Itätuulen viesti – Venäläisen rockin kivisen tien kulkijat, osa 1

”Kun kumarrat länteen, pyllistät itään”, tuumaili muuan valtionpäämies aikoinaan. Ainakin musiikkibisneksessä tätä suomalaisen geopolitiikan perusrealiteettia on vaalittu turhauttavan tarkasti. Vaikka suomalaisen ja venäläisen musiikkimaailman välille on viritelty ruohonjuuritason ystävyyttä, yhteistyötä ja avunantoa tämän tästä, on venäläinen rock pysynyt valtaosalle suomalaisista vieraana ja eksoottisena.

Maaliskuussa itätuuli puhaltaa kuitenkin navakasti, kun venäjärockin kärkinimiin kuuluvat DDT ja Zemfira saapuvat konsertoimaan entiseen suurruhtinaskuntaan. Lisäksi kuun puolivälissä järjestetään perinteinen Tusovkarock-festivaali, joka on tarjonnut suomalaisyleisölle maistiaisia venäläisestä musiikkimaailmasta jo runsaan vuosikymmenen ajan.

Ainutlaatuisen Venäjä-kuukauden kunniaksi Nuorgam luo laajan katsauksen venäläiseen rockiin. Kaksiosaisessa juttusarjassa esitellään 20 tutustumisen arvoista artistia, jotka voivat paitsi lihottaa yleissivistystä myös tarjota matkalipun maailmaan, josta ei ole paluuta. Yhtyeet on valittu ehdottoman subjektiivisesti ja lista on kaikkea muuta kuin kattava. Juuri sen vuoksi se onkin syytä ottaa vakavasti.

Sarjan ensimmäisessä osassa perehdytään Neuvostoliiton aikoina juurensa kasvattaneisiin yhtyeisiin.

”Jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan.” Rockia kuultiin valtion virallisen levymerkin alla vain harvoin.

Prologi: Lasisen äänen jäljillä

Totalitaristissa yhteiskunnissa taiteella on tapana kehittyä kahteen suuntaan. Keskusjohdon hyväksynnän saaneet ilmaisumuodot latistuvat kaavamaisiksi ja teknisiksi taidonnäytteiksi, joiden sisältö on hampaattomaksi nyhdettyä ja yllätyksetöntä. Nämä taiteenlajit kukoistavat, sillä niiden avulla on helppo tarjota kansalle sirkushuveja ja aatteen sanaa. Samaan aikaan syntyy kuitenkin myös kiinnostavaa vastavirtakulttuuria. Se majailee maan alla kasvattaen kukintoaan systeemin halkeamista törröttäviksi keskisormiksi. Tätä kulttuuria ei näe kukaan, mutta sen tuntevat lähes kaikki. Siksi se on paitsi ilmaisuvoimaista myös valtakoneiston näkökulmasta vaarallista.

Neuvostoliitossa rock ja sen synnyttämä kapinallinen sukupolvi-identiteetti – olihan rock muinoin kapinallista lännessäkin – oli äärimmäisen arveluttava kulttuurimuoto. Se oli saarrettu kellareihin ja olohuoneisiin, joissa jokaista sointua varjosti epäilys ilmiannosta. Tukalat olot eivät kuitenkaan vaientaneet kieliä, vaan antoivat lauluille entistä suuremman painoarvon. Artisteilla riitti sanottavaa ja tahtoa sanoa, ja mikäpä olisi ollut parempi tapa kommentoida yhteiskunnan epäkohtia kuin vertauskuvia tikareiksi hiova taide? Monesti juuri tukahdutetut äänet soivat voimakkaimmin.

Neuvostoliiton jäyhä arki synnyttikin yhden kiinnostavimmista ilmimuodoista, joita rockin väljän otsikon alle on kuunaan aseteltu. Kellarikerroksen kulttuuriväki koetti epätoivoisesti kuunnella sensuurin seasta tihkuvia länsimaisia säveliä ja tulkita ne omalla tavallaan. Koska kuulokuva oli epäselvä, oli aukot tilkittävä mielikuvituksella. Niinpä jäljitelmistä tuli jotakin aivan uutta. Rockin varhainen asenne ja suoraviivainen poljento yhdistyivät venäläiseen kulttuuriperimään, vysotskilaiseen trubadurismiin ja muihin vallattomasti sekoiteltuihin vaikutteisiin jäljittelemättömällä tavalla.

Kun perestroika ja glasnost vapauttivat venäläisen rockin kahleistaan 1980-luvun lopulla, purkautui maanalainen kuplinta suoranaisena räjähdyksenä. Ilmoille päästessään musiikki toisti turhautuneen ja muutosvoimaisen sukupolven ääntä volyymilla, jota sosialismin kupeessa varttunut vaihtoehtokulttuuri ei ollut koskaan aiemmin päässyt käyttämään. Entisistä kapinallisista tuli uuden ajan airuita, jotka kyseenalaistivat menneen ja avasivat tulevan. Rock kiilautui valtavirtaan uholla, tunteella ja optimismilla. Maailmalla oli tapahtumassa jotain. Ensimmäisenä sen aistivat ne, joiden antennit olivat herkistyneet yhteiskunnan tauspuolella äärimmilleen.

DDT

Mikä: Venäjä-rockin dinosaurus, kolossaalinen kuin brachiosaurus, puruvoimainen kuin tyrannosaurus. Pietarin mustaan koiran, Juri Shevtshukin aliakseksi vakiintunut yhtye oli esiintymis- ja levytyskiellossa pitkin 1980-lukua, mutta toimitti lain suojattomalta puolelta ilmoille äänitteitä, joissa Neuvostoliiton poliittiset, maantieteelliset ja humanitääriset asetelmat laitettiin poikki ja pinoon. Perestroikan ja Neuvostoliiton hajoamisen myötä DDT nousi stadionluokan yhtyeeksi, eikä ole luopunut asemastaan. Sen kollaasimaiset levyt tutkivat ihmisenä olemisen ja yhteiskuntaan kuulumisen kysymyksiä raastavalla intohimolla, jonka ristiriitaisuus välittyy musiikin jokaisesta solusta. Tinkimättömät laulut piirtävät samalla tarkkanäköistä henkilökuvaa Shevtsukista itsestään – miehestä, jolle Venäjän nykyhallinto on samanlainen punainen vaate kuin neuvostokoneisto aikoinaan. Vaikka Shevtshuk löytää peripahuutta sekä yhteiskunnasta että yhteiskuntia rakentavasta ihmisestä, tulvii hänen runollinen idealisminsa samalla uskoa siihen, että hyvä voisi vielä joskus nousta niskan päälle.

Siis mikä: Venäjän Bob Dylan ja Bruce Springsteen.

Paitsi että: Periaatteille uskollinen elämä kiteytyy Shevtshukissa sellaisena musiikillisena kunnianhimona ja kokonaisvaltaisuutena, johon Dylanin ja Springsteenin urat eivät yllä edes yhteenlaskettuina. Ja tämän kirjoitamme länsiverrokkeja lainkaan väheksymättä.

Mistä liikkeelle: Pitkän uransa aikana Shevtshuk on koonnut DDT-otsikon alle niin primitiivistä rockia, progressiivisia kollaaseja kuin surumielistä laulelmataidettakin, venäläisen kirjallisuuden klassikoista kumpuavalla sielukkuudella höystettynä. Niinpä jokaiselle on tarjolla jotain. DDT:n herkemmän puolen kiteyttää lähtemättömästi Shevtshukin nuorena kuolleelle vaimolleen omistama Aktrisa Vesna (1992). Megalomaniaa pelkäämättömille sykähdyttävimpiä hetkiä tarjoaa vuolas Jedinotshestvo I (2002).

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

DDT ja isänmaa, vihaa vai rakkautta?

Akvarium

Mikä: Boris Grebenshtshikoviin personoituva Akvarium on Venäjän nimekkäistä rock-yhtyeistä vanhin. Jo vuonna 1972 perustettu orkesteri esiintyi uransa alkumetreillä valtiokoneiston selän takana epävirallisissa olohuoneklubeissa, jollaisia neuvostoliiton underground-väki järjesti paremman puutteessa. Yhtyeen alkuaikojen levyt ovatkin tuhnuisia keikkatallenteita, alkeellisia kellarinauhoituksia tai kuutamoisien studiosessioiden satoa. Establishmentin suojelukseen Akvarium ponnahti vuonna 1987, jolloin se pääsi levyttämään valtion viralliselle levymerkille Melodijalle. Muuttunutta ilmapiiriä korostaakseen Grebenshtshikov purkitti lähes samaan syssyyn kaksi englanninkielistä soololevyä. Tämän konkreettisemmin hän ei olisi voinut osoittaa bluesin ja klassisen rockin muotokielestä ammentavan musiikkinsa maantieteellistä orientaatiota – eikä yhtyeen todellista käskytyssuhdetta. Grebenshtshikovin sooloprojektiksi ajan oloon pelkistynyt Akvarium julkaisee musiikkia edelleen ja on avoin myös uusille julkaisumuodoille. Vuonna 2008 ilmestyneen Loshad Belaja -pitkäsoiton yhtye julkaisi mp3-muodossa vapaavalintaiseen hintaan.

Siis mikä: Venäjän Dire Straits.

Paitsi että: Akvariumin on edes yrittänyt uudistua, vaikka yhtyeen flirttailut esimerkiksi kelttimusiikin tai progen kanssa eivät ole koskaan peittäneet sen pohjimmaisia lähtökohtia. Rockin ja bluesin arpinaamainen historia kuuluu Akvariumin musiikissa sellaisena viimeistelemättömyytenä ja rosona, jota Mark Knopflerin olisi vaikea uskoa kuunaan hyväksyvän levyilleen.

Mistä liikkeelle: Yhtyeen syliin kannattaa upota tutustumalla johonkin sen varhaisäänityksistä, joille epämääräiset ja -viralliset syntytavat ovat lyöneet kiehtovan leimansa. Vuosien 1981-1993 välillä ilmestynyt neliosainen History of Aquarium -sarja antaa tästä ajasta ja varhaisvuosien musiikillisesta kehityksestä avaran ja kaunistelemattoman kuvan, jota voi täydentää jollakin yhtyeen lukuisista livelevyistä.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

Minä olen rock ’n’ roll ja huhut kuolemastani ovat vahvasti liioiteltuja.

Auktsyon

Mikä: Vuonna 1978 perustettu pietarilaisorkesteri on kenties paradigmaattisin osoitus siitä, millaiseksi vaikutteiden ja luovuuden sekamelskaksi neuvostoliittolainen vaihtoehtomusiikki parhaimmillaan kehittyi. Vaikka yhtye kutsuu musiikkiaan rockiksi, ei rockista sanan ahdasmielisessä merkityksestä löydy jälkeäkään tässä bardismin, new-jazzin, skan ja teatterin kaoottisessa sekoituksessa. Yhtyeen laulut ovat täynnä odottamatonta rytmiikkaa, riitasointuja, Leonid Fjodorovin laiskantunteikasta laulua ja surumielisyyden pohjia raapivia puhaltimia. Paketin kruununa häiriköi Oleg Garkusha, yksi venäläisen musiikkimaailman runoilevista mielipuolista, joka terrorisoi kappaleita satunnaisilla huudahduksillaan ja tuhansista hakkaleluista takomillaan rytmeillä. Yhtyeen taidetta voikin pitää eräänlaisena musiikillisena mukaelmana siitä tunnelmasta, jonka Mihail Bulgakov vangitsi uljaaseen Saatana saapuu Moskovaan -romaaniinsa. Vaikka Auktsyonin kaltaista yhtyettä ei olisi voinut syntyä missään muualla kuin Venäjällä, on retkue yrittänyt vallata itselleen jalansijaa myös lännessä. Sen levyjä on julkaistu Yhdysvaltoja myöten ja koplan huikeista keikoista on saatu nauttia Suomessakin. Yhtyeen esitys vuoden 2004 Tusovkarockissa lienee edelleen yksi tapahtuman kaikkien aikojen kohokohdista.

Siis mikä: Venäjän Astro Can Caravan.

Paitsi että: Siinä missä Astro Can Caravanin maaniset tutkielmat musiikin rajojen joustavuudesta ovat jääneet pienen marginaaliyleisön iloksi, on Auktsyon onnistunut laittamaan polvilleen puolet Euraasiasta. Ei hassummin yhtyeeltä, jolla ei vieläkään ole yhtään mukana laulettavaa kertosäettä.

Mistä liikkeelle: Auktsyonin keikan kokeneelle yhtyeen levyt saattavat olla lieviä pettymyksiä, vaikka niistä jokainen soveltuu ensiluokkaisesti musiikillisen perspektiivin ja avarimmankin mielen laajentamiseen. Kauneimpaan kukkaansa yhtyeen kiihtynyt katatonisuus kasvaa lavalla, joten orkesteriin kannattaa tutustua ensiluokkaisen livetaltioinnin Eto Maman (2002) kautta.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

Auktsyon yhdellä monista matkoistaan järjen tuolle puolen.

Kino

Mikä: Venäläiskorealaiset juuret omanneeseen Viktor Tsoihin henkilöitynyt leningradilaisyhtye oli Neuvostoliiton merkittävimpiä rock-yhtyeitä – ja on sitä Venäjällä edelleen, yli 20 vuotta yhtyeen hajoamisen ja Neuvostoliiton luhistumisen jälkeen. Orkesterin tummanpuhuva ja karunkaunis postpunk puki sanoiksi koko sen hiljaisesti hämmentyneen kaaoksen, jossa mahdottomuuteensa kaatuvan valtiomammutin asukkaat elivät. Jo vuonna 1984 Tsoi kuvasi neuvostoyhteiskunnan kehitystä trolleybussimatkana, jonka suuntaa kukaan ei tiennyt. Bussista puuttui kuljettaja, moottori oli hajoamassa, silti kaikki pysyivät vaiti ja bussi jatkoi kulkuaan. Kuin kohtalon oikusta Tsoi kuoli vuonna 1990 latvialaisella maantiellä törmättyään vastaan tulleeseen linja-autoon. Tsoilla oli autossaan tukku demonauhoja, joita hän oli viemässä Leningradiin. Näistä nauhoista koostettiin yhtyeen suosituimmaksi noussut albumi, joutsenlaulun komeudella kaikunut Tshornyj albom (1990).

Siis mikä: Venäjän Joy Division ja Depeche Mode.

Paitsi että: Tsoin runollisen karussa ilmaisussa ei ole jälkeäkään Ian Curtisin – tai David Gahanin – dekadentista itsekeskeisyydestä.

Mistä liikkeelle: Vaikka Kinon materiaali on kauttaaltaan tasalaatuista, tuntuu tunnelma vain tihenevän loppua kohti. Yhtyeen uran päättänyt levykolmikko Gruppa krovi (1988), Zvezda po imeni Solntse (1989) ja Tshornyj albom muodostaa yhden venäjärockin vaikuttavimmista troikista. Myyttisiin mittasuhteisiin kanonisoituneen Tsoin taiteellisen näkemyksen on kiteyttänyt erinomaisesti myös ohjaaja Oleg Fjangolts lyyrisessä musiikki- ja kuvakollaasissaan Prosto hotshesh ty znat (2006).

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

Hattu päästä ja hetken hiljaisuus. Koette juuri jotakin tavattoman hienoa.

Zvuki Mu

Mikä: Runoilijuuden, teatterin ja musiikin vinoutunut liitto on poikinut Neuvostoliitossa monta kiinnostavaa ja poikkitaiteellista projektia. Näistä kenties maineikkain on Moskovassa vuonna 1981 perustettu Zvuki Mu, jonka taustalta löytyy eksentrinen poikkitaiteilija Pjotr Mamonov. Mamonovin huojuva ja ironiansekaisesti manerisoitunut laulutyyli on niin tiiviisti yhtä hänen sanoitustensa kanssa, että tekstien erikoislaatuisuuden tavoittaa kieltä tuntemattakin. Zvuki Muta voi pitää yhtenä neuvostorockin länsisuhteiden ensimmäisistä tunnustelijoista, sillä 1980-luvun lopulla yhtye matkusti Lontooseen kokeilemaan onneaan. Siellä orkesteri löysi postpunk-mukaelmansa ymmärtäjäksi itsensä Brian Enon, jonka johdolla retkue purkitti vuonna 1989 ilmestyneen eponyymin debyyttilevynsä. Kyseenalaisena kiitoksena yösijasta ja tuotantoavusta yhtyeen kerrotaan juoneen tyhjäksi Enon arvokassisältöisen baarikaapin. Kun länsimarkkinoille suunnattu kakkosalbumi (Zima, 1991) jäi vaille sanottavaa menestystä – ihmekös tuo – yhtye päätti jättää järjettömyyden ja hällävälin ilosanomansa oman kulttuuripiirinsä aarteeksi. Vakaata suosiota itäisessä Euroopassa nauttivan Zvuki Mun moniulotteinen diskografia on paisunut vuosien saatossa tasaisesti, joskaan ei järin tasalaatuisesti. Moni yhtyeen nimiin laitetuista levyistä on todellisuudessa ääniraita jollekin Mamonovin lukuisista teatteriesityksistä.

Siis mikä: Venäjän KLF.

Paitsi että: Musiikillisesti yhtyeillä ei ole mitään yhteistä. Tuntuu kuitenkin ilmeiseltä, että jos yksi visionääri päätyy nimeämään multiproduktionsa Zvuki Muksi (”Sounds of Moo”) samalla kun kaksi sankaria toisaalla rakentaa omalaatuisen musiikki-imperiuminsa ympärille kokonaisen Mu Mu -kultin, ei kyse voi olla pelkästä yhteensattumasta.

Mistä liikkeelle: Zvuki Mu on malliesimerkki orkesterista, jota on helpompi sanoa kuuntelevansa kuin kuunnella. Tämän ”Frank Zappa -syndrooman” yli onkin kätevintä päästä tutustumalla ensin johonkin kokoelmalevyyn, jonka jälkeen syventymistä voi jatkaa levy levyltä, kunnes oma raja tulee vastaan.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

Tämä musiikki ei pärjännyt Nirvanalle, U2:lle ja Metallicalle.

Nautilus Pompilius

Mikä: Harvinaisen trooppisen nilviäisen, helmiveneen, mukaan nimetty Nautilus Pompilius edustaa neuvostorockin uuden aallon uranuurtajia ja yleisestikin venäläisen rockin peruspilareita. Sverdlovskissa vuonna 1983 perustetun ”Naun” moniulotteinen tuotanto pohjautuu yhtyeen keulakuvan Slava Butusovin ja basisti Dimitri Umetskyn sävellyksiin sekä runoilija Ilja Kormiltsevin teksteihin. Yhtyeen musiikissa yhdistyvät monenkirjavat vaikutteet, joiden mukaisesti sävellysten luonne ja taso vaihtelevat. Orkesterin romanttinen pop saa useimmiten tahtinsa rumpukoneen nakutuksesta ja melodiansa syntetisaattorin tai kitaran ujelluksesta. Välillä tahmeat 1980-lukulaiset torvisektiot luovat siirappisen iskelmällistä tunnelmaa ja hetkittäin eetoksessa on kaikuja angloamerikkalaisista progemammuteista. Musiikin yleiskuva keikkuukin jatkuvasti elegantin ja infantiilin veitsenterällä. Monille tämä progressiivisen iskelmärockin, imelän syntikkapopin ja aikuisystävällisen lastenmusiikin ristisiitos on liikaa. Ehkä se oli sitä lopulta bändille itselleenkin, sillä yhtye lopetti toimintansa vuonna 1997. Sittemmin Butusov – Venäjän Morrissey – on tehnyt soolouraa sekä yhteistyötä elektrorock-yhtye Deadushkin kanssa.

Siis mikä: Venäläinen versio Sparksista ja Pink Floydista.

Paitsi että: Nautilus Pompilius ei aivan yltä Sparksin hillittömimpiin hetkiin tai Pink Floydin psykedeelis-progressiivisimpiin kokeiluihin.

Mistä liikkeelle: Tasavahvat klassikkolevyt Razluka (1986) ja Knjaz tishiny (1988) jättivät pysyvän jäljen venäläiseen pophistoriaan, niiden jälkeiset studioalbumit ovat laadultaan epätasaisempia.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

Tästäkö ”koko perheen liikuntaseikkailupuisto” HopLop poimi nimensä?

NOM

Mikä: Neuvostorockin eksentrikoihin lukeutuva NOM (Neformalnoe objedinenie molodozhi, suomeksi ”nuorison epävirallinen yhdistys”) perustettiin Leningradissa vuonna 1987. Kagadejevin veljesten Andrein ja Sergein johtaman orkesterin jäsenistö ja musiikkityyli ovat vuosien saatossa muuttuneet monesti. Sanoitusten yhteiskunnalliset satiirit ovat saaneet sävelelliseksi taustatuekseen joka ilmansuuntaan tempoilevia musiikkityylejä teatraalisesta avantgardesta postmoderniin taiderockiin ja raskaampien kitarariffien sävyttämään vaihtoehtorockiin. Yhtyeen musiikki saattaa yhtenä hetkenä muistuttaa groteskia kabareeta ja toisena pahaenteistä oopperaa. Sekametelin ytimessä on yhtyeen jäsenten laaja vokaalirepertuaari, joka kappaleen niin vaatiessa venyy tarinoivasta puhelaulusta teatraaliseen julistamiseen, matalaan murinaan tai alkuvoimaiseen mylvintään. Äänitteiden ja intensiivisten live-esitysten ohessa NOM:in jäsenet ovat toteuttaneet luomisvimmaansa myös kirjallisuuden ja lyhytelokuvataiteen saralla. Veljesten egot joutuivat törmäyskurssille vuonna 1997, jolloin yhtye jakautui kahtia. Vuonna 2007 Sergein luotsaama Euro-NOM ja Andrein Zhir-NOM palasivat kuitenkin ainakin tilapäisesti yhteen.

Siis mikä: Verrokkiyhtyeitä pohtiessa ei tarvitse mennä merta edemmäs kalaan. NOMin tuotannosta löytyy ilmettyjä yhtäläisyyksiä Kuhaan ja Porin maestrojen Rätön ja Lehtisalon projekteihin, miksei myös Motelli Skronkleen. Suurempien vesien eväkkäistä läheistä sukua ovat esimerkiksi NoMeansNo ja The Residents.

Paitsi että: NOM:in musiikissa on alati läsnä venäläisen surrealismin ja absurdismin tunnelma, jolle on hankala löytää länsimaisia vertailukohtia.

Mistä liikkeelle: Tutustuminen kannattaa aloittaa Youtubesta löytyvistä lukuisista NOM:in musiikkivideoista, joiden absurdi visuaalinen ilme johdattelee syvälle yhtyeen eksentriseen maailmaan. NOM:in kaleidoskooppisesta diskografiasta mainittakoon surrealistisempaa osastoa edustava kakkosalbumi K tsortsjam sobatsim (1990) ja suoraviivaisempaa kitararockia sisältävä Vo imja razuma (1997).

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

Tässäpä painajainen ensi yölle, olkaa hyvät.

Gorky Park

Mikä: Liekö ollut Heli Nevakareen suvereenisti luotsaama Rockstop-ohjelma, joka muutti suomalaisen Sky Channel -sukupolven maailmankuvaa pikkuriikkisellä, mutta lähtemättömällä tavalla? Ohjelmassa esitettiin neuvostosymboliikkaa ja -parafernaliaa tulviva musiikkivideo, jonka yhteishoilaukset, viiltävät hardrockriffit ja pirullisen tarttuva kertosäe – ”Bang! Say daddadadaa!” – kuulostivat aikansa viihdekulttuurissa paremmalta kuin mikään aiemmin. Yhtye oli neuvostoliittolaisen tukkahevin tunnetuin edustaja Gorky Park ja kappale heidän suurin hittinsä Bang. Moskovalaisrokkarit esiintyivät englannin kielellä ja niittivät mainetta myös rautaesiripun länsipuolella. Yhtye pyrki perestroikan hengessä liennyttämään idän ja lännen välejä ja tuotteisti stereotyyppiset neuvostosymbolit osaksi habitustaan. Amerikan valloitukseensa yhtye sai taustatukea varsin kunnianarvoisilta tahoilta, sillä takapiruina vaikuttivat muun muassa Frank Zappa, Desmond Child, Jon Bon Jovi ja Richie Sambora. Jälkimmäisten kanssa Gorky Park levytti jopa kornin kollaboraationumeron Peace in Our Time. Neljä studioalbumia käsittävän uransa tähtihetket orkesteri koki 1990-luvun alkupuoliskolla, mutta pian Neuvostoliiton hajoamisen myötä yhtye käytännössä katosi, vaikkei koskaan virallisesti lopettanut toimintaansa. Huhujen mukaan uusi albumi on tekeillä 15 vuoden tauon jälkeen, joten vapiskaa Reckless Love ja muut kasariretroilijat!

Siis mikä: Venäjän Scorpions.

Paitsi että: Gorky Park tanssii ripaskaa lavalla ja yhtyeen viiksetön kitaristi omistaa balalaikan mallisen sähkökitaran.

Mistä liikkeelle: Yhtyeen kulta-ajan albumit Gorky Park (1989) ja Moscow Calling (1992) kannattaa poimia käsiin ensimmäisenä – ja sen jälkeen unohtaa loput kaksi.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

Näin Wayne’s Worldin tähtikaksikko tiivisti Neuvostoliiton hajoamisen haittapuolet: “there would be no more cheesy behind-the-iron-curtain metal bands like Gorky Park.”

Agata Kristi

Mikä: Veljesten Vadim ja Gleb Samojlovin Sverdlovskissa vuonna 1988 perustama Agata Kristi aloitti uransa kimuranttina uuden aallon yhtyeenä ja kasvatti suosiotaan jatkuvasti aina 1990-luvun lopun lakipisteeseen, jolloin yhtye valittiin vuosikymmenen parhaimmaksi yhtyeeksi Venäjällä. Dekkarikirjailijattarelta nimensä ottanut orkesteri on todennut nimen heijastavan ”hyvin yhtyeen soundia, joka on mysteerinen, eksentrinen ja hetkittäin sadistisella tavalla aavemainen sekoitus glamia, goottirockia ja teknohenkistä elektronisuutta”. Määritelmä pätee etenkin yhtyeen myöhempään tuotantoon, mutta aluksi musiikilliseen palettiin sisältyi muitakin värejä. Varhaistuotanto oli teatraalista ja äkkiväärää kitaravetoista taiderockia, jota leimasivat slaavilaiset rautalankasoundit ja syntetisaattorin avulla tuotetut ksylofoni-, urku-, torvi- ja jousihöysteet. Soittajien ikääntyessä sutjakat rautalankamelodiat pönäköityivät raskaiksi kitaravalleiksi, yllätyksellinen elämänilo synkkeni pateettiseksi goottirockiksi ja lastenlaulumaiset rallattelut korvautuivat pahaenteisillä kuiskauksilla ja kirkumisilla. Nokkelan Agata Kristin muututtua pikemminkin makaaberiksi H. P. Lovekraftiksi orkesteri ilmoitti siirtyvänsä autuaammille sävellysmaille yksiselitteisesti nimetyn Epilog-albuminsa (2010) myötä.

Siis mikä: Hmm, epätodennäköinen yhdistelmä The Curea ja Rammsteinia

Paitsi että: Agata Kristi on enemmän avantgarde kuin Robert Smithin poppoo ja vähemmän machoeroottinen kuin Till Lindemann ja muut teutonikönsikkäät.

Mistä liikkeelle: Agata Kristin tasokkaimmat levytykset sijoittuvat kymmenen studioalbumia kattavan diskografian alkupäähän, mutta myös synkemmässä myöhäistuotannossa piilee oma viehätyksensä ja jopa osa yhtyeen nerokkaimmista hetkistä. Varhaisen kohkaamisen tasalaatuisin edustaja lienee Kovarstvo i ljubov (1989), myöhäisvaiheen goottiteknometallista käyttökelpoisin kokonaisuus on Mein Kaif? (2000). Näiden väliseen siirtymävaiheeseen osuu yhtyeen varsinainen läpimurtoalbumi Opium (1995).

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

Marakastansua!

Mumij Troll

Mikä: Kuinka ollakaan, ainoa itänaapurimme kärkinimi, joka viittaa nimellään edes viitteellisesti Suomeen, on samalla myös maantieteellisesti kaukaisin. Vuonna 1983 Vladivostokissa perustettu Mumij Troll toimi koko 1980-luvun hiljaisessa marginaalissa ja oli jopa pitkällä tauolla keulahahmo Ilja Lahutenkon palvellessa puna-armeijan riveissä. Yhtye nousikin piirisarjasta valtakunnantasolle vasta 1990-luvun lopulla ensimmäisen virallisen studioalbuminsa (Morskaja, 1997) myötä. Tuolla levyllä yhtye hakkasi kiveen musiikillisen linjansa, jolle se on pysynyt huomattavan uskollisena. Orkesterin kappaleet tulvivat punkin energiaa, brittipopin kaihoisaa tarttuvuutta ja lumoavia kitarakudelmia. Lahutenko naukuu ”rockapopiksi” luonnehtimansa musiikin päälle eksentrisiä ja kujeilevia lyriikoitaan teemubrunilamaisella äänellään, joka jakaa mielipiteet, mutta jota ilman Mumij Troll ei olisi Mumij Troll. Yhtyeen ura saavutti huippukorkeutensa vuonna 2001, jolloin bändi edusti Venäjää Euroviisuissa kappaleellaan Lady Alpine Blue. Vaikka viisumenestys jäi vaatimattomaksi, voi vain kuvitella miltä Lahutenkosta on tuntunut hänen noustessaan miljoonien tv-katsojien eteen. Matka Vladivostokin hyisestä 1980-luvusta Euroopan ylimitoitetuimman viihdemusiikki-instituution parrasvaloihin tiivistää epätodennäköisyydessään koko maailmanhistorian kujeilevan perusluonteen.

Siis mikä: Venäjän Placebo.

Paitsi että: Mumij Trollia on mahdollista sietää. Ehkä osuvampi verrokki onkin bob hund, jonka kujeilevat kitaraleadit ja omintakeinen huumori osuvat odottamattoman lähelle Mumij Trollin ilmeisimpiä tunnusmerkkejä.

Mistä liikkeelle: Yhtyeen tyyli on niin leimallinen ja taso niin luotettava, että liikkeelle voi lähteä oikeastaan mistä tahansa – vaikkapa jostakin lukuisista epävirallisista kokoelmalevyistä. Studioalbumeista käsiinsä voi poimia esimerkiksi Morskajan (1997), jonka avainraita Vladivostok 2000 on paitsi tavattoman hieno kappale myös ensimmäinen video, jonka MTV Russia esitti toimintansa käynnistyessä 1998.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

Tähän on tultu, Venäjä loppuu.

Zemfira The Circuksessa 2.3., DDT The Circuksessa 30.3. ja Tampere-talolla 1.4., Tusovkarock 16.–17.3. Kulttuuriareena Gloriassa.

Samasta aiheesta

Luukku 11

DDT
© 2017 MUSIIKKIYHDISTYS HELSINGIN NUORGAM ry, tekniikka Tommi Forsström, alustana Wordpress