisten soittimien hallitsema äänimaisema, jossa kaihoisasti kaikuva laulu vie ajatukset vaeltelemaan jonnekin Yhdysvaltojen takametsiin, syrjäisiin pikkukaupunkeihin ja erämaiden autiotuville. Sinne ajatukset vie myös Cahoonen kolmosalbumi Deer Creek Canyon, joka viittaa jo nimellään lauluntekijän lapsuuden ja nuoruuden maisemiin Coloradossa. Vanha kotiseutu ja muistot ovatkin albumin keskeisenä teemana. Luottomuusikosta koostuva taustabändi tekee parhaansa luodessaan äänikuvaa tekstien tarinoille onnistuen siinä lähes saumattomasti. Laatutyötä on tehty myös tuotantopuolella, jossa Cahoone on työskennellyt yhdessa Tom Monahanin kanssa. Soitosta ja erityisesti Cahoonen lauluäänestä on onnistuttu taltioimaan juuri oikeat sävyt. Vaikka tällainen musiikki ei edes kaipaa popmusiikissa elintärkeää tarttuvuutta ja selkeämelodisia sävellyksiä, kenties juuri se erottaa uuden albumin Cahoonen kahdesta aiemmasta pitkäsoitosta. Nyt mukana ei ole siis omaa Baker Lakea, jonkinlaista avainkappaletta. Mutta vaikka Deer Creek Canyon ei myöskään tuo pöytään mitään erityisen uutta tai tuoretta, on se jällen kerran silti vahva näyttö tältä hienolta laulaja-lauluntekijältä. Sera Cahoone onnistuu jälleen tekemään ennen kaikkea kokonaisen albumillisen vaikuttavaa musiikkia. (Tuomo Yrttiaho)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Clinic – Free Reign

Domino

70 Clinic on arvokas yhtye. Se on sietänyt Britannian musiikkibisneksen armottomuutta jo viisitoista vuotta ja jatkanut sinnikkäästi oikeaksi katsomallaan tiellä levyn aina parillisina kalenterivuosina julkaisten, vaikka menestystä ei ole 2000-luvun puolivälin jälkeen juurikaan herunut. Kiitoksen ansaitsee myös Domino Recordings, joka antaa artistiensa kasvaa ja kypsyä eikä ole potkimassa niitä pellolle heti ensimmäisten vastoinkäymisten jälkeen. Free Reing herättelee toivoa Clinicin suhteen parin vähäverisemmän albumin (Do It!, 2008, ja Bubblegum, 2010) jälkeen. Se ei mullista bändin musiikillista palettia – samaa sirkkelillä soitettua migreenipunkia tämä pohjimmiltaan on – mutta tuo siihen kuitenkin uusia sävyjä; on kuin Clinicin pölyisen laboration katto olisi räjäytetty auki ja yhtäkkiä sen yllä loistaisi kuulas ja tähtikirkas yö. Clinicin klaustrofobisimpiin levyihin verrattuna Free Reign on täynnä ilmaa, happea – mukana on varhaista Kraftwerkia, kosmista jazzia, kenties vuosituhannen vaihteen Radioheadiakin. Mistyn ja Miss Youn kaltaiset nappibiisit antavat kuitenkin odottaa liikaa; levyn jälkipuolisko on Clinic-asteikolla kehno, joten liverpoolilaisbändi jatkaa tarpomistaan puolittaisessa limbossa, kryptisiä kirouksia hammasväleistään sihisten. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Elbow – Dead in the Boot

Polydor

72 Elbow’n b-puolet yhteen koostava Dead in the Boot on sävyltään huomattavasti surumielisempi kuin yhtyeen varsinaiset pitkäsoitot, joilla haikeuden on aina puhkonut valonsäde, vaikkakin usein ohut sellainen. Alavireestä johtuen kokoelma tuntuu putkeen kuunneltuna raskaalta ja aavistuksen yksipuoliselta. Guy Garveyn ääni jaksaa vaivoin uida esiin itkuisen pianon ja surisevan kitaran takaa, ja sinänsä hienojen sävellysten taika hukkuu, kun vastakohdaksi ei saada One Day Like Thisin tai Open Armsin kaltaisia elinvoimaisia onnentoivotuksia. Parhaiten joukosta erottuu väkivaltainen McGreggor, jonka humalaisesti keinuvassa bluespoljennassa on sellaisia sävyjä, joihin yhtye ei varsinaisilla levyillään juuri kajoa. (Anton Vanha-Majamaa)

http://youtu.be/tJRNt5wuzOQ

James Ferraro – Sushi

Dirty Hit

66 Vuoden 2011 yksi yllättävimmistä levyistä oli James Ferraron Far Side Virtual, jolla hiljalleen kudottuihin new age -äänimaisemaan sekoitettiin elektronisen arkemme äänimattoa Skypen ja Applen jingleistä tietokoneiden äänitehosteisiin. Ferraro jatkaa Sushilla nörtti-sampletykitystään, mutta tällä kertaa Windowsin ja OSX:n äänitehosteet saavat rinnalleen tämän vuosituhannen tanssimusiikista ja 1990-luvun eurodancesta poimittuja, nykiviä pätkiä. Vaikka lähtökohta on herkullinen, Sushi tuntuu vain hetkittäin oivaltavalta. Ferraro on kuin kokki, jolla on käytössään parhaat raaka-aineet ja välineet, mutta joka jääräpäisesti päättää annostella osaamistaan vain pieniin yksityiskohtiin, unohtaen kokonaisuuden. Parhaimmillaan homma kuulostaa kännissä samplereiden kimppuun lasketun Aphex Twinin ja läppärillä leikkivän 3-vuotiaan yhteistyöltä, huonoimmillaan ei edes siltä. (Juuso Janhunen)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Alicia Keys – Girl On Fire

RCA Records

59 Ei saatana. Näin siinä sitten kai käy, kun artisti erehtyy jossain lukuisien tuottajien, levy-yhtiöihmisten ja markkinointiväen kanssa pidetyssä palaverissa mainitsemaan, että hänellä on meneillään uusi elämänvaihe ja uusi levy voisi jotenkin luodata tätä. Sinällään on ihan luonnollista, että Alicia Keysin imago kulkee kehityskaaren herkästä naapurintyttöilystä ihmissuhdekohujen kautta aikuistuneen naisen julistukseen, mutta jotenkin koko homma haisee niin varman päälle pelatulta ja yksioikoiselta, että aiempia Keysin levyjä arvostaneen on vaikea sitä sulattaa. Okei, Maxwellin kanssa esitetty Fire We Make on ihan tyylikästä heruttelua ja singlenäkin julkaistu Girl On Fire kelpo pop-ralli, joten yritystä kyllä löytyy. Jumalaisella äänellä varustetun Keysin tulisi silti saada vähän mielenkiintoisempia ja rosoisempia biisejä tulkittavakseen. Kyllähän tämän ajan kaupallinen R&B saa muovista olla, mutta silloin siinä saisi olla jotain mahtipontisuutta tai röyhkeyttä. Nyt ei oikein ole löydetty kumpaakaan. (Juuso Janhunen)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Melody’s Echo Chamber – s/t

Fat Possum

77 Tame Impalan Lonerism keikkuu todennäköisesti useimpien vuoden levylistojen kärjessä. Yhtyeen pääjehu Kevin Parker tuotti myös todennäköisesti näiden listausten katveeseen jäävän dream pop -helmen, Melody’s Echo Chamberin debyytin. Albumin äänimaailma on lähellä Beach Housen Devotionia, koska tuo levy kuulosti pimeältä huoneelta, jossa on Lovelessin kannen värisiä valoja, kynttilöitä ja kaikkea muuta kimaltavaa sälää. Se kuulostaa joululta! Jäisesti räsähtelevä tuotanto melkein pelastaa biisit pohjimmaiselta yltiösöpöydeltä, mutta vain melkein, sillä Melody’s Echo Chamber muistuttaa Broadcastia ja Blonde Redheadia, mutta siitä puuttuu viimeksimainittujen sisäänpäinkääntyineisyys ja yrmyisyys. Ehkä alakulon poissaolo johtuu tekijöiden kotimaista, en tiedä, ranskalaiset ja australialaiset elävät keveästi eivätkä osaa tunnetusti tehdä muuta kuin ”sea, sex and sun” -tyyppistä rennon eleganttia musiikkia. Kuten jo sanoin, on tämä musiikki edelleen liian nättiä, ja ehkä se vain johtuu tästä ajasta; nykyään indiepop ei kuulosta ”aidosti” vaaralliselta, mutta tätä debyyttiä mainiota kuunnella pimeässä huoneessa jouluvalojen ja kynttilöiden kajossa. Älä kaada steariinia tietokoneelle! (Iida Sofia Hirvonen)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Marissa Nadler – The Sister

Box of Cedar

83 Älkää unohtako, että tänä vuonna ilmestyi Marissa Nadlerin kuudes levy. Itse meinasin jo unohtaa, mutta nyt laitoin The Sisterin puolen vuoden koskemattomuuden jälkeen uudelleen soimaan, ja voi miten lumoava levy se onkaan. En haluaisi horista ”naisartistien” kohdalla kauniista ulkonäöstä tai lauluäänestä, mutta en voi jättää mainitsematta, että Marissa Nadlerilla on kurtvilemäisen hulmuavat hevosenhiukset ja niin maagillinen ääni, että sillä voisi liikuttaa lasin spiritismilaudan halki. Hän kirjoittaa synkistelyfolkia, joka muistuttaa pappamaisessa mystisyydessään Mazzy Staria ja Leonard Cohenia, mutta ei Marissa Nadler jostain syystä saa vieläkään huomiota. Ikään kuin hänet olisi loppuiäkseen tuomittu kiertämään pikkuklubeja bootsit jalassa ja kitaralaukku kädessään, punainen samettimekko yllään. Jättisuosion ei pitäisi tietenkään olla itsetarkoitus, mutta Marissa Nadlerin marginaalisuus surettaa, sillä The Sister on paljon parempi kuin Frida Hyvösen ja muiden ruotsalaisten synkkiskänisijöiden tänä vuonna ilmestyneet albumit. Se on paljon parempi kuin uusi Bat For Lashes ja paljon parempi kuin uusi Cat Power. (Iida Sofia Hirvonen)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Tyvek – On Triple Be…

In the Red

82 Jos nimeää yhtyeensä kosteutta kestävän muovikankaan mukaan, on väistämättä oikeilla jäljillä. Niin kuin esimerkiksi tämä Tyvek, jo neljänteen studioalbumiinsa ehtinyt detroitilaisyhtye, joka roiskii garagerockiaan aivan yhtä pätevästi kuin kalifornialaiset In the Red -tallikaverinsa Ty Segall ja Thee Oh Sees – mutta vain murto-osaan niille osoitetusta huomiosta tyytyen. On Triple Beams on mitä erinomaisinta peltiämpärissä äänitettyä lofi-hurjastelua. Siinä voi kuulla niin The Fallin ihmisvihaisesti jurnuttavan äksyilyn kuin Constantinesin ja Archie Bronson Outfitin kaltaisten 2000-luvun alun aliarvostettujen kaikuja. Junnaavaa paukutusta, tarttuvia hoilotuskertsejä, biisejä joiden nimissä mainitaan Little Richard ja Wayne County – parhautta, tietenkin. 82/100. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!