Pet Shop Boys – Elysium

Parlophone

Neil ja Chris, valmiina hyvästelemään popmusiikin.

“Elysion on kreikkalaisen mytologian onnela, jossa on ikuinen kevät. Autuaat elävät siellä kuolemattomina ja ikuisesti nuorina.” – Wikipedia

Kaiken katoavaisuutta on hankala edes käsittää. Ystävien ja sukulaistenkin kuolemat tuntuvat yksittäistapauksilta, poikkeuksilta siihen, että elämä enimmäkseen jatkuu. Nuorena kuollut on sattumanvarainen uhri, vanhana kuollut ehti kokea paljon ja kerryttää joukon surijoita arkulleen. Aina me voimme huijata itseämme tällaisilla ajatusautomaateilla. Rakkaan ihmisen poismenon äärellä terapoimme itseämme ja yritämme unohtaa, mistä tilanne kaikkein eniten muistuttaa: siitä, mikä meitä vielä odottaa.

Ystäväsi kuolee: surullista, mutta sattumaa. Isovanhempasi kuolee: surullista, mutta väistämätöntä.

Mutta entä kun pop-idolisi kuolee? Voisiko se olla se hetki, jolloin elämänsä popmusiikin kuuntelulle omistanut ihminen näkee hetken ajan peilistään pääkallon irveen ja tajuaa kylmyyden, jota ei olisi halunnut tajuta?

Minun on kovin vaikea tajuta, että Neil Tennant ja Chris Lowe ovat jo aika vanhoja ihmisiä. Minun, 20 vuotta fanisuhdetta eläneen. Minun, lukemattomia kyyneliä heidän musiikkinsa takia vuodattaneen, lukemattomia tansseja heidän tanssiensa takia tanssineen.

Se kun tarkoittaa, että minä itsekin alan olla.

Ja tämä Elysium: mitä enemmän sitä kuuntelen, sitä vahvemmin se tuntuu luopumiselta, hyvästijätöltä. Exit pop music. Eihän Pet Shop Boys ole sitä enää aikoihin ollutkaan. Kulttibändi vain, hurmioitunut technicolour-kangastus siellä mihin aurinko laskee, Pikku-Huopalahdessa, Walesissa, vanhan Euroopan kaikilla viimeisillä rannoilla, kaikkialla missä on ihmisiä, jotka vielä ikävöivät sitä kauneutta, jota ei enää koskaan ole eikä tule.

Minusta tuntuu, että tämän keskinkertaisen levyn kaikki biisit käsittelevät samaa aihetta.

Vanhenevan bilehileen epätoivoa.

Parisuhteita, jotka päättyvät, koska toinen osapuoli löytää nuoremman.

Comebackin tehneitä kasarin alun uusromantiikkabändejä, joita ironisoidaan kovin setämäisesti.

Nykypäivän kauniisiin kasvoihin ja tyhjiin mieliin fiksoitunutta pintapoppia (ja sitä kritisoidessaan Tennant on oikeassa, mutta kenelle tässä kerrotaan uutisia? Sitä paitsi Ego Music on lähes yhtä tyhjänpäiväinen – ei, tyhjänpäiväisempi – kappale kuin ne, joita siinä piikitellään.)

Näin Elysium toimii kahdella tasolla. Se on teemalevy vanhenemisesta ja väsymisestä, ja sen jokainen odotukset alittava biisi henkii vanhenemista ja väsymistä.

Muutamat näistä kappaleista ovat aivan hyvää poppia, mutta minun sukupolveni ihmiselle Pet Shop Boys on Beatles, eikä aivan hyvä kerta kaikkiaan riitä. Se riittää vasta kun päätösraita Requiem in Denim and Leopardskin alkaa avautua. Säkeistöissä kerrotaan anekdootteja nuoruudesta jossain Sohossa ja peilataan ne kertosäkeeseen, joka levyn viime metreillä sanoo suoraan, mistä on kyse.

”This is our last chance for goodbye
Let the music begin
Shining and soaring like a requiem
in denim and leopardskin”

Alkaisipa se musiikki, olisipa tämä levy yhtä hyvä kuin nuo joka kerta veden silmiin tuovat säkeet. Nyt vain on niin, että tämä saattaa olla jopa huonoin Pet Shop Boys -albumi.

Mutta ei Pet Shop Boys ole kuollut. Actually, Behaviour, Discography. King’s Cross, Being Boring, Can You Forgive Her?

“Elysion on kreikkalaisen mytologian onnela, jossa on ikuinen kevät. Autuaat elävät siellä kuolemattomina ja ikuisesti nuorina.”

Toden sanoja, ja siellä elävät herrat Tennant ja Lowekin. Eikä silloin, vuosisatojen, vuosituhansien päästä, kukaan enää muista Elysiumia.

60 Minä katson ikkunasta ulos ja laitan Behaviourin soimaan. Sade on lakannut.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!