Minikritiikit, vko 18: Deathchain, Tuomari Nurmio, Junip…

Baltimor – s/t

omakustanne

89 Baltimor julkaisi debyyttilevynsä tammikuussa 300 kappaleen omakustannepainoksena. Homma voi osoittautua haasteelliseksi, mutta levy kannattaa yrittää metsästää käsiinsä, sillä kyseessä on ilman muuta yksi vuoden pirteimpiä metallilevyjä. Baltimor annostelee mättöä ja melodiaa juuri sopivissa annoksissa. Sekä riffeissä että suurimman osan ajasta aika takykardiasfääreissä viettävässä biitissä elää vahva NWOBHM-lataus. Laulut vedetään karheammalla ja modernimmalla murinalla, joka tuo soppaan hiukan thrashin tai uudemman punaniskaretostelun tuntua á la Red Fang. Soitosta pursuava energian määrä on huima ja bändin rosoista menoa on todella virkistävä kuulla näinä tempogridiin niitatun täsmämetallin aikoina. Kellarin haju kutittelee nenää mukavasti Baltimoria kuunnellessa. Tämä on bailumusiikkia. Ajasta irrallaan ja holtitonta. (Arttu Tolonen)

Deathchain – Ritual Death Metal

Svart

81 Kesä tulee, mökillä on mukavaa. Haulikonperällä veneen pohjalle kolkattu kasitoistakiloinen hauki savupönttöön miettimään tekosiaan, sytykkeeksi Metal Hammer Magazine. Korjaussarjaa eteen ja kolmen vartin jalluflinda vierelle selustaa suojaamaan. Deathchainin Ritual Death Metal soimaan. Elämä on ihanaa! Tää on mahtava levy. Ei oikeastaan kauhean diippii klasaria vaan enemmän niin kuin Sufjan Stevens -levy ilman määkimistä. Välillä pelleillään hieman bläkkismeiningeissä, mutta kaiken kaikkiaan hyvä kalanrillausbuugie. Vuoden kovin kotimainen tähän saakka. Kohta lähdetään Nuorgamin Markun kanssa kokemaan katiskat. Pikkukalaa tullut vasta, mutta kyllä se Cthulhu sieltä nousee. Hinattiin sinne myös jatkosodan aikainen 300 tonnin ajomiina, jos vaikka naapuri menisi tosta taas vesiskootterilla. (Joni Kling)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Håkan Hellström – Det kommer aldrig va över för mig

Universal

82 Håkan Hellström on tietenkin ihan älyttömän ihana, mutta siihen nähden göterborgilainen on tehnyt harmillisen vähän erittäin hyviä levyjä. Det kommer aldrig va över för mig on kuitenkin sellainen, hyvin todennäköisesti miehen uran paras. Seitsemännellä levyllään nyt 39-vuotias Hellström kääntää – ikätoverinsa Anssi Kelan tavoin – katseensa 1980-luvulle, hyvin erilaisin mutta aivan yhtä onnistunein tuloksin. Levyllä eivät soi juustoiset Van Halen -syntikat tai kaikuun upotetut Phil Collins -virvelit. Hellströmin sydäntä lähellä tuntuvat sen sijaan olevan myöhäisen The Policen ja The Carsin ilmava aikuispop (ihastuttavilla änkytyksillä höystetty Du kan gå din egen väg), Alphavillen disco lento (sydäntä särkevä Pistol) sekä postpunkin ja popin murtumispiste, jossa Joy Divisionista tuli New Order (Livets teater). Lähes erinomaiselta levyltä nousevat esiin myös The Killersin When You Were Youngin kevennetyltä versiolta kuulostava nimikappale sekä rennon viileä Street Hustle, joka on nimeään myöten silkkaa soolovuosien Lou Reediä. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Junip – s/t

Teme Shet

83En ole tietääkseni synesteetikko, mutta kun Junip pääsee toden teolla vauhtiin ja alkaa muovailla minimalistista ja hypnoottista musiikkiaan vähä vähältä kerroksellisemmaksi, aukeaa silmieni eteen auringonpolttamia sävyjä: ruskeaa, keltaista, pronssia. Ruotsalainen krautfolktrio on nykypäivänä harvinaisuus; hyvin yksinkertaisilla sovituksellisilla ja tuotannollisilla ratkaisuilla se luo musiikkia, jollaista kukaan muu ei tee. Paljolti tästä on tietysti kiittäminen laulaja-kitaristi José Gonzálezia, jonka yhtä aikaa tyynnyttelevistä ja särmikkäistä laulumelodoista huokuu suuri sisäinen voima. González tunkeutuu säe säkeeltä syvemmälle kuulijan ihon alle esittäen kysymyksiä ja vaatimuksia, jotka käyvät kerta kerralta kipeämmin omatunnolle. Junipin esikoisalbumi Fields (2010) oli pieni mestariteos, eikä bändin itsensä mukaan nimetty kakkosalbumi häviä sille paljoakaan. Ensimmäiset kolme viidesosaa levystä antaa odottaa todellista mestariteosta, mutta mantramaisen Walking Lightly -meditaation jälkeen levy on lipsahtaa tylsän puolelle. Onneksi kaikki, mitä siihen mennessä on kuultu, on yksiselitteisesti mahtavaa. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Milk Carton Kids – The Ash & Clay

Anti

65 Kenneth Pattengalen ja Joey Ryanin akustinen folkduo Milk Carton Kids hurmasi minut edellisen levynsä aikoihin sielukkaalla esiintymisellään NPR:n Tiny Desk Concerts -videoblogissa. Huurteen haihduttua ruudulta huomasin ilokseni, että yhtyeen molemmat levyt olivat ilmaiseksi ladattavissa heidän nettisivullaan. Kuinka mukavaa ja vilpitöntä! Uusi The Ash & Clay ei sivuilta löydy, ja ehkä hyvä niin, sillä veikkaan tämän levyn nostavan duon kuriositeettia korkeampaan statukseen. Levy on lähes joka suhteessa täydellinen paketti: soundi on niin kuulas ja täyteläinen kuin olla voi, tunnelmallinen kitaranäppäily sekä Jayhawksin ja Simon & Garfunkelin tyyliset lauluharmoniat on viritetty huippuunsa ja kaikesta päätellen markkinointiinkin on satsattu entistä runsaammalla ranteella. Jään kuitenkin kaipaamaan jotain – levy jää etäisemmäksi kuin kaksi edellistä. Minimalistisen tyylikkyyden eetoksesta ei tingitä sekunniksikaan, mikä tekee kokonaisuudesta helposti ohilipuvan, jopa sisustuselementtimäisen. Tarkempi tutustuminen paljastaa lukuisia hienovaraisia hetkiä, jotka nostavat palan kurkkuun tai hymyn huuleen, ja teksteissä on parhaimmillaan perspektiiviä ja syvyyttä. Oivallukset kuitenkin peittyvät peessin ja eleettömän, joskin markopaanasmaisen tyylikkään tapetin alle. Kuuntelija joutuu ikään kuin helmenkalastajan rooliin, sukeltamaan seesteisen pinnan alle ja kaivamaan jalokivet pohjahiekasta omin käsin. Jos kyseessä olisi maailmanmullistava magnum opus, tällainen tahallinen saavuttamattomuus olisi hyvä juttu. Kun kyseessä kuitenkin on vain ”ihan hyvää” parempi akustinen folkalbumi, jollaisia on tehty ja tullaan tekemään vastedeskin enemmän kuin kellekään on hyväksi, ampuu bändi tinkimättömyydellään itseään purkkariin. Sääli sinänsä. (Jarkko Immonen)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Rainbow Arabia – FM Sushi

Time No Place

59 Rainbow Arabian elektroninen pop on äänimaailmaltaan värikästä ja eloisaa, mutta dynamiikaltaan ja melodioiltaan staattista ja latteaa. Tämä on kummallista, sillä kyse on kuitenkin bändistä, joka kertoojo nimessään hakevansa vaikutteita tavallista eksoottisemmista maailmankolkista ja mainitsee afrikkalaiselle ja aasialaiselle musiikille omistautuneen Sublime Frequencies -levy-yhtiön yhdeksi tärkeimmistä vaikutteistaan. Valitettavasti Rainbow Arabia on juuri sitä miltä se kuulostaakin: kalifornialainen popyhtye. Aviopari Danny ja Tiffany Prestonin musiikki on mukavuudenhaluista, pikkunäppärää ja ilmaisullisesti voimatonta. Eksotiikkansa se hakee korkeintaan 1980-luvun Euroopasta. Parhaimmillaan, etenkin instrumentaalikappaleissaan, bändi tavoittaa samaa vähäeleistä hypnoottisuutta kuin toinen amerikkalainen aviopari Peaking Lights, mutta popformaattiin tukeutuessaan se vaipuu tavanomaisuuteen. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Martti Servo ja Napander – Showtime!

Live Nation

61 Suomalaiskansallisten blancospirituaalien rinnakkaistodellisuudessa purjehtiva sekstetti on edennyt iskelmädadassaan yhdeksänteen lukuunsa. Alkuun se maalaa tupeepäisen Sydämen Amiraalinsa luotsaamana kovin napandermaista maisemaa: Reissuun lähden! kyntää asfalttia iltahämyssä Juha Vainion kautta koukaten, mutta kotkalaisen kaukokaipuun sijaan tässä maistuvat tuttuun tapaan Kesoilin kitkerä pannukahvi sekä hikiset, tiukkaan kelmuun käärityt juustosämpylät. Vaan ei tämä aivan läpihuutojuttu ole. Julmahuvi-sketsiltä kuulostava Kesä alkaa Kelasta jonottaa kaavaketta hirvittävän panhuilureggaen säestämänä, ja on siksi räävittömän onnistunut vittuilu. Urheilulaulujen sarjaa jatkaa sympaattinen Koriskenttien sankarit, joka etenee arvokkaasti kuin hallin kattoon nouseva pelipaita. Levy tyytyy itsepintaiseen Napander-sapluunan pastissointiin, mikä ei sinällään häiritse, koska tietynlainen yhdentempunponius on aina ollut olennainen elementti bändin tyylissä. Punakynää tulee pikemminkin aidosti hykerryttävien nokkeluuksien puutteesta. Niitä olen tottunut kuulemaan Napander-levyillä kosolti runsaammin. Silti Martti Servon olemassaolo tekee elosta ainakin piirun verran piristävämpää. (Mikael Mattila)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Tuomari Nurmio – Dumari ja Spuget

Ratas

73 Stadin slangin kannalta tämä Nurmion viimeisin levyprojekti on suurtyö. Vuosikymmenten takainen katukieli soi Suomen ehkä kielikorvaltaan lahjakkaimman sanoittajan teksteissä huikean rikkaana ja svengaavana. Dumari ja Spuget on definitiivinen slangidokumentti sellaista kaipaaville. Äänilevynä se ei kuitenkaan ole yhtä oleellinen – enemmänkin ammattitaitoista Tuomari-musaa perusasetuksilla. Koetun tuntua voimistavat uusintaversiot miehen aiemmista slangibiiseistä. Oi mutsi mutsi on pistetty tekstiltäänkin osin uusiksi, ja tämä elämänkokemuksen tuomaa karheutta huokuva tulkinta nousee alkuperäisen rinnalle, mutta vuosituhannen vaihteessa levytettyjen helmien kierrättäminen tuntuu yksinomaan tarpeettomalta. Enemmistö ralleista on toki uusia, mutta useista näistä iskelmän, swingjazzin ja kantrirokin vaiheilla liikkuvista esityksistä jää lievä rutiininomaisuuden tuntu. Vain tylyn toteavana kantrina vedetty vankilalaulu Sörkan satakieli omaa klassikkopotentiaalia. Pitkän linjan monialamuusikoista koostuva Spuget-yhtye on täysin ammattitaitoinen porukka, jonka rentoa perussoundia vahvistavat tyylikkäästi sovitetut puhaltimet, mutta touhuun olisi kaivannut hullua rosoa. Miksi ei, kun Vaasiksen kulmista lauletaan? Sitä oli arvaamattomilla ja nerokkailla Hullu puutarhuri– ja Kinaporin kalifaatti -albumeilla, jotka ovat myöhemmän Nurmion selvästi parasta jälkeä. Ehkä Tuomarin olisi pitänyt pestata taustabändikseen oikeita spugeja, kuten muuan netin nokkelikko lohkaisi. (Niko Peltonen)