Polkupyörästä pornosotiin – 7 hämmentävää hetkeä Frank Zappan uran varrelta

Frank Zappa – vakava hassuttelija.

Frank Zappa – vakava hassuttelija.

Frank Vincent Zappa (1940–1993) oli omalaatuinen vekkuli. Tuo viiksekäs musiikin kvanttiteoreetikko rakensi koko uransa ajan hassuttelua vakavuuteen ja päinvastoin sotkenutta kokonaistaideteosta, jonka manifestoitumana on kohtuuttomiin mittoihin rönsynnyt levykatalogi. Siinä sivussa syntyi muutama kokopitkä elokuva, teatraalisia kiertueita ja muuta oheistoimintaa, joka todisti sen, että Zappan taiteellinen lahjakkuus mahdollisti myös ylimääräisten tuntien tunkemisen vuorokauteen. Puuhailun sivussa syntyi lapsiakin, jotka luonnollisesti saivat sellaisia nimiä kuin Ahmet, Moon Unit ja Diva Muffin.

Jälkikasvusta toiseksi vanhin Dweezil on toiminut isänsä visioiden innokkaimpana soihdunkantajana. Hän on esittänyt Frankin sävellyksiä Zappa Plays Zappa -kokoonpanollaan, jossa toisinaan on vieraillut myös Frankin vanhoja soittokavereita. Suomalaisia zappafiilejä orkesteri saapuu riemastuttamaan Helsingin Kulttuuritalolle perjantaina 29.11. Saliin, joka ei ollut Frankillekaan vieras.

Luonnollisesti Zappa-diskografian sisälle on muodostunut oma kaanoninsa, johon voisi lonkalta heittää kuuluviksi vaikkapa sellaisia albumeita kuin Freak Out!, We’re Only In It for the Money, Hot Rats tai Apostrophe (’). Ne ovat tietenkin nerokkaita osoituksia Zappan nenäkkäästä satiiristä, ilmiömäisestä sävellyskynästä ja omalaatuisesta huumorista milloin tekstien, milloin naurettavan vaikeiden sävellysten muodossa.

Mutta ne eivät tällä kertaa ole tarkastelun kohteina. Zappan tuotannon toinen jalka seisoi aina visusti avantgarden virtaviivaisesti muotoillulla kynnyksellä, ja siksi on aiheellista syventyä niihin hetkiin, joina tuo suuruudenhullu käsitetaide meni muun ilmaisun edelle, tavalla tai toisella. Zappan elämäntyö oli yhtä provokaatiota ja hämmentämistä, ja siksi seuraavassa on listattuna seitsemän tapausta, jotka ilmentävät tuota provokaation ja kokeilunhalua kenties parhaiten. Miksikö seitsemän? No koska viisi tai kymmenen olisi liian ennalta-arvattavaa!

#1 Polkupyörä soolosoittimena

”How long have you’ve been playing bike, Frank?”
”About two weeks.”

Jos Pelle Peloton saapui Ankkalinnaan ensi kertaa hyppykepillä pomppien, teki Zappa televisiodebyyttinsä polkupyörällä. Maestron nonkorformistisen linjan tuntien tämä ei tietenkään tapahtunut pyörällä ajaen, vaan sitä soittaen. 22-vuotiaana geometristä tarkkuutta niin kampauksessaan kuin puvussaankin noudattanut Zappa saapui maaliskuussa 1963 sotkemaan koko kansan viihdyttäjän Steve Allenin pasmoja tämän talk show’hun.

Itsekin tuotteliaana säveltäjänä kunnostautunut Allen kykenee lähinnä huvituksensekaiseen äimistelyyn, samalla kun Zappa esittelee polkupyörän musiikillisia ominaisuuksia niin vakavasti kuin suinkin. Juuri Allenin totaalinen hämmennys Zappan määrätietoisuuden edessä tekee vartin mittaisesta visiitistä poikkeuksellisen herkullisen. Eivät tainneet Luigi Russolon tai John Cagen teokset olla illan isännälle tuttuja.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

#2 Lumpy Gravy

”The way I see it, Barry, this should be a very dynamite show.”

Vuoden 1968 Lumpy Gravy on Zappan kolmas levytys ja soolodebyytti. Se poiki heti oikeusjutun, jotka muotoutuivat Zappan uralla rutiiniksi. Yhdessätoista päivässä sävelletty orkesteriteos on jo musiikillisesti varsin käsittämätön kokonaisuus, minkä takia niin sanottujen ”neilyoungien” tekeminen (eli joutua raastupaan levy-yhtiölle kelpaamattoman musiikin tekemisestä) olisi ollut enemmän kuin mahdollista, mutta käräjöinnin oikea syy oli Capitolin, MGM:n ja Verven välisissä sopimuskiistoissa. Zappa oli 1960-luvun lopulla kahden jälkeenmainitun leivissä ja sopimus edellytti, ettei hänen tule esiintyä minkään muun lafkan levyillä.

Lumpy Gravyn tilasi Capitol, ja dilemma ratkaistiin siten, että Zappa toimi levyllä vain Abnuceals Emuukha Electric Symphony Orchestraksi ristityn sessio-orkesterin kapellimestarina. MGM katsoi kuitenkin Zappan rikkoneen sopimusta, ja Capitolin alla vuonna 1967 ilmestynyt 22-minuuttinen pläjäys vedettiin takaisin.

Vuoden päästä teos ilmestyi oikeaoppisesti Verven kautta, pidempänä versiona. Puolituntinen, konkreettisen musiikin ja pähkähullun nykyklassisen surrealistinen palapeli on levotonta askartelua Zappan siihen astisen bricolagen parissa. Hän teki samankaltaisia kokeiluja monesti myöhemminkin (kuten klassikoilla We’re Only In It for the Money tai Uncle Meat), mutta Lumpy Gravyn rinnakkaistodellisuuden radiokanavasurffailulta kuulostava sekamelska vie ääninauhavoimistelunsa äärimmilleen.

Zappa esitti, että levy kuulostaisi koherentilta vaikka sen osat heittäisi mihin järjestykseen vain – koska mitään koherenssia levyllä ei ole. Sitä vastoin siltä löytyy valtava määrä vinjettejä Zappan aiemmista ja tulevista projekteista, joiden listaaminen tässä haukotuttaisi innokkaimpiakin faneja. Pikkuoravakimityksen, absurdien dialogien ja muun hassun ääntelyn väleistä nousevat sävellykselliset pätkät todistavat kuitenkin Zappan ilmiömäisestä melodiantajusta; kuunnelkaapa vaikka albumin ensimmäiset puolitoista minuuttia.

Kuuntele Lumpy Gravy Spotifystä.

http://www.youtube.com/watch?v=_Crr4zCom14
Bonuksena myös Capitolin originaaliversio!

#3 200 Motels

”Touring can make you crazy, ladies and gentlemen. That is precisely, what 200 Motels is all about.”

Kiertue-elämän iloja ja etenkin suruja on rock-musiikissa tilitetty maailman sivu. Mutta kerta se on ensimmäinenkin, kun tarina kerrotaan värikkäiden erikoistehosteiden läpi Zappaa esittävän Ringo Starrin, harppua soittavaksi nunnaksi pukeutuneen Keith Moonin ja hammashygeniasta luennoivan Aku Ankan toimesta. Yläosattomia bändäreitä ja alapäähuumoria säästelemättä. 200 Motels on Zappan elokuvaprojekteista ylivoimaisesti pimein, mikä on paljon sanottu, sillä järkeä ei pahemmin ole suotu myöskään Uncle Meatin tai Baby Snakesin kaltaisille pervouksille.

200 Motelsin rytmiä ja täydellistä päämäärättömyyttä voinee verrata Lumpy Gravyn tahtiin syöttää informaatiota. Asioita vain tapahtuu alusta loppuun asti. Välillä älyttömyyksille nauraa kippurassa (ei voi väittää, etteikö Lontoon filharmoonikot kajauttamassa ”YOUR DICK, YOUR DORK, YOUR PRICK” olisi maailman kymmenen hauskimman asian listalla), mutta useimmin ne katoavat sisäpiirihuumorin metatasojen ulottumattomiin. Puolitoistatuntinen on välillä varsin raskasta katsottavaa, mutta älyttömyydessään se on viihdyttävä kokemus. Silloin kun sen jaksaa katsoa loppuun asti, mikä tapahtuu harvemmin selvin päin.

Ja kuinka ollakaan, ei tästäkään ruljanssista selvitty ilman kommelluksia: Zappa ei erityisemmin tullut toimeen ohjaaja Tony Palmerin kanssa, eikä sinfoniaorkesteri ollut kaikista taiteellisista ratkaisuista erityisen mielissään (miksiköhän?). Elokuvasta julkaistiin myös soundtrack, jota oli tarkoitus esittää livenä. Tämä yritys päätyi jälleen oikeuteen, kun Royal Albert Halliin suunniteltu konsertti peruuntui. Penis Dimension -kappaleen kaltaiset kappaleet olivat kuulemma liian törkeitä konserttisalissa esitettäviksi. Zappa hävisi oikeusjutun. Sattuuhan noita.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

#4 Satumaa

”You better leave the lights on on stage, because we have to read this music. We’ve never played it before.”

Suomen ja Zappan suhde on ollut pitkä ja lämmin. Legendaarisin väite kuuluu, että 1970-luvulla Zappa myi Suomessa väkilukuun suhteutettuna enemmän kuin missään muualla, Waka/Jawaka ja The Grand Wazoo -albumeiden keikkuessa levymyyntilistojen kärkikymmenikössä. Mikäli iltapäivälehdet olisivat tiedottaneet Suomi-maininnoista maailmalla yhtä mielipuolisesti kuin nykyään, voisin sieluni silmin nähdä ne aukeamien mittaiset Frank Zappa -spesiaalit vuodelta 1988. Silloin julkaistun You Can’t Do That On Stage Anymore -livelevyjen sarjan toinen osa oli koottu kolmesta Kulttuuritalon-keikasta vuodelta 1974.

Tuon visiitin yhteydessä kuultiin myös tulkinta Unto Monosen Satumaasta. Ehkä jossain elämäkerrassa on sivulauseeseen sisällytetty syy juuri tämän kappaleen valinnalle, mutta todennäköisesti Zappa sattui vain diggaamaan melodiasta. Jälkikäteen ajateltuna lähinnä naurattaa, että kaikista kotimaisista tangoista bändi valikoi coveriksi juuri sen kuluneimman ja sketsiarvoltaan korkeimman. Ensikuulemalta onkin vaikea sanoa, millä asenteella Zappan kuusikko kappaleen tulkitsee, mutta onhan versio ainakin, noh, omanlaisensa.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

#5 Thing-Fish

”I have my briefcase, HARRY! I’m going to fuck my briefcase!”

ZappaThing1980-luvun Zappa-tuotanto on mielipiteitä jakavaa sorttia, eikä sitä varsinaisesti nosteta ainakaan sen takan reunalle, jolla Hot Ratsit sun muut itsestäänselvyydet nököttävät. Yksi kasari-Zappan absurdeimmista tekeleistä on alun perin kolmelle levylle jaettu Thing-Fish-ooppera. Lähempänä kuunnelmaa kuin musiikkiesitystä oleva seikkailu sai ilmestymisvuonnaan nihkeitä arvioita, mutta sen äärimmäisen terävä ja monikerroksinen aikalaisssatiiri on saanut kiitosta jälkeenpäin.

Musiikillisesti levy ei ole kummoinen, vaikka sitältääkin monia käsittämättömyyksiä kliinisistä heviriffeistä syntetisaattorihulinaan sekä vanhojen kappaleiden restauraatioon. Keskeistä on aikansa konservatiiviselle hengelle joka tasolla vinoillut tarina, joka kommentoi ainakin aids-epidemiaa ja homoseksuaalisuutta, rasismia, poliittista ilmapiiriä sekä taidetta. Farssin päähenkilönä on sairauden myötä Tuulen viemää-Mammyn ja Elefanttimiehen risteytykseltä näyttäväksi ”Mammy Nuniksi” muuttunut ”Thing-Fish” sekä valkoinen juppipariskunta Harry ja Rhonda.

Thing-Fishin maailmassa hahmot ovat jopa Zappa-asteikoilla varsin äärimmäisiä ja perverssejä: kitaristi Ike Willisin esittämä Thing-Fish on karikatyyri monista mustiin pop-kulttuurissa kohdistetuista ennakkoluuloista, rumpali Terry Bozzion Harry tahtoo homoksi menetettyään kiinnostuksensa naisiin, ”koska he pukeutuvat nykyään kuin isäni” ja Bozzion vaimon Dalen esittämä Rhonda muuttuu tarinan loppua myöden konservatiivien rakentamaksi feministin olkiukoksi miehiä vihaavana raivottarena, joka mieluummin nai osakesalkkuaan kuin miestään.

Kuuntele Thing-Fish Spotifystä.

#6 Porn Wars

”It’s outrageous filth!”

Zappan krooninen – ja usein perusteltu – kauna auktoriteetteja vastaan syntyi jo 1960-luvulla, kun poliisi epäili, että hänen omistamassaan Studio Z:ssä tehtiin pornoa. Selkkaus aiheutti studion pyörittämiselle niin suurta vahinkoa, että se jouduttiin lopettamaan, ja siinä sivussa Zappa joutui hetkeksi vankilaankin. Zappasta kehkeytyi väsymätön taiteilijoiden oikeuksien puolestapuhuja, ja hän nousi tärkeäksi hahmoksi 1980-luvun puolivälissä. Niihin aikoihin Tipper Goren ja kumppaneiden ammattiloukkaantujajärjestö PMRC kauhistui rock-musiikin räävittömistä teksteistä ja lanseerasi kuuluisan ”parental advisory”-tarran.

Yksi Zappan vastaiskuista sisältyi albumille Frank Zappa Meets the Mothers of Prevention, vuonna 1985. Kokonaisuutena se on nerokkaasta nimestään huolimatta melko yhdentekevää synclavier-sekoilua (joista lisää myöhemmin) ja kitarasooloilua, mutta sen loppupuolelta löytyvä 12-minuuttinen Porn Wars pakottaa jälleen kerran kysymään, että mitähän hemmettiä nyt taas.

Kappale on sekamelska synclavier-tilutusta ja arkistoista kaivettuja milloin mitäkin soittopätkiä, mutta tärkeimpänä elementtinä tässä kollaasimökässä törmäilevät PMRC-oikeudenkäynneistä napatut puheenvuorot. ”Porno-rockin” turmeltuneisuutta taivastelevat sitaatit alkavat hillityn alun jälkeen elää omaa elämäänsä kölin ali ajettuina mutaatioina. Ironian virnistys on leveä, kun rockin sensurointia peräänkuuluttaneet konservatiivit päätyivätkin itse rock-levylle. Kuitenkin Porn Wars oli Zappan mukaan lähinnä taiteellinen kollaasi, eikä mikään kosto.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

#7 Jazz From Hell

”Explicit lyrics.”

ZappaJazzKaikista Zappan omalaatuisuuksista pohjat vetää vuoden 1986 Jazz From Hell. Se on lähes levyllinen pelkästään Synclavier DMS-syntetisaattorilla soitettua musiikkia, poislukien loppupäähän asetettu kitarasooloilu Saint Etienne. Se taas istuu tähän seuraan niin huonosti, että lähestulkoon pilaa kokonaisuuden. Joka tapauksessa, Zappan Synclavier-innostus oli monien aiempien sattumusten summa: hän oli harvemmin tyytyväinen isojen orkestereiden kanssa toteutettuihin projekteihin koska nämä eivät soittaneet ”oikein”, ja välillä hän sävelsi niin monimutkaisia kuvioita, että niiden toteuttaminen bändillä olisi vaatinut vieläkin lisää harjoittelua. Koneen avulla hulluimmatkin sävellysideat olivat mahdollisia.

Ja melko hullulta lopputulos kuulostaakin. Jos Jan Hammer olisi säveltänyt Miami Viceen levyllisen uutistunnareita, jotka olisivat synaan iskeneen toimintahäiriön seurauksena päätyneet soimaan tuplanopeudella, voisi tuloksena olla Jazz From Hell. Tällaisilla tunnareilla pohjustetut uutiset kertoisivat varmaankin siitä ulottuvuudesta, johon 200 Motels sijoittuu.

En ole varma, mikä tässä levyssä hämmentää eniten: olisiko se pöhkö nimi yhdistettynä yltiövakavaan kanteen? Tai se, että Jazz From Hell oli Zappan ensimmäinen Grammy-pokkaus? Vaiko se, että yllämainittu vanhempainjärjestö PMRC liimautti levyn kanteen ”parental advisory – explicit lyrics” -tarran siitäkin huolimatta, että levy on täysin instrumentaali? Oli miten hyvänsä, Jazz From Hell on yksi omituisimmista koskaan kuulemistani levyistä. Ja mikäli moista tykittelyä jostain syystä kaipaa lisää, kannattaa tsekata halvalta roolipelisoundtrackilta kuulostava Francesco Zappa tai postuumisti julkaistu tuplajärkäle Civilization Phaze III.

Kuuntele Jazz from Hell Spotifystä.

Bonus!

Koska Beatles.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Zappa Plays Zappa Kulttuuritalolla perjantaina 29.11.