Popklassikot 1995

#1 Pulp – Common People

pulp

Jarvis Cocker on westsidejäbä.

Kun vihdoin kuulin Pulpia joskus 1997–1998, Common People räjäytti tajunnan. Varsinkaan 1990-luvulla ei oikein osannut odottaa Jarvis Cockerin tasoisen tekstittäjän tulevan kuin tyhjästä.

Laulu pistää miettimään.

Yliopistossa Wisconsinissa olin koko lukukauden yrittänyt saada erästä tyttöä lähtemään ulos kanssani. Tulimme hyvin juttuun ja keskustelimme niistä näistä, mutta treffejä ei irronnut. Lukukausi oli aika pitkälle ohi kun hän soitti minulle ja kertoi, että autostaan oli rengas puhjennut. Se oli tutun 7-11-kaupan parkkiksella. Tulisinko vaihtamaan? Varmistin, että omassa autossa oli kaikki tarvittavat työkalut ja lähdin mahdollisimman nopeasti matkaan.

Saavuin parkkipaikalle ja vaihdoin renkaan. Neiti pyysi minua seuraamaan hänen autoaan veljensä talolle ja odottamaan kun hän parkkeeraa auton. Se oli veljen. Hän parkkeerasi auton ja kävelee pari sementtistä porrasta ylös kuistille ja sisään veljensä taloon. Istuin autossa ja mietin mitä tehdä, kun hän tuli ulos repun kanssa, avasi oikeanpuoleisen etuoven, heitti repun sisään ja ilmoitti ykskantaan tulevansa luokseni yöksi.

I want to sleep with common people,
Like you.

Well what else could I do
I said ”I’ll see what I can do.”

Hän oli Beaver Damistä, ja minä olin itäisessä Afrikassa kasvanut suomalainen. Luokkaeroista ei voi puhua, mutta ehkä olin jollain toisella tavalla tarpeeksi vieras. Hän oli myös lukukauden ensimmäisen puoliskon ajan luullut minua homoksi ja erästä milwaukeelaista punkkaria poikaystäväkseni. Myöhemmin hän kirjoitti minulle ilkikurisia kirjeitä, joissa väitti epäilleensä minua vakoojaksi.

Mietin tämän episodin kohdalla aina niitä tilanteita, joissa on valmis luopumaan kontrollista ja antautua muka hyväksikäytetyksi.

Pari vuotta myöhemmin asuin jo Seattlessa ja samoissa bändiympyröissä pyöri nuori ja sairaan kova kitaristi. Jotakuinkin kaikki olivat enemmän tai vähemmän persaukisia ja duuneissa, joita siinä vaiheessa elämää tehdään vain sen verran kuin on pakko, jotta vuokran saa maksettua. Kyseistä kitaristia ei pukeutumisen tai yleisen käytöksen puolesta erottanut jengistä mitenkään, ja kyllä hänkin puhui persaukisuudesta ja vetosi ajoittain rahapulaan määrätyissä tilanteissa, mutta kukaan ei tiennyt mitä hän teki töikseen.

Kävi ilmi, että hänen sukunsa omisti merkittäviä määriä Georgia Pacific -korporaatiosta. Talo, jossa hän asui oli omistusasunto ja säätiö maksoi ”palkkaa” joka kuukausi.

Are you sure you want to live like common people,
You want to see whatever common people see,
You want to sleep with common people,
You want to sleep with common people,
Like me.

But she didn’t understand,
She just smiled and held my hand.
Rent a flat above a shop,
Cut your hair and get a job.
Smoke some fags and play some pool,
Pretend you never went to school.
But still you’ll never get it right,
’Cause when you’re laid in bed at night,
Watching roaches climb the wall,
If you called your Dad he could stop it all.

Mietin turismin eri tasoja häntä ajatellessani ja sitä olinko itse merkittävästi vähemmän turisti. Jonkin verran toki, mutta tarpeeksi? En tiedä. Todennäköisesti naureskelin tilanteelle piirun liian innokkaasti totuuden paljastuttua.

Jarvisin kreikattaressa yhdistyvät nämä kaksi hahmoa menneisyydestäni.

Vaikka minä olin köyhempi kuin kitarasankarimme, en minäkään ollut oikeasti köyhä, koska jos asiat olisivat jossain vaiheessa menneet perseelleen, olisin aina voinut soittaa vanhemmilleni ja saada apua. Jarvis Cocker oli kreikattaren tavatessaan oppilas St. Martin’s Collegessa, joten jos hän oli työväenluokan sankari, niin jonkinasteinen luokkapako oli käynnissä. Kyseisellä taidekoululla oli maine paikkana josta sai rahalla mukavan ja helpon oppiarvon jostain taideaineesta. Ja sitten Lontooseen media-alalle töihin…

Kertojan epäluotettavuus ja se miten helppo hänen asemansa luokkasoturina on tunnetun historian valossa kyseenalaistaa lisää yhden ironian tason jo valmiiksi hienoon tekstiin ja pistää miettimään luokkaturismin tasoja.

En minä loppujen lopuksi voinut tietää yhtään sen enempää kuin seattleläinen kitarasankarimmekaan siitä, millaista on jos ainoa paikka, johon voit palata asioiden mennessä pieleen on vararikon partaalla joka satokauden päättyessä horjuva maatila pohjoisessa Idahossa. Ojasta allikkoon tai allikosta ojaan.

Tämä kappale on hieno muistutus siitä miten helppoa on teeskennellä ymmärtävänsä ihmisiä, joiden elämä on rankempaa kuin meidän, vaikka oikeasti emme pystyisi siihen. Usein teeskentelemme pystyvämme ja näyttelemme sujuvasti myötätuntoa, mutta se voi olla jopa tarkoituksenhakuista. Ja ”everybody hates a tourist” on tärkeä huomio.

Tämän kappaleen kertoja ainakin käyttää omaa historiaansa lyömäaseena. Lyömäase koostuu miljoonista stereotypiaan palmikoiduista yksilöistä: rahan elämän kirkkaana palavaa kipinää himmentävältä vaikutukselta säästynyt uuden ajan ”jalo villi”, joka ei kuitenkaan hallitse omaa elämäänsä.

You will never understand
How it feels to live your life
With no meaning or control
And with nowhere left to go.
You are amazed that they exist
And they burn so bright,
Whilst you can only wonder why.
Rent a flat above a shop
Cut your hair and get a job
Smoke some fags and play some pool
Pretend you never went to school,
But still you’ll never get it right
’Cause when you’re laid in bed at night
And watching roaches climb the wall,
If you called your dad he could stop it all
Yeah

Laulussa ei kerrota mitä lopulta tapahtui, mutta luulen ettei Jarvisilla ollut tahtoa, tai edes halua, torjua kreikattaren lähentelyjä. Korostettua luokkatietoisuutta tihkuva purkautuminen teki tehtävänsä.

Kaikki tämä puettuna sävellykseen ja sovitukseen joka voi draaman kaareltaan kuvata joko koko illan tai sitten sen toivottavasti päättävän panemisen kulkua.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

BONUS!

Billy Joel saman problematiikan äärellä, hiukan eri kantilta, vuonna 1983.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!