Nyt, kun yksi maailman raskaimmista bändeistä eli Electric Wizard tulee aiheuttamaan hätätilanteita Suomen seismologian laitokselle ja synkkä marraskuu korreloi bändin musiikin kanssa näinkin hyvin, Nuorgam tarjoaa lyhyen oppimäärän kurssin doom-metalliin.
Aluksi se pakollinen pohjatieto, painettu vuonna 1970.
Doom metal alkaa tästä pisteestä. 38 sekuntia myrskyä, ja pian sen jälkeen tiedätte hyvin mitä tyyliltä voi odottaa. Tämän päälle vielä Sweet Leaf ja resepti maailman raskaimpien rytmien ja murskainkuulan ominaisuuksilla varustettujen kitaravallien tyylille oli luotu.
Ja koska Electric Wizard on julkaissut seitsemän levyä, niin tarkastakaamme sen verran olennaisia doom metal -teoksia. Painotus on perinteikäs, mutta joukkoon mahtuu muutama tärkeä alalajin edustajakin.
#1 Trouble – Psalm 9 (1984)
Saatana on perustavanlaatuista kuvastoa metallimaailmassa.
Chicagosta saapuva Trouble taasen ymmärsi, että yläkerrasta saapuva viha tekee vähintäänkin yhtä selvää jälkeä sen tielle osuvista ihmisparoista.
Taivas ei kuitenkaan ole olemassa ilman helvettiä, ja Psalm 9:llä Trouble ymmärtää naittaa lopunajan odotuksen ja tulikiven 1970-lukua palvoviin järkälemäisiin kitaroihin. Tällaisella voimalla toteutettua white-metallin olisi aina kuulunutkin olla.
#2 Saint Vitus – Born Too Late (1986)
Kalifornialaisyhtyeen kolmas albumi on teemoiltaan aivan yhtä ahdistunut kuin muutkin tässä tekstissä mainitut, mutta se käsittelee ulkopuolisuutta tavalla, joka oli tuttua puolisen vuosikymmentä myöhemmin paria osavaltioita pohjoisempana.
Saint Vitus käyttää tilaa huomattavasti moniulotteisemmin kuin muut, ja siksi Born Too Late on todennäköisesti helpoiten lähestyttävä listalla olevista levyistä.
Tarkistakaa siis mahdollinen uusi suosikkinne tämän klassikoraidan kautta.
#3 Candlemass – Epicus Doomicus Metallicus (1986)
Kuten yleensä, Pohjoismaat ovat vahvoilla myös tässä metallin alalajissa. Doomin suhteen Ruotsin Candlemass on Pohjolan bändeistä tunnetuin. Debyyttilevy Epicus Doomicus Metallicus ei tarjoa pelkästään hidasta ja raskasta: sekoituksessa on paljon perinteistä heviä ja ajoittain, kuten Demon’s Gatessa, jopa NWOBHM-henkisiä kitaroita.
Seuraavan vuoden Nightfall on myös arvostettu, mutta laulajanvaihdos muutti paljon. Levyn tuotettu soundi voi karkoittaa rosoisempaa materiaalia etsiviä. Mutta jos tämä kulkee, ei ole mitään syytä jättää Nightfallia tutkimatta.
#4 Pentagram – Day of Reckoning (1987)
Pentagram perustettiin Virginiassa jo vuonna 1971, mutta ensimmäisen levynsä se sai ulos vasta 14 vuotta myöhemmin. Tällä välillä yhtye ehti hajota monta kertaa ja laulaja Bobby Liebling joutui vankilaan. 1980-luvun puoliväliin tultaessa musiikillinen ilmapiiri oli muuttunut bändin tyylille suopeammaksi. Peaceville Records tarjosi Pentagramille sopimuksta, ja hetken aikaa kaikki näyttikin hyvältä. Luonnollisesti onnea kesti vain kahden levyn verran. Mutta levyistä jälkimmäinen, Day of Reckoning, on ansaitusti kehuttu. Ja kyllä: Bobby Liebling kuulostaa hieman synkkää aikakautta läpikäyvältä ex-teinitähdeltä. Mutta tällä riffittelyllä ei valittamisen sijaa jää.
#5 Cathedral – Forest of Equilibrium (1991)
Mitä teet sen jälkeen, kun olet ollut luomassa yhtä äärimmäisimmistä musiikkityyleistä? Lee Dorrianin tapauksessa siirryt nopeusasteikon toiseen äärilaitaan: Napalm Deathin äärimmäisyyksiä kattaneen grindgore-opuksen, From Enslavement to Obliterationin, jälkeen Dorrianin seuraava askel oli hitaampaa hitaampi Forest of Equilibrium.
Heti tämän jälkeen Cathedral alkoi ottaa vaikutteita paljon laajemmalta alueelta ja suuntasi kauas doomista. Forest of Equilibrium jäikin Cathedralin puhtaimmaksi levyksi – ja siitä syystä se on useille myös bändin paras.
#6 Sleep – Sleep’s Holy Mountain (1992)
Ja tästä alkaa stoner doom. Tyyliä parhaiten edustava, yli tunnin mittainen pilvihulluusteos Dopesmoker on vielä leimallisempi, mutta Holy Mountainilla kaikki osuu jo kohdalleen. Huomattavaa kärsivällisyyttä (joidenkin mielestä myös kannabista) vaativa levy on pitkä matka loputtomasti kasaantuvia äänivalleja ja jumittavien kitaroiden meriä. Monet näkivät tässä uuden tavan tehdä samat asiat kuin ennenkin.
Nykyään kitaristi Matt Pike luotsaa huomattavan erilaista mutta yhtä lailla loistavaa stoner metal -yhtye High on Firea, ja rytmiryhmän jumittelut julkaistaan nimellä Om.
#7 Electric Wizard – Dopethrone (2000)
Lopuksi Dopethrone, koska sitä raskaammaksi ei vo musiikki käydä. Jo tällainen taso on käsittämätön intensiteetissään: levyn lyhimmätkin kappaleet ovat väärässä mielentilassa aivan liikaa. Ja vaikka olisitkin sillä tuulellä, että pieksetyksi tuleminen kuulostaa hyvältä ajatukselta, on olosi levyn jälkeen kuin rekan yliajamalla – mutta kuka sanoi sen olevan huono asia? Paradoksaalisesti useat levyn kappaleista ovat kaikkea muuta kuin pelkkää läpäisemätöntä seinää – Funeralopolisilla ja I the Witchfinderilla on helposti mieleen painuvia riffejä. Tämä levy murskaa kaiken tieltään sellaisella varmuudella, että se onnistuu vaikuttamaan adjektiiviin taivutukseen: raskas, raskaampi, Dopethrone.
BONUS!
Reverend Bizarre – In the Rectory of the Bizarre Reverend (2002)
Hyvää doomia löytyy Suomestakin. Korkeimman profiilin lienee saavuttanut Lohjan ylpeys Reverend Bizarre, jonka ensijulkaisu sopii lajin kunnioitetuimpienkin joukkoon.