Mikä taajuus, Scott? Viisi syytä julkaista Lolita Nation uudelleen

Game Theory silloin joskus: Dave Gill, Scott Miller, Fred Juhos, Nancy Becker.

Nuorgam juhlii syntymäpäiviä: viikonloppuna tulee kuluneeksi 25 vuotta Scott Millerin ensimmäisen yhtyeen Game Theoryn harmillisen tuntemattomaksi jääneen tuplalevyn julkaisusta.

Lolita Nation oli 1980-alusta asti toimineen power pop -ryhmän seitsemäs ja kunnianhimoisin albumi: 70-minuuttinen kokoelma täydellisiä melodioita ja avantgardea lähenteleviä kollaaseja; riskaabeli kokeilu, joka tietysti floppasi täydellisesti nostaen lupaavan yhtyeen uran pystyyn.

Voimannäyttönsä jälkeen Game Theory jaksoi vielä yhden albumin verran (Two Steps from the Middle Ages, 1988) kunnes hajosi vuonna 1989 ja Miller perusti Loud Familyn. Lolita Nation sen sijaan pysyy edelleen pimennossa: albumia ei ole koskaan julkaistu uudelleen ja kopiot ovat haluttuja. Tässä viisi syytä, miksi albumin pitäisi nähdä päivänvalo uudelleen (tai miksi sinun tulisi kaivaa levy naftaliinista, jos omistat sen.)


#5 Kadonnutta aikaa etsimässä

Scott Miller kuuluu laulunkirjoittajissa tiettyyn vanhojen nuorten miesten joukkoon. Paul Simonin tavoin hän saa nykyhetkenkin kuulostamaan nostalgiselta. Lolita Nationin vuosikymmeneltä toiselle pomppivissa vaikutteista taustalla soivat kuitenkin yhdistävänä tekijänä popin historian kulmakivet, jotka Miller omaksui jo lapsuudessaan Sacramentossa radion listaohjelmista, 1960-luvun janglepop, sekä loputtoman melankolinen kaipuu Kalifornian Davis Universityn opiskeluaikoihin ja bändiskeneen. Hajoitetun luonteensa alla Lolita Nation tuntuu piilottelevan hyvin henkilökohtaisinta ajankuvadokumenttia.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
Chardonnay

#4 Scott Millerin kynäilyt

Miller oli opiskeluajoistaan lähtien kirjallisuusfriikki ja nimesi albuminsakin Nabokovin mukaan. Vikkelästi etenevien kirjallisuusviitteiden ohella huomion ansaitsee Millerin lyhyt, aforistinenkin kirjoitustyyli, jossa rivit usein tuntuvat jäävän kesken. On kuin poplaulun formaatti antaisi liian vähän aikaa asioiden loppuun käsittelemiseen. Lolita Nationin lyhyissä kappaleenpätkissä tämä impressionistinen tunnelma vain korostuu ja jäljelle jää vaikutelmia, muistoja ja tilanteita satunnaisilta tuntuvina katkelmina. Sama hyperaktiivisuus näkyy listamaanikko Millerin kirjassa Music: What Happened? (2010), jossa kronikoidaan popmusiikin historiaa vuodesta 1957 vuoteen 2009 reilun tuhannen kappaleen soittolistaa pikakelaamalla.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
Last Days That Were Young

#3 Levottomampi kuin White Album

Lolita Nation liikkuu dervissin lailla tyyliensä ja moodiensa välillä, eikä anna mitään merkkejä siitä, onko seuraavaksi odotettavissa klassista popmusiikkia vai jotain, mikä muistuttaa lähinnä radion kanavaetsimen satunnaista kääntelyä. Jos tuplalevyt usein ovatkin laadun puolesta epätasaisia ja poukkoilevia, tuntuu levottumuus nyt harkitulta. Millerin into kirjallisuuteen ja 1960-luvun uuden aallon elokuviin selittää tätä dekonstruoimisen tarvetta. Aika on pilkottu hyppyleikkauksin ja hyvin suhteellinen käsite tällä levyllä: esimerkiksi The Waist and the Knees yhdistelee traditionaalista rockkappaletta ja pitkän Velvet Underground -jamin tyyppistä junnaamista – kertosäettä odottaessa biisiä venytetään loputtomalta tuntuvan ajan verran.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
The Waist and the Knees

#2 Donnette Thayer

The Churchin Steve Kilbeyn muusa ja yhtyeen Starfish-albumille nimen antanut kitaristi Donnette Thayer soitti kahdella Game Theoryn albumilla, joista Lolita Nation oli ensimmäinen. Thayer–Miller-yhteistyö tuotti albumille kaksi upeaa raitaa (Mammoth Gardens ja Not Because You Can) sekä oman sävellyksen Look Away. Kaikkia näitä leimaa Thayerin jäätävän vahva, Chrissie Hynden ja Deborah Harryn välimaastossa liikkuva lauluääni, jota kuultiin vielä yhdellä soololevyllä ennen kuin tämä valitettavasti jättäytyi musiikkibisneksestä.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
Mammoth Gardens

#1 ”Seuraava R.E.M.”

Game Theoryn juuret olivat paisley popissa ja kulkivat college rockin kautta varhaiseen alternativeen. Kehityskulku ei ollut ainutlaatuinen ja Game Theoryn soundi sai kriitikot tekemään vertauksia, joissa bändiä povattiin R.E.M.:n seuraajaksi (jos yhtäläisyyksiä etsitään suurennuslasilla lisää, antoi Game Theory seitsemän vuotta aiemmin kappaleensa nimeksi Kenneth, What’s the Frequency?)

R.E.M.:iin verrattuna Lolita Nation oli kuitenkin liian megalomaaninen suurille yleisöille – ero, jonka Scott Miller itse on tiedostanut kahden yhtyeen lähestymistapojen välillä. Lolita Nationin voi nähdä spektaakkelimaisena albumina suurten spektaakkelien ja vuosikymmenellä, kuten Miller 1980-lukua kutsuu; R.E.M. taas toteutti spektaakkelinsa pienellä kombolla ja kotikutoisuudella. Tähän verrattuna Game Theoryn musiikki toki kuulostaa välillä kolossimaiselta, mutta usein se olemaan mahtipontisien koukkujen sivuvaikutus.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
We Love You Carol and Alison