Melankolian sulo – Kentin suru ja kauneus eksistentiaalisena kokemuksena

Kent.

Kent – saako olla uusia perunoita?

Prologi

En ole varmasti ainoa, jonka levyhylly reagoi vuodenaikojen vaihdoksiin pelottavalla määrätietoisuudella. Koko pitkän ja lämpimän kesän se tyrkytti päivieni ääniraidaksi hardcorea ja räppiä – kaikkea omanarvontuntoista, vahvaa, itsetietoista. Mutta nyt, kun syksy suorittaa kohmeisia tunnustelujaan ja irrottaa kesän illoista, herää levyhylly hybriksestä ja tekee tilanteesta omat, oikeat johtopäätöksensä.

Kuten niin monena syksynä aikaisemminkin, se tarjoaa minulle Kentiä. Koska samoin kuin syksyssä, ja elämässä, yhdistyvät Kentin musiikissa suru ja kauneus tavalla jota on usein vaikea kestää. Kuitenkin juuri tuo yhdistelmä ilmentää tavattoman tarkasti eksistentiaalista kokemusta, jota yksikään kesä ei ole onnistunut minusta kitkemään.

I

Kun kuulin Kentiä ensimmäisen kerran – joskus 1990-luvun loppupuolella, Isola-levyn aikoihin – en pitänyt siitä. Teinipojan korviin bändi ei rokannut, se ei jotenkin ”lähtenyt”. Kent kuulosti masentuneelta ja heikolta. Silti se oli suosittu, ja altistuin tahtomattanikin bändin musiikkivideoille ja radiohiteille. Kummastelin suosiota, koska rumiakin olivat, ja Ruotsista. Kentin poikkeuksellisen hienouden oivalsin vasta monta vuotta myöhemmin, oppivelvollisuuden ja toisen asteen tällä puolen, kutakuinkin niihin aikoihin kun kasvoin aikuiseksi. Eli tajusin olevani masentunut ja heikko itsekin.

Vanhan ja pätevän havainnon mukaan suuri osa niin sanotusta populaarimusiikista pelaa eskapismilla: se antaa meille hetkellisen mahdollisuuden olla jotain mitä haluaisimme olla. Vapaita, voimakkaita, rakastajia, sankareita, huoria. Se onkin musiikin ylivertainen taika: Tuusulantiellä Born to We Wildia volkkarin vakiokaiuttimista luukuttava keski-ikäinen toimistovirkailija on villi. 3 minuuttia 29 sekuntia.

Mutta mitä Kent tarjoaa? Surullisia lauluja, joissa puhutaan valkoisesta ihosta rannekellon alla, goretexista ja fleecestä, sairaalavuoteista, grillistä ja Michael Boltonista, Ikeasta, uusista perunoista. Ja kenties, siinä sivussa, se tarjoaa myös totuuden. Kent ei nimittäin koskaan kuulosta pyrkivän inhorealismiin, joka olisikin yksipuolisen helppo ratkaisu. Kentin jännitteinen musiikki on aidosti realistista juuri siksi, että siinä on taianomainen hohde.

Filosofi Søren Kierkegaard kirjoittaa Mozart-esseissään kuinka ”surussa ja tuskassa ei ole sitä ristiriitaa, joka on tyypillistä melankolialle ja raskasmielisyydelle, ei sitä monimielisyyttä, joka on melankolian suloa”. Väitänkin että juuri ”melankolian sulo” on Kentin raskasmielinen totuus.
Yläasteikäisenä koin Kentin melankolian vain masentavana; lukiossa taas primitiivinen tuska ja huudettu suru vetivät puoleensa. Ihmiset ovat yhtä kuin paskaa, vitut minä tee mitä sinä käsket. Mutta vähitellen monimielisyyden säikeet alkoivat ilmestyä eksistentiaaliseen näkökenttään ja lopulta melankolia otti omansa. Kent odotti.

En muista tarkasti, milloin kohtaaminen tapahtui, mutta tällaisena se on mieleeni piirtynyt. On kesäinen yö, ajan yksin viitostiellä, jossakin Iisalmen tienoilla. Laitan soittimeen Anttilan tarjouskorista muutamalla eurolla mukaan tarttuneen Vapen och Ammunition -levyn. Aavemainen Sundance Kid täyttää auton. Mieli vaeltaa melodian mukana pitkin aamukasteisia peltoja, metsänreunoja, muistoja, tulevaisuuden toiveita ja pelkoja. Minä voin olla hiljaa, koska Kent tulkitsee sen kaiken – onnen ja haikeuden paradoksaalisen sekamelskan. Tekee siitä harmoniaa. Tajuan, että osapuilleen tästä kaikessa on kyse.

Kahlil Gibranin kirjoista olin oppinut jo aiemmin ajatuksen, jonka toivon koko sydämestäni olevan totta: ”Kun kaipaat nimettömiä siunauksia ja kun suret tietämättä syytä suruusi, silloin olet todella kasvamassa ja kohoamassa kohti suurempaa itseyttäsi.” Olin lukenut niin, tunsin niin – ja nyt Kent vaikutti tuntevan aivan samoin.

II

Onkohan kukaan koskaan onnistunut panemaan Kentin soidessa taustalla? Minusta pelkkä ajatuskin tuntuu mahdottomalta – siis että Kentin ”tahdissa” voisi jotenkin työntyä, tunkeutua, laueta. Siis ”hoitaa homman”. Tämä on luonnollisesti oman ajatteluni sukupuolipoliittista rajoittuneisuutta, koska – kuten Joakim Berg on todennut – nimenomaan seksi ja heikkous liittyvät usein yhteen. Ja Kentin ihminen on heikko ihminen.

Yksi keskeinen teema Bergin teksteissä on pettymys. Usein se ryöpsähtää ankariksi (itse)syytöksiksi: menneet (työläistaustan) ihanteet on petetty, on muututtu samanlaisiksi kuin kaikki muutkin, on haettu turvallista ja ennakoitua elämää, on tehty yhtä vaille tuhat asiaa joita ei missään nimessä aiottu tehdä, on sanottu kyllä kun olisi pitänyt sanoa ei. Esimerkiksi viimeisimmän Jag är inte rädd för mörkrett –levyn tekstit ovat kuin tunnustuksia. Tekisi mieleni sanoa: synnintunnustuksia.

Mutta onko Kentin kohdalla asianmukaista puhua synnistä? Tuleehan yhtye paikasta, jossa (Ensam lång väg hem -kappaleen sanoin) ”ateistit pukeutuvat risteihin”. Mutta vaikea näin raskasmielisen ehdotonta yhtyettä on kuvitella dionyysisten karkeloiden taustabändiksikään. Ehkä Kentin musiikissa elää kristillisen perinnön synnintunto, mutta ilman evankeliumia? Ehkä Kent on sekulaarimpi jatkumo pohjoisen eksistentialismin janaa, jonka kysymykset sanoitettiin vielä vuonna 1963 näinkin kristillisesti: ”Jumala, miksi olet luonut minut niin ikuisen tyytymättömäksi? Niin pelokkaaksi, niin katkeraksi? Miksi minun täytyy ymmärtää oma kieroutuneisuuteni? Miksi minun täytyy kärsiä niin helvetillisesti omasta merkityksettömyydestäni? Jos kärsimykselleni on tarkoitus, niin kerro se minulle, jotta voin kantaa kipuni valittamatta.” (Ingmar Bergmanin elokuvasta Talven valoa).

Vuosien 1991–2008 välisen tuotannon niputtavan boksin levyt on pakattu pahvisiin, ikonografisiin koteloihin. Miksi ihmeessä? Onko se sittenkin sitä kuuluisaa ironiaa: että nämä levyt on nyt vähän niin kuin kanonisoitu, julistettu pyhiksi? Vai onko itäisen kirkkotaiteen läsnäolo skandinaavisen, Jumalan kuolema -kulttuurin haikea kurkotus menneeseen? Samanlainen transsendenssin häivähdys kuin Sjukhus-kappaleen loppunostatus: ”Kuljen yksin valoon.”

Kirjassaan Häikäisevä pimeys ruotsalainen uskontopsykologi Owe Wikström kirjoittaa: ”Puhe taivaasta on vaiennut, koska ihmiset ovat tunteneet itsensä kiusaantuneiksi tai pelänneet, että heitä pidetään romanttisina tunteilijoina.” Jonkin sortin romanttiseksi tunteilijaksi Joakim Berg on tunnustautunut ainakin livetilanteessa. Keikkojen vakiolopetus, pakahduttavan kaunis Mannen i den vita hatten (16 år senare) päättyy useita kertoja toistettavaan vakuutukseen ”rakas, kerran me kaikki kuolemme”. Mutta se tapa – melodia, hehku – jolla rivi lauletaan, tuntuu olevan suora antiteesi itselleen. Kuin intohimoista rakastelua pariterapeutin vastaanotolla.

Ja totta: kuin alleviivatakseen sen mitä musiikin ja sanojen jännite jo vihjaa, internet-lähteet paljastavat Bergin laulaneen keikalla: ”Sitä mitä haluan ei voi ostaa, ei varastaa, ei lainata / Sitä mitä haluan ei voi omistaa, se on niin paljon suurempaa kuin sellainen / Heitän paperilennokkeja kerrostalosta kohti lumeen kätkettyä kipinää / Minun täytyy uskoa, että se voi tapahtua / Minun täytyy uneksia omaa unelmaani / jotta sinä ja minä emme koskaan kuole / Ei, sinä ja minä emme koskaan kuole”.

Ehkä G. K. Chesterton oli oikeassa, kun hän 1905 kirjoitti: ”Ihminen ei pysty rakastamaan kuolevaisia asioita. Hän pystyy ainoastaan rakastamaan kuolemattomia asioita lyhyen hetken ajan.”

III

Kentin paradoksi ei kenties ole vähempää kuin koko elämän paradoksi: Miten jokin niin surullinen voi olla niin kaunista? Ja pragmaattisemmin muotoiltuna: Miksi melankolia usein myös lohduttaa?

Vuonna 2005 olin pienen seurueen kanssa kiertelemässä Esplanadin joulukatua. Olin myös lamaannuttavan (ja yksipuolisen, olin siitä varma) rakastunut toisella puolella Suomea asuvaan nuoreen naiseen. Tuntui vaikealta olla ihmisryhmässä, iloisessa jouluhumussa. En enää muista millä verukkeella erkanin hetkeksi porukasta. Kävelin Kasarminkatua Kaivopuiston kulmille, opiskelijasoluni turvavyöhykkeelle. Suru tarvitsi tilaa, omaa aikaa. Menin sohvalle makaamaan ja kuuntelin The Hjärta och Smärta -ep:n. ”Unessa sinä lauloit lauluja huoneessani / olin sairas kuten sinäkin ja kutsuit minua rakkaaksesi”. Ja niin edelleen. Kaiken järjen mukaan se oli mitä masokistisin ratkaisu, suolaa avohaavoihin. Mutta silläkin kertaa Kentin musiikki auttoi – vaikka siunauksella oli nimi, ja surulla selvä syy.

Ehkä edes eksistentiaalinen ahdistus ei koskaan ole abstraktia. Siitä huolimatta, että kyseessä on mielentila: sävellaji. Maailma on kaunis maailma, mutta siinä näyttää olevan vakava virhe, joka pistää huokailemaan. Melankolia on siis varsin luonnollinen reaktio elämään. Kärsimys ja sitkeät surut varjostavat onnen ja ystävyyden hetkiä, kuoleman kita lipoo huuliaan ja huohottaa niskaan kaiken elävän kintereillä. Mutta kauneus – sitä ei käy kiistäminen, se suorastaan uhmaa kärsimystä ja kuolemaa. Tämä jännite leimaa koko eksistentiaalista kokemusta. Ja juuri sitä Kentin musiikki minulle ilmentää.

Depressiivisyys on raskasmielisyyttä ilman iltaruskoa. Penseä ja nihkeä ihminen taas kieltää asioiden arvon, hänen mielestään missään ei ole syytä innostua. Sen sijaan raskasmielisen ja melankolisen ihmisen mielestä asioissa aidosti on syytä innostua – ja juuri siitä raskasmielisyys ja melankolia kumpuavat. Kent ei ole depressiivinen, nihkeä tai penseä yhtye: sen musiikissa on sekä suru että kauneus. Tätä surun ja kauneuden liittoa en tunnistanut yläasteella, koska en ehkä ymmärtänyt kuolevani. Tiesin sen, mutta en tuntenut sitä.

Kentin kauneus hehkuu kaiken katoavuutta vasten kuin vaivaiskoivu – tai surullinen Tukholma – ensilumen odotuksessa. Tämä on mielestäni yhteys eksistentiaalisen kokemuksen perusjännitteen ja Kentin musiikin välillä. Siksi se resonoi minussa niin vahvasti.

Immanuel Kantin jälkeinen moderni ja postmoderni filosofia erottivat ylevän ja kauniin toisistaan. Minulle Kentin melankolia on siten esimoderni fenomenologinen kokemus, jossa ylevä kohdataan nimenomaan kauneudessa. Kuten teologi David Bentley Hart kirjoittaa, kokemus kauneudesta ”ei löydä ylevää, joka on kauneuden ’tuolla puolen’ tai laadullisesti erilaista kuin kauneus, vaan ylevän kauneudessa: ylenpalttisen loiston joka herättää hämmästystä.”
Heikko ja epäonnistunut ihminen kurkottelee kohti ihannetta, itseään säästämättä, suruaan kieltämättä, mutta antaen kauneudelle sen mikä kauneudelle kuuluu. Ahdistus on totta, mutta se ei voita. Koska Kentin musiikissa heikkous kaipaa kääriytyä kauneuteen, surukin soi.

Epilogi

Rakkaus syksyllä 2005 ei ollutkaan yksipuolista, ja nyt pidän sylissäni esikoista. Olen onnellinen, mutta kaipaan yhä nimettömiä siunauksia. Osalle suruistani tiedän syyn, osalle en. Ylenpalttinen kauneus väräjää katoavuutta vasten, koska se on eksistoivan ihmisen kokemus – osa. En pääse melankoliaa pakoon. Mutta huoneessa soi Kent ja haikea mielentila saa muodon sävelissä. Se tulee ihon alle ja puhuu puolestani. Kuin paraskin mystikko Joakim Berg laulaa, kuinka hän tulee olemaan kuin vuoret, kuin vesi. Kuin värit, jotka ilmestyvät vain yöllä. Nyt on päivä, enkä näe sellaisia värejä. Mutta uskon kuulevani ne.