Bauhaus ja viisi levyä, jotka loivat goottirockin

Bauhaus: gootteja, halusivat tai eivät.

Bauhaus: gootteja, halusivat tai eivät.

Jonkin musiikkigenren syntymisen kirjaaminen yhden tai toisen bändin nimiin johtaa yleensä kohtuuttomiin yleistyksiin. Bauhaus kuitenkin katsotaan usein ensimmäiseksi puhdasveriseksi goottirockbändiksi, vaikkei englantilaisnelikko tietenkään koko genreä tyhjästä luonut.

Synkistelyähän oli ilmassa. Joy Division oli kehittänyt oman pikimustan version postpunkista ja Siouxie & the Banshees toi dekadenssin ja glamourin sävyjä punkiin. Mutta nämä edelläkävijät olivat tavallaan kiinni aiemmissa genreissä, joista olivat omaan suuntaansa ponnistaneet.

Bauhaus antoi neljällä, vuosina 1980–1983 julkaistulla albumillaan lähtölaukausen Sisters of Mercyn ja Christian Deathin kaltaisille, omalla tavallaan puhdasoppisempaa goottirockia soittaneille seuraajilleen.

#1 Bela Lugosi’s Dead (single, 1979)

Bauhaus1
Laulaja Peter Murphyn, kitaristi Daniel Ashin sekä veljesten David (basisti) ja Kevin Hastingsin (rumpali) muodostama Bauhaus oli ehtinyt olla olemassa vasta kuusi viikkoa, kun bändi jo painui studioon nauhoittamaan ensimmäistä demoaan. Viidestä nauhoitetusta biisistä yhdestä painettiin ryhmän ensisingle. Ja loppu oli historiaa.

Yhdeksänminuuttinen Bela Lugosi’s Dead oli omistettu legendaariselle unkarilaiselle näyttelijälle, joka oli tehnyt uransa klassisissa kauhuelokuvissa, esimerkiksi esiintyen Draculana vuoden 1931 filmatisoinnissa. Ja vähemmän tyylikkäästi Lugosi vilahtelee myös Ed Woodin huonoudestaan kuuluisissa kulttileffoissa.

Minimalistinen kappale on goottirockin ikonisimpia ja kuin pohjapiirros monille genren kliseille. Harva, jos kukaan, on kuitenkaan Bauhausin jälkeen onnistunut laulamaan kauhuelokuvien ja vampyyrien kaltaisista aiheista yhtä tyylikkäästi. Bändi kävikin esittämässä biisin Tony Scottin omaperäisessä vampyyrielokuvassa The Hunger (1983), jonka pääosissa verta imuttelivat Catherine Deneuve, Susan Sarandon sekä itse David Bowie.

Ja kuin salaa on tyylikeinoiltaan minimalistinen kappale esimerkki Bauhausia jatkossakin määrittävästä kokeilunhalusta. Eeppinen mitta ja toistoon perustuva estetiikka tuovat mieleen krautrockin. Ontosti kaikuvassa äänimaisemassa voi kuulla vaikutteita varsin yllättävästä lähteestä: jamaikalaisesta dubista.

Single julkaistiin elokuussa 1979. Bela roikkui brittien indie-listalla kaksi vuotta ja soi tiuhaan BBC Radio 1:lla ja John Peelin showssa. Monille Bela Lugosi’s Dead on se ensimmäinen goottirockbiisi.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

#2 In the Flat Field (1980)

Bauhaus2
Bela Lugosi’s Deadin jälkeen Bauhaus julkaisi vielä kolme singleä – omat kappaleet Dark Entries ja Terror Couple Kill Colonel sekä T. Rex -coverin Telegram Sam – ennen kuin debyyttialbumi In the Flat Field lehahti kauppoihin 4AD:n julkaisemana. Levyn nimikappale oli sävelletty jo bändin ensimmäisissä treeneissä.

Albumi on kokonaisvaltaisuudessaan hyvin uuden genren kulmakiveksi kelpaava paketti. Kaupan hyllyllä levy pärjäsikin hyvin. Tulevaan verrattuna sen äänimaisema on hieman yksioikoinen, mutta toisaalta pitää yhtenäisen dystooppista tunnelmaa hyvin kasassa. Kitarat vinkuvat tuskissaan. Kappaleet sykkivät eteenpäin tyhjyydessä kaikuen mutta kuumottavalla intensiteetillä. Murphy kiljahtelee kuin nurkkaan ajettu eläin.

Jo mainittujen sinkkujen lisäksi albumilla riittää tähtihetkiä. Esimerkiksi Double Dare potkii omalaatuisella, kivuliaasti ontuvalla kompillaan levyn raivoisaan alkuun. Spy in a Cab toimii juuri päinvastoin: aluksi rauhalliselta, kauniiltakin kuulostava kappale alkaa laahaavuudessa pian tuntua lähestyvän auton alta turhaan pakoon pyrkivän etanan hätähuudolta. Tai siltä painajaiselta, jossa juokset pakoon jotain, mutta jalkasi eivät tottele. Stigmata Martyrissä shown varastaa vuorostaan Ashin kivuliaasti vingahteleva kitara.

Koko bändi toimii hienosti yhteen: rytmisektio ei ainoastaan määrää soiton tahtia vaan luo tunnelmaa nokkeluudella ja kunnianhimolla, jota harvoin myöhemmässä goottirockissa kuultaisiin. Ash kiduttaa kitaraansa kokeneen sadistin ottein. Murphy raivoaa ja murisee kuin epäkuollut David Bowie Helvetin alimmista piireistä. Bändin vision selkeydestä kertoo, että Bauhaus tuotti levyn omin voimin.

In the Flat Field ei paljasta Bauhausin jokaista korttia, mutta on samalla bändin hienoin, kokonaisin levy. Ainakin minun korvaani. Juuri sellainen, jonka varaan voi perustaa uuden musiikkigenren.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

#3 Mask (1981)

Bauhaus3

In the Flat Fieldin jälkeen Bauhaus alkoi olla sen verran kuumaa kamaa, että 4AD rupesi käymään bändille pieneksi ja se siirtyikin 4AD:n omistaneen, suuremman Beggars Banquetin talliin. Beggars Banquet -debyytti Maskin singleiksi nostettiin Kick in the Eye ja The Passion of Lovers. Maskilla bändin soinnille haettiin monipuolisuutta kosketinsoittimista ja akustisista instrumenteista.

Monipuolisempi soundi toimii. Komeimmin se soi The Passion of Loversilla, jolla Murphy kuulostaa aivan uudella tavalla vinksahtaneelta, sekä jopa Bauhausin mittapuulla painostavalla Maskilla, jonka kruunaa etualalle yllättäen hyppäävä akustinen kitara. Hollow Hills on varmasti Bauhausia teatraalisimmillaan. Kappaleen sanat ovat jostain Kesäyön unelman pimeältä puolelta.

Bauhaus saa muutenkin uusia sävyjä. Dancing esittelee groovaavan goottibändin, joka pakottaa, noh, tanssimaan. Bändin omalaatuinen, mutta toki luontevan mustasävyinen huumori pilkahtelee levyllä sekin, esimerkkinä vaikkapa kappale Of Lilies and Remains. In Fear of Dub lainailee taas kerran glam rockin kaltaisten ilmeisten esikuvien ulkopuolelta, dubista.

Lisäpisteet Daniel Ashille kannen mainiosta piirroksesta.

http://youtu.be/E2uh5xTCrag

#4 The Sky’s Gone Out (1982)

Bauhaus4

Bauhausin kolmannesta levystä muodostui bändin suurin kaupallinen menestys. Tästä oli pitkälti kiittäminen David Bowie -coveria Ziggy Stardust, joka toi bändille sen uran korkeimman sijoituksen brittien single-listoilla.

Yksittäisistä tähtihetkistä huolimatta on The Sky’s Gone Out minulle henkilökohtaisesti Bauhausin etäisin levy. Siitä tuntuu puuttuvan kahden edellisen levyn vahva kokonaisuus, mutta myös seuraavan Burning from the Insiden värikkyys.

Helisevän kitaran varassa matkaava Silent Hedges on levyn henkilökohtaisia suosikkeja, kohtaus hyvin synkkäsävyisestä psykologisesta trilleristä. The Three Shadows on komea kolmen kappaleen kokonaisuus, josta ensimmäinen vedetään lähes instrumentaalina ja kolmas luultavasti jättäisi goottidiskon lattian tyhjäksi. Exquisite Corpse on nimensä mukainen: sirpaleinen surrealistinen leikki.

Swing the Hearthache kuulostaa paikoin siltä, että Tom Waitsin Bonemachine on ollut studiossa vierailulla. Kenties on hedelmällistä verrata kappaleen tuotantoa hetken verran niin ikään outoihin kaikuihin ja koliseviin soundeihin erikoistuneeseen Joy Divisioniin. Curtisin poppoon vahvuus oli sen ahdistuksen suoraan munille potkivassa arkirealistisuudessa. Bauhaus vetää äänimaailmansa reilusti yli. Bändi rakentaa vinksahtaneita painajaisia, populaarikulttuurin värittämiä synkkiä satumaailmoja. Niissä kohdataan erilaisten mielipuolten ohella muun muassa vakoojia takseissa, Kuningas Tulivuori ja röntgensädesilmäinen mies.

Kuten seuraajaansa, Maskia kritisoidaan usein hajanaisuudesta ja kokoelmamaisuudesta. Syystä tai toisesta Bauhaus onkin julkaissut huomattavan paljon kokoelmia ja live-äänitysten kokoelmia suhteessa studioalbumien määrään.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

#5 Burning from the Inside (1983)

Bauhaus5

Peter Murphy sairastui ennen Burning from the Insiden nauhoituksia, ja levyn kantaviksi voimiksi astuivat Daniel Ash ja David J, jotka myös esittävät vokaalit muutamilla levyn kappaleista.

Johtosingle She’s in Parties pärjäsi listoilla hyvin. Tunnelmallinen kappale pelaa hienosti intensiteettiä ja seesteisyyttä vuorotellen. Samaan tapaan toimii Slice of Life. Ensilevyn raivo puuttuu, ja intensiivisyyttä rakennetaan Burning from the Insidella juuri vastakohtien ja jännitteiden kautta.

Levyn tähtihetkiin lukeutuu eittämättä myös piano-vetoinen Who Killed Mister Moonlight? röyhkeässä romanttisuudessaan. The Sanity Assassin päättää moneen suuntaan hortoilevan levyn tiukkaan sävyyn, ja jo aiemmin singlenä julkaistun Lagartija Nickin ruoska paukkuu rytmikkäästi.

Toisaalta, hortoilusta puheenollen: King Volcano on komea kappale keskiaikaa, jonka paikan albumilla voisi perustellusti kyseenalaistaa. Mutta erittäin kaunis biisihän se tietysti on. Here’s The Dub puolestaan on äänitaiteena kiinnostavin Bauhausin dub-kokeiluista, mutta levyllä tarpeettoman tuntuinen keskonen.

Tuotantoprosessin monivaiheisuuden lisäksi levylle päätyi mukaan myös materiaalia bändin alkuajoilta. Ja albumi on kieltämättä Bauhausin parin vuoden takaiseen tuotantoon verrattuna sirpaleinen. Toisaalta albumin värikkyyden ja kollaasimaisuuden voi kokea myös viehättävänä.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Myöhemmät vaiheet

Burning from the Inside jäi vuosikymmeniksi yhtyeen viimeiseksi. Bauhaus soitti jäähyväiskeikkansa heinäkuussa 1983 Hammersmith Palaisissa, Lontoossa, ja hajosi.

Daniel Ash ja Kevin Hastings soittivat jonkin aikaa Tones on Tail -nimellä (kuuntele Rain). David J perusti muun muassa lyhytikäisen The Sinister Ducks -bändin (kuuntele Old Gangsters Never Die) yhteistyössä legendaarisen sarjakuvataiteilijan Alan Mooren kanssa.

Bauhausia yritettiin 1985 saada uudelleen kokoon, mutta Peter Murphy ei koskaan ilmestynyt sovittuihin treeneihin. Muu bändi soitteli ilman Murphyä ja totesi, että homma toimi. Treenien lopputuloksena syntynyt Love and Rockets -yhtye (kuuntele All in My Mind) pärjäsi hyvin varsinkin Yhdysvalloissa ja ehti julkaista seitsemän albumia ennen hajoamistaan.

Peter Murphy perusti Bauhausin hajoamisen jälkeen yhdessä Japanin Mick Karnin kanssa Dali’s Car -bändin (kuuntele The Judgement Is the Mirror). Se jäi lyhytikäiseksi ja Murphy tunnettiin jatkossa etupäässä sooloartistina.

Live-bändinä Bauhaus teki muutaman comebackin ja vuonna 2006 Bauhaus palasi yhdessä studioon, nauhoittamaan vielä yhden albumin.

Bändiltä ei ollut ilmestynyt uutta materiaalia 23 vuoteen. Ajatus ei ehkä kuulosta hyvältä, mutta yllättäen Go Away White on hieno jäähyväisalbumi. Levy ei yritäkään kuulostaa samalta kuin Bauhaus kunnianpäivinään, mutta tuskin tuottaa pettymystä puristisemmillekaan faneille.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Bauhausin tuotanto saa lisähohtoa, jos sitä tarkastelee myöhempien aikojen goottibändien rinnalla. Kukaties mahdollisuus estottomaan kokeiluun on edelläkävijöiden etuoikeuksia. Kenties myöhemmin paikalle ehtineistä muut kuin kaikkein rohkeimmat joutuvat tyytymään uuden genren ympärille jo määriteltyihin raameihin.

Toki Bauhausin kokeilunhimo on tuottanut myös hutilaukauksia ja hajanaisia albumikokonaisuuksia.

Mutta huomion arvoista on, kuinka hyvin Bauhaus ne oudoimmatkin ideat usein saa toimimaan. Voisiko ennakkoluulottomus, kaikkien ennakko-odotusten vastaisesti, sittenkin kannattaa?

Peter Murphy playing Bauhaus: ”In Celebration of the 35th Anniversary of Bauhaus” Helsingin Tavastialla 12.6.2013. Lämmittelijänä Bendagram.