Kukaan, joka voi hyvin, ei tarvitse Chromaticsia. Muille se antaa katoavaisia väläyksiä siitä, millaista voisi olla onnellisena. Kuin glitteri kyynelissä tai huulipuna ruumiilla.
Mankkanauhoille hyräilijästä oopperasovittajaksi ja sukupolvensa taitavimmaksi pop-kokeilijaksi viidessä vuodessa muotonsa muuttanut Julia Holter todistaa Feel Youlla, miten helppoa kaikki on, kun vain osaa.
Ensi sykäyksistään asti Wildest Moments kuulostaa edelleen siltä, että sen on täytynyt olla olemassa aina.
Tapio Reinekoski toivoo, että brittituottaja on tehnyt viimeisen albuminsa.
Bianca ja Sierra Casadyn viidenneltä levyltä naivistista gangstaqueerdubia odottaa edelleen luontaista outoutta – mutta mitä siltä saa?
Laulu asioista, joita ei voi – eikä tarvitse – ymmärtää, ellei tunne kipua, himoa ja rakkautta samoilla aisteilla.
Portishead kyllästyi kuvastamaan aikaa ja teki omansa.
Kuudes aisti -festivaalin Häxxxan-illassa sunnuntaina esiintyvä brittiduo on modernin levynoituuden edelläkävijä.
Kappale jauhoista, joita Nick Cave on syljeskellyt suustaan viimeiset kaksitoista vuotta.
Broadcast pakeni jo ensilevyllään alitajuntaan ja muodottomuuteen ja ennakoi kymmenen vuotta myöhemmin puhjenneen metatasohyppelypop-buumin.
Mitä nyt taas? Metapoppia joo totta kai. Los Angeles do it yourself joo joo.
Hillitty ja nonchalantti kuviteltu rakkauskirje täynnä bipolaarisia mielialoja, ensi kertoja rakkautta, musiikkia ja huumeita, vainoharhaa, pakkomiellettä, arkuutta ja “hysteeristä masennusta”, eikä kuitenkaan oikein mitään niistä.
Eli tarina Ericistä, joka varasti shown.
Fiona Applen suussa mieliala vaihtuu maanisesta latelusta leutoon ja kaihoisaan vereslihaan, kunnes puhkuu keuhkot tyhjäksi käskien lähteä karkuun, kun vielä omin jaloin pääset.
Pyristeleekö The Knife irti maneereistaan – vai vain ravistelee niitä purkissa?
Heittämällä kekseliäintä suomalaista nykyelektroa.
The KVB haluaa olla Englannin viilein Joy Division ilman kuoloa ja päätyy kuulostamaan vonkaamiselta.
Rabbit In Your Headlights oli vuonna 1998 enne tulevasta ja menneestä. Sen aloittavaa pianoa, neulansuhinaa ja Yorken itsepäisesti omalla asteikollaan vaikertavaa laulua on nyt mahdoton kuunnella ajattelematta Pyramid Songia tai koko Kid A/Amnesiac -nyrjähdystä.
Cross Bones Style on itsensä löytäneen ja muutaman vuoden päästä lähes tuhonneen artistin nuiva kiteytys siitä, mitä laulunkirjoittamisen ja -esittämisen pitäisi hänen mielestään olla.
Lapsuudenpeloista ja masennuksesta viisi vuotta sitten kaivettu The Man Who Died In His Boat on Grouperia – ja paikoin kitaran ja ihmisen yhteistä ääntä – kauneimmillaan.
