2000-luvun kotimaiset pophelmet

#17 Giant Robot – Superweekend (2002)

(Säv. Giant Robot, san. Tuomas Toivonen)

Fibonaccia ja sisäänpäinkääntynyttä funkkausta (kuva: Pasi Räsämäki)

Giant Robotin kunnianhimoisin kappale antaa mielikuvituksen harhailla yrittämättä väkisin pommittaa kuulijaa ylimääräisillä aistiärsykkeillä.

“Bring you back my keys, love
I wanna sleep in your room tonight
we can leave the world unseen
fade away into the forest dim”

Tiedän varsin hyvin tämän listan käsittelevän biisejä, mutta Giant Robotin Superweekendin kohdalla on lähes mahdotonta irroittaa samannimistä kappaletta ja levykokonaisuutta toisistaan.

Muistan törmänneeni Giant Robotiin jossain itselleni aivan liian trendikkäissä bileissä Helsingin Teatrossa joskus vuoden 1997 tienoilla. Ensihetkistä oli selvää, että Helsingissä varovaisesti pitkin 1990-lukua kuplinut, lähes kansainvälistä tasoa edustanut urbaanin musiikin aalto RinneRadiosta Cool Sheiksiin oli saanut merkittävän uuden edustajan, jolla oli kaikki edellytykset lyödä läpi isomminkin.

Ostin toki välittömästi aaltopahvikantisen ep:n, joka lupaili paljon, ja jahka ensilevy Crushing You With Stylestä alkoi tihkumaan ep-mittaisia otoksia, oli selvää että odotukset ollaan lunastamassa.

Niin myös kävi. Debyyttialbumi, Helsinki Rock City -sinkun johdolla, teki varsin selvää jälkeä kesällä 1999. Tuntui selvältä, että edessä olisi vähintään kansainvälinen läpimurto.

Sitten iski vaikean kakkoslevyn syndrooma.

Livenä Superweekendin teon aikoihin (kuva: Laura Turkki)

Kolmisen vuotta myöhemmin ensikuuntelussa Superweekend-levy tuntui järkyttävimmältä pettymykseltä koskaan. Levy tuntui samalta kuin lentokentillä kuvatut kantensa: kliiniseltä, tyhjältä, keinotekoiselta – inhimillisyyden läpikulkupaikalta.

Toki kuten monissa levyissä, ensivaikutelma voi pettää. Vaikka Superweekend ei lukuisillakaan kuunteluilla paljastanut bilekansan villitsijöitä tai radioaaltojen valloittajia sisältään, eikä kovan ulkokuoren alta löytynyt pehmeää lämmintä sydäntä, jokin tuossa loputtoman viileän älyllisyyden suohon upotetun äänimaailman vieraantuneisuudessa viehätti. Yhä uudestaan ja uudestaan.

Onkin oireellista, että nostamme levyltä tälle listalle sen nimibiisin, joka yli 11 minuutin eeppisen mittansa, teennäisyyttä hipovien ranskankielisten osiensa ja patetiaa tihkuvan loppunsa kanssa on kaikkea muuta kuin ”popklassikko”.

Mutta Superweekend-albumi on ehdottomasti kanonisoinnin ansaitseva työ 2000-luvun suomalaisen musiikin historiassa ja sen nimibiisi albumin ehdoton kiintopiste. Laulun verkkaisesti kasvava tunnelma ei tunnu olevan menossa mistään mihinkään. Se antaa mielikuvituksen harhailla yrittämättä väkisin pommittaa kuulijaa ylimääräisillä aistiärsykkeillä, vääjäämättä määränpäähänsä viileän itsevarmasti soljuen. Kuin mystinen digitaaliajan humanoidi-Fonzie, jonka ei tarvitse yrittää ollakseen cool.

Harmi vain, että bändi meni lyhentämään sen alkuperäisestä noin 20-minuuttisesta mitastaan.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

BONUS!

Superweekendiin tekoon merkittävästi vaikuttanut teos: merkittävästi hitikkäämpi, lyyrisiltä teemoiltaan maanläheisempi, mutta esteettisesti samoista lähteistä ammentava Sisqon Thong Song.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

Yhdistyneet kansakunnat nimesi vuoden 2002 kansainväliseksi ekoturismin vuodeksi.