Swans – The Seer

Kolmekymmentä vuotta sitten Swans rääkkäsi faninsakin ruumiillisen sietokyvyn rajoille, vuonna 2012 se soitti festivaalikeikan Nokian sponsoroimassa teltassa – ja tekee ehdottomampaa musiikkia kuin koskaan.

Swansin kehittämästä, suohon perheensä hukuttanutta bluesia, jumalienpelkoa ja sadomasokistista ihmis- ja itseinhoa sekä rikkinäistä kallioporaa yhdistelleestä barbarian-genrestä muodostui 1980-luvun myötä ankeuden standardi niille, joille Joy Division tai The Fall olivat liian kepeitä.

Käsittämättömillä sellofaanisilla haahugootti-harharetkillä 1990-lukua lähestynyt ja kerettiläisyyttään jopa naisen laulamaan päästänyt Swans eksyi etsimään kolhoutta sekvenssereillä, koskettimilla ja kynsilakalla. Vaikka Jarboen kolhitun kuorokorpin ääni hioi yhtyeen kärjen kiihottavan kieroon Swans-ikoneilla Greedillä (1986) ja Holy Moneylla (1987), ensilevyjen Filthin (1983) ja Copin (1984) krampissa hampaita narskuttanut ja irti nyppinyt purismi tuntui olevan tiessään.

Jos Swans oli vuonna 1984 no wave -kristallia – kaikesta irtisanoutumaan pyrkinyt, ääripäätään seinään hakannut raakalainen – ennen loppuaan vuonna 1997 se oli pehmentynyt tunnistamattomaksi: äkkisyvä raivo laantunut sulokkaaksi itsesääliksi. Suuruudestaan ylpeä mutta siihen tukehtunut. Yhtyeen viimeinen livealbumikolossi Soundtracks for the Blind (1996) kuulostaa edelleen soveliaalta joutsenlaululta (köh) kaanoniin lipsahtaneelle anarkistierakolle.

Kaksi vuotta sitten Swans nousi takaisin maailmaan. My Father Will Guide Me Up A Rope To The Sky leipoi muutoin samaa taikinajuurta kuin 1980-luvun alussa, sitä oli vain fyysisesti mahdollista ja jopa miellyttävää kuunnella uudelleen ja uudelleen. No Words/No Thoughts ja You Fucking People Make Me Sick tapailivat jo vapautta, jota Michael Gira ei yhtyeelleen ollut ennen suonut: hidasta äänien kehittelyä ja vihaa, joka ei suostu kiehumaan, olivat volyymi ja pauhu kuinka huipussaan tahansa.

Viime keväänä ensin fanien rahoittamana tuhannen cd:n painoksena ja myöhemmin klassisen kaupallisena versiona julkaistu, paluulevyä seurannutta kiertuetta dokumentoiva livealbumi We Rose From Your Bed With the Sun In Our Heads raastoi renessanssi-Swansista orvaskeden karrelle. My Father -paluulevyn vähäinen hienovara oli vaihtunut rutikuivaan voimaan. Mikä oli ennen ollut uljasta tai uhmaavaa, tulee 2010-luvun livetaltioinneissa kimppuun vaahto suupielessä.

Järkälemäisiksi riffien kiertämiksi muotoillut 1980-luvun klassikot Yr Property, Beautiful Child ja Sex, God, Sex – jonka taitteessa Giran karjuessa jumalaa takaisin alas, NYT, muistan ainoaa kertaa aidosti ja epämääräisesti pelänneeni musiikkia keikalla – antoivat kuvan pedanteista kivenhakkaajista, jotka siirtelevät valtavia lohkareita edestakaisin vain siirtelyn pakosta. I Crawled muistuttaa ohimennen Swansin umpisolmitusta huumorintajusta: ennen sorvin käynnistymistä maistellaan kuivinta rumpukapula-kop-kop-vitsiä ikinä.

Levyn uudet kappaleet – The Apostate, 93 Ave. B Blues ja The Seer – venyvät Swansille ennennäkemättömiin mittoihin ja paiskovat toistoaan ja hajoamistaan epätodellisella voimalla ja tarkkuudella. Ne harhailevat ja tallaavat samaa reittiä kuin autiomaahan eksyneinä; kurkkua korventavat kitaravallit estävät nielemästä, sydämenlyönneissä ei ole enää kumpua. Queensofthestoneagedien ruumiit on jo aikaa sitten kaluttu luita myöten. Vaikutelma jää silti auttamatta vajaaksi, kuten kaikilla Swans-livealbumeilla: ilman munuaisissa asti tuntuvien paineaaltojen syleilyä yhtye ei pääse kudokseen asti. Vaikka Michael Giran lietsoma väritön hiekkamyrsky saa korvat soimaan, se ei revi vaatteita päältä ja tunkeudu keuhkoihin.

We Rose From Your Bedin… välinpitämättömyyden ja kahden tuntoaistini tinnittämään saaneen keikan jälkeen odotinkin The Seer -albumista hävytöntä, väkivalloin kokoon paiskottua ja oksennukseen asti rinnallaan juoksuttavaa intervalliharjoitusta.

Toisin kävi. The Seerin kamppailut käydään käpyrauhasessa, kolmatta silmää hinkaten. Sokeana kuollut Swans on palannut henkiin oraakkelina: ”I’ve seen it all”, Gira hokee keskellä puolituntista, jokaisella kuuntelulla eksyttävää nimikappaletta.

The Seer ei raivoa, vaan kihisee, halveksii ja kantaa kaunaa kaikille, jotka ovat väärässä. Se ei alennu käymään käsiksi, tuijottaa vain tyhjää, kunnes toinen luopuu tahdostaan.

The Seer yhdistää laajan spektrin meluun, kokeiluun, toistoon ja voimaan vannovaa musiikkia kenkiintuijottelusta, pitkän keston dronesta ja kaikesta muusta paitsi soittajansa psykoottisesta kurista vapaaseen jazziin. Täystuho ei auttanut, itseensä käpertyminen ei auttanut. Nyt on vuorossa tuijotuskilpailu kaikkeuden kanssa.

Swansin meteliestetiikka on päinvastaista kuin esimerkiksi My Bloody Valentinella, joka soittaa päällekkäisten kitarakerrosten vääristymillä ja jälkiäänillä. Vuoden 2012 Swans toistaa ja pinoaa niin kauan, kunnes huomio ei kiinnity enää tasoihin vaan niitä yhdistäviin väleihin. Itsehillinnässään ja kärsivällisyydessään Swans on meditatiivisempi kuin Sigur Rós, Slowdive tai Dead Can Dance koskaan.

Ennen Swansille tärkeintä oli äärimmäinen fyysisyys, koska musiikissa ei juuri ollut mitään pelastusta. Nyt olennaista ovat kerrostamisesta nousevat erot ja nyanssit – joko minimaaliset, kuten Yeah Yeah Yeahsin Karen O:n (jep) äänen säröissä levyn levottomuutta lietsovassa suvannossa Song for the Warriorissa, tai massiiviset, kuten 93 Ave. B Bluesin romahduksessa tai nimikappaleen unholassa.

The Seerin eteneminen ei ole lineaarista, sen jännitteet eivät ole laukeamista tai vapautumista varten. Rock-kappaleena alkava Lunacy-alkumantra katoaa itseensä jo minuutin jälkeen. Seuraava Mother of the World ehtii aloittaa kolme eri kappaletta, joilla ei ole juuri tekemistä keskenään. Kaiken näkeminen johtaa skitson logiikkaan, The Seerin kulku on kuin Beckettin taskuissaan kiviä kierrättävän ja niitä imeskelevän Molloyn: käsittämätön sisältä ja ulkoa, mutta silti itseään eteenpäin vievä ja kekseliäs.

A Piece of the Sky kytee hitaasti, aloittaa riffikierron kuin tyhjästä ja lopettaa David Bowien ja Lou Reedin Gira-imitaatioon. The Apostate odottaa viimeistä myrskyä ensimmäiset 13 minuuttiaan, kunnes järki lähtee kiihtyvässä juoksussa. Albert Ayler soittaa death metallia; kaikki tuntuu irtoavan, koska kaikki pysyy niin huolellisesti koossa.

Swans tekee nyt sen, mitä post-rockille olisi pitänyt tehdä ennen kuin se ehti luulla itseään pop-sukupolven tulkiksi: lukita eristysselliin niin pitkäksi aikaa, että se ehtii kokea häpykarvoissaan asti, mitä ylevimmät, alhaisimmat ja sietämättömimmät inhimilliset tunteet ovat. Ja antaa sen vasta sitten etsiä ne omastaan ja kaverin kitarasta.

96 The Seerin jälkeen Swansin ei tarvitse tehdä enää ainuttakaan levyä. We Rose From Your Bed With the Sun In Our Heads (87/100) on puolestaan yhtyeen live-katalogin toistaiseksi anaalisin ja käpertynein resitaali.