Paula, Kerkko, Manna ja Vuokko.
Säveltäjä Koskinen esittelee uuden superbändinsä. Se ei ole uusi Ultra Bra. Se on parempi.
Olen mielivaltaisesti päättänyt, että Kerkko Koskinen on slaavilainen, dionyysinen hahmo. Ultra Bralle hän antoi upeita sävellyksiä ja sovituksia, mutta 2000-luvun alkuvuosina julkaisemalleen kahdelle soololevylle hän antoi itsensä. Noilla ensin eroa ja sitten rakastumista käsitelleillä levyillä Koskinen heittäytyi rohkeasti sydänvertaan vuodattavan tulkitsijan rooliin, ja tähän asti ne ovat olleet minulle ehdottomasti rakkaimpia hänen tekemisistään.
Mitä enemmän itää Koskisen biiseissä on ollut, sitä enemmän olen niistä pitänyt. Ultra Bra oli parhaimmillaan kaihoisana ja dramaattisena, huonoimmillaan pikkunokkelien vinjettien parissa. Itä on raskasmielisyyttä, kohtalokkaita tunteita, jalopuisia huonekaluja ja jääkylmiä kirkkaita. Koko tämä Dostojevskin, Vysotskin ja kumppaneiden iänikuinen painolasti. Hulluutta, juoppoutta, moraliteetteja. Ei pitkäkaulaisia olutpulloja tai huumorilauluja eläimistä.
Aluksi olikin hieman vaikea suhtautua tietoon, että maestro palaisi lauletun musiikin pariin supertrio Mannan, Paula Vesalan ja Vuokko Hovatan kanssa. Hovattaa lukuun ottamatta kolmikko tuntui aika sattumanvaraisesti eturivin suomalaisten naisartistien joukosta valitulta. Ja kai se musa sitten kuulostaisi Ultra Bralta, jos laulajia tarvitaan näin monta?
No, ei se oikeastaan kuulosta. Se kuulostaa tietysti Koskisen säveltämältä, mutta seuraavalle asteelle viedyltä: mahtipontiset jousi- ja puhallinorkestraatiot ovat isompia kuin koskaan aiemmin, mutta samalla epämusikaalinen amatöörikin erottaa niistä uudenlaisia nyansseja ja kaikki genrerajat rikkovaa kunnianhimoa. Tämän musiikin ei tarvitse svengata: se vyöryy ja velloo ylellisenä massana ja hukuttaa vastaväitteet alleen.
Laulumelodioissa on jälkiä Ultra Brasta, mutta ei yhtyeen pikkusievistä kuoroharjoituksista, vaan siitä paatoksellisimmasta osastosta. Tämä on draamaa. Tämä on vakavaa. Tämä on tuhatsivuista, hitaasti auki keriytyvää romaania ja tummanpuhuvaa konjakkia, ei Imagen lukemista lattekupillisen ääressä.
Tilkkutäkkimäinen laulajajako toimii hämmentävän hyvin. Itse asiassa Kollektiivin karismaattiset naiset asettuvat tähän musiikkiin niin luontevasti, että kulloinkin äänessä olevan henkilön tunnistaa vain aika ajoin. Erityisen hienoa on, että Koskinen itse laulaa levyllä paljon. Näin mukaan on saatu lisää vuoropuhelua, teatterin tuntua, mitä nämä laulut nimenomaan kaipaavat. Laulusovitukset, kuten kaikki muukin, on mietitty pidemmällekin kuin loppuun asti. Levyllä ei kerta kaikkiaan ole saumakohtia. Koskisella ei tunnu olevan mitään vaikeuksia pitää isoa soittajistoa tai täysimittaista kuoroa hallinnassa.
Sama kurinalaisuus näkyy siinäkin, että nämä pienoissinfoniat ovat kaikesta huolimatta tiiviitä esityksiä: 11 kappaletta kestävät vain 36 minuuttia. Kolmessa–neljässä minuutissakin pystyy kasvattamaan laulun vuorenkorkuiseksi, jos pysyy asiassa.
Tällaisella levyllä ei tietenkään ole tilaa improvisaatiolle tai turhalle soittamiselle, ja siinä mielessä kyse on rockalbumin vastakohdasta. Olen itsekin saarnannut loputtomasti siitä, miten turhaa kulttuurin jaotteleminen “korkeaan” ja “matalaan” on, mutta Kollektiivin musiikin hienous on nimenomaan sen häikäilemättömässä korkeakulttuurisuudessa. Se sijoittuu itsestäänselvästi kaiken maailman talvipuutarhoihin ja kirkkomaille tai hemingwaylaisiin hotellihuoneisiin. Siinä on tiettyä kunnioitusta herättävää asetelmallisuutta. Se ei leiki olevansa suoraa kuvausta tosielämästä. Se on taiteeseen etäännytettyä elämää ja siksi elämää suurempaa.
Tällaisella levyllä on vain luontevaa, että sanoittajatiedoistakin löytyy traagisen venäläisrunoilija Anna Ahmatovan tai taistolaiskirjailija Aulikki Oksasen kaltaisia nimiä. Ensin mainitun hillityn epätoivoisesta Käki-katkelmasta on paisutettu levylle huikea, mantramaisen jähmeä avausraita. Jälkimmäisen vanhenemista ylpeän hienovaraisesti kuvaava Korintin ruusut taas on sen luokan suomen kieltä, että se asettaa jo melkoisen haasteen samalle levylle otetuille sanoittajille.
Nuoremman polven tekijät hoitavat kuitenkin homman kotiin omilla ehdoillaan. He ovat leikkisämpiä ja maanläheisempiä sortumatta tyylirikkoihin. Kielellisen ilmaisun taso on populaarimusiikkilevylle hätkähdyttävän korkea. Viimeistään pakahduttava musiikki siloittelee kaikki pienetkin latteudenpoikaset tyhjentäviksi toteamuksiksi.
Tuntuu luonnonlain omaiselta välttämättömyydeltä, että tällaiselta levyltä omaksi suosikkilauluksi kohoaa sitten kuitenkin se pienimuotoisin. Anna Viitalan sanoittama, miehen ja naisen duetoksi sovitettu vähäeleinen Huone 232 on kerrassaan vangitseva, elokuvallinen boheemirakkauden kuvaus. Vähäisemmästä orkestraalisesta pauhusta huolimatta siinä tiivistyy jotain olennaista levystä. Kuulija tulee niin huolella huijatuksi, että erehtyy luulemaan jokaista vanhaa rakkauttaan Casablancan käsikirjoitukseksi ja pitämään jokaista katkeroitunutta humalaansa tuhovoimaisen sturm und drangin ilmentymänä.
Tästä ajatuskehästä ei pääse irti ennen kuin levy on loppunut. Ja voihan sen laittaa uudestaan soimaan. Ja uudestaan. Yhtäkkiä sitä havahtuu kellon ollessa viisi aamulla ja pullon tyhjä. Siitä saa univelan ja päänsärkyä, mutta se on sen arvoista.
85 Kerkko Koskinen kulkee omaa tietään yhteistyökumppaneista riippumatta. Tämä on toistaiseksi kunnianhimoisinta ja eeppisintä, mitä hän on tehnyt. Tähtivokalistit asettuvat rooleihinsa vaivatta, mutta kyllähän tämä on yhden ihmisen kokonaisvision häikäisevä tulos, ajatonta ja ylettömän romanttista Taidemusiikkia isolla T:llä.
